DFW laskeutuu Suomeen

Onhan tämä kirjallinen tapaus, David Foster Wallacea voi lukea nyt suomeksi. Pöydälläni odottaa Juhani Lindholmin kääntämä esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää. En ole ehtinyt sitä vielä lukea, joten en ota kantaa siihen, miten käännös toimii. Wallace ei taatusti ole helpoimpia suomennettavia.

Sisällysluettelosta sen sijaan tekee mieli kirjata ylös muutama huomio, koska kyseessä on Wallacen suomalaisen kustantajan Siltalan koostama kokonaisuus, joka sisältää nämä kuusi tekstiä:

1. Hummereita yllin kyllin (Consider the Lobster)
2. Iso punainen poika (Big Red Son)
3. Tämä on vettä (This Is Water)
4. Tennistä ja tornadoja (Tennis, Trigonometry, Tornadoes)
5. Rouva Thompsonin luona (A View From Mrs. Thompson)
6. Hauskaa, mutta ei koskaan enää (A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again)

Muut tekstit paitsi Tämä on vettä ovat ilmestyneet kahdessa Wallacen esseekokoelmassa (Consider the Lobster ja A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again). Tämä on vettä ei ole varsinaisesti essee vaan puhe, jonka Wallace piti Kenyon Collegen valmistujaisjuhlassa 2005.

En olisi itse valinnut tuota juhlapuhetta, koska se ei kerro tarpeeksi Wallacesta esseistinä. Sen lauseet ovat riisutumpia ja paljaampia kuin varsinaisten esseiden monipolvinen ja monikerroksinen, rikasta sanastoa kieputtava asiaproosa. Jos Wallace olisi halunnut juhlapuheelleen kirjallisen muodon, luulen että hän olisi tehnyt siitä aivan toisennäköisen.

Toisaalta ymmärrän kustantajan valintaa. Tämä on vettä näyttää Wallacen ajattelua helposti lähestyttävässä muodossa, teksti tuo mieleen mieleen eräänlaiset elämäntaito-oppaat. Wallacella oli tällaiseen iskulauseenomaiseen, itsesuggestioon tähtäävään ajatteluun hyvin ambivalentti suhde. Toisaalta häntä ahdistivat ”10 askelta onneen” -hötöt, toisaalta hän istui vuosikaudet terapiryhmissä, joissa pyöriteltiin yksinkertaistettuja elämänhallinnan työkaluja. Tämä on vettä sisältää oikeastikin tärkeitä oivalluksia ja havaintoja, mutta edustaa samalla häiritsevästi sellaista ”voit muuttaa elämääsi, kunhan vain asennoidut siihen uudella tavalla” -jaaritusta, johon Wallace ei koskaan pystynyt varauksetta uskomaan. Eihän hän saanut koskaan otetta uskonnostakaan, vaikka harkitsi kahteenkin kertaan liittymistä katoliseen kirkkoon. ”Sinulla on liikaa hankalia kysymyksiä, jotta voisit tulla katolilaiseksi”, Wallacelle sanottiin.

Entä mitä suomennoskokoelmasta puuttuu? Eniten olisin kaivannut siihen A Supposedly… -kokoelmassa julkaistua esseetä E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction. Se on Wallacen laajin ja perusteellisin kaunokirjallisiin teemoihin keskittyvä essee (ja ehkä kustantajan näkökulmasta vähemmän houkutteleva kuin suuria lukijajoukkoja puhutteleva Tämä on vettä). Wallace kirjoitti E Unibus Pluramin kriittisessä vaiheessa kirjallista uraansa, hän nimittäin oli irtaantumassa esikoisromaaniaan The Broom of the Systemiä leimanneesta postmodernisti briljeeraavasta leikittelystä, kikkailusta, ironisuudesta ja teoreettisuudesta. Myöhemmin hän luonnehti esikoisromaaniaan sanomalla, että se on kuin poikkeuksellisen fiksun neljätoistavuotiaan kirjoittama tekele (minä kyllä pidän siitä, ja mielestäni Wallace oli turhan ankara itselleen). Näin hän muisteli The Broom of the Systemiä myöhemmin David Lipskylle:

”I had four hundred thousand pages of continental philosophy and lit theory in my head. And by God, I was going to use it to prove that I was smarter than he was. And so, as a result, for the rest of my life, I will walk around… You know, I will see that book occasionally at signings. And I will realize I was arrogant, and missed a chance to make that book better. And hopefully I won’t do it again. It’s why I will not run lit-crit on my own stuff. And don’t even want to talk about it.”

Esseessään E Unibus Pluram Wallace tuo esille sen, kuinka postmodernien tyylikeinojen (itsereflektiivisyyden, metatason leikittelyn, ironisuuden) valuminen massakulttuuriin, ennen muuta televisioon ja mainontaan, on johtanut jonkinlaiseen kulttuurisen neuvottomuuden tilaan. Ironiasta, joka joskus oli vapauttava ja vallitsevia valtarakenteita kriittisesti erittelevä työkalu, onkin tullut avuttomuuden, kyvyttömyyden, neuvottomuuden ja pelkuuruden ilmausta: omassa häkissään nauravan vangin hekotusta. Wallace peräänkuulutti fiktiota, joka raivaisi impotentin ironian sijasta tilaa aitoudelle ja vilpittömyydelle, fiktiolle, jonka pyrkimyksenä ei olisi tehdä lukijaan vaikutusta vaan koskettaa häntä. Toki tämä ei ollut mikään helppo ohjelma toteuttaa, kuten Wallace itsekin myöhemmin huomasi. Eikä hän ironiaa koskaan haudannut kokonaan, tai edes yrittänyt haudata, mutta myöhemmissä töissään käytti sitä sävykkäämmin ja — tekisi mieli sanoa — vastuullisemmin.

Toinen essee, jonka olisin mieluusti nähnyt suomennettuna on maatalousnäyttelystä kertova Getting Away from Already Being Pretty Much Away from it All, vaikka voi tietysti hyvällä syyllä sanoa niinkin, että tätä esseetä hallitseva ”asiaprosaisti tarkkailijan roolissa” -metodi tulee hyvin ilmennetyksi myös monissa suomennetuissa esseissä, etenkin kirjan ensimmäisessä ja viimeisessä. Wallace kuvaili itseään eräänlaiseksi ajelehtivaksi silmäksi, joka tallentaa yhtä sun toista kohdalle osuvaa. Hänen asiaproosansa kuvastaa tätä metodia hyvin, lauseista välittyy se aistimusten, havaintojen ja ärsykkeiden kirjo, joka hänen aivoissaan edestakaisin pyörii. Tuntuu, että Wallacella on ollut vimmattu kiire saada sormensa juoksemaan näppäimistöllä ajatusten tahdissa. Hänen havaintokykyään ja ajatuspolkujensa rikkautta ei voi olla ihastelematta.

Wallaceen tutustumattomalle lukijalle esseet ovat hyvä portti hänen kirjalliseen maailmaansa. Hienoimmat jutut löytyvät silti hänen romaaneistaan ja novelleistaan, etenkin tuhatsivuisesta järkäleestä Infinite Jestistä, joka pahoin pelkään on liian kova ponnistus suomennettavaksi niin kääntäjälle kuin kustantajalle. Helpompi suomennettava olisi novellikokoelma Brief Interviews With Hideous Man, ehkä Wallacen tummasävyisin kirja. Siinä saavat ilmauksensa samat amerikkalaisen yhteiskunnan psykopatologiat, jotka ovat tärkeällä sijalla myös Infinite Jestissä. Luulen kuitenkin, että seuraavaksi suomeksi on tulossa Wallacen esikoisromaani, ei huono valinta sekään.

Mitäpä Wallace itse esseistään tuumi? Kuvaavana voi pitää elettä, jonka hän teki, kun eräs yliopistokollega kehuskeli niitä hänelle. Wallace oli työntävinään toisella kädellä ruokaa suuhunsa ja toisella pyyhkivinään persettään. Rahanalaisia töitä siis, ei kirjallisen kunninahimon suurimpia päämääriä. Silloin kun fiktion tekeminen tökki pahasti, hän pystyi sentään tuottamaan asiaproosaa. Samalla hän haikaili koko ajan fiktion pariin.

Helsingin Sanomien tämänpäiväisessä arvostelussa sanotaan, että suomennoskokoelman tekstit ovat lehtiartikkeleita. Alun perinhän ne toki olivatkin, mutta esseekokoelmissaan Wallace julkaisi niistä uncut-versiot, jotka ovat monin verroin pitempiä kuin lehdissä julkaistut. Aikakauslehtitoimittajien lyhentämisvaatimukset aiheuttivat Wallacelle toistuvasti tuskaa ja päänvaivaa.

P.S.

Tämä on näköjään 500. tässä blogissa julkaistu teksti. Hienoa, että se sattui tällaisen kirjallisen merkkitapauksen yhteyteen.

Kommentit
  1. 2

    juha saari sanoo

    Olisi ollut kiinnostavaa tietää, mitä Wallace olisi ollut mieltä Lukas Moodyssonin Lilja 4-everistä. Mielestäni se jos mikä vastaa elokuvana tuohon hänen vaatimukseensa jälkimodernia seuraavalle kirjallisuudelle.

  2. 3

    Anssi sanoo

    Tämä kommentti on off-topic mutta älkää hermostuko.

    Eksyin tänne luettuani Liberalismin petoksen ja juutuin heti 2 tunniksi lukemaan vanhoja blogitekstejä. Kovaa kamaa siis ja tullee vakiolukemiseksi tulevaisuudessa. Huomasin että olet Don DeLillo-diggari ja yritin etsiä blogista juttua Alamaailma-romaanista mutta en pahemmin löytänyt. Mitä mieltä olet Alamaailmasta verrattuna DeLillon muuhun tuotantoon? Syy miksi kysyn on, että petyin suuresti Alamaailmaan luettuani ensin Valkoisen kohinan ja Omegapisteen. Se vain tuntui jotenkin lattealta ja oli itse asiassa pakko jättää se kesken 400 sivun jälkeen. Esim. Valkoisessa kohinassa ymmärsin mitä kirjailija halusi sanoa mutta Alamaailmassa ei vaan tuntunut olevan tiettyä ”syvällisyyttä” (en keksinyt parempaa adjektiivia).

    Ja kyllä Wallacen ensisuomennos on pakollista luettavaa.

  3. 4

    sanoo

    Anssi:

    Kyllä minä Alamaailmasta pidän. Siinä toki on tiettyä kitkaa ja se vaati minulla aikoinaan toisen lukukerran ennen kuin pääsin kunnolla sen imuun. Alamaailmahan rikkoo kertomuksen kronologisuuden pomppimalla aikatasosta toiseen ja siinä on monia sivupolkuja. Mutta proosassa on tuttu delillomainen hohto ja hypnoottisuus. Alamaailma on minun nähdäkseni jonkinlainen DeLillon ruumiinavaus kylmän sodan maailmasta: täynnä synkkiä varjoja ja hiipivää paranoiaa. Ja se alkukohtaus baseball-matsista, se on tosi upeasti kirjoitettua elokuvallista proosaa.

    DeLillon romaaneista suosikkini on kuitenkin Valkoinen kohina. Olen kirjoittanut siitä esseenkin, joka on esseekokoelmassani Kuka nauttii eniten.

  4. 5

    Anonymous sanoo

    Melko kaukaiselta huolenne tuntuvat täältä Moskovan vanhan Arbatin kahvilan kaunottarien keskeltä katsottuna, vähän kuin Nokian eksyneiltä myyntiluvuilta.

    Maailmaa muuttavat googlettajat oppien kieltä yrityksen ja erehdyksen kautta pannen samalla proffien puntit tuhisemaan.

    Ei jokaista tarvitse kouluttaa kielenopettajaksi, tai ymmärtämään jonkin kirjailijan pienetkin sanan vivahteet.

  5. 6

    Anssi sanoo

    Ehkä eniten Alamaailmassa petyin siihen että siinä ei käsiteltykään Valkoisen kohinan tapaan olemassaolon kysymyksiä vaan se oli melko yksinkertainen ns. sukupolviromaani (tai sitten en vaan ymmärtänyt sitä). Tietysti Valkoinen kohina on niin poikkeuksellinen että melkein mikä tahansa on pettymys sen jälkeen, ja muutenkin olen aina enemmän kiinnostunut kirjoista jotka tapahtuvat henkilöiden pään sisällä. Jos sinulla muuten on vinkkejä Valkoinen kohina-henkisistä kirjoista, olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan. Ja pitääpä myös tsekata tuo mainitsemasi essee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *