Elämäni kirja (tai yksi niistä)

Iski köhä ja kuume, oikein sellainen emäräkäflunssa.

Ensimmäisenä sairauspäivänä luin loppuun Jussi Valtosen uuden romaanin He eivät tiedä mitä tekevät. Ison kirjan tuntu, painavat teemat, laveat mittakaavat. Törkeästi liioittelematta voisi sanoa, että Valtosen romaani on hengeltään ja toteutukseltaan pikemminkin amerikkalainen kuin suomalainen, etsimättä tulee mieleen Richard Powers. Aivan kuten Powersilla on Valtosellakin polttopisteessä neurotieteen, informaatioteknologian ja suuryhtiövallan ympärille rakentuvat ”aikamme suuret kysymykset”. Juonenkuljetus on mukaansa imevää ja sopivasti yllätyksellistä, henkilökuvaus psykologisesti tarkkavaistoista ja yhteiskunnallis-moraalisten teemojen käsittely paneutunutta. En sinänsä ole tämäntyyppisen kirjallisuuden suurimpia faneja, mutta hatunnosto Valtoselle kirjallisesta voimannäytöstä. Nipotuksen tarvetta koin lähinnä siitä, että He eivät tiedä mitä tekevät maistuu proosalauseiden tasolla välillä häiritsevästi siltä kuin lukisi käännösromaania. 

Valtosen luettuani tartuin Don DeLillon Valkoiseen kohinaan. Sen lukeminen on ollut minulle eräänlainen sairauspäivien traditio. Takavuosina oli tapanani täydentää Valkoista kohinaa keltaisella Jaffalla ja joskus Fazerin siniseltä. Siinäpä kolmiyhteys, joka sai sairastamisen tuntumaan suorastaan mukavalta. Mitään toista kirjaa en ole lukenut yhtä monta kertaa kuin Valkoista kohinaa (olen siis viettänyt aikaa sen parissa myös terveenä). 1980-luvun lopulla ostettu Keltaisen kirjaston laitos alkaa olla jo reissussa rähjääntynyt, kuten oheisesta kuvasta näkyy. On minulla myös alkukielinen, huomattavasti parempikuntoinen versio. Senkin olen lukenut useampaan kertaan. DeLillon kääntäjää Helene Bützowia tekee kuitenkin mieli kiittää hyvästä työn jäljestä. Hänen ansiostaan DeLillon proosaa on mukava lukea suomeksikin.

John Banville kirjoitti hiljattain The Guardianissa, että modernismi jätti amerikkalaiseen kertomakirjallisuuteen vähemmän säröä ja häiriöitä kuin eurooppalaiseen. Niinpä 1800-lukuhenkinen lavea epiikka voi edelleen (kirjaimellisesti) paksusti Atlantin tuolla puolen, mistä kertovat vaikkapa edellä mainitsemani Richard Powersin romaanit. DeLillo on kuitenkin mainio osoitus siitä, että ei psykologisen realismin dominanssi välttämättä ole amerikkalaisessa kirjallisuudessa niin ehdotonta kuin Banville antaa ymmärtää. Valkoisessa kohinassa on samantyyppisiä teemoja kuin Powersilla (tai Valtosella), mutta se on kirjallisesti kompleksisempi ja mielestäni ilmaisuvoimaisempi.

Toipilaana voimani eivät riitä nyt kirjoittamaan perusteellisemmin Valkoisesta kohinasta, joten laitan tähän alle lyhennetyn version DeLillo-esseestäni ”Pehmeän tiedon maailma”, joka on kokonaisuudessaan Kuka nauttii eniten -kirjassani. Ei tämä teksti tietenkään sano eikä pyri sanomaan kaikkea olennaista DeLillon suurromaanista, se vain avaa yhdenlaisen näkökulman. Jos minulla olisi aikaa, voisin kirjoittaa vaikka tusinan esseitä Valkoisesta kohinasta, kunkin omanlaisestaan vinkkelistä. Tätä romaania on mahdoton ammentaa tyhjiin tai lukea loppuun muutoin kuin sanan triviaalissa merkityksessä.


***

André Breton lyttäsi romaanikirjallisuuden hahmotellessaan surrealisminsa kantavia teesejä. Hänen mielestään romaanit edustivat alempaa kirjallisuuden lajia, koska sisältävät vain informaatiota: pitkäpiimäisen tarkkaa henkilöiden ja miljöön kuvausta. Toisin sanoen romaanit merkitsivät Bretonille antirunoutta. Minulla ei olisi pikkurahasta puutetta, jos saisin pari euroa kouraan aina kun kuulen lyyrikoiden ilkkuvan romaaneja Surrealismin manifestia mukailevin sanankääntein. 

Yksinkertainen neuvo niille, jotka epäilevät romaanin ilmaisuvoimaa: lukekaa Valkoinen kohina. Tai pikemminkin: lukekaa se monta kertaa, koska Don DeLillo on niitä kirjailijoita, joita ei lueta vaan joita luetaan uudestaan.

Itse tutustuin Valkoiseen kohinaanparikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana, ja vuosien mittaan siitä on tullut minulle fetissiteksti, jonka äärelle palaan säännöllisesti. Se kestää uusia lukukertoja alkamatta valua käsistä. Harvat kirjat ovat sellaisia. Useimmille kirjoille käy, kuten Thomas Bernhardin Vanhojen mestareiden keskushahmo Reger valittaa käyvän maalaustaiteen merkkiteoksille: kun niitä katsoo riittävän pitkään ja tarkasti, ne paljastavat salaisuutensa ja alkavat näyttää pikemminkin banaaleilta kuin rikkailta. Valkoinen kohina toimii päinvastaisella kaavalla: se paljastaa itsestään sitä enemmän, mitä syvemmälle siihen uppoutuu.

Vetävää tarinaa ja vereviä henkilöhahmoja kaipaavat todennäköisesti pettyvät tarttuessaan Valkoiseen kohinaan, sillä DeLillo on pikemminkin kielen ja ideoiden kirjailija kuin tarinankertoja tai ihmiskuvaaja. Toki Valkoinen kohina sisältää omanlaisensa juonikuvion sekä joukon mieleenpainuvia fiktiivisiä persoonallisuuksia, mutta olennaisempia siinä ovat kerronnalliset tihentymät, jotka avaavat näkymiä teoksen syvimpiin kerrostumiin, piilotettuun merkitysverkostoon. Malliesimerkki tällaisista latautuneista proosajaksoista tulee vastaan heti Valkoisen kohinan alkusivuilla, kun romaanin minäkertoja, Hitler-tutkimukseen erikoistunutta laitosta kuvitteellisen Blacksmithin pikkukaupungin collegessa johtava Jack Gladney vie opinahjoonsa vierailevaksi luennoitsijaksi saapuneen Murray Jay Siskindin maaseudulle katsomaan syrjäisen lehmipolun päässä sijaitsevaa latoa.

Tuo lato ei ole mikä tahansa lautarakennelma, vaan seudun merkittävin matkailunähtävyys. Teiden varret ovat täynnä kylttejä, jotka kertovat sen olevan AMERIKAN ENITEN VALOKUVATTU LATO. Ei siis suurin, kaunein, vanhin tai historiallisesti merkittävin. Ihmiset eivät vaella ladon luokse ihaillakseen sitä tai oppiakseen sen historiaa. He haluavat vain ottaa siitä kuvan. Eikä heillä ole halulleen muuta syytä kuin tietoisuus siitä, että lukemattomat muut ovat vanginneet ladon kameraansa ennen heitä. Ladon lähistölle keskelle maalaismaisemaa on raivattu pysäköintipaikka, jolle saapuu henkilöautoja ja turistibusseja jatkuvana letkana. Ladon edustalla sijaitsevasta kojusta kaupitellaan matkailunähtävyyttä esittäviä postikortteja ja dioja.

Gladney ja Siskind jäävät katsomaan lautarakennelmaa ja sen ympärillä parveilevaa väkeä hiljaisuuden vallitessa, tunnelmia aistien, kenties oppiakseen jotain. Siskind ottaa esiin pienen muistikirjansa ja ryhtyy raapustamaan siihen merkintöjä. Saatuaan ajatuksiaan kokoon, hän avaa suunsa ja sanoo: ”Kukaan ei näe latoa.” Lukijalla välähtää oitis mielessä Jean Baudrillard, vaikka Siskind ei häntä nimeltä mainitse. Oltuaan taas pitkään vaiti Siskind lisää: ”Kun ihminen on nähnyt kyltit ladosta, hän ei pysty enää näkemään latoa.”

Siskind jatkaa katseluaan, seuraa ihmisiä, jotka saapuvat kamerat kaulassa ladon äärelle, räppäävät kuvan ja jatkavat matkaa. Kaikki toimivat kuin ulkoisen voiman ohjaamina. ”Me emme ole täällä vangitsemassa kuvaa, me olemme ylläpitämässä sitä. Jokainen valokuva vahvistaa auraa. Tunnetko sinä sen, Jack? Nimettömien energiavirtojen kasauman”, Siskind puhuttelee Gladneytä, mutta Gladney pysyy vaiti.

Siskind väittää, että he – kuten muutkin ladon luo vaeltavat – ovat suostuneet osaksi kollektiivista havaitsemista. He eivät pysty näkemään maisemaa omin silmin, he näkevät vain sen minkä odottavat näkevänsä: Amerikan eniten valokuvatun ladon. Turistit eivät itse asiassa ota kuvia ladosta, he ottavat kuvia kuvien ottamisesta, tuottavat kopion kopioita. Siskind pitää asetelmaa pohjimmiltaan uskonnollisena, onhan siinä pyhien menojen kaltaista henkistä antautumista yhteiselle kokemukselle. Gladneyn kertojanääni toteaa Siskindin olevan äärimmäisen mielissään havainnoistaan.

Amerikan eniten valokuvattu lato ei ole Valkoisessa kohinassa pelkkä kuriositeetti tai kerronnallinen sivupolku, vaan kulttuurimme rakenteiden paljastaja. Minne tahansa katsomme, näemme ympärillämme Amerikan eniten valokuvattuja latoja, eli ihmisiä, asioita ja ilmiöitä, jotka ovat todellisia vain representaatioina, kollektiivisen havaitsemisen kautta. Banaalein esimerkki tästä ovat roskalehtien palstoilla esiintyvät julkkikset, jotka ovat kuuluisia siksi että ovat kuuluisia. Kukaan ei muista, keitä he olivat alun perin. Eivätkä voisikaan muistaa, koska he eivät olleet alun perin ketään, heitä ei ollut olemassa ennen kuin heidät keksittiin, luotiin, ”tuotteistettiin”. Julkkikset on helppo ohittaa olankohautuksella, mutta sama simulaation logiikka tempaa mukaansa myös sellaista, mikä joskus antoi elämällemme suuntaa ja tarkoitusta. Poliittiset aatteet, yhteiskunnalliset ihanteet, taiteet, tieteet, uskonnot: periaatteessa kaikki arvokas on vaarassa hajota virtaavien merkkien kasaumiksi, kopioiksi ja kopioiden kopioiksi. 

Todellisuus representaatioidensa summana toistuu Valkoisessa kohinassa monissa yhteyksissä. Kun kiskoilta suistuneesta säiliövaunusta alkaa purkautua vaarallisia kemikaaleja, joista syntyy myrkkypilvi, Gladney ja hänen perheensä eivät pysty muodostamaan käsitystä itse tapahtumasta, he ovat tapahtumaa kommentoivien tulkintojen varassa. Radio puhuu ensin ”ohuesta savukiehkurasta” ja ”mustasta kumpuilevasta pilvestä”, mutta lopulta ”ilmassa liikkuvasta myrkkytapahtumasta”. Onnettomuus osoittautuu niin vakavaksi, että Blacksmithin väestö joudutaan evakuoimaan turman tieltä. Myrkkypilven levittäytyessä tienoon ylle radio kertoo alati muuttuvaa ja päivittyvää tietoa oireista, joita se voi aiheuttaa: milloin ihon ärtymistä ja huonovointisuutta, milloin hengenahdistusta ja déjà vu -elämyksiä. Gladneyn perheenjäsenet kärsivät kuvailluista oireista, mutta ei ole selvää, ovatko ne todellisia vai luuloteltuja eli kollektiivista havaitsemista.

DeLillon ironisuus virittyy huippuunsa, kun ilmenee että Blacksmithin väestön evakuoinnista vastaavan tahon – ”valtiollisen ohjelman, jonka rahoituksesta kiistellään” – nimi on SIMUVAC. Se on lyhenne sanoista simuloitu evakuointi. Gladney ihmettelee asiaa SIMUVAC-käsivarsinauhaa kantavalle virkailijalle: ”Mutta eihän tämä evakuointi ole simuloitu. Tämä on todellinen.” Virkailija vastaa, että todellista evakuointia on mahdollista käyttää mallina. Gladney taivastelee: ”Käytännön harjoituksena? Yritättekö sanoa, että huomasitte todellisessa tapahtumassa mahdollisuuden harjoitella simulaatiota?” Virkailija ei piittaa tippaakaan Gladneyn ihmettelystä vaan ryhtyy erittelemään evakuoinnin sujumista teknisin termein ja toteaa: ”Meidän on otettava huomioon se tosiseikka, että kaikki tänä iltana näkemämme on todellista. Meillä on silti vielä paljon parantamisen varaa. Mutta sitä vartenhan tämä harjoitus juuri pidetäänkin.”

Evakuointileirissä ihmiset saavat tietää, että televisiokanavat ovat unohtaneet heidät tyystin. Alueelle ei ole saapunut ensimmäistäkään kuvausryhmää lähetysautoineen eivätkä reportterit kierrä evakuoitujen keskellä muistiinpanolehtiöt ja haastattelunauhurit kourassaan. Kokonaista kaupunkia kauhun vallassa pitävä myrkkypilvi kuitataan 52-sanaisella uutissähkeellä. Evakuointileirissä televisiovastaanotinta kantava mies äityy lohduttomaan yksinpuheluun, jossa manaa sitä, että suunniltaan säikkyneet ihmiset eivät saa tiedotusvälineiltä minkäänlaista vastakaikua: ”Vaikka ihmishenkiä ei olekaan menetetty joukoittain, emmekö ansaitse hiukan huomiota kärsimystemme, inhimillisen huolestumisen, kauhumme tähden? Eikö pelko ole uutinen?” Mies saa kohtalotovereiltaan raikuvat suosionosoitukset, mutta Gladney ei niihin yhdy, hän tyytyy vain rekisteröimään tapauksen samalla eleettömällä kertojanäänellä kuin Murray Jay Siskindin maailmoja syleilevät tulkinnat Amerikan eniten valokuvatun ladon äärellä.

On huomionarvoista, että Gladney vetäytyy kuoreensa, minäkertojan yksinäisyyteen lähes aina, kun Valkoinen kohina tihenee simulaatiota, itseensä viittaavuutta ja kollektiivista havaitsemista kuvaavien tapahtumien ympärille. David Foster Wallace pohtii tätä eritellessään Amerikan eniten valokuvattua latoa koskevaa proosajaksoa eräässä esseessään. Latokohtaus on paitsi absurdi, myös ironian sävyttämä (kuten Valkoinen kohina yleisemminkin). DeLillon parodia kohdistuu ennen muuta Murray Jay Siskindiin, joka harjaantuneen semioottisten koodien purkajan äänenpainoin on kertovinaan, miten kollektiivinen havaitseminen kietoo massat syleilyynsä. Gladney ei sanallakaan vahvista, kiistä tai kommentoi Siskindin tulkintoja, ja tämä vaitonaisuus on Wallacen mielestä paljonpuhuvaa. Mitä järkähtämättömämmin Gladney pitää suunsa supussa, sitä surkuhupaisammalta Siskindin hurmioituneeksi äityvä teoretisointi alkaa vaikuttaa. Toisaalta Gladneyn vaiteliaisuus ei tee kamerat kaulassa ladon luokse vaeltavista turistimassoista yhtään sympaattisempaa väkeä. Se, että Siskind asettuu naurettavaan valoon, ei tarkoita, etteivätkö turistimassat olisi kollektiiviselle havaitsemiselle täsmälleen niin ehdollistuneita kuin Siskind väittää heidän olevan.

Miksi Gladney pysyy hiljaa? Wallace sanoo, että suunsa avaaminen tekisi hänestä osallisen farssiin, yhtä naurettavan hahmon kuin Siskind ja kuvia räpsivät turistit. Hiljaisuudellaan Gladney diagnosoi taudin, jota hän, Siskind, turistimassat sekä Valkoisen kohinanlukijat yhteisesti potevat. Vaikka Gladney näyttää olevan saman auran sisällä kuin Siskind ja turistit, hän on samalla myös sivustakatsoja. Periaatteessa hän voisi astua taikapiirin ulkopuolelle, kävellä ladon luo, vääntää laudan irti sen seinästä ja iskeä laudalla Siskindiä kalloon huudahtaen: ”Tämä ei ole simulaatiota, tämä sattuu oikeasti!” Mutta sitä Gladney ei tee, koska on henkilöhahmo DeLillon romaanissa, jossa tuollaiset laudalla päähän iskemiset hoidetaan etäännytetyn ironian keinoin. DeLillon kirjailijan eetoksen ytimessä on pyrkimys eritellä ja paljastaa kulttuurimme pimeitä puolia välimatkan päästä. Tuossa välimatkassa on vahva moraalinen juonne, ja se suojelee häntä altistumiselta tulkintamalleille, jotka ovat totaalisempia kuin todellisuus itse. DeLillo ei sorru monistamaan proosassaan kulttuurimme vieraannuttavia rakenteita sillä verukkeella, että jos todellisuus on peruuttamattomasti monihahmotteinen ja itseensä viittaava, ei kirjallisuuskaan voi olla muunlaista.
***
Valkoista kohinaa voisi luonnehtia romaaniksi kovasta teknologiasta ja pehmeästä tiedosta. Tieteen huippusaavutuksia edustavat viestintävälineemme muuttavat todelliset tapahtumat – sodat, nälänhädät, ympäristökatastrofit – aalloiksi ja säteilyiksi, jotka tavoittavat meidät kotisohvaltamme. Gladney asettuu eräänä perjantai-iltana perheensä kanssa olohuoneeseen syömään kiinalaista ruokaa ja katsomaan televisiota. Heidän silmiensä editse vyöryy tulvia, maanjäristyksiä, liejuvyöryjä, purkautuvia tulivuoria. Kun Gladneyn vaimo Babette yrittää vaihtaa sellaiselle kanavalle, joka näyttää sarjakomedioita, muu perhe estää hänen yrityksensä äänekkäin vastalausein. Sitten he hiljenevät ja katsovat lumoutuneina, kuinka talot liukuvat mereen ja kokonaiset kylät sortuvat ja syttyvät palamaan eteenpäin vyöryvässä laavavirrassa. ”Jokainen katastrofi sai meidät toivomaan lisää, jotain suurempaa, mullistavampaa, järisyttävämpää”, Gladney sanoo.

Mutta Gladneyn perheen ei tarvitse avata televisiota nähdäkseen edistyneen teknologian tuottamia kuvia, jotka sisältävät vastustamatonta lumovoimaa, mutta kätkevät samalla sisäänsä määrittymätöntä uhkaa. Blacksmithin auringonlaskuista on tullut huikaisevan komeita, paikallisten asukkaiden mukaan ne eivät olleet läheskään yhtä näyttäviä takavuosikymmeninä. Nämä jokailtaiset spektaakkelit, jotka panevat taivaan loimuamaan pronssisena, johtuvat kemianteollisuuden päästöistä. Tai niin asukkaat ainakin kuvittelevat. Täsmällistä tietoa ei ole kellään. Tietohan on aina pehmeää ja häilyvää silloin, kun teknologia on kovaa ja ehdotonta. Gladneyn mielestä tämä ristiriitaisuus määrittää nykyihmisen olotilaa läpikotaisin: ”Ihmisen syyllisyys historiassa ja hänen oman verensä vuorovesissä on mutkistunut teknologian, päivittäin tihkuvan petollisen kuoleman myötä.”

Vaikka Gladney on tunnustettu Hitler-tutkija ja arvostettu henkilö yhteisössään, hän näyttäytyy samalla myös menneen maailman hahmona. Tämä patina mahdollistaa osaltaan hänen tarkkailijan roolinsa. Hän kykenee, ainakin periaatteessa, havainnoimaan todellisuutta etäämmältä kuin Murray Jay Siskindin kaltaiset ajan hermolla elävät ilmiöiden tulkitsijat. Kuvaavaa on, että Siskind määrittelee varmasti ja lopullisesti myös Gladneyn kulttuurisen position Valkoisen kohinan alussa ennen kuin he suuntaavat Amerikan eniten valokuvatulle ladolle. ”Sinä olet synnyttänyt tuon hahmon [Hitlerin] ympärille kokonaisen järjestelmän, rakennelman johon kuuluu lukemattomia alarakenteita ja läheisesti liittyviä tutkimusaiheita, historia historian sisällä”. Siskindiltä jää kuitenkin huomaamatta – tai sitten hän ei pidä sitä noteeraamisen arvoisena – että Gladney on Amerikkalaisen elämäntavan laitoksella ainoa, jonka teoreettinen mielenkiinto ei kohdistu populaarikulttuuriin ja sen ikoneihin. Muut professorit kuluttavat aikansa tutkimalla muropakkauksia, mutta Gladney askartelee mennen maailman, Hitlerin ja natsismin, parissa. Gladneyn käsitteistö ei koostu postmodernismin perusjargonista, vaan sellaisista historioitsijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden muinaisista kiinnostuksen kohteista kuin johtajan karismasta ja massojen psykologiasta.

Toisaalta Gladney näkee Hitlerin nykykulttuurin alkukuvana, joka edeltää sitä, mistä hänen kollegansa Amerikkalaisen elämäntavan laitoksella intoilevat. Kun eräs Gladneyn perheen lapsista sanoo nähneensä Hitlerin edellisenä iltana televisiossa, Gladney vastaa ylpeänä: ”Hänhän on siellä jatkuvasti. Ilman häntä meillä ei voisi olla koko televisiota.” Siskindille sitä vastoin televisio ei ole historiallisten prosessien lopputulos, vaan kaiken mullistava viestintäväline, joka sulkee sisäänsä kaiken olennaisen todellisuudestamme ja itse asiassa tekee todellisuuden ”todelliseksi”. Siskindiä huolettavat opiskelijat, jotka haluavat nousta televisiota vastaan samalla tavalla kuin heitä edeltänyt sukupolvi nousi vanhempiaan ja maataan vastaan. Hän neuvoo opiskelijoita luopumaan kriittisestä asenteestaan, astumaan kulttuuriseen taikapiiriin, osaksi kollektiivista havaitsemista. Tarvittavat koodit ja viestit löytyvät, kunhan sisältö kitketään pois niiden tieltä. Television katselu ei siis ole Siskindille ohjelmien katselemista vaan katselemisen katselemista. Hän pitää televisiota itseriittoisena, ajattomana, itseensä tukeutuvana. Sen äärellä ihminen voisi hyvinkin huvittaa itsensä hengiltä.

DeLillon kuvaukset Amerikkalaisen elämäntavan laitoksesta ovat paitsi mustaa akateemista satiiria myös purevaa kritiikkiä kulttuurintutkimukseksi kutsuttua tieteenalaa kohtaan. Kulttuurintutkimus koostuu tieteellisistä diskursseista, jotka herkeämättä purkavat ja kyseenalaistavat rajalinjoja korkean ja matalan, pyhän ja profaanin, tiedon ja epätiedon, oikean ja väärän välillä. Nämä diskursiiviset käytännöt menettävät rituaalisiksi muuttuessaan analyyttisen voimansa ja typistyvät samanlaisiksi itseensä viittaaviksi järjestelmiksi kuin tarkastelun kohteena olevat nykykulttuurin ilmiöt. Amerikkalaisen elämäntavan laitoksella työskentelevät pitävät selvänä, että kun askarrellaan pehmeän tiedon parissa, sen pitää tapahtua mahdollisimman näyttävästi. Efektit ratkaisevat, koska pinta on illuusiota siinä missä syvyyskin. Sen verran Gladneykin on ajan hermolla, että tiedostaa akateemisen yhteisön vaatimukset, kun ne hänelle riittävän selvästi kerrotaan. Esiteltyään suunnitelmansa Hitler-tutkimuksen perustamisesta, collegen kansleri neuvoi ensi töikseen Gladneytä tekemään jotain nimelleen ja ulkomuodolleen. Niinpä Gladney liitti nimeensä yhden tekaistun alkukirjaimen ja alkoi kutsua itseään J.A.K. Gladneyksi. Kansleri myös patisti Gladneytä lihottamaan itseään, kasvamaan Hitlerin mittaiseksi. Ei ihme, että Gladney sanoo olevansa keinotekoinen mies, joka seuraa nimeään.

Siinä missä Gladney suhtautuu keinotekoisuuteen – niin omaansa kuin koko ympäröivän kulttuurin – vuoroin melankolisen alistuneesti, vuoroin kiihkottoman pragmaattisesti, Murray Jay Siskind pyrkii ottamaan siitä kaiken ilon ja hyödyn irti. Siskind on ytimetön ja ontto, alati valmis takinkääntäjä eli juuri sellainen loputtomasti muovattava hahmo, jollaiset pystyvät lopettamaan murehtimisen ja nauttimaan elämästään nykyajan röyhkeässä kulutuskulttuurissa. Maailma on Siskindille täynnä rooleja ja naamioita, joita on mahdollista vaihdella tilanteiden ja mielenoikkujen mukaan. Miksi haikailla jotakin alkuperäistä, kun kaiken voi korvata loputtomalla määrällä kopioita? Heikkoa menestystään naismaailmassa Siskind ei pyri parantamaan syvemmän itsetuntemuksen vaan opittujen eleiden, ilmeiden ja temppujen avulla. ”Murray yrittää kehittää haavoittuvuuden lajin jota naiset pitävät puoleensavetävänä. Hän työskentelee sen kimpussa tietoisesti, niin kuin mies punttisalissa painojen ja peilin kanssa. Toistaiseksi hänen ponnistelunsa ovat tuottaneet vain tuon puoliluimakan katseen, lammasmaisen ja maanittelevan”, Gladney kertoo.
***
Blacksmith näyttää tietoisesti rakennetulta amerikkalaisen pikkukaupungin karikatyyriltä. Sen kaduilla kulkee paksuja aikuisia ja lapsia, ”riippuvaperäisiä lyhytjalkaisia vaaputtajia” suut täynnä ruokaa. He joutuvat taistelemaan päästäkseen ulos autoistaan ja yrittävät epätoivoisesti polttaa rasvaa kehostaan hölkkäämällä perhekunnittain mauttomissa verryttelyasuissaan. Kaupungin tärkein paikka on ostoskeskus, joka samalla korvaa kirkon hengellisen elämän keskuksensa. Palvonnan kohteena ei ole Jumala vaan puhdas materia. Massatuotettujen kulutustavaroiden loputon virta saa ympärilleen samanlaisen mysteerin hohteen, joka ennen kehysti taiteen mestariteoksia tai uskonnollisia artefakteja. 

Ostoskeskus näyttäytyy kovan teknologian ja pehmeän tiedon epäpyhän liiton äärimmäisenä manifestaationa, onhan se täynnä teollisesti tuotettua rojua ja rihkamaa, joka muuttuu aineettomuudeksi: brändeiksi, mielikuviksi, viestiksi ja koodeiksi. Ostoskeskuksesta kirjoittaessaan DeLillo kiepauttaa tulkinnat taas kerran Murray Jay Siskindin tajunnan läpi, jolloin tekstiin syntyy ironinen etäisyys. Siskind väittää ostoskeskuksen lataavan ihmiset henkisesti uudestaan, hänen mielestään se näyttäytyy eräänlaisena porttina tai polkuna, kuten tiibetiläisillä kuoleman ja jälleensyntymisen välinen tila. Samalla kun Siskind puhua papattaa teoreettista huuhaataan, Gladney vaimoineen kerää ostoksia kärryynsä. Gladney ei kommentoi sanallakaan Siskindin teesejä, ei lähde osalliseksi farssiin.

Kaikki on piilotettu symboliikkaan, peitetty mysteerin hunnuilla ja sivistysmaterian kerroksilla. Mutta se on yliluonnollista tietoa, aivan varmasti. Suuret ovet liukuvat auki, ne sulkeutuvat pyytämättä. Energia-aaltoja, tulosäteilyä. Täällä on kaikki kirjaimet ja numerot, kaikki spektrin värit, kaikki äänet ja äänteet, kaikki avainsanat ja seremonialliset fraasit. Täytyy vain tulkita, kuoria pois, toisarvoiset kerrokset. Ei niin että me tahtoisimme tehdä sen, ei niin että se palvelisi mitään hyödyllistä tarkoitusta. Tämä ei ole Tiibet. Itse Tiibetkään ei ole enää Tiibet.


Gladney on siinä mielessä huono amerikkalainen, että hän ei nauti täysin rinnoin nykyihmisen perushuveista tai -velvollisuuksista eli ostamisesta ja seksistä. Hän pelkää enemmän kuolemaa kuin janoaa elämän nautintoja. Ajatus elintoimintojen päättymisestä, oman egon lopullisesta häviämisestä täyttää hänet kauhulla. Eikä hän ole yksin, sillä myös hänen vaimonsa Babette kammoksuu kuolemaa. Molemmat sanovat toisilleen haluavansa ”lähteä ensin”, mutta sisimmässään Gladney myöntää, että ei sittenkään toivoisi kuolevansa ennen vaimoaan. 

On DeLillolta tyypillisen epätyypillinen ratkaisu korostaa sitä, mitä useimmat samojen aiheiden parissa puuhastelevat kirjailijat eivät tajuaisi korostaa. Valtavirtaprosaisti ottaisi polttopisteeseen kuoleman sijasta seksin, pistäisi Gladneyn kärsimään potenssiongelmista tai käymään ehtimiseen vieraissa. Kuoleman nostaminen seksiä tärkeämmäksi antaa Valkoiselle kohinalle vakuuttavuutta, resonanssia. Emmekö me nykyihmiset pohjimmiltamme nautiskele ja elostele juuri siksi, että meidän ei tarvitsisi tiedostaa vääjäämätöntä tuhoamme? Kuvittelemme itsemme kuolemattomiksi kuluttaessamme libidoamme ja luottokorttiamme. Gladney valitsee askeettisemman tavan: akateemisen kutsumuksen. Hän myöntää Siskindille ottaneensa elämäntyökseen Hitlerin, koska koki Hitleriä elämää suuremmaksi hahmoksi, riittävän suureksi suojelemaan häntä kuolemalta. Siskind pitää Gladneyn ajatuskulkua järkeenkäypänä, ovathan ihmiset aina hakeneet pelastusta myyttisistä, maagisista hahmoista, historian synkistä ja uhkaavista miehistä.

Eräällä tasolla sinä halusit kätkeytyä Hitleriin ja hänen saavutuksiinsa. Toisella tasolla sinä halusit käyttää häntä lisäämään omaa merkitystäsi ja voimaasi. Huomaan pyrkimysten ristiriitaisuuden. Ei niin että haluaisin arvostella. Sinä teit uhkarohkean teon, vetosi oli uhkarohkea. Yritit käyttää häntä hyväksesi. Minä ihailen yritystäsi, vaikka näenkin, kuinka ehdottoman typerä se oli, joskaan ei yhtään sen typerämpi kuin taikakalun kantaminen tai puun koputtaminen.


Siskind kykenee puhumaan kuolemasta, ”nykyaikaisen kuoleman luonteesta”, puhtaan käsitteellisesti, kuten autokolareista, muropakkauksista ja television sarjakomedioista. Gladney on toista maata. Hän ei kuvittele pääsevänsä todellisuuden herraksi esittämällä siitä tulkintoja, jotka ovat totaalisempia kuin todellisuus itse. Toisaalta kuolema on niin suuri, niin henkilökohtainen juttu, että Gladney ei voi myöskään vetäytyä sen edessä kuoreensa, tarkastella sitä välimatkan päästä, etäännytetyn ironisesti. Matkalla evakuointileiriin Gladney on joutunut pysähtymään huoltoasemalle tankkaamaan autonsa ja altistunut myrkkypilven levittämän Nyodene D -kemikaalin tappavalle henkäykselle. Kun SIMUVACin virkailija syöttää Gladneyn tiedot koneeseen, näyttöruutuun ilmestyy sykkivin tähdin varustettuja pahaenteisiä numerosarjoja. ”Te tuotatte suuria lukuja”, virkailija sanoo.

Gladney esittää pakahtuneen suorasukaisen kysymyksen: ”Kuolenko minä?” Virkailijan vastaus nojautuu kovaan teknologiaan, mutta henkii pehmeää tietoa: ”Ette sinänsä.” Virkailija selittää, että Nyodene D pysyy ihmiselimistössä aktiivisena kolmekymmentä vuotta, mutta sen vaikutukset ovat nykytieteelle suurelta osin tuntemattomia. Saman minkä Gladney tuntee luissaan ja ytimissään, tuntee laajemmassa mielessä koko Blacksmithin kaupunki. Myrkkyvuoto ei ole aiheuttanut näkyvää katastrofia, raunioittanut taloja ja jättänyt jälkeensä ruumisröykkiöitä. Se on levittänyt kuoleman kaupungin ylle pelkkänä pehmeänä tietona, epämääräisenä ja häilyvänä aavistuksena siitä, että jotain kamalaa voi tapahtua, vaikka kukaan ei osaa sanoa, kuinka monelle ja kuinka pian. Tätä voisi luonnehtia Siskindiä mukaillen ”nykyaikaisen kuoleman luonteeksi” teknologiaan uskovissa, mutta sen tarkoittamattomista sivuvaikutuksista pelottavan vähän tietävissä riskiyhteiskunnissa.

Niin suuri hahmo kuin Hitler onkin, hän ei pysty nujertamaan Gladneyn kuolemanpelkoa. Yllättäen siihen avautuu toinen mahdollisuus, kun Gladney saa selville, että hänen vaimonsa on osallistunut lääketeollisuuden salaiseen kehityshankkeeseen, jonka tavoitteena on tuottaa Dylar-niminen kuolemanpelon poistava lääke. Alustavat testit ovat paljastaneet lääkkeessä sen verran vaarallisia sivuvaikutuksia, että sitä kehittelevä firma on joutunut luopumaan projektista. Eräät firman työntekijät jatkavat kuitenkin lääkkeen kehittelyä omin päin, ja Babette värväytyy koehenkilöksi. Ilmaiseksi Babette ei kuitenkaan Dylar-tabletteja käyttöönsä saa: hän joutuu harrastamaan seksiä nuhjuisessa motellissa hankkeen puuhamiehen Willie Minkin kanssa. Kuullessaan tapausten kulusta Gladney tuntee toisaalta petetyn aviomiehen kostonhimoa, toisaalta halua saada kuolemanpelkoa poistavaa lääkettä. Vähät siitä, että lääke ei ole tepsinyt Babetteen.

Valkoisen kohinanloppukohtauksiin kuuluu Gladneyn ja Siskindin pitkä kävelylenkki collegen kampuksella. He eivät tallustele nauttiakseen raittiista ilmasta ja auringonpaisteesta vaan kyseessä on sokraattinen kävely, yritys vapaan dialogin avulla pureutua perimmäisiin kysymyksiin: kuinka kohdata kuolema, kuinka jättää hyvästit läheisille – ja ennen kaikkea itselleen. Taustalla väräjää Gladneyn ääneen lausumaton kostonhimo, halu tasata tilit Willie Minkin kanssa. Päällisin puolin ajatustenvaihto sujuu toverillisessa ja empaattisessa hengessä, mutta todellisuudessa Siskind käyttää uskotun miehen asemaansa hyväkseen manipuloidakseen Gladneytä. Tyypilliseen tapaansa Siskind korostaa keskustelun käsitteellistä luonnetta. ”Mehän puhumme nyt teoriassa. Nimenomaan siitä tässä on puhe. Kaksi ystävystä puiden varjostamalla kadulla. Mitä se on muuta kuin teoriaa.”

Pitkän johdattelun jälkeen Siskind ujuttaa Gladneyn päähän ajatuksen, jonka halusi ilmeisesti alun perinkin ujuttaa: oman kuolemansa tyranniasta voi vapautua tappamalla jonkun toisen, eli Gladneyn tapauksessa Willie Minkin, Babetten hyväksikäyttäjän. Jos Siskind vaikuttaa Valkoisen kohinan alkupuolella sympaattiselta eksentrikolta, niin kirjan lopussa hän paljastuu yhtä viheliäiseksi hahmoksi kuin Malcom Bradburyn Ajan mies -romaanissa esiintyvä professori Howard Kirk. Molemmat edustavat aikansa yhteiskuntatieteellisiä muotisuuntauksia: Kirk 60-lukulaista marxilaista sosiologiaa ja Siskind mannermaisesta filosofiasta ammentavaa postmodernismia. Molemmat esiintyvät vapauden ja emansipaation edusmiehinä, mutta osoittautuvat häikäilemättömiksi juonittelijoiksi. Ehdottaessaan Gladneylle murhaa Siskind korostaa, totta kai, puhuvansa puhtaan teoreettisesti, vaikka tietää Gladneyn olevan sellaisessa henkisessä tilassa, jossa jokainen kysymys on haudanvakava ja äärimmäisen henkilökohtainen. Harvoin on kirjallisuudessa kuvattu intellektuaalista moraalittomuutta yhtä hienovaraisen vakuuttavasti kuin Valkoisessa kohinassa.

Minä uskon, Jack, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Tappajia ja kuolevia. Useimmat meistä ovat kuolevia. Meillä ei ole sitä luonteenlaatua, ei riittävää vimmaa tai mitä se nyt onkaan, mitä tappajilta vaaditaan. Me annamme kuoleman tapahtua. (…) Minä puhun teoriassa. Teoriassa väkivalta on yksi jälleensyntymisen muoto. Kuoleva heittää passiivisena henkensä. Tappaja jatkaa elämää. Mikä upea rinnastus. Kun rosvojoukko kasaa kuolleita ruumiita, se kerää voimaa. Voima kasaantuu niin kuin jumalten suosio.


Sokraattisen kävelyn jälkeen Gladney lähtee aseistautuneena etsimään Willie Minkiä ja löytää tämän motellihuoneesta havaijilaispaidassa ja bahamasortseissa. Mies on sekava ja suttuinen ja popsii Dylar-tabletteja kuin perunalastuja. Hänen alennustilansa ei kuitenkaan estä Gladneytä toteuttamasta kostosuunnitelmaansa. Hän ampuu Minkiä vatsaan ja jää lumoutuneena katselemaan suihkuavan veren herkkää kaarta. Gladney kokee Minkin tuskan kauniina, väkevänä. Toisen laukauksen hän ampuu vain ampumisen vuoksi, elääkseen kokemuksen uudelleen. Pahaksi onneksi Minkillä on kuitenkin ase piilossa ja Gladney saa yllättäen luodin ranteeseensa. Oma tuska vapauttaa Gladneyn verihumalastaan ja nostaa pintaan myötätunnon, katumuksen ja säälin. Hänestä ei sittenkään ole tappajaksi, hän on edelleen kuoleva, kuten on ollut koko elämänsä. Väkivalta ei vapauta mistään. Siskindin puheet osoittautuvat harhaksi ja sumutukseksi.

Gladney vie Minkin autossaan katolisten nunnien pyörittämälle päivystyspoliklinikalle. ”Meitä on ammuttu”, hän ilmoittaa. Yksi nunnista ottaa aseen Minkin kädestä ja heittää sen kirjoituspöydän laatikkoon, jossa on entuudestaan useampia käsiaseita ja veitsiä. Päivystyspoliklinikan seinällä on kuva, jossa John F. Kennedy pitelee paavi Johannes XXIII:tta kädestä taivaassa. Taivaassa on puolipilvistä. Ei ole sattumaa, että DeLillo sijoittaa kohtauksen katoliselle päivystyspoliklinikalle eikä mihin tahansa sairaalaan. Nunnat ovat kuoleman ammattilaisia, tottuneet käsittelemään olemassaolon suuria kysymyksiä, puhumaan sovituksesta ja anteeksiannosta, tarjoamaan lohdutusta niille, jotka ovat epätoivoon suistuneet. 

Gladney odottaa ja toivookin tapaavansa tällaisen armeliaan hahmon, mutta järkyttyy huomatessaan olevansa tekemisissä sellaisen nunnan kanssa, jolle Jumala ja Raamatun opetukset ovat pelkkiä kuolleita kirjaimia. Päivystyspoliklinikkaa kehystävä kristillisen laupeuden kuvasto ei edusta uskoa, vaan uskonnollisuuden ulkoisia muotoja ja symboleja, representaatioita. Kun Gladney osoittaa taivasta esittävää kuvaa ja kysyy nunnalta, onko kirkon opetuksissa yhä sama vanha taivas kuin ennen, nunna kivahtaa: ”Pidättekö meitä typerinä?” Ylenkatseellista mielihyvää tihkuen nunna selittää Gladneylle esittävänsä uskovaa muiden takia, koska se kuuluu hänen työnkuvaansa. Nunna ei siis eroa mitenkään niistä, jotka toimivat tavanomaisissa palveluammateista ja juttelevat asiakkaille mukavia, koska niin kuuluu tehdä.

Meidän tehtävämme tässä maailmassa on uskoa asioihin joita kukaan muu ei ota vakavasti. Jos sellaiset uskomukset hylättäisiin täydellisesti, ihmiskunta kuolisi. Siksi me olemme täällä. Häviävän pieni vähemmistö. Ruumiillistamassa vanhoja asioita, vanhoja uskomuksia. Paholaisia, enkeleitä, taivasta, helvettiä. Jos emme teeskentelisi uskovamme niihin, koko maailma sortuisi. (…) Kun usko väistyy maailmasta, ihmisistä on tärkeämpää kuin koskaan ennen, että joku uskoo. Palavasilmäiset miehet luolissa. Nunnat mustissaan. Munkit jotka eivät koskaan puhu. Usko on jätetty meille. Hupsuille, lapsille. Niiden jotka ovat hylänneet uskon täytyy vielä uskoa meihin.


Lopuksi nunna päästää suustaan sanoja, joita Gladney ei ymmärrä, mutta joiden hän uskoo olevan litanioita, hymnejä, rukousnauhan mysteerejä. Nunna härnää Gladneytä ivallisella rukouksellaan, ja Gladneystä se tuntuu sekä kummalliselta että kauniilta. Kotimatkaansa päivystyspoliklinikalta kotiin hän kuvailee tapauksettomaksi, mutta sanoista huokuu menetyksen tunne, täsmentymätön melankolia. Gladneyltä on riistetty mahdollisuus uskoa niihin, jotka vielä uskovat. Hupsuihin, lapsiin. Maailma on peruuttamattomasti maallistunut ja modernisoitunut. Ei ole paluuta mihinkään alkuperäiseen, juurevaan. Teoreettinenkin mahdollisuus uskosta, armosta, tuonpuoleisesta on mennyt. Mitä jää jäljelle? Mikä voisi luoda elämään kiinteyttä ja mieltä?

Gladney tuumii, että hänen ei auta muu kuin odotella seuraavaa kemiallisesti tuotettua auringonlaskua entistäkin tietoisempana siitä, että pronssisena leimuavan taivaan takana ei ole muuta kuin mykkä, eloton universumi. Koko maailmamme on rakennettu valheellisista auringonlaskuista, eivätkä edes hupsut ja lapset usko enää puolipilvisiin taivasnäkyihin. Mikä lohduttaisi ja piristäisi meitä epätoivoisesti kuolemaamme viivyttäviä raukkoja? Mikäpä muu kuin maksullinen hölynpöly, pehmeistä pehmein tieto:

Roskalehtitelineissä on kaikki se mitä me tarvitsemme, kaikki mikä ei ole ruokaa eikä rakkautta. Kertomukset yliluonnollisesta ja avaruusasioista. Ihmevitamiinit, parannuskeinot syöpään, lääkkeet liikalihavuuteen. Kuuluisien ja kuolleiden kultti.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Don DeLillo on Jenkkilän paras elävä kirjailija. Blogisi on ihan omassa sarjassaan Suomessa. Olen ikikiitollinen Bernhard-teksteistäsi, ehkä en olisi koskaan häneen törmännyt ilman Sinua. Kolmas viikko räkätaudissa sujuu miten kuten Salterin, Semprunin ja Handken seurassa. Toipumista sinnekin !

  2. 2

    sanoo

    Amerikkalaisen elämäntavan laitos on suureksi osaksi parodiaa ohiolaisen Bowling Greenin valtionyliopiston populaarikulttuurin laitoksesta. Yhdysvalloissahan on erikseen populaarikulttuurin tutkimus, popular culture studies, joka on puhtaasti yhdysvaltalaisperäinen ilmiö ja jonka keskuspaikka tämä on monet vuosikymmenet ollut. Baudrillard-sävyt ovat kyllä tunkeutuneet ajan myötä myös populaarikulttuurin tutkimukseen. Mutta vielä 1970–80-luvulla esimerkiksi alan tärkeintä aikakauslehteä Journal of Popular Culturea luonnehtivat pikemminkin hellyttävän kotikutoiset artikkelit tyyppiä ”Pilapuhelut aikamme kuvana” tai ”Jojojen semiotiikkaa”. Niillä ei ollut juuri tekemistä sen varsinaisen cultural studiesin kanssa, joka on lähtöisin englantilaisen Birminghamin yliopiston Centre for Contemporary Cultural Studiesista.

    Amerikkalaisen elämäntavan laitoksen tehot tulevat suureksi osaksi siitä, että DeLillo pistää nämä kaksi oppialaa – pakonomaisen populistisen ja pakonomaisen korkealentoisen – samalle laitokselle, kuin kaksi piirtoheitinkalvoa päällekkäin. Tuloksena on tällöin jotain vieläkin paljon kummallisempaa kuin kumpikaan niistä yksin. Tämä oikeastaan kiteytyy hienosti Siskindin ja Gladneyn keskustelussa juuri ennen latokohtausta, kun Siskind sanoo, että hän haluaisi tehdä Elvikselle saman kuin Gladney on tehnyt Hitlerille.

  3. 3

    sanoo

    Juu. Murray Jay Siskind on populaarikulttuurin laitoksella töissä ja hänen hahmossaan tuo ”pakonomaisen korkealentoinen” tutkimus törmäytetään tuon ”pakonomaisen populaarin” tutkimuksen kanssa. Siskindhän on hämillään kollegoistaan, joiden akateeminen sofistikoituneisuus ei todellakaan häikäise: ”Minä ymmärrän musiikkia, ymmärrän elokuvia, käsitän jopa sen miten sarjakuvat voivat opettaa meille asioita. Mutta tässä paikassa on professoreita joiden ainoaa lukemista ovat muropakkaukset.”

    Latokohtauksesta taas DeLillo-tutkijoiden piirissä on ollut joskus vääntöä siitä, onko se purevan satiirinen vai vakavammin kulttuurikriittinen. Kummallekin lukutavalle varmaan on perusteensa.

  4. 5

    sanoo

    Tarkoittiko Tommi Uschanov kommentissaan, että ”pakonomaisen populistiselle” popular culture studiesille vastapainona ollut brittilähtöinen (Birmingham) cultural studies olisi ollut ”pakonomaisen korkealentoista”? Ja vielä tarkemmin: siis noin ylimalkaan, reaalimaailmassa, vai ainoastaan tässä DeLillon kehitelmässä?

    Britit tulivat aikoinaan suomalaiseenkin yhteiskunta- ja humanistiseen tutkimukseen kovalla rytinällä, myrrysmiehinä Richard Hoggartin, Raymond Williamsin ja Stuart Hallin kaltaiset hahmot. En muista heitä erityisen ”pakonomaisen korkealentoisiksi” mainitun. Toki sittemmin, vääjäämättömän homeopaattisen liikelain mukaisesti Suomessakin alkoi näillä alueilla ilmestyä puhdasta muropakettianalyysiä. Mutta syyllisiä tähänkään ei ehkä löydy Birminghamista.

  5. 6

    sanoo

    Nythän tämä näyttääkin menevän kulttuurintutkimus/populaarikulttuurin tutkimus-keskusteluksi…

    No menköön vaan, en minä sillä, mutta Valkoisessa kohinassa minua kiinnostavat enemmän nuo laajakantoisemmat näköalat jälkiteollseen kulttuuriin.

  6. 7

    sanoo

    En tarkoittanut, että Hoggart, Williams ja Hall olisivat itse olleet korkealentoisia tarkoittamassani kielteisessä mielessä. Näinhän asia toki ei ollut, he olivat päinvastoin selkeitä ja maanläheisiä kirjoittajia suorastaan stereotyyppisen brittiläisellä tavalla. Mutta kyllä heidän aikoinaan aloittamansa tutkimusperinne on (ja oli jo DeLillon kirjoittaessa) edennyt hyvin, hyvin, hyvin kauas siitä, mitä he itse edustivat. Tämän osoittamiseen ei tarvita oikeastaan muuta kuin se, että lukee muutaman satunnaisesti valitun artikkelin viime vuosikymmenten cultural studies -aikakauslehdistä ja vertaa, miltä kuulostavat ne ja miltä taas kuulostaa niiden rinnalla esimerkiksi Hoggartin The Uses of Literacy (1957) tai Williamsin Culture and Society (1958). Ja aiheesta on käyty cultural studiesin sisälläkin kriittistä keskustelua jo 80-luvulta lähtien.

    Eli syy-seurausketjun aivan alkupää on Birminghamissa, mutta mainittu ketju kaarsi sieltä pois jo varhaisessa vaiheessa. Tulin maininneeksi sen tässä lopulta oikeastaan siksi, että itse cultural studies -nimitys juontuu mainitsemani CCCS-tutkimuslaitoksen nimestä.

    Bloggaajaamme ehkä kiinnostaa, että seuraavassa omassa kirjassani, joka ilmestyy ensi vuonna, on jälkiteollisen yhteiskunnan teemasta mahdollisesti paljonkin tekstiä – joitakin kymmeniä sivuja nyt vähintään. Olen viime kuukausina uppoutunut syvälle sen varhaiseen intellektuaalihistoriaan, joka on suunnattoman kiehtovaa.

  7. 8

    sanoo

    ”Bloggaajaamme ehkä kiinnostaa, että seuraavassa omassa kirjassani, joka ilmestyy ensi vuonna, on jälkiteollisen yhteiskunnan teemasta mahdollisesti paljonkin tekstiä”

    No juu, toki kiinnostaa.

  8. 9

    sanoo

    Kiitokset Tommi Uschanoville täsmennyksestä.

    Itselleni noista birminghamilaisista tulivat äkkiseltään mieleen juuri nuo kolme mainituksi tullutta herraa, ja itsekin heidän tekstejään joskus tavailleena hieman äimistelin sitä mahdollisuutta, että heitä pidettäisiin ”korkealentoisina” – Uschanovin luonnehdinta ”selkeitä ja maanläheisiä kirjoittajia suorastaan stereotyyppisen brittiläisellä tavalla” tuntuu sitä vastoin aika osuvalta.

    En ole niin perillä tuon tutkimussuuntauksen myöhemmistä vaiheista, mutta uskon kyllä, että opetuslapsisto saattoi kuljettaa perintöä juuri vaikeaselkoisuuden suuntaan – hämärä muistikuva Suomesta ja jostain kaukaisesta Tiedotustutkimus-lehden numerosta (edes vuotta en ikävä kyllä muista), jossa joku suomalainen tiedotusoppinut selvitteli Stuart Hallin ajattelun lähtökohtia… Se ei hevin varmaankaan avautunut kuin kaikkein vihkiytyneimmille teoriahutun keittäjille.

    Anteeksi tämä pikku poikkeama DeLillosta. Mutta kyllähän ”Valkoinen kohina” leikkaa myös tälle alueelle, joten ei kai tässä aivan hakoteille menty.

  9. 10

    sanoo

    ”Anteeksi tämä pikku poikkeama DeLillosta. Mutta kyllähän ”Valkoinen kohina” leikkaa myös tälle alueelle, joten ei kai tässä aivan hakoteille menty.”

    Leikkaa, leikkaa kyllä. Siitä kirjasta on moneksi, kuten tuli jo sanottua.

  10. 11

    Anonymous sanoo

    TM: ”Valkoista kohinaa voisi luonnehtia romaaniksi kovasta teknologiasta ja pehmeästä tiedosta. Tieteen huippusaavutuksia edustavat viestintävälineemme muuttavat todelliset tapahtumat – sodat, nälänhädät, ympäristökatastrofit – aalloiksi ja säteilyiksi, jotka tavoittavat meidät kotisohvaltamme.”

    Mulle tuli mieleen seuraava: vaihdetaan sanan tiede tilalle taide, sanan viestintävälineemme tilalle sana romaanimme ja aalloiksi ja säteilyksi tilalle sanat kirjaimiksi ja sanoiksi ja
    analogia on, täysin, valmis. Eli terveisiä kotisohvalta ja kotisohville vaan!

    de Lillosta sen verran vielä, että mikä oli sen kirja jossa tyyppi tuijottaa enemmän tai vähemmän apaattisesti jenkkilässä Haminan (!) liepeillä sijaitsevaa nettikameraa? Muistan lukukokemuksen, se oli hyvä, mutta en saa kirjan nimeä enää mieleeni. Oliko se ennen vai jälkeen Kohinan?

    jope

  11. 12

    sanoo

    Jope: Kaupunki, jota nettikamerasta katsellaan on Kotka. Kirja on Esittäjä (The Body Artist) ja se on ilmestynyt Valkoisen kohinan jälkeen.

  12. 13

    sanoo

    ”Hän istui tuntikausia tietokoneen ääressä ja katsoi suoraa videolähetystä, jota syötettiin verkkoon kaksikaistaisen maantien reunasta erässä kaupungissa Suomessa. Kotkassa, Suomessa, oli keskiyö, ja hän katsoi ruutua. Se kiinnosti häntä, koska se tapahtui nyt, samaan aikaan kun hän istui tässä ja koska se jatkui vuorokaudet läpeensä, kasvottomasti, autoja tuli Kotkaan ja lähti sieltä, tai tie oli vain autio kuolleina aikoina. Kuolleet ajat olivat parhaita.” Don DeLillo: Esittäjä

  13. 14

    Anonymous sanoo

    En ole Valkoista kohinaa vielä lukenut. Hienon blogikirjoituksesi innoittamana päätin sen kuitenkin heti hankkia. Antikvaari.fi -nettikaupan kautta sen tilasin eilen eikä hintakaan päätä huimannut; hyväkuntoinen Valkoinen kohina irtosi viidellä eurolla!

  14. 15

    Anonymous sanoo

    Oma valkoinenkohinani (vrt. Tommin kokemus omasta kokemuksesta ko. kirjan kanssa) on ehkä Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Jotakin samaa, niiden todellisuuskäsityksissä, kirjoissa on. Tosin ne ovat myös täysin vertailemattomissa toisiinsa.

    Odotan kovasti että joku viimein kirjoittaisi esim. Hännikäisen Marko Tapio -kirjan tapaan kunnon kirjan Matti Pulkkisesta. Tarina maalaispojan matkasta suomalaisen postmoderismin (hah) ykköstekijästä takaisin maalaispojaksi ja median/vasemmiston sylkemän toisinajattelijan tien kulkijaksi olisi äärettömän kiinnostava. Neljä kirjallisesti syvää ja uutta luovaa kirjaa ja elämä… Voisiko joku tarttua aiheeseen? Vai onko Pulkkinen kokonaan unohdettu oma de lillomme, nabakovimme ja mccarthymme? Jos näin on- on se aika sääli. t. jope

  15. 17

    Anonymous sanoo

    Kun Romaanihenkilön kuolema
    ilmestyi, olin lukiopoika. Muistan lukeneeni kirjan silloin tuoreeltaan. Muistelen, että kirja jätti hämmentävän jälkimaun; myönteiseen kallellaan olevan. Tuskinpa kuitenkaan silloin kirjan sisällöstä juuri ymmärsin.

    Tässä sairaslomaa viettäessäni tilasin tämän blogikirjoituksen innoittamana Valkoisen kohinan viime viikolla. Se on jo luvun alla. Kirja imaisi heti mukaansa.

    Tilasinpa tuossa äsken sitten Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman. Antikvaari.fi -nettikaupassa sitä oli todella runsaasti tarjolla. K5-kuntoinen kirja irtosi viidellä eurolla. Kyllä halvalla saa paljon hyvääkin! t: MH

  16. 19

    Anonymous sanoo

    Luulenpa että Pulkkis-kirja haaveksi jää. Googletin vähän. Kun ottaa huomioon miten merkittävä ja hyvin tunnettu tekijä oli 70-luvun lopussa ja 80-luvun puolivälin tienoille, on hämmästyttävää hänen katoamisensa kaikista keskusteluista. Kirjallisuuden opiskelijat lukenevat edelleen pakkopullana Romaanihenkilön (joka sekin nähdään vain jotenkin tyypillisesti p.modernina suomalaisena ilmiönä ja muistetaan siitä romaanisika- lauseesta…), kolme muuta, kolme yhtä tärkeää kirjaa, ohitetaan kuriositeetteina . Silti miehen jokainen kirja haastaa lukijan rajusti sekä taiteellisesti että sisällöiltään.
    No, täytyy hyväksyä se että loppujen lopuksi kaikki taide, myös romaanit, ja nopeasti nimenomaan ne, painuvat maan sisään ja sinne unohtuvat. Nykyään tätä konkretisoivat kirjastojen Ota kirja ja vie pois -hyllyt, joissa on tarjolla hyvää kirjallisuutta massoittain sille, joka viitsii ojentaa kätensä ja viedä kotiinsa ilmaiseksi. Jopa muutama vuosi sitten esillä olleet ”isot kirjatapaukset” yms. ovat siellä tarjolla viikosta viikkoon. En niitä ota minäkään. Mikähän siinäkin on. Kirjan haluaa löytää jotenkin toisin.
    t. jope

  17. 20

    Aake sanoo

    Täytyy kiittää blogistia, kun ohjasi DeLillon pariin. Pidin Cosmopoliksesta kovasti. Enkä olen aikoihin purskahtanut niin yllättävään nauruun kuin sufiräppärin hautajaiskuvausta lukiessa: niin vakava ja mahdoton tilaisuus – ja täysin mahdollinen, Suomessakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *