Depression poetiikkaa

Siitä on vierähtänyt aikaa, kun luin ensimmäisen kerran Michel Houellebecqin uusimman romaanin. Suomeksi La carte et le territoire ilmestyi viime syksynä, ja kirjoitin siitä Parnassoon. Minun on pitänyt kommentoida sitä tännekin, mutta jostain syystä se on vain jäänyt (tai ei jostain syystä vaan siitä että on ollut niin paljon muutakin kirjoitettavaa milloin minnekin).

Luin eilisiltana Ben Jefferyn poukkoilevan ja levottoman kirjamuotoisen esseen Anti-Matter. Michel Houellebecq and Depressive Realism, ja siitä sain kimmokkeen tähän merkintään. Jefferyn mielestä Houellebecqia määrittää kirjailijana ”anti-imaginatiivisuus” ja ”raskas intellektuaalinen agenda”, minkä vuoksi hän tulee sanoneeksi jokaisessa kirjassaan samat asiat hiukan eri tavalla painottaen:

”The first book you read by Houellebecq is therefore likely to be the one that makes the biggest impression, and those that follow, unless you are particularly sympathetic to his ideas, are more liable to try the patience and display flaw.”

Olen Jefferyn kanssa osittain samaa mieltä. Parnassossa kirjoitin Maastosta ja kartasta, että se on päivitys Houellebecqin aikaisemmista romaaneista. Se ei ollut moite vaan toteamus. Uusia avauksia Houellebecq ei esitä, mutta kehittelee kiinnostavalla tavalla eteenpäin monia aiempia. Esimerkiksi taloudellis-yhteiskunnallisen tilanteen kuvauksena Maasto ja kartta on loogista jatkoa Oikeus nautintoon -romaanille. Siinä missä Oikeus nautintoon kuvasi omalla eksentrisellä tavallaan globaalin työnjaon murrosta, Maasto ja kartta näyttää tämän murroksen seuraukset pitemmällä tulevaisuudessa. Työnjako muuttaa myös vallanjaon, niinpä Maastossa ja kartassa Ranska enää ”esittää” Ranskaa, ja aasialaiset turistit kiertelevät maaseudulla katsomassa, millainen ”Ranska” on. Siellä missä tuotantoteollisuus häviää, tilalle astuu elämysteollisuus ja lopulta simulaatio.

Minua askarruttaa ja koskettaa Maastossa ja kartassa nostalgisuus katoavaa teollista yhteiskuntaa kohtaan. Joskus työ antoi sisällön ihmisten elämään, mutta enää työ itsessään ei merkitse vaan siitä saatava raha, ja samalla sisältö katoaa. Konkreettisesti tämä näkyy suhteessamme tuotantoteollisuuden aikaansaannoksiin: enää ei valmisteta pölynimureita vaan pölynimurin tehtävää toteuttavia kulutustavaroita. Ne suunnitellaan hajoamaan nopeasti, koska silloin ihmiset joutuvat hankkimaan uuden tilalle ja kulutuskysyntä pysyy vireänä. Maastossa ja kartassa Michel Houellebecq -niminen kirjailija myöntää tuntevansa ihmiskuntaa kohtaan enintään heikkoa solidaarisuutta, mutta vanhoista, markkinoilta poistetuista tavaroista hän puhuu sydäntä särkevän haikeasti, lopulta itkuun purskahtaen:

”Kuluttajana olen joskus kohdannut täydellisiä tuotteita: Paraboot Marche -kengät, Canon Libris -tietokone-tulostinyhdistelmän, Camel Legend -päällystakin. Pidin noista tuotteista suunnattomasti, olisin voinut viettää loppuelämäni niiden kanssa, ostaa uusia vanhojen kuluessa loppuun. (…) No, tuota iloa, tuota vaatimatonta iloa, ei minulle suotu. Lempituotteeni katosivat muutaman vuoden jälkeen kaupan hyllyiltä, niiden valmistaminen yksinkertaisesti lopetettiin.”

Jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa tavaroiden loppuun kuluminen on mahdoton ajatus. Tavarat eivät kulu loppuun, vaan hajoavat ennalta määrätyssä ajassa tai menevät vain pois muodista. Tunnesiteen muodostuminen pölynimuriin, tietokoneeseen tai Camel Legend -maihinnousutakkiin on vanhaan maailmaan kuuluvaa sentimentaalista haihattelua. Tämän päivän nörtti, joka ostaa uusimman iPadin, halveksii sitä salaa mielessään jo valmiiksi, koska tietää sen muuttuvan parissa vuodessa antiikkiseksi romuksi.

Tämä kehityskulku kytkeytyy toiseen maallistumiseen. Sekulaarin humanismin leimaamassa teollisessa yhteiskunnassa vallitsi vielä yleinen näkemys siitä, että rakennetaan parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa ja että työn ja pääoman suhteen uudelleen järjestymisellä on ratkaiseva merkitys. Jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa unelmat paremmasta maailmasta ovat haipuneet, ja keskiössä on yksilöllinen kuluttaja, jonka edessä markkinatalous tekee sitä minkä parhaiten osaa: taikoo tyhjästä uusia haluja ja tarpeita. Markkinatalous ei suuntaudu niukkuuden poistamiseen vaan niukkuuden kokemusten tuottamiseen: ”Olen vajavainen ihminen, koska älypuhelimeni on kolme vuotta vanha.” Maasto ja kartta tavoittaa hyvin nämä yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Kirjan päähenkilö taiteilija Jed Martin tienaa miljoonaomaisuuden maalaamalla muotokuvia eri teollisten ammattien edustajista. Hänen töidensä arvo ei ole taiteellisessa laadussa vaan siinä että niissä kysyntä ja tarjonta kohtaavat toisensa tietyillä markkinahinnoilla. Teollisen yhteiskunnan ihmisiä kuvaavilla tauluilla syntyy jälkiteollista rikkautta. Houellebecqin ei tarvitse korostaa asetelman satiirisuutta.

Sen miten tähän on tultu Houellebecq on kuvannut aikaisemmissa teoksissaan. Esikoisromaanissaan Halujen taistelukenttä hän käsittelee rinnakkain ensimmäistä ja toista maallistumista. Päähenkilön nuoruuden ystävä on pappi, joka toimii pienessä hylätyssä seurakunnassa. Hän ei ole kastanut kolmeen kuukauteen ketään, nuoret eivät vaivaudu tulemaan hänen perustamiinsa seurakunnan nuorisoryhmiin ja messuun saapuu aina samat viisi ihmistä: neljä afrikkalaista ja kahdeksankymppinen bretoninainen. Muutamassa kohtauksessa Houellebecq onnistuu tuomaan nuoren papin näkökulmasta esille inhimilliset perustunteet maailmassa, jossa sekä uskonnolliset että sekulaarit traditiot ovat haipuneet ja jäljellä on enää taloudellisia pyyteitä ja seksuaalisia haluja. Alkeishiukkasissa Houellebecq hyökkää vimmaisesti vuoden 1968 sukupolvea vastaan, joka julisti kitkevänsä maailmasta riiston, sorron ja fasismin, mutta onnistui lopulta vain luomaan läpeensä hedonistisen ihmistyypin, jolla on mielestään oikeus kaikkeen mitä sattuu haluamaan. Lopputuloksena on öykkärimäisten kuluttajien, ikuisten lasten, kansoittama maailma. Myös useimmat Houellebecqin romaanihahmot, parhaana esimerkkinä Alkeishiukkasten seksiaddikti Bruno, edustavat näitä ikuisia lapsia, mutta ilman kuusikymmentälukulaista idealismia tai edes sen rippeitä.

Ben Jeffery näkee Houellebecqissa henkisen yhteyden Pascaliin. Voltairehan sanoi Pascalista, että tämä oli sairas mies, joka halusi että maailmakin kärsisi. Tämä vastaa suunnilleen Jefferyn määritelmää Houellebecqin depressiivisestä realismista: Houellebecqin tuotannon pyrkimys ei ole havahduttaa lukijoita ympäröivään todellisuuteen vaan saada heidät kärsimään siitä.

”It’s not hard to disagree with life as Houellebecq depicts it; at least it’s not hard to say that he’s excluding an awful lot. But then there’s difference between reasoned truths and truth-effects: the almost percussive feeling of invigoration or quickening or clear-sight that comes with powerful aesthetic experiences. What people mean when they were ’struck’ by art.”

Muistan vieläkin ensikokemukseni Houellebecqista. Se oli varsinainen isku palleaan. Tunsin löytäneeni kirjailijan, joka onnistuu sanomaan minulle jotain tärkeää elämästäni. Sellaisia kirjailijoita löytää harvoin. Varsinkin näinä aikoina, kun kertomakirjallisuus tuottaa pikemminkin sisäsiistejä lukuelämyksiä kuin teoksia, jotka luettuaan voisi tuntea että olemassaoloani on jotenkin häiritty. Jeffery siteeraa Pascalin mietelmää ihmisen osasta: olemme kuin kahlein toisiimme sidottuja ja joudumme voimattomina katselemaan, kuinka meidät yksi kerrallaan tapetaan. Samanlainen pessimismi huokuu hänen mielestään Houellebecqin tuotannosta. Kuten Pascal myös Houellebecq muistuttaa meitä hauraudestamme, heikkoudestamme ja kuolevaisuudestamme. Ero vain on siinä, että Pascal saattoi tarjota lukijoilleen kristinuskon mukaista pelastusta, mutta Houellebecqilta tällainen lohtu puuttuu. Oikeus nautintoon -romaanin päähenkilö sanoo: ”Pysyn loppuun saakka Euroopan lapsena, huolen ja häpeän lapsena, minulla ei ole minkäänlaista toivon sanomaa.”

Jefferyn Pascal-rinnastukset sopivat ainakin Houellebecqin henkilöhistorialliseen kehikkoon. Teoksessa Ennemis publics, joka perustuu kirjeenvaihtoon Bernard-Henri Lévyn kanssa, Houellebecq kertoo kuinka luki nuoruudessaan Pascalia syvässä mielenkuohussa. Samassa teoksessa hän myös kuvaa uskonnollisia kokemuksiaan. Houellebecqilla oli parikymppisenä tapana käydä messussa, ja toisinaan hän tunsi kokevansa yhteyttä Jumalaan, mutta tunne haihtui saman tien, kun hän astui kirkon ovesta Pariisin ihmisvilinään. Houellebecq ei siis tarjoa armoa eikä pelastusta, hän on luonnehtinut itseään onnettomaksi ateistiksi. Mitä hän sitten tarjoaa? 

Hänen syvin vakaumuksensa ja vahvin väitteensä — moderni elämä on roskaa — johtaa pahimmillaan nihilismiin tai eskapismiin (Houellebecqin romaanihahamot yleensä hakevat pakoa seksistä, libidon kerskakulutuksesta). Mitä jää käteen sen jälkeen, kun tiedostaa, että elämä on kivuliasta, ikävää ja pettymyksiä tuottavaa? Voivatko kirjat, elokuvat ja levyt, taidelohtu, paikata tällaista riipivää onttoutta sielussa? Gustave Flaubertin ihanteena oli mennä kauniiden illuusioiden tuolle puolen, olla riittävän rohkea nähdäkseen maailman muutoin kuin kultavärin lävitse. Sama pyrkimys on myös Houellebecqilla, ja omalla tavallaan se sisältää ajatuksen siitä, että ”totuus” vapauttaa. Vaikka varmuutta ei tietenkään ole. Kirjathan eivät voi muuttaa maailmaa, kuten Houellebecq katkerana totesi haastattelussa ensimmäisen romaaninsa jälkeen. Lopulta on vain tunnustettava, että jos emme voi ehdottoman varmasti uskoa mihinkään, voimme sentään valita mihin uskomme. Ei ole esimerkiksi pakko uskoa huikean uran, muhkean palkan ja 90-tuntisten työviikkojen tuomaan autuuteen. Vaihtoehtoisesti voi uskoa vaikka romaanien kirjoittamisen (tai lukemisen) tuovan elämään kiinteyttä ja mieltä, vaikka romaanit itsessään kuvaisivatkin maailman pirstaleisuutta ja mielettömyyttä. Jotakin tällaista Houellebecqista aistin. Hän ei anna toivoa tai välttämättä edes lohtua, vaan yhdenlaisen mahdollisuuden (toivottomaan, lohduttomaan) vastarintaan. Onhan sekin jotain.

Maasto ja kartta on mielestäni Houellebecqin toiseksi paras romaani Alkeishiukkasten jälkeen. Näen sen jopa sankarillisena saavutuksena, koska Houellebecqin edellinen romaani Mahdollinen saari on hänen heikoimpansa, vaikka sisältääkin vahvat hetkensä. Houellebecqia on rutiininomaisesti syytetty nihilismistä ja Mahdollisessa saaressa hän kieltämättä syöksyy vaarallisen syvälle nihilismin syövereihin. Se on hänen katkerin, lohduttomin ja vastenmielisin kirjansa. Samalla se on myös kömpelö ja puolitekoinen, siitä enimmäkseen puuttuu houellebecqmäinen syke, aivan kuin tekijän voimat olisivat ehtyneet tekstin nihilistisyyden painosta. Uumoilin Mahdollisen saaren jälkeen, että Houellebecqilta ei kenties enää uutta romaania tulisikaan, ainakaan merkittävää. Pitkä odotus vahvisti näitä aavistuksia.

Monet kriitikot ovat kiitelleet Maastoa ja karttaa uudenlaiseksi avaukseksi Houellebecqin tuotannossa, heidän mielestään se on kypsemmän, jopa lempeämmän kirjailijan työ. Saattaa se aiempia lempeämpi ollakin (ainakaan siinä päähenkilö ei päädy lopuksi mielisairaalaan), mutta samalla se on myös jotenkin elämänväsynyt, ei kuitenkaan raskaalla vaan levollisella tavalla. Itse näen  Maastossa ja kartassa pikemminkin yhtymäkohtia vanhaan kuin jotakin sellaista, mikä ei olisi tuttua Houellebecqin aiemmista romaaneista.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hyvä analyysi hyvästä kirjasta.

    Maastossa ja kartassa on tosiaan paljon yhteistä Houellebecqin muiden romaanien kanssa, mukaan lukien se että se toteuttaa rakenteeltaan erään ranskalaisen bloggarin (kenties puoliksi kieli poskessa) laatimaa MH-kaavaa: Yksinäinen mies neljänkympin kriisin kourissa, salamarakastuminen, rakkauden äkillinen loppuminen ja yksinäinen loppuliuku kohti kuolemaa.

    Kirjan tunnelma on jotenkin oudon seesteinen. Päähenkilö on suorastaan läpinäkyvä halutessaan niin vähän mitään (pl. Olgan ensikohtaaminen). Aiempia kirjoja hallinnut seksinnälkä on mennyt, ja uuden romaanin henkilöt tuntuvat hakevan sisältöä elämäänsä artesaani-asenteella tehdystä työstä.

    Itse hahmotan, että Houellebecq kolmessa ensimmäisessä kirjassaan laati diagnoosin modernista maailmasta ja yritti neljännessään ratkaista sitä tutkimalla mahdollisuutta schopenhauerilaiseen tyyneyteen, elämään halujen tuolla puolen. Maaston ja kartan päähenkilö tuntuu jollain tavalla henkilöltä, joka on tällä tavalla tyyni ja siltä pohjalta valitsee aika kiihkottomasti sen mihin uskoo.

    Tämäkään strategia ei kuitenkaan toimi erityisen hyvin: rakkaus kävelee tahdottoman miehen ulottuvilta ja kuolema vie kaksi ihmistä, joihin Jedillä on jokin syvempi yhteys muodostumassa (isä ja ”MH”). Jäljelle jää kuitenkin se seesteinen mielentyyneys ja vapaus tehdä niitä juttuja, joista pitää, eli taidetta.

    Minusta tuo olisi ihan hyvä kokonaiskaari romaanituotannolle. Ei ainakaan enää scifiä…

  2. 2

    sanoo

    Muitakin rakenneyhtäläisyyksiä on MH:n aiempiin romaaneihin.

    Maaston ja kartan kertojaäänihän tulee kaukaa tulevaisuudesta, kun taas tapahtumat enimmäkseen sijoittuvat ”nykyhetkeen”. Sitten kirjan viimeisissä jaksoissa hahmotellaan varsin nopein vedoin tuo kertojaäänen preseens eli epämääräinen tulevaisuuden konteksti.

    Matkan varrella ”nykyhetken” kerronta aina välillä katkeaa muistutuksiin siitä, että kerronnallinen perspektiivi tulee ajallisesti paljon kauempaa: ”Vuosikymmeniä myöhemmin hän saattoi todeta…” -tyyppisillä huomautuksilla.

    Tämä sama kerrontarakennehan on myös Alkeishiukkasissa ja Mahdollisessa saaressa.

    Olen samaa mieltä siitä, että MH paalutti jo esikoisessaan näkemyksensä modernista maailmasta. Alkeishiukkasissa ja Mahdollisessa saaressa oli sitten tuo scifimäinen visio geenitekonologian luomasta tulevaisuudesta ja uudesta ihmislajista. Alkeishiukkasissa siinä oli vielä utooppisia sävyjä (uusihmisessä oli jonkinlaista sankaruutta), mutta Mahdollisessa saaressa visio muutui selvästi dystooppiseksi, ja kirjan loppuluvut ovatkin aika lohduttomia.

    MH ajautui Mahdollisen saaren myötä jonkinlaiseen solipsismiin, josta luulin ettei hän pääse ulos. Mutta Maastossa ja kartassa voi todellakin (onneksi) nähdä jonkinlaisen ratkaisun, vapaaehtoisen resignaation. Onko se schopenhauerlainen vai onko se flaubertilainen tekoraukea ”mielenrauha” vai jotakin muuta, sitä on kiintoisaa pohtia.

  3. 3

    Kristina Carlson sanoo

    Kiinnosti miten Tommi kirjoitti H:n suhteesta esinemaailmaan, ylipäänsä konkreettiseen maailmaan. Sen nostalgiahan on Maaston ja kartan yksi keskeinen teema.

    Yksityisjattelun puolelle: (siis liittymättä H:n kirjoihin). Minua on jo kauan (lapsesta asti) askarruttanut puhumisen ja fyysisen maailman suhde – ja meidän ihmisten maailmassa ”tehtyjen esineiden” kohtelu, myös kaltoinkohtelu. Nykyään se on räikeää, kuten Tommi toteaa, esineen elinikä on rakennettu siihen jo tehtaalla. Tästä on kiinnostavia dokumenttielokuvia
    Toisin oli teollistumisen alkukaudella. Täsatäkin on kiinnostavia dokumentteja (juuri nyt Muotoilun huiput osa I)

    Ehkä olen juuttunut primitiiviselle tasolle, mutta itselleni esineetkin ovat (inhimillisesä mielessä) aina ollet tärkeitä. Lapsuudenperheessä autolla oli nimi, kaikilla autoilla oli. En silti tarkoita henkilöllistämisellä Disney-tyyppistä nimeämistä. Isäni kunnioitti esineitä, minkä opin kiillottessani hänen kenikään…

    Myöhemminkin omassa elämässä kestävä, uskollinen esine (jääkaappi, pesukone, imuri) oli lähes ”henkilö”, vaikka sillä ei nimeä ollutkaan, koska se palveli kauan. Sittemmin ajat muuttuivat. Laitteiden kesto kutistui 2 – 5 vuoteen, ei niihin edes ehtinyt tutustua.

    Johdanto aiheeseen, joka minua kiinnostaa: Esineiden surullisuus.

    Materian surullisuus.

    Ei tämä ole uusi asia.

    Rainer Maria Rilke kirjoittaa ”Malte Laurdis Briggen muistiinpanoissa” (1910):

    ”Esineet ovat kyllä nähneet tällaista kautta vuosisatojen. Onko ihme, että ne ovat turmeltuneet, menettäneet mieltymyksen omaa luonnollista, hiljaista tarkoitustaan kohtaan ja haluaisivat käyttää olemassaoloaan hyväkseen, siten kuin näkevät ympärillään tapahtuvan. Ne yrittelevät vetäytyä pois käyttötarkoituksistaan, käyvät haluttomiksi ja huolimattomiksi, eivätkä ihmiset hämmästy lainkan, kun yllättävät ne joistakin hurjasteluista…” (suom. Sinikka Kallio).

  4. 4

    Sulkakynän varjo sanoo

    Muutamia hajahuomioita Maastosta ja kartasta.

    Teoksen heikkous romaanina on mielestäni liika yleisyys. Esimerkiksi kursiivilla painettuja kulutustavaroiden ja muiden maun ilmenemismuotojen nimiä vyörytetään lukijalle vähän itsetarkoituksellisesti. Paikallaan olisi ollut metonymisempi esitystapa, kuten Houellebecqin joissain aiemmissa romaaneissa. Maasto ja kartta äityy välillä Houellebecqin omin sanoin olemaan ”sosiologinen lammikko, jossa ei ollut juuri mitään puoleensavetävää”. Tarkoitus kai on sysiä ihmisten valintojen tympeys päin lukijan näköä. Ylimalkaisena lukijana minulle jäi kuitenkin hämäräksi, mikä Houellebecqin vaihtoehto yksilön valintojen ankealle vaihtoehdottomuudelle on. Oikeastaan en haluaisi lukea kolmea ja puoltasataa sivua vain havaitakseni, ettei sellaista ole.

    Kirjallisuustieteilijät ja muut oppineet lienevät innoissaan Maastosta ja kartasta, koska siinä pelataan tutuilla pelimerkeillä, käsitteillä ja erilaisilla minuuksien representaatioilla. Itse olisin kuitenkin kaivannut tekijältä selkeämpää silmäniskua tarinan sivusta: ”nuo nyt menevät tuohon halpaan, mutta elämä on oikeasti toisaalla”. Tanakampaa vastarintaa lempeän resignaation sijaan.

    Välillä lukiessa tuntui, että Houellebecqin tekemä nykyelämän ja läntisen kulutuskulttuurin inventaario sopisi paremmin esseemuotoon. Kun ideat päihittävät henkilöt kiinnostavuudessaan ja kun kertoja sanoo tietävänsä jo ennakolta, mitä tulee tapahtumaan, tietty hyvään romaaniin kuuluva aistillisuus, nykyhetken ja läsnäolon tuntu jää tavoittamatta.

    Toisinaan Maaston ja kartan kerronta tuntui myös hienoisen kaavamaiselta: joskus tilanteissa – olipa kyseessä sitten vaikka rakkaus tai kuolema – edettiin vähän totunnaisen tuntuisilla, miltei genrekirjallisuuden lajeista tutuilla lauseilla. Ikään kuin Houellebecq itsekään ei olisi halunnut joutua tekemään yllätyksellisiä ratkaisuja.

    Taidan lukea kuin piru raamattua. Haluaisin Houellebecqin olevan mielenkiintoinen. Tai haluaisin hänen olevan Laura Ingalls Wilder. Tulee mieleen Juhani Rekolan toteamus esseekokoelmasta Kadotetun paratiisin portilla: ”Vaaditaan, että kirjallisuudella pitäisi olla terve suhde maailmaan. Tähän voi vastata kysymällä: kuinka voi olla terve suhde sairauteen, siihen mikä on sairas.”

  5. 5

    Kamunen sanoo

    ”12-vuotiaana en pallon saatuani halunnut syöttää, mutta nykyisin haluan että muut syöttävät minulle”, sanoo maatilamme paras jalkapalloilija Lionel Messi.

    Vasta nyt tajuan mitä Albert Camus tarkoitti sanoessaan oppineensa kaiken tarvitsemansa filosofiasta jalkapallon parissa.

  6. 7

    juha saari sanoo

    Kapitalistisen ”evoluution” kulku on oikeastaan hupaisa kun yritetään ikään kuin ihan huomaamatta päästä eroon täydellistä vaihtoarvoa häiritsevästä käyttöarvosta.

    Eikä tämä tietenkään ole uusi asia.
    Tuotannollisen tehokkuuden myötä tämä pyrkimys alkaa vain toimia yhä nopeammin ja näkyvämmin (ja taas on yhä nopemmin tuoetettava yhä nopeampia esineitä hitaiden tilalle).

    Taide voi meitä tässä vain lohduttaa ja sitähän nihilismikin on: viimeistä käpertymistä itsensä säilyttämisen lohtuun. Ja taide on tapa jakaa tätä kokemusta.

    (Toisaalta nihilistinkin voisi ajatella puhuvan loppuun asti toivon sävyttämää retoriikkaa; ilman toivoa kai hänenkin kannattaisi vain iloita.)

    Mikä sitten auttaisi tähän esineiden nopeudessa ilmenevään vaihtoarvon ”metafysiikkaan” (johon hyvinvoinnin rakennekin kai jo on peruuttamattomasti sidottu tai ainakin tästä sidoksesta vapaudutaan vain tuskaisella ylimenolla jossa köyhimmät kärsivat taas eniten)?

    En usko että mikään muu kuin luonnon rajallisuus. Tosin siinäkin maailman rikkaat ehtivät olla taas voittajia kun maailman köyhät ostavat heille ekologista aikaa tuhlattavaksi kykenemällä itse ”vain” esineiden hitauteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *