Eläköön tunne?

The Second Plane tuli tänään postissa. Olen ehtinyt vasta selailla sitä, ja huomaan Martin Amisin koskettelevan siinä terrorismiteemojen ohella myös kirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Hän esimerkiksi pohtii erilaisia kirjallisuuden ideologisointiin ja yhteisöllistämiseen tähtääviä suuntauksia.

Aluksi olivat asialla F.R. Leavisin kaltaiset akateemiset hahmot, jotka halusivat rakentaa systemaattisesti kaanonia ”pyhistä” teksteistä (onhan tällaisia avauksia toki esitetty viime aikoinakin, meillä Suomessakin jotkut ovat ehdottaneet kirjallisuutemme merkkiteosten listaamista virallisesti).

Tietoyhteiskunnan aikakaudella Leavisin ajatukset eivät enää nauti kannatusta. Kaunokirjallisten profeettojen karisman haihduttua valtaan on Amisin mukaan noussut massoja syleilevä tunnelähtöinen ja äärisubjektiivinen suuntaus:

”We recognise this mental atmosphere, and its name is anti-intellectualism. Noticeable, too, is the re-emergence of sentiment as the prince of the critical utensils. Commentators respond, not to the novel, but to its personnel, whom they want to ´care about´, in whom they want to ´believe´. Such remarks as ´I didn´t like the characters´ are now thought capable of settling the hash of a work of fiction.”

Kommentit
  1. 1

    Samuli K. sanoo

    Olin jo aikaisemmin lukenut suurimman osan Second Planen sisällöstä, jutut kun on kaikki jo julkaistu lehdissä, mutta Amis-harrastajana luin ne nyt myös kirjan muodossa. Näin kokonaisuutena Amisin terrorismijuttujen ongelmat ovat entistäkin selvempiä. Amisin ongelma on, että hän haluaa olla kaikkea yhtä aikaa: kielellinen akrobaatti ja poliittinen visionääri, suoraselkäinen moralisti ja kylmäpäinen tarkkailija, laajasti lukenut esteetti ja omaelämäkerrallinen kirjoittaja. Kun samassa esseessä rinnastuu islam-uskonnon antama lupa miehille piestä tottelemattomia vaimojaan ja Amisin oma närkästys siitä kun ei saa ottaa kirjaa mukaan lentokoneeseen, suhteellisuudentaju tuntuu olevan hukassa. Aivan kuten Koba The Dreadissa, jossa Martin rinnasti Stalinin kuulustelusellien kidutettujen vankien huudot oman vauvansa koliikkiin.

    Esimerkki tästä tyylilajin horjuvuudesta: yhdessä esseessä Amis kuvailee valokuvaa, jossa on jotakin mikä näyttää ”kömpelösti viipaloidulta vesimelonilta, jonka purppuraisessa hedelmälihamössöstä voi erottaa yksi tai kaksi ihmisenkaltaista piirrettä”. Kuva esittää saudiarabialaista uutistenlukijaa, julkkisnaista, jonka hänen miehensä on hakannut ja joka oli pidätettäessä kuljettamassa tätä autonsa takaluukkuun erämaahan tapettavaksi. Mitä nainen oli tehnyt ansaitakseen tämän, Amis kysyy. Vastannut puhelimeen. Mihin hän lisää, että itse olisi todennäköisemmin hakannut oman vaimonsa kuoliaaksi, jos tämä *ei* olisi vastannut puhelimeen.

    Melonivertaus ja vitsi (joka on kieltämättä hyvä vitsi) ovat tässä fataalisti väärässä yhteydessä mielestäni, ne kuuluisivat johonkin Amisin romaaniin. Tässä ne tuntuvat sydämettömiltä ja ovat ristiriidassa tekstin huokuman moraalisen närkästyksen kanssa.

    Kirjan kahdesta novellista parempi, In The Palace Of The End, sekin kompastuu pahasti lopussa. Kirjoitettuaan 18 sivua groteskiksi diktaattorin pojan kaksoisolennon kidutusten ja mutilaatioiden täyttämästä elämästä Amis päättää novellinsa häkellyttävän sentimentaalisesti ja banaalisti: ”When you have been hurt yourself, there awakens a part of you that doesn’t want to hurt anyone”. Tarvitaanko tämän ymmärrykseen 18 sivua kidutusta ja salamurhia, joilla sinänsä on oma pointtinsa novellissa. Mutta tuo novellin päättävä coda tuntuu valheelliselta katumukselta, päälleliimatulta tarpeelta paukuttaa lukijan päähän myös jokin moraalinen opetus, joka oikeuttaisi vietetyt 20 minuuttia kirjailijan julmassa mielikuvitusmaailmassa.

  2. 2

    sanoo

    Minäkin olen muutaman noista Second Planen esseistä lukenut aikaisemmissa yhteyksissä.

    Nyt kun olen kirjaa sieltä täältä selaillut ja henkilöhakemiston perusteella katsellut, mitä Amis kirjoittaa minua kiinnostavista nimistä, fiilis on edelleenkin kiinnostuneen odottava. Valikoiva katseeni kun poimii tekstistä niitä kohtia, jotka jollain tavalla säväyttävät tai pistävät ajatukset liikkeelle, kuten esimerkiksi tuo merkinnässäni siteeraama katkelma.

    Amis on hyvä tekemään kriittisiä kiteytyksiä niin kirjallisuudesta, kulttuurin ilmiöistä kuin erilaisista poliittisista ja historiallisista figuureista. Uskoisin, että monet hänen tekstinsä lähtevät liikkeelle tällaisista väkevistä alkukuvista.

    Ongelmat taitavat tulla vastaan sitten, kun hän vyöryttää näiden ympärille varsinaista tekstimassaa. Kuten toteat, hän ei osaa tai halua rajata näkökulmaansa, mikä johtaa siihen että myös kirjallinen tyyli menettää tehoaan. Loistavat fragmentit uhkaavat jäädä loistaviksi fragmenteiksi.

    Second Planen kriitikot ovat moittineet Amisia yksipuolisuudesta ja tyylin nostamisesta faktojen yläpuolelle, mutta ehkä hänen pitäisi olla vieläkin yksipuolinen ja kärjistävä, luottaa retoriseen arsenaaliinsa, kirjallisiin efekteihin.

    Sen sijaan, että yrittää sanoa islamilaisesta fundamentalismista ja terrorismista jotakin lopullista ja yleispätevää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *