Bloomsdaystä tuli Doomsday

Viisi viikkoa kesälomaa takana, yksi jäljellä. Pakko myöntää, että kirjoittaminen ei ole sujunut: en pysty, en halua, en osaa, perin vastenmielistä hommaa. Lukeminen sen sijaan maittaa, ja olen kahlannut läpi lähestulkoon kaiken minkä lomalukemisikseni valitsin.

Lukulistan uutuuskirjoista parhaat sävärit on antanut Enrique Vila-Matasin Dublinesque, jossa eläköitymään joutunut espanjalainen kustantaja Samuel Riba matkustaa Dubliniin viettämään Gutenbergin galaksin eli painetun sanan aikakauden hautajaisia. Hautajaispäivä on tietenkin 16. kesäkuuta — Bloomsdaystä siis tulee Doomsday kirjallisuudelle ja kustantamiselle sellaisena kuin olemme ne oppineet tuntemaan.

Riba on väsynyt ja katkeroitunut kuusikymppinen mies, jonka elämäntyö näyttää valuneen hukkaan. Hän on kustantanut sukupolvensa parhaita kirjailijoita, mutta heidän teoksensa eivät jaksa ihmisiä kiinnostaa. Myyntilistoja hallitsevat sieluttomat bestsellerit, jotka eivät edes pyri olemaan mitään muuta kuin ”täsmäohjuksia lukijan mielihyväkeskukseen” lainatakseni Helsingin Sanomien kriitikon Juhani Karilan taannoista luonnehdintaa. Sieluttomat bestsellerit ovat Riban mielestä luoneet ”typerän myytin passiivisesta lukijasta”:

”He dreams of the day when the spell of the best-seller will be broken, making way for the reappearance of the talented reader. He dreams of the day when when literary publishers can breathe again, those who live for an active reader, for a reader open enough to buy a book and allow a conscience radically different from their own to appear in their mind. He believes that if talent is demanded of a literary publisher or a writer, it must be also demanded of a reader.”

Toki Riba tunnistaa unelmansa unelmiksi. Sellaista kirjallisuuden onnelaa, josta hän puhuu ei ollut oikeasti koskaan edes menneisyydessä eikä sellaista tule myöskään tulevaisuudessa. Etevä lukija on samanlainen myytti kuin passiivinen lukija, vaikka heitä enemmän tai vähemmän muistuttavia hahmoja voikin kohdata elävässä elämässä. Haaveilevana nostalgikkonakin Riba tajuaa kuinka ontoilta kalskahtavia hänen teesinsä kirjallisen sivilisaation lopusta ovat. Niinpä painetun sanan aikakauden hautajaisista tulee enemmän performanssi kuin oikea surujuhla. Menetyksen tunteet ja kokemukset ovat aitoja, mutta niitä ilmentävät rituaalit näytelmää. Elleivät olisi, eläminen kävisi liian raskaaksi, mahdottomaksi.

Printtiaika ei tietenkään kuole kokonaan eikä digiaika nouse niin suurena ja mahtavana kuin nyt kuvittelemme. Historiallisissa murroskohdissa ihmiset aina liioittelevat vanhan vanhuutta ja uuden uutuutta, ja hyvä niin, koska muutenhan nousukkaat voittaisivat. Historiallisissa murroskohdissa kaikki on mahdollista mutta mikään ei ole välttämätöntä tai edes väistämätöntä, kontingenssi hallitsee. Dublinesqueta lukiessa tulin ajatelleeksi, että jos jokin yhteiskunnallinen voima printtiajan ja digiajan yhteenkietoutumisessa vahvistuu niin se on kapitalismi. Ellei tule vallankumousta, enkä usko että tulee. Digikapitalismi toki on erilaista kuin teollisen vallankumouksen kapitalismi: se ei ole suurten mittakaavojen vaan suurten nopeuksien ekonomiaa, se ei perustu aineellisten resurssien tehokkaaseen hyödyntämiseen vaan aineettomuuden voittokulkuun. Digikaptialismin manifestaatioita ovat yhtä hyvin luottoriskijohdannaiset kuin pilvipalvelut: ne ovat niin paljon olemassa että tuntuvat melkein epätodellisilta. Niitä ei voi tökätä sormella, mutta ne ovat laittaneet kansainvälisen rahoitusjärjestelmän ja informaatioteknologian mullin mallin.

Miten tämä liittyy Dublinesqueen ja siinä seikkailevaan kustantajanostalgikkoon? Ainakin siten, että kun ympäröivä todellisuus muuttuu aineettomaksi, vanhat kiintopisteet hävivävät. Jokainen voi ladata omaan pilveensä niin Leo Tolstoin kuin Carlos Ruiz Zafónin tuotannon, eivätkä edellisen kirjat ole sen pölyisempiä tai nuhruisempia kuin jälkimmäisenkään, ne lakkaavat olemasta esineitä ja muuttuvat tiedostoiksi, bittivirraksi. Suuret historialliset traditiot, syvät kulttuuriset kerrostumat menettävät esineellisyydestä irrotessaan patinan, joka antoi niille taianomaisen hohteen, niinpä digikapitalismin keskellä vaaditaan entistäkin suurempaa jääräpäisyyttä tai tyhmyyttä olla kulttuuripessimisti tai antimoderni. Jos maailmanmeno ei miellytä, surua voi toki tuntea, mutta suru on paras esittää, kuten Riba printtiaikakauden hautajaisriittinsä, pelkkänä performanssina. On kyseenalaista tonkia menneiden aikakausien raunioita, kun ne ovat samaa pilveä, samaa bittisekamelskaa kuin kaikki muukin.

Digikapitalismin ajan esteetikon karikatyyri onkin kepeän ironinen tyyppi, joka nappaa hyviä sitaatteja sieltä mistä sattuu löytämään, väliäkö sillä onko ne lausunut Mencken, Cioran vai joku saippuasarjan henkilöhahmo. Hän ei kapinoi eikä rienaa, ainakaan kovin pahasti. Hän pitää nostalgiaa vanhanaikaisena, vähän vaivaannuttavana juttuna. Digikapitalismilla rikastuva yrittäjä, sijoittaja tai yritysjohtaja ei hänen vuokseen nuku öitään huonosti. Eivätkä myyttiset passiiviset lukijat tunne yhtään suurempaa houkutusta odottaa kirjallisuudelta muutakin kuin ”täsmäohjuksia mielihyväkeskukseensa”.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Wau, täytyypä lukea tuo. Itselläni lomalukemisena uusi Ulysses-suomennos ja rinnalla Oxfordin vanha kunnon annotoitu 1922-teksti, joten ainakin täällä meillä Gutenbergin galaksi elää ja voi hyvin.

  2. 2

    sanoo

    Mä latasin iPadille alkukielisen Ulysseksen, kun sen (ja paljon muita klassikkoja) ilmaiseksi saa.

    Finnegans Wakenkin hommasin, vaikka siitä joutui syystä tai toisesta vajaan euron maksamaan.

    Mä kanssa aion elää elämäni loppuun asti Gutenbergin galaksissa, vaikka yhä suuremmaan osan kirjoista luenkin sähköisesti.

    Vila-Matasin suomennettu teos Bartleby & kumppanit on myös kovasti lukemisen arvoinen. Se koostaa yhteen maailmankirjallisuuden erilaisia Bartleby-hahmoja ja koostuu pelkistä alaviitteistä kuvitteelliseen leipätekstiin.

  3. 4

    sanoo

    Luin Dublinesquen ihan painettuna kirjana.

    Se tosin johtui vain siitä, että kun sitä Amazonista tilasin, oli siinä vaiheessa vain printtiversio tarjolla.

    Nykyisin on käytäntöni se, että useimmat ulkomaankieliset uutuuskirjat ostan niin että haen niistä ensin ilmaisen näytteen iPadille ja sitten jos sen perusteella innostaa, niin ostan koko roskan, sähköisenä tietysti.

    Kirjahyllyni pursuavat jo printtikamaa. Lisäksi tykkään siitä, että sähkökirjoissa on hakutoiminnot sun muut lukemista ja lukemaansa mieleen palauttamista helpottavat lisäominaisuudet.

    Vielä hiljattain olin ihan varma, etten ikipäivänä siirtyisi ”pelkkien tekstitiedostojen” lukijoiksi, mutta toisin kävi, kun hommaan tutustuin. Kyllä ne tuossa iPadin kirjahyllyssä edelleen kirjoilta tuntuvat, kun niissä on kauniit kannet ja ne selvästi erottuvat toisistaan, ovat yksilöitä siinä missä fyysisetkin kirjat.

    Mutta vaikka digimuodossa yhä suuremman osan kirjoista luen, miellän kuitenkin liikkuvani yhä Gutenbergin galaksissa. Painetun sanan parissa minä edelleenkin liikun, formaatti vain on muualta kuin vanhasta maailmasta.

  4. 5

    sanoo

    Melkein nolottaa tunnustaa, mutta tuo karikatyyri digiajan esteetikosta napsahtaa maaliinsa omalla kohdallani. Mä olen jopa pitänyt semmoista ideaalina, että tyynesti surffaa vakavan ja keveän välillä, warholisessa ”it’s all good” -hengessä. (Tosin vierastan ironista asennetta, mutta se voi johtua siitä että käsitän ironian väärin. Tykkään ”kaikesta” kovin tosissani.) Tästä seuraa esim. ettei saa ajateltua saati kirjoitettua mitään järkevää tai jäntevää, mutta osaa valita facebook- tai twitter-keskusteluun parhaat sitaatit välillä Barthes – Gilmoren tytöt. Sama ongelma riivaa monia lähiystäviäni.

    Mutta se, miksi tulin varsinaisesti kommenttilaatikkoasi täyttämään, oli ilmaiseksi lukulaitteelle ladattavien klassikoiden ylistys. Mulla ei ole vars. tablettia (enkä hukkaamisherkkänä ihmisenä ehkä uskaltaisi sellaista kantaa joka paikassa mukana), mutta olen valuttanut iTunesista klassikkokirjoja (myös suomalaisia) aina mukanakulkevaan puhelimeen. Onhan siitä vähän epämukava tihrustaa, mutta hädän hetkelle on aina jotakin luettavaa, eikä tarvi kantaa isoa käsilaukkua.

  5. 6

    sanoo

    Eipä siinä mitään noloa ole, että on eklektinen ja nappaa sitaatteja sieltä sun täältä. Sitä minä itsekin teen arkielämässä, netissä, kirjoissani, lehtijutuissani.

    Se mitä inhoan ja vastustan on asenne jossa eklektisyys muuttuu ontoksi poseeraavaksi ironiaksi, jossa mikään ei niin sanotusti tunnu miltään vaan kaikki on samaa kepeää kielipeliä ilman pintaa ilman syvyyttä.

    Tällainen ironiamaailma kasvattaa pahimmillaan ihmisiä, jotka elävät läpi elämänsä ilman että rakastaisivat koskaan mitään tai ketään enemmän kuin itseään.

  6. 7

    sanoo

    Juu, tuollaista tarkoitinkin kammoksuessani ironista asennetta. Tosin ainakin vielä, monesti ironia on vain pinta-asenne, defenssi, tapa olla sosiaalisesti, mutta ”oikeasti” henkilö kuitenkin arvottaa asioita. Ehkä ei enää tulevaisuudessa.

  7. 8

    sanoo

    David Foster Wallace kirjoitti pitkästi, kattavasti ja oivaltavasti ironiasta niin esseissään kuin fiktiivisissä teoksissaan. Ehkä olet lukenutkin. Jos et, suosittelen luettavaksi, mikäli eteesi osuu.

  8. 10

    juha saari sanoo

    Yksi kysymys sähköisestä kirjallisuudesta. (Minä siis en ole siihen vielä tutustunut mutta kaverien kautta asiaa vähän tunnen):

    Itse olen lukenut 30 vuota sitten ostamiani kirjoja vasta nyt (ne ovat siis vasta nyt tulleet aidosti ajankohtaisiksi itselleni). Miten tään sähköisen kirjallisuuden säilyvyyden laita on? Pitääkö sen eteen tehdä hirveesti työtä; että kun vaihtaa lukulaitteita jne. niin pitää miettiä sopivuutta yms.? Jotkut kirjathan ovat jopa sellaisia että ne ostaa mutta ne ovat luettavissä vaikka vain vuoden!!! Kuulostaa hysteeriseltä pikaruokakulttuurilta. Ei kiitos minulle. Minun on oltava varma että kirjat ovat hyllyssä ilman että asiaa täytyy ajatella aktivisesti! Ne täytyy saada unohtaa hyllyyn… Niiden on oltava olemukseltaan hitaita!

    t. juha

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *