Elämäni lukijana

(Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa perjantaina 27.6. pitämäni puheenvuoron pohjateksti)

”Miten saisimme pojat lukemaan?”

Tämä kysymys esitetään minulle usein erilaisissa kirjallisissa tapahtumissa. Kysyjät varmaan ajattelevat, että koska olen lukeva mies, olen joskus ollut myös lukeva poika. Mutta ei, en ole ollut.
Lapsuuteni ei ollut lukevan lapsen lapsuus, vaikka opinkin lukutaidon hyvissä ajoin ennen kouluun menoa. Ajaudun aina ulkopuoliseksi, kun illanistujaisissa ruvetaan muistelemaan varhaisten vuosien lukuelämyksiä. Minulla ei sellaisia ole, ellei mukaan lasketa Pelén tai Veli-Pekka Ketolan elämäkertaa. Ennen lukiovuosiani innostuin vain kahdesta romaanista: Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ja Paavo Rintalan Leningradin kohtalosinfoniasta, ja niistäkin vain sen vuoksi että hurahdin varhaisteininä urheilun lisäksi toiseen maailmansotaan. Noihin aikoihin televisiossa näytettiin dokumenttisarjaa itärintaman taisteluista. Linnan ja Rintalan proosatekstit tuntuivat televisiodokumentin jatkeelta ilman ääntä ja kuvaa. Päähäni ei pälkähtänyt, että kirjailijat voisivat ilmaista lauseillaan jotain sellaista, mihin ääni ja kuva eivät pysty.
Olin vastikään käymässä vanhempieni luona Kokkolassa. Tutkiskelin siellä kirjahyllyä, ja löysin runsaasti varhaisilta vuosiltani tuttuja teoksia. Varsinkin Alistair MacLeanin kirjat askarruttivat minua kymmenvuotiaana, koska niissä oli hienot kannet ja vetävät nimet: Katkuinen kuoleman tie, Kaappaus San Franciscossa, Merinoita. Silmäilin MacLeanin kirjojen esittelytekstejä, ihastelin niiden kansia, mutta mieleeni ei tullut, että voisin myös lukea ne. Kuvittelin itsekseni, mitä niissä voisi tapahtua ja minkälaisia hahmoja niissä voisi seikkailla. Seiväshyppy ja jalkapallo kiinnostivat enemmän kuin kirjan kanssa sohvan nurkassa lekottelu.
Cynthia Ozickin mukaan lukevan ihmisen päässä käy melske (the din in the head). Tuon melskeen syntyminen edellyttää kirjallisten tuntosarvien puhkeamista. Minulla ne puhkesivat lukiossa yhden syksyn aikana. Alkusysäyksen antoi äidinkielen kirjaan painettu Tuomas Anhavan runo. Emme käsitelleet sitä luokassa mitenkään, runo vain oli kirjan sivulla, turhana lisukkeena tähdellisemmän aineksen seassa. Mielenkiintoni harhautui siihen, kun en jaksanut seurata opetusta. Aluksi tuntui, ettei Anhavan paljaaksi kalutuissa modernistisissa säkeissä ole mitään järkeä, yhtä hyvin ne olisivat voineet olla pelkkiä mustetahroja paperilla. Mutta mikä tahansa muuttuu kiinnostavaksi, jos sitä tarkkailee tarpeeksi kauan. Niinpä Anhavan runo jäi askarruttamaan mieltäni. Koulumatkalla sen säkeet soivat päässäni kuin laulu.
Eräänä lokakuisena iltana lainasin Kokkolan kaupunginkirjastosta kaikki Tuomas Anhavan runokokoelmat. Luin ne yhdeltä istumalta, vaikka en ymmärtänyt niistä juuri mitään. Minulla ei ollut hajuakaan viisikymmentälukulaisen modernismin pyrkimyksistä, mutta ainakaan runot eivät tuntuneet noloilta: niissä ei ollut riimejä, loppusointuja tai ylennyssanoja, kuten sellaisissa runoissa, joita lausuntaa harrastavat mummot esittivät kyläjuhlissa. Anhavasta tuli porttini kirjallisuuteen. Jouluun mennessä etenin Saarikoskeen, Manneriin ja Haavikkoon. Melske päässäni voimistui ja kirjapino pöydälläni kasvoi.


***

Nyt, kun olen kirjailija, luen kaiken aikaa. Itse asiassa lukeminen kiinnostaa minua paljon enemmän kuin kirjoittaminen. Tuntuisi vastenmieliseltä yrittää vastata kysymykseen, miksi kirjoitan. Sen sijaan kysymys siitä, miksi luen, kiehtoo mieltäni, vaikka tuskin koskaan pystyn siihen vastaamaan, ainakaan tyhjentävästi.
Jokainen kirjailija on alun perin lukija, jokainen kirjailija kirjoittaa lukemansa päälle. Gustave Flaubert sanoi, että pitää lukea tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Tunnen kyllä kirjailijoita, jotka eivät romaania kirjoittaessaan lue lainkaan kaunokirjallisuutta, koska pelkäävät ajatustensa häiriintyvän tai oman äänensä sekoittuvan toisten kirjailijoiden ääniin. Minä en moiseen pystyisi, minun on luettava kaiken aikaa voidakseni kirjoittaa. Vaikutteita on paitsi turhaa myös mahdotonta välttää, koska kirjallisuus ylipäätään on vaikutuksen alaisena olemista, sekä vertauskuvallisesti että kirjaimellisesti.
Kun kirjoista tulee välttämättömiä päivittäistarvikkeita, ne kasvavat kiinni arkisiin rutiineihin niin erottamattomasti että käy turhaksi jakaa elämää koettuun ja luettuun, todelliseen ja kuviteltuun. Niinpä lukeminen ei ole minulle irtiottoa arjesta vaan arkista elämää siinä missä koiran ulkoiluttaminen, ruohon leikkaaminen tai mattojen tamppaaminen. Se on jopa todellisempaa kuin moni kotioloihin liittyvä puuhastelu. Esimerkiksi käden taitoja vaativat pienet askareet saavat minussa aikaan sellaisia vieraantumisen tunteita, joita en ikinä koe lukiessani. Yrittäessäni korjata rikki mennyttä ovikelloa minusta tuntuu kuin elämäni valuisi hukkaan, ja sisimmässäni nousee epämääräinen kuvotus. Lopulta joudun myöntämään, etten osaa korjata ovikelloa. Olen rypenyt puoli tuntia immanenssin loassa, eikä tuloksena ole muuta kuin hukkaan heitettyä aikaa. Silloin, jos koskaan, kaipaan lukemisen tarjoamaa mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä, transsendenssia.
Pitkät ajat olin Michel Houellebecqin kanssa samaa mieltä siitä, että onnelliset ihmiset eivät lue (tai katso elokuvia), vaan että uuttera lukeminen vaatii jonkinasteista kyllästymistä
niin sanottuun normaaliin elämään. Mutta vuosien varrella olen tavannut ihmisiä, jotka lukevat paljon vaikka eivät ole onnettomia tai kyllästyneitä. Onnellinen lukija pysyy minulle mysteerinä, vieraan planeetan asukkina. Itse olen liian pakkomielteinen voidakseni olla onnellinen lukija. Tarvitsen kirjoja normaalien elintoimintojeni ylläpitämiseen, ja olisi liikaa vaadittu, että kirjat vielä tekisivät minusta onnellisen. Minulle kirjakauppias on diileri, jolta saan kipeästi tarvitsemani annoksen kamaa.

***

Mitä minussa tapahtui, kun siirryin tervehenkisestä seiväshypyn ja jalkapallon maailmasta umpimieliseen runouden maailmaan?

Siitä ei ole olemassa päiväkirjamerkintöjä tai muita dokumentteja, ainoastaan omat epäluotettavat muistikuvani. Mutta silläkin uhalla, että sorrun jälkiviisauteen tai kaunisteluun, voin sanoa erottavani yhden motiivin muita kirkkaampana: kapinoimisen halun. Jollain puolittaisen tietoisuuden tasolla halusin asettua vastarintaan, erkaantua kaikesta sellaisesta, mikä tuntui ahdistavalta, painostavalta, valheelliselta: pikkuporvarillisesta normaaliudesta ja säntillisyydestä, keskiluokkaisesta velvollisuusetiikasta. Oikea kapinallinen olisi toki haistattanut paskat lukiolle ja opiskeluille ja kuluttanut aikansa soittamalla jätkien kanssa autotallissa punkia. Minulta puuttui sisua ruveta oikeaksi kapinalliseksi, en pystynyt parempaan kuin lukemaan T.S. Eliotia välitunnilla koulutovereiden kummastellessa tai naureskellessa. Mutta heppoinenkin kapina on kapinaa.
Albert Camus kirjoittaa Kapinoivassa ihmisessä, että romaani ja kapinoiva henki ovat sukua toisilleen. Molemmat suuntautuvat samanlaisiin päämääriin, mutta romaani tekee sen esteettisesti ja kapina toiminnallisesti. Olen samaa mieltä. Ei voi olla kirjallisuutta ilman kapinoivaa henkeä. Kirjoja voi toki olla, mutta ei kirjallisuutta. Näen myös lukemisen samanlaisena vallitsevan todellisuuden haastavana luomistyönä kuin kirjoittamisen, lukeminenkin on vastarintaa aikakautemme monistuvalle monistavalle teolliselle hulluudelle, hiljainen mutta päättäväinen tapa sanoa: ”En palvele”. 
Kapinoivan ihmisen rooli, syntyypä se lukemalla tai kirjoittamalla, on Camus’n mukaan maanpakolaisuutta omien keskellä. Vallitseva todellisuus näyttäytyy niin viallisena ja vajavaisena, että mielekkään elämän edellytyksenä on toisenlaisen todellisuuden kuvitteleminen. Tällaista kapinaa ei pidä sekoittaa eskapismiin, koska eskapismiin turvautuva palaa pakoreissuiltaan aina takaisin säntillisiin porvarillisiin ympyröihin. En sano tätä sillä, että vastustaisin eskapismia, päinvastoin. Inhoan niuhoa vasemmistolaista vaatimusta kirjallisuuden yhteiskunnallisesta tiedostavuudesta. Ei kirjallisuuden tarvitse olla sosiaalisia epäkohtia heijastava peili, yhtä hyvin se voi olla hengitysreikä tunkkaisessa maailmassa. Minulle henkilökohtaisesti kapinan ajatus tuntuu kuitenkin eskapismin ajatusta läheisemmältä.
***
Mutta mitä erinomaisen kapinallista lukemisessa voi olla?
Joudun antamaan perin lattean vastauksen. Lukeminen on kapinallista siksi että se on pyhää. Enkä nyt tarkoita pyhällä mitään ylimaallista tai ylevää vaan yksinkertaisesti hyödytöntä. Pyhällä ei voi kerätä rikkauksia eikä sille voi laskea markkina-arvoa. Se on täysin kuvitteellista, subjektiivista pääomaa. Se ei kumarra tuottavuutta, kilpailukykyä tai muita ahneuden eufemismeja. Hyödyn yhteiskunnassa pyhä saa ympärilleen samanlaista kapinallista säihkettä kuin joskus muinaisina aikoina.
Joku varmasti sanoo, ettei tällainen kapina ole mistään kotoisin, koska se ei tähtää maailman muuttamiseen ja sortavien järjestelmien suistamiseen. Ehkäpä niin, mutta minun luonnolleni passiivinen vastarinta sopii paremmin kuin suora toiminta. Eikä se ole pelkästään symbolista kapinaa vaan myös eettistä ja metafyysistä kapinaa, puolustustaistelua rahan, vallan ja kuluttamisen imperatiiveja vastaan.
Jos ymmärrän edes auttavasti Gustave Flaubertin ajatusta kirjallisuudesta loputtomina orgioina, niin hänkin tavoitteli kapinallista henkeä. 1800-luvulla valtaan noussut avoimesti mammonaa rakastava porvaristo kavahti ajatusta, että joku omistaisi elämänsä kirjoille, lukeminenhan ei kartuta varallisuutta. Flaubert oli erakko, kuten useimmat muutkin kiivaat ja kärttyisät kirjalliset herrasmiehet. Hänen kapinansa oli erakon kapinaa. Tai ilkeämielisesti sanottuna porvarillisessa rauhassaan viihtyvän antiporvarin kapinaa.
Samastun kirjoihinsa elävältä hautautuneeseen Flaubertiin. Hän on sankarini. Olisin mielelläni yhtä naurettava kuin hän.


Kommentit (2)
  1. Sehän oli hyvin sanottu.

    1. Vähän samalla kannalla ollaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *