DFW tutuksi lyhytproosalla


Tuttavani Facebook-seinällä kerrottiin, että David Foster Wallacen vasta suomeksi julkaistu lyhytproosakokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on Akateemisen Kirjakaupan myydyimpien listalla sijalla viisi. Onhan se ilonaihe, vaikka ei kyseisen kirjan merkittävyys sen myyntipotentiaaliin tiivistykään, eikä siitä varmaan mitään suurta käännöskirjahittiä tule.
Ensimmäinen Wallace-suomennos, esseekokoelma Hauskaa mutta ei koskaan enää myi käsittääkseni varsin vähän. Huomiota se toki sai, vaikka julkinen vastaanotto (siis lehtikritiikit) ei kaikilta osin asiantuntemuksellaan häikäissyt. Mutta hyvä että huomattiin.
Uusi lyhytproosakokoelma sai paljon tilaa ja suitsutusta Helsingin Sanomissa, mikä eittämättä on edesauttanut sen myyntiä Akateemisen Kirjakaupan lippulaivamyymälässä Helsingin ydinkeskustassa. Hesarin kriitikko Kyösti Niemelä tiivistää ansiokkaasti Wallacen lyhytproosan teemoja, tekniikoita ja tunnuspiirteitä. En ole vielä lukenut suomennosta, vaikka olen sen ostanut, joten en pysty ottamaan kantaa siihen, kuinka hyvin Juhani Lindholm on onnistunut tulkitsemaan Wallacea suomeksi. Tehtävä ei ole helppo. Alkuteosta Brief Interviews with Hideous Men lukiessani olen joskus pohdiskellut, miten kääntäisin tiettyjä kohtia äidinkielelleni, ja joutunut nopeasti tunnustamaan kääntäjän taitojeni rajallisuuden tavallista perusproosaa huomattavasti monikerroksellisemmassa tekstissä.


***

Wallacen lauseoppi ei todellakaan edusta perusproosaa. Hänen pitkät ja polveilevat virkkeensä nyrjähtävät tämän tästä introspektioon, palaavat omiin premisseihinsä, epäilevät niitä, kyseenalaistavat ne, vaihtavat äkkiarvaamatta suuntaa. Lukiessa tulee tunne, ettei Wallace kirjoittanut ainuttakaan proosakatkelmaa olematta kaiken aikaa tietoinen tekstiä ja ilmaisua määrittelevistä konventioista, valmiina koettelemaan ja horjuttamaan niitä. Siltikään hänen ylivirittynyt kirjallinen tietoisuutensa ja yliälyllistävä sensibiliteettinsä ei tee hänen proosastaan abstraktia, steriiliä, elämälle vierasta.

Ihailtavinta ja kadehdittavinta Wallacella on hänen erehtymätön korvansa kielen vivahteille ja lauseiden rytmeille. En tiedä montakaan kirjailijaa, joka osaisi yhtä vakuuttavasti niitata emootion painettuun sanaan. Wallacen henkilöhahmot tulevat eläviksi nimenomaan puheen eivätkä perinteisen karakterisoinnin kautta. Siinä piilee myös hänen lyhytproosansa voima (ja kääntäjän kannalta varmasti myös vaikeus: ei ole helppoa taivuttaa soljuvaa englanninkielistä proosapuhetta yhtä soljuvaksi suomenkieliseksi proosapuheeksi ja samalla säilyttää siinä riittävä määrä merkityskerrostumia.) 
Olen lukenut Brief Interviews with Hideous Menin lähes koirankorville ja pidän sitä yhtenä tärkeistä kirjoistani. Siitä huolimatta on pakko sanoa, että Wallacen pääteoksen Infinite Jestin rinnalla hänen lyhytproosatekstinsä tuntuvat jotenkin alaviitteenomaisilta. Wallace oli pitkän proosan mies, maksimalismin esteetikko. Puhtaasti lyhytproosan saralla Wallacea parempia ja vaikuttavampia ovat häntä vanhemman polven tekijöistä esimerkiksi Donald Barthelme ja hänen aikalaisistaan George Saunders.
Hesarin arvostelussa Niemelä kirjoittaa, että “Juhani Lindholmin huikea suomennos sisältää proosaa, jollaista ei ole aikaisemmin ollut olemassa suomeksi.”  Tavallaan totta, tavallaan ei. Onhan esimerkiksi Barthelmea, Wallacen innoittajaa ja esikuvaa, julkaistu suomeksi (en tosin ole lukenut Barthelmea kuin alkukielellä, joten en voi taaskaan ottaa kantaa suomennoksiin). Lisäksi Wallace on vaikuttanut moniin aiemmin suomennettuihin jenkkikirjailijoihin, esimerkiksi Jennifer Eganin romaanissa Aika suuri hämäys on yksi luku kirjoitettu Wallace-pastissiksi niin tyylin kuin teemojenkin tasolla. Entäpä kotimaiset lyhytprosaistit? Vaikkapa Juha Seppälän Super Marketissa voi nähdä perheyhtäläisyyttä Wallacen lyhytproosan kanssa, vaikka lauseopin ja kerronnan tasolla erot ovatkin ilmeisiä.

***

Facebookissa törmäsin pariinkin Wallace-keskusteluketjuun Hesarin arvostelun ilmestyttyä. Varsin monesta kommentista piirtyi esiin odotus siitä, että Wallacen lyhytproosa edustaisi kirjallisen uudistajaheeroksen irtiottoa perinteisen n
ovellistiikan keinoista. Jos tuollaisella odotuksella lähtee lukemaan uutta suomennosta (tai melkein mitä tahansa Wallacen teosta) joutuu todennäköisesti enemmän tai vähemmän pettymään. Toki Wallace oli uudistaja ja kokeilija, mutta samalla hän oli paljon muutakin, eikä häntä pitäisi lähestyä pelkkänä innovaattorina, postmodernin jenkkiproosan t&k-osaston hulluna tiedemiehenä. Useammassakin yhteydessä Wallace toi esiin sen, että kaunokirjallisuutta marginalisoi kaksi vastakkaista voimaa: toisaalta avoimen kaupallinen ja kaavamainen bestseller-proosa, toisaalta rikkiviisas, itseensä käpertyvä avantgardismi, “kato äiti, ilman käsiä!”-proosa, kuten Wallace sellaista nimitti.
Jos kokeilija-Wallace on yksi totuus, niin toinen totuus on korjaaja-Wallace. Hän nimittäin oli sitä mieltä, että John Barthin, Robert Cooverin, William Gaddisin ja Thomas Pynchonin kaltaiset postmodernit titaanit olivat vieneet kertomakirjallisuutta väärille raiteille, vaikka samalla myös arvosti heitä, varsinkin Pynchonia, jonka vaikutus näkyy selvästi Wallacen varhaiskypsässä esikoisromaanissa The Broom of the System. Wallace nimesi postmodernit titaanit “isänmurhansa kohteiksi”. Hänen mielestään itsetietoinen ja ironinen postmoderni fiktio on teoreettisesti sofistikoitunutta ja teknisesti taitavaa, mutta pahimmillaan sielutonta. Se ei käänny lukijaa kohti eikä näin ollen kykene myöskään luomaan edellytyksiä kirjailijan ja lukijan väliselle inhimilliselle kohtaamiselle, jota Wallace piti oman kirjallisen eetoksensa tärkeimpänä pyrkimyksenä. Kaunokirjallisuuden tehtävä on kertoa, mitä on olla “fucking human being”.
Postmodernit titaanit onnistuivat tuulettamaan yksioikoisia ja naiiveja käsityksiä romaanikerronnasta, mutta varsinkaan John Barthilla ei ollut tarjota niiden tilalle mitään muuta kuin loputonta itsereflektiota. Omassa tuotannossaan Wallace ei kuitenkaan pyrkinyt tuhoamaan “isänmurhansa kohteiden” kirjallisia aikaansaannoksia, vaan pikemminkin halusi pelastaa niiden edustaman ensyklopedisen proosakerronnan kielen solipsismilta. Tausta-ajatuksena Wallacella oli wittgensteinilainen ajatus kielestä yhteyksien luojana.
Lawrence Buell vertaa Pynchonin Gravity’s Rainbow’taja Wallacen Infinite Jestiä tuoreessa amerikkalaista kertomakirjallisuutta tarkastelevassa teoksessaan The Dream of the Great American Novel. Buell korostaa, että Wallace samaan aikaan jatkoi Pynchonin aloittamaa postmodernia kirjallista projektia ja vei sitä uusiin ulottuvuuksiin:
In Gravity’s Rainbow drugs and virtual reality simulation (cinema especially) figure alternately as avenues of escape and instruments of top-down manipulation. In Infinite Jest, the institutions of recreation themselves, both individual and mass scale, have become more formidable threats than bombs or rockets or other military hardware.
Vasta suomennettu lyhytproosateos ilmentää Wallacen kirjallisesta eetoksesta kumpuavia pyrkimyksiä traagisen kehystyksen avulla. Se on täynnä monologimuotoon kirjoitettua puhetta, joissa henkilöhahmot (enimmäkseen miehet) puhuvat seksuaalisista ja emotionaalisista pakkomielteistään omaan narsismiinsa ja psykopatologihinsa lukkiutuneina. Haastattelupätkistä on häivytetty haastattelijan kysymykset, mikä korostaa puhujien kyvyttömyyttä vuorovaikutukseen. Kuitenkin heitä jäytää kaiken aikaa yhteyksien luomisen tarve, he vain rakastavat ja inhoavat itseään liikaa voidakseen päästää lähelleen ketään toista. Tästä maaperästä nousevat depressio, addiktiot, väkivaltaisuus. Wallacen tuotannon avainsanoja on Barthia vastaan polemisoivan “Westward The Course Of Empire Takes Its Way” -novellin lopussa lukijalle suunnattava puhuttelu: “You are loved”. Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja kuvastaa osaltaan sitä, minkälaiset sosiaaliset ja psykologiset mekanismit estävät tuollaisten merkityksellisten yhteyksien syntymisen.
Ainakin tämä on yksi mahdollinen tulkinta kirjan teksteistä. Vaihtoehtoisiakin on vaikka kuinka paljon.

 
Kommentit (9)
  1. Luin miehen esseekokoelman ja se pyöri pitkään mielessäni. Niinpä hankin tämän novellikokoelman suomennoksen. Lukukokemustani ohjaa se, että tiedän miten kirjailijalle lopulta kävi. Teksti ei todellakaan ole novellille tyypillisen tiivistä. Täytyy myöntää, etten aina tahdo jaksaa lukea tekstin alaviitteitä.

    Tyttäreni kertoi ostavansa kirpparilta kengät, sillä ne on ikäänkuin jo testattu, eivätkä mene todennäköisesti heti rikki. Minulle tuli heti assosiaatio yhden novellin mieheen, joka valitsee kertaalleen synnyttäneen naisen kirpparikenkälogiikalla: koska naisen kroppa ei ole mennyt piloille ensimmäisessä synnytyksessä niin se ei todennäköisesti tärvelly seuraavassakaan.

    Pystyn lukemaan kirjaa vain lyhyinä pätkinä, muuten tulee jotenkin pahoinvoiva olo. Silti se on luettava. Kirjan kansi muuten karkottanee useimmat naislukijat.

  2. Enzo the Baker
    24.3.2014, 00:11

    “DFW tutuksi lyhytproosalla” – now there’s a sales pitch if I ever saw one!

    No. Wallacen introdusointi havumetsien maahan tapahtui tuon tekstissä mainitun esseekokoelman kautta, ja mikä ettei: se on hyvää soiroa kauttaaltaan [ja tässä yhteydessä voisi sitten pahoitella sitäkin, ettei Suomessa ole sellaista ns. laatulehdistöä, joka voisi tilata suomalaisilta kirjoittajilta (prominent writers) pitkähköjä raportteja/esseitä milloin mistäkin, kuten Jenkeissä on ollut aina tapana; myös Wallacen useat jututhan tuossa kokoelmassa olivat näitä tilauskeikkoja].

    Tämä nyt käännetty novellikokoelma näyttää, sen mukaan mitä nettiarvioita hieman selasin, olevan astetta rypyliäisempi pala nieltäväksi (Hesarissa ollut Kyösti Niemelän varaukseton kehu ei kaiu ihan kaikissa maakuntalehdissä yhtä soreana), ja hyvä sekin. Karmeinta Wallacelle olisi, noin metaforisesti ilmaistuna, to get his ass licked by everyone, in unisono.

    Niemelän tuossa arvioissaan omasta kirjallisesta henkilöhistoriastaan esiinkaivama kuuden Wallaceen vihityn avantgardistin joukko lienee sittemmin laajentunut, ja hyvä niinkin.

    Mutta eräs toive ja rukous on syytä esittää, näin etukäteen: Herra varjele meitä siltä, että muutaman vuoden viiveellä pohjoiseen ja karuun maahamme syntyisi “maksimalistinen” pikku-Wallaceiden joukko!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *