Elää ja kuolla fiktiossa

Luulin Philip Rothin olevan Nobel-palkintoa vaille vainaa. Olin varma, että The Plot Against America jää hänen viimeiseksi merkittäväksi teoksekseen. Olin siitä niin varma, että siirsin Rothin kirjat syksyllä työhuoneesta olohuoneen puolelle.

Kuten aiemmin kirjoitin, olohuoneen hyllyt ovat Valhallani, järjestän sinne kuolleiden ja viittä vailla kuolleiden kirjailijoiden teokset. Elävät ovat seuranani täällä työhuoneessa.

Luettuani Rothin uusimman tunsin syyllisyyttä. Jokamies on hienosti rakennettu romaani, kirjallisen sommittelun ihme. Roth käy läpi päähenkilönsä, newjerseyläisen mainosgraafikon ja taiteilijan, elämän ja kuoleman tarkentaen sen muutamiin käänteisiin ja yksityiskohtiin. Keskiverto kirjailijan käsissä tällaisista palasista syntyisi helposti pelkkä yhdentekevien anekdoottien kudelma, mutta Roth, tämä vanha dinosaurus, onnistuu järkyttävän hyvin.

Jokamiehestä tunnistaa ne seksuaalimotiivien ympärille kietoutuvat perussävyt, jotka luonnehtivat Rothin tuotantoa, mutta samalla mukana on sellaista hiljaista ja hiljentävää vakavuutta, joka sopii hyvin yhteen sen kanssa, että romaanin lähtökohtana on kuolema ja kuoleminen.

En jaksa uskoa kohutun Viimeiset sanat -televisiosarjan tavoittavan sitä tyhjän ja selittämättömän edessä olemista, jonka Rothin romaani esille loihtii. Koska katsojat pitävät televisiosarjaa totena, se muuttuu fiktiivisemmäksi kuin fiktio, kuolemisesta tulee kuolemisen esittämistä. Tämä, jos mikä on todellisuudesta vieraantumista.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Rothia en vielä ole lukenut, mutta loppukaneetissasi osut oikeaan – tuo on juuri se harha jonka ”Viimeiset sanat” -ohjelman tuottajat ja tekijät ovat ottaneet keppihevosekseen: että kuolemasta ei muka puhuttaisi missään ja tämän heidän upean ja ennakkoluulottoman ponnistuksena kautta siitä viimein voidaan keskustella Suomessakin… medianarkit eivät kaiketi ole nauttineet mistään laadukkaasta kirjallisuudesta viimeisen hmm… parin tuhannen vuoden aikana, koska kuolema nyt totta vieköön sattuu olemaan eräs käsitellyimmistä ja keskustelluimmista aiheista kirjallisuudessa, ja siihen löytyy niin monia näkökulmia, ettei yksi ihmiselämä (sic), puhumattakaan puolentusinasta puolen tunnin tv-ohjelman jaksosta, pysty sitä kaikkea mitenkään edes ottamaan haltuunsa… vaikuttaa siltä, että audiovisuaalisen median ammattilaisten mielestä keskustelua ja pohdintaa on olemassa vain silloin, jos se todistetaan tv-kameroilla ja lähetetään pariin miljoonaan talouteen (yksin mietittyä ei ole olemassa) …ja tämän harhan vallassa tehty tuotanto tuo ainakin minulle suuren epäluottamuksen kyseistä souvia kohtaan.

  2. 2

    sanoo

    Näinhän se on.

    Luultavasti tuotantoyhtiöissä on istuttu pitkään mietintämyssyt päässä ja pähkäilty, miten kuolevista ihmisistä voisi tehdä tosi-tv:tä ”hyvää makua” rikkomatta ja kahmaista fyrkat himaan tästäkin markkinaraosta.

    Sitten koko paketti myydään niin väsyneillä argumenteilla, että kuoleminen olisi muka ”vaiettu aihe” tai ”piilossa nyky-yhteiskunnassa”. Arkkipiispakin näkyi tämän argumentin ostaneen, huh huh.

  3. 3

    Harri T sanoo

    Ajan tasalla on suomalainen kirjankustantajakin yrittänyt olla.

    Vastikäinen Raittilan ja Syrjän Keskustelukirjeitä kuolemasta polemisoi kuoleman elämän rinnalla mitättömiin: kaikki mistä voidaan puhua, on elämää. Hyvä kirja.

    Rothin erinomainen kirja puhuu sekin kuolemasta elämän kautta ja päätyy samaan tulokseen, tai sitten ratkaisemattomaan. Kovasti Rothia muistuttava päähenkilö kuolee ja hän itse seuraa sitä ennen muitten kuolemia. Luin kirjan niin, että hän kuolee vähitellen, kaikkien sairauksiensa kautta lapsuudesta alkaen ja samalla yrittää vimmaisesti pysyä hengissä. Lopulta päätyy lääkäreitten, farmaseuttien, sairaaloitten, odotushuoneitten ja leikkaussalien kautta hautausmaalle.
    Ikävä kyllä minulla ei ole kirjaa nyt, luin sen Everymanina lokakuussa, mutten onnistunut silloin vielä saamaan uusinta Rothia, joka kirjailijankin mukaan on viimeinen Zuckerman.

    Edellinen arkkipiispa näkyy muuten olevan täysin eri mieltä TVformaatin sopivuudesta, liekö kirkkotaktisia taka-ajatuksia kummallakaan. Kuolema on kuitenkin aika lailla monopolisoitu heidän edustamilleen ammattilaisille ja kritiikki siitä, että se on hävinnyt elämästä muuten, on kyllä paikallaan kirjallisuudesta ja muusta taiteesta huolimatta.

    RaittilaSyrjän linjoilla liikkuva ohjelma ei kirkkoa miellyttäisi.

  4. 4

    sanoo

    ”kaikki mistä voidaan puhua, on elämää.”

    Elämä on ihmiselle annettu, että hänellä olisi aikaa miettiä, missä asennossa haluaa olla kuollut. Jotenkin niin sanoi Saarikoski. Muistaakseni.

  5. 5

    Susanna Iivonen-Pekesen sanoo

    ”Elämä on ihmiselle annettu, että hänellä olisi aikaa miettiä, missä asennossa haluaa olla kuollut.”

    Tää on hyvä! Mun vapaa-aika on nyt pari päivää kulunut naamakirjassa ja töissä ei ehdi tollasii kuolemajuttuja miettiä.

  6. 6

    sanoo

    Olen perustanut oman tilin – vai miksi sitä ikinä kutsutaan – siihen lärvikirjaan, mutta passiiviseksi on oma touhuni kyseisellä foorumilla jäänyt. Ystäviäkään en ole omatoimisesti hankkinut.

    Ongelma on siinä, etten tiedä, mitä minun pitäisi siellä Facebookissa tehdä. Etusivulle tulee ilmoituksia että se-ja-se valitsi sen ja sen applikaation tai liittyi siihen-ja-siihen ryhmään tai pelasi sitä-ja-sitä peliä. Täh?

    Oloni on samanlainen kuin mummolla, joka ei ole käyttänyt koskaan internetiä eikä tiedä miksi sitä pitäisi käyttää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *