Ei huono mutta…

Huomaan tulevani vuosi vuodelta säyseämmäksi ja sovinnollisemmaksi. En jaksa rähistä huonoista tai keskinkertaisista kirjoista entiseen malliin (valtaisa enemmistö julkaistavista kirjoista on huonoja tai keskinkertaisia eikä mikään määrä rähinöintiä asetelmaa muuksi muuta). Paras nauttia niistä harvoista hyvistä kirjoista, jotka kohdalle osuvat.

Jokainen hyvä kirja on poikkeustapaus. Oikeastaan suoranainen ihme. On suuri etuoikeus saada silloin tällöin nauttia sellaisista.

Toki on olemassa myös kirjoja, joita ei voi moittia huonoiksi, mutta jotka eivät laadukkuudestaan huolimatta tunnu hyviltä. Anne Swärdin romaani Viimeiseen hengenvetoon on minulle tällainen. Se on herkkävaistoisen, lahjakkaan prosaistin kirjoittama teos, suuresti ylistetty Ruotsissa ja ilmeisesti muuallakin.

Mutta minä en ole oikea lukija siitä nauttimaan. Kansiliepeessä Swärdin proosaa kiitellään “aistillisesta kielestä ja tiiviistä tunnelmakuvista.” Jokseenkin tuollaisilla epiteeteillä minäkin hänen tekstiään kuvailisin, tai jos haluaisin olla ilkeä voisin puhua taidekouluproosasta. Swärdiä lukiessa tulin välillä miettineeksi, että onkohan tässä kyse nokkelasta jekusta, kirjoittaako kirjailija salakavalaa parodiaa siitä tyylilajista, jota on vilpittömästi edustavinaan. Mutta ei. Ei Swärd parodioi. Hän uskoo oikeasti “aistilliseen kieleen ja tiivisiin tunnelmakuviin.” Eikä siinä mitään. Voihan niihin uskoa. Mutta tekstin pitäisi kyllä tuntua ja näyttää joltain ihan muulta kuin taidekouluproosan esimerkkilauseilta.

Voihan tietysti olla niinkin, että minä olen menettänyt lukijana viattomuuteni enkä kykene aistimaan Swärdin kielen vitaalisuutta, voimaa, koskettavuutta (sikäli kuin hänen kielessään näitä ominaisuuksia on; mielestäni ei liiemmälti ole.) Oli miten oli, en juuri koskaan jaksa innostua niin sanotusta lyyrisestä proosasta. Karmeimmat lukukokemukseni asettuvat “lyyrisen proosan” kategoriaan. Olen sitä mieltä, että kaikki mikä siittää on kovaa, ainakin proosasta puhuttaessa (no juu, liioittelen nyt tahallisen ironisesti).

Toinen seikka, joka minua Swärdin kirjassa tökkii on maailmankuvallinen juttu. Jules Renard sanoi kauan, kauan sitten olevansa kyllästynyt aikalaiskirjallisuuteen. “En enää jaksa lukea tarinoita aisankannattajista”, Renard täsmensi. Rouva Bovary oli noina aikoina vakiinnuttanut jo maineensa. Renardia mukaillen voisin sanoa, etten jaksa enää lukea tarinoita seksuaalisen vallankumouksen jälkeisistä itsensätoteuttajista.

Viimeiseen hengenvetoon -romaanin päähenkilö, nuori nainen nimeltä Lo, makaa kaikkien muiden miesten kanssa paitsi sen yhden, jota (kaiketi) rakastaa. Totuuden nimissä on sanottava, ettei Swärdin romaani ole mikään elostelun ja estottomuuden ylistyslaulu vaan tutkii seksin ja rakkauden välistä rajankäyntiä paikoin ansiokkaastikin, mutta kun tämä teema yhdistetään aistilliseen (tai “aistilliseen”) kieleen ja ajoittain pateettisiksi nyrjähtäviin elokuvaviittauksiin (arvaatte kyllä mistä elokuvasta on kyse), tuloksena on sellainen hetteikkö, jossa rämpiminen ei jaksa ainakaan minua kauheasti innostaa.

Mutta näistä vastaluseistani huolimatta en kuitenkaan voi enkä halua moittia Swärdin romaania huonoksi. Olen kyllä pitänyt monesta huonosta kirjasta enemmän kuin siitä, mutta se on toinen juttu.

Lähiaikoina aion keskittyä sellaiseen kirjallisuuteen, jonka tiedän jo edeltä käsin hyväksi, harvinaiseksi, ihmeelliseksi. Lukupinoni päällimmäisinä ovat Samuel Beckettin kolmen romaanin (Molloy, Malone Dies ja The Unnamable) kokoelma sekä Flannery O’Connorin koottujen teosten nide. Niiden jälkeen voisin sitten lukea taas jotain huonompaa ja keskinkertaisempaa säilyttääkseni suhteellisuudentajuni.

Kommentit (5)
  1. Sami Liuhto
    8.7.2011, 10:38

    Kerropa sitten mietteitäsi Beckettistä, ehkä itsekin rohkenen sitten kajota herraan.

  2. Tommi Melender
    8.7.2011, 10:57

    “I can’t help it, gas escapes from my fundament on the least pretext, it’s hard not to mention it now and then, however great my distaste. One day I counted them. Three hundred and fifteen farts in nineteen hours, or an average of over sixteen farts an hour. After all it’s not excessive. Four farts every fifteen minutes. It’s nothing. Not even one fart in every four minutes. It’s unbelievable. Damn it, I hardly fart at all, I should never have mentioned it. Extraordinary how mathematics help you to know yourself.”

    Samuel Beckett: Molloy

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *