Bolaño tajuntani kummituksena

Käännöskirjallisuudella menee huonosti. Se on ikävää. Silti kustantamot julkaisevat edelleen merkittävää käännöskirjallisuutta eivätkä vain huokeaa bulkkia. Se on mahtavaa.

Viime syksynä saatiin suomeksi Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari ja Vladimir Nabokovin Kalvas hehku. Tänä vuonna on ehditty jo saada John Williamsin Stoner ja Roberto Bolañon 2666Kaikkia neljää voi liioittelematta luonnehtia käännöskirjallisuuden merkkitapauksiksi.

John Williamsin (1922-1994) Stoner on erikoinen ilmiö. Se julkaistiin 1963 hyvien kritiikkien saattelemana, mutta painui varsin pian unohduksiin. Nekrologeissa Williamsia muisteltiin runoilijana ja yliopistomiehenä. Prosaistina hänen tähtihetkensä oli Stonerin jälkeen ilmestyneen Augustuksen palkitseminen National Book Awardilla.

Neljä vuotta sitten Stoner nousi Ranskassa täysin odottamatta bestselleriksi sen jälkeen kun Anna Gavalda ihastui siihen ja myötävaikutti sen kääntämiseen ja kustantamiseen. Innostus levisi moniin muihinkin Euroopan maihin.

Miksi Yhdysvalloissa pimentoon jäänyt romaani villitsee eurooppalaiset lukijat puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen?

Useampikin kriitikko ja kommentaattori on korostanut Stonerinepäamerikkalaisuutta. Vähäeleisyydessään ja askeettisuudessaan se muistuttaa pikemminkin eurooppalaista romaania. Stonerissa on vain runsaat 300 sivua eikä sen kerronta ole laveasti maalailevaa. Siitä myös puuttuu amerikkalaisiin lukijoihin vetoava leimallisen optimistinen pohjavire. Ei sillä että Stoner olisi synkkä kirja, ei missään nimessä, mutta siinä kauniita ja jaloja asioita ympäröi tietty surumielisyys.
 
Kirjoitin Stonerista arvion Parnassoon. Sitä ei ole ehditty vielä julkaista, joten en tässä yhteydessä käy Williamsin teosta läpi tämän enempää.
***
Chilessä syntyneen, mutta suurimman osan elämästään Espanjassa asuneen Roberto Bolañon (1953-2003) 2666 ilmestyi kymmenen vuotta sitten ja sai heti kulttikirjan aseman. Bolaño ei ehtinyt pidellä käsissään painolämmintä teosta, sillä hän menehtyi maksasairauteen sitä kirjoittaessaan. 
 
Paljon on puhuttu siitä, että ennen kuolemaansa Bolaño pyysi julkaisemaan 2666:n viitenä erillisenä romaanina. Kustantaja ja perikunta eivät kuitenkaan noudattaneet pyyntöä, vaan teos tuotiin markkinoille tuhatsivuisena järkäleenä. Halventaako päätös vainajan tahtoa? Ei välttämättä. Bolañon tunteneiden mukaan hän mielsi itsekin 2666:n yhdeksi kokonaisuudeksi, päätyökseen, ja olisi julkaissut sen yksissä kansissa ellei kuolema olisi tullut väliin. 
 
Toive viidestä erillisestä romaanista kaiketi kumpusi siitä, että Bolaño laski sellaisen julkaisutavan tuovan enemmän rojalteja hänen perheenjäsenilleen. Selitys tuntuu uskottavalta. Bolaño nimittäin aloitti kirjallisen uransa runoilijana ja koki runoilijan identiteetin itselleen läheiseksi. Proosaa hän ryhtyi kirjoittamaan nostaakseen tulotasoaan poikansa synnyttyä.
 
Rahamotiivi ei näy Bolañon teksteissä, ainakaan häiritsevästi. Ennen 2666:tta hän ehti kirjoittaa kymmenkunta ansiokasta romaania, joista etenkin Kesyttömät etsivät (ilmestyi suomeksi 2009) lukeutuu viime vuosikymmenten maailmankirjallisuuden huippuihin. Jos proosan tekemisen arkiset lähtökohdat Bolañolla jotenkin näkyvät niin siten, ettei hän ole ylikirjallinen briljeeraaja, vaikka hänen romaaneissaan onkin paljon rikkiviisaille postmodernisteille ominaisia piirteitä, kuten erilaisilla kerronnan tyyleillä ja tasoilla leikittelemistä ja korkean ja matalan aineksen yhdistelemistä. Surrealismista satiiriin hyppivän Bolañon tekstistä kuultaa pikemminkin kirjallisen mielikuvituksen luoma ilo kuin halu kerätä irtopisteitä tekemällä lukijaan “vaikutus”.
 
Postuumisti julkaistu 2666 näyttäisi varmaankin erilaiselta, jos Bolaño olisi ehtinyt saada sen valmiiksi ennen kuolemaansa. Tuskin silti ratkaisevan erilaiselta. Ennen voimiensa pettämistä hän ilmoitti kustantajalleen teoksen olevan lähestulkoon valmis. On lukijasta kiinni, näkeekö 2666:ssa viisi erillistä romaania, joita yhdistävät tietyt johtomotiivit vai yhden ensyklopedisen mammutin. Itse edustan jälkimmäistä katsantokantaa. Omassa lukukokemuksessani 2666 on enemmän kuin viiden osansa summa, vaikka toki sille voisi antaa samanlaisen alaotsikon kuin Georges Perec antoi Elämä käyttöohjeelle –  “Romaaneja”. Paitsi että kaikki viisi osaa päätyvät samaan meksikolaiseen kaupunkiin, jota piinaavat satojen naisten murhat, ne resonoivat myös muulla tavoin keskenään. Edellisen (tai edellisten) osien jälki on lukijan tajunnassa aina seuraavaa lukiessa.
***
 
Minulla oli 2666 mukanani talvilomareissulla ja vietin sen parissa aikaa uima-altaan äärellä. Olen yleensä melko nopea lukija, mutta Bolañon tiiliskiven selättämiseen ei lomaviikko riittänyt. Pakko myöntää, että välillä tuskastuinkin tekstiin ja varsinkin kolmas ja neljäs osa olivat paikoin aika työläitä. Hypin ja harpoin sivuja, joilla Bolaño tekee rikospaikkatutkijan tarkkuudella selkoa naismurhista eikä pihistele graafisissa yksityiskohdissa. En silti missään vaiheessa menettänyt uskoani kirjaan tai Bolañoon. Aina kun olin vaarassa huljahtaa välinpitämättömyyteen, tekstin voima kiskaisi minut uudestaan mukaansa. Viimeisten parin sadan sivun aikana tunsin hyvin vahvasti, että koko siihen asti luettu tekstimassa kannattelee minua, nekin jaksot, jotka alun perin tympivät.
 
2666:n ensimmäisessä ja viimeisessä osassa fokuksessa on saksalainen kirjailija Benno von Archimboldi. Hänen tuotantonsa ympärille on versonut kokonainen akateemisen tutkimuksen haara ja hänestä huhutaan Nobel-palkinnon tulevana voittajana. Kukaan muu kuin kustantaja ei tiedä Archimboldista käytännössä mitään, hän on Pynchonia ja Salingeriakin suurempi erakko. Kolmea keskimmäistä osaa puolestaan värittävät meksikolaisessa rajakaupungissa Santa Teresassa tapahtuvat naisten murhat, joiden ympärillä kajastaa rikollisuus (huumekauppa) ja kova kapitalismi (monet murhatut työskentelivät amerikkalaisten firmojen meksikolaisissa alihankintayrityksissä). Naismurhien sarjalla on vastineensa todellisuudessa, sillä Bolaño seurasi Ciudad Juarezissa tapahtuneita vastaavanlaisia hirmutekoja.
 
Archimboldin arvoitus saa 2666:ssa ratkaisunsa, mutta naismurhien ympäriltä ei mysteerin tummanpuhuva hohde hälvene. Syvimmillään 2666 ei ole (pelkkä) arvoituskokoelma, vaan sen pääteemat (kirjallisuus ja naismurhat) voidaan nähdä kuvauksina kulttuurimme valoisista ja pimeistä syvärakenteista. 2666 on monissa kohdin väkivaltainen teos, ja väkivalta on suurelta osin spontaania ja sattumanvaraista, sielun pimeydestä kumpuavaa. Kirjallisilla kentillä meritoituneen Archimboldinkin henkilöhistoriaa synkentävät veriteot. Bolaño ei pese mustaa valkoiseksi, mutta ei myöskään herkuttele väkivallalla saati estetisoi sitä. 
***
 
Kirjallisuudentutkijoille 2666:n intertekstuaaliset yhteydet tarjoavat paljonkin pureksittavaa, mutta teoksen lukemisen edellytyksenä ei ole viittauksien bongailu. Omaa lukukokemustani piristi se, että tuon tuostakin ajatukseni harhailivat toisten kirjailijoiden teksteihin. Juuri näinhän kirjallisuus toimii: kaikki lukemamme ja kirjoittamamme suodattuu aiemmin luetun ja kirjoitetun läpi. Viimeisen osan tarinanpätkät toisen maailmansodan Euroopasta toivat tyyliltään ja tunnelmaltaan mieleen Curzio Malaparten. Eritoten kohtaus, jossa romanialaiset sotilaat nousevat kapinaan ja ristiinnaulitsevat kenraalinsa. Tällä kenraalilla on poikkeuksellisen suuri sukuelin, joka heiluu tuulessa kenraalin elottoman ruumiin roikkuessa ristillä. Ehtaa Malapartea. 
 
Selasin myöhemmin Bolañon englanniksi käännettyä kirjoituskokoelmaa Between Parentheses, mutta sieltä ei löytynyt mainintoja Malapartesta. Ehkä Bolaño ei koskaan häntä lukenut, ehkä luki toisten kirjailijoiden kautta. Mutta minulla 2666:n lukeminen syvensi samalla suhdetta Malaparteen. 
 
Eittämättä 2666 kuuluu niihin romaaneihin, joita en pystyisi unohtamaan, vaikka haluaisin. Useimmat kirjat häipyvät lukemisen jälkeen mielestä, mutta joitakin harvoja tulee tavalla tai toisella lukeneeksi uudelleen koko loppuelämänsä. En edes kuvittele hahmottaneeni läheskään kaikkia 2666:n tasoja ja yhteyksiä, eikä varmasti hahmota kukaan muukaan. Joku muotopuhtautta vaaliva kohtuuden ystävä (so. tylsimys) voisi väittää, että 2666 on romaanina liian runsas ja rönsyilevä ja että siinä on kaikkea “aivan liikaa”. Mutta juuri massan paljous on tämän kirjan tärkeä esteettinen ulottuvuus ja massan paljoudesta seuraa, ettei 2666:ta voi ammentaa tyhjiin. Teksti asemoituu aina uudestaan, kun vaihtaa katseensa suuntaa. 
 
Eikä se lakkaa kummittelmasta lukijan tajunnassa.
 
PS
 
2666:n suomentajaa Einari Aaltosta tekee mieli kiittää hyvästä käännöstyöstä. Paitsi että teksti imee mukaansa myös oikoluku on tehty huolella, lyöntivirheet sun muut huolimattomuudet eivät hyppele silmille.
Kommentit (1)
  1. Blogisti sai tämän 2666:n myytyä minulle. Sitä vain ei tahdo kaupoista löytyä. Aiempia Bolañon kirjoja kyllä. Niitä selailemalla tuli vähän puolivillainen olo kirjoittajasta. Ne ovat kuin tolkuttomassa humalassa kirjoitettuja, rakenne on väljä ja sisältö tuntuu vähän otteiten perusteella kysymysmerkiltä. Mutta jotenkin hyväntahtoisesti tuo 2666 vaikuttaa kiinnostavammalta. Mutta kuka takaa ettei käteen jää tunne kuin entiselle arvostelijalle Mahlerin sinfonian jälkeen: materiaaliin nähden liian pitkä teos.

    Ehkä sekavasta kirjakauppatilanteesta sen verran että hankalasti saatavissa ollutta Celinén kahta isoa kirjaa saa Siltalan laitoksina nyt edullisesti. Vanhat klassikot ovat taas ajankohtaisia myös tämän Pynchon käännöksen myötä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *