August ja muut

”Intohimo naiseen kyti vielä, ja tästä siteestä hän tahtoi vapautua kuin jostakin, joka pyrki tyrannisoimaan ja painamaan häntä alas.”

Omaelämäkerralliset romaanit on sellainen kirjallisuuden laji, josta jaksan harvoin innostua. Loistavia poikkeuksia toki löytyy, esimerkiksi August Strindbergin Palkkapiian poika, josta yllä oleva katkelma on peräisin.

Lukiessani Strindbergiä huomasin kirjallisuuskritiikkimme grande damen Mervi Kantokorven pohdiskelevan HS:ssä sukupuolirooleja. Pontimen hänelle antoi Petri Tammisen uutuusromaani, jota käsitellyttä lehtijuttua sattumoisin ruodin taannoin blogissani.

Kantokorven mielestä leimallista nykykirjallisuudellemme on sukupuolen avoin esiin kirjoittaminen: ”Käykö se keksinnöstä, en tiedä, mutta jos 2000-luvun kirjallisuutta vertaa vaikkapa 50-lukulaiseen, näyttää jälkimmäinen liki androgyynien kirjoittamalta.”

En tunne tarvetta väittää vastaan. Mutta olisi tietysti kiintoisaa saada esimerkkejä 1950-luvun androgyynisestä kirjallisuudesta? Edustaako nykyisten äijäprosaistiemme (tai pikemminkin sellaisiksi haukuttujen) esikuva Veijo Meri sellaista?
Toisaalta: kuinka piilossa sukupuoli on ollut aikaisemmin kirjallisuudessa. Strindbergin Palkkapiian pojassa maskuliinisuus huokuu joka riviltä, niin tyylissä, teemoissa kuin ideoissa, siinä ei ole mitään kätkettyä tai piiloon kirjoitettua. Nykymittapuulla Strindbergiä ja monia hänen aikalaisiaan voisi luonnehtia misogyyneiksi.
Toki sukupuolen avoimeksi kirjoittaminen tarkoittaa eri asiaa kuin sen avoin esillä pitäminen. Strindbergille sukupuolihierarkiat edustivat pikemminkin luontoa kuin kulttuuria, hän ei nähnyt niissä suuremmin problematisoinnin aihetta.

Avoimeksi kirjoittamiseen kuulunee, että ei hyväksytä olemassaolevaa tilaa sellaisenaan, vaan pyritään tarkastelemaan, miten siihen on tultu, miten se muodostuu, minkä varassa sen rakenteet lepäävät.

Kun vilkaisen pikaisesti kirjahyllyyni, ensimmäiset neljä nimeä, jotka osuvat silmiini parin sekunnin satunnaisotannalla ovat Philip Roth, Günter Grass, Martin Amis ja Thomas Pynchon. Kaikki miehiä ja kaikki ulkomaalaisia. En voi oikein väittää, että he eivät olisi harrastaneet sukupuolen avoimeksi kirjoittamista, omalla tavallaan. Etenkin Rothilla ja Amisilla se tulee vahvasti läpi.

Tekisi mieli kysyä, onko tässä 2000-luvun suomalaisen kirjallisuuden suureksi teemaksi nostetussa jutussa mitään uutta. Ei taida käydä keksinnöstä, kuten Kantokorpikin tuntuu epäilevän.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    grande dame:) ei malta olla vastaamatta. trendinikkari ja kirjallisuushistorioitsija joutuu aina kärjistämään kuin karpo, mutta tammis-kommentin taustalla kummittelee iso -07 suomikirjallisuuden katsaus jota tein nyt kesällä nordisk tidskriftiin.

    sitä väsätessäni havahduin erityisesti viimevuotisen runouden ikäpolvet ylittävään sukupuolittuneisuuteen. ja se on näköala joka joltain 50-luvulta voittopuolisesti puuttuu vaikka poikkeukset ovat upeita, joku vartio esim. ja sitte meri niin kuin sanotkin. muutoksen saa näkyviin ehkä tuotantojen jatkumoissa. jos vertaa holapan varhaistuotantoa hänen viimeisiin teoksiin, ajatus näyttää klaarimmalta.

    ja onhan meillä suomalaisessa 1800-luvun kirjallisuudessakin sukupuoli kohtalaisen harmin lähteenä (no vaikka canth joka kirjeissään ilmoittaa tappavansa strindbergin jos saa tilaisuuden!)

    mutta jotain tässä nykykirjallisuudessa on sellaista joka tuntuis ylittävän vaikkapa varhaiseen realismiin kirjoitetun kriittisen kärjen. sukupuolen kohtalonomainen raskaus, sen kirjaimelliset suorituspaineet liki jokaisessa esikoisrunokoelmassa panee miettimään. luin just mirjam lohen esikoisromaanin ”nuttu” (ilmestyy ens viikolla). sen täysin sukupuolittuneen aiheen olen lukenut kymmeniä kertoja tällä vuosituhannella, mut enpä juuri aiemmin: synnytyksen jälkeinen masennus.

    näitä on helppo keksiä taas tästäkin syksystä useita. ehkä just kirjojen määrän lisääntyminen kasvattaa vaikutelmaa ilmiön massiivisuudesta.

    – ja kun ”karsinoihin kyllästynyt” hotakainen heittää hs-haastattelussaan 10.8. että hyvässä romaanissa päähenkilö voi olla vaikka kultainen noutaja, niin näinhän se on. mutta sekin on uros tai narttu, seikka joka ratkaisee pitkälle, miten se ottaa tässä maailmassa turpaansa (yksivuotiaan sekarotuisen uroskoiran hillitsijänä tiedän tämän liian hyvin).

    lukemisiin! (sulla on hyvä blogi)

  2. 2

    sanoo

    Kiitokset kommenteistasi.

    ”sen täysin sukupuolittuneen aiheen olen lukenut kymmeniä kertoja tällä vuosituhannella, mut enpä juuri aiemmin: synnytyksen jälkeinen masennus.”

    Joku kyynikko voisi todeta tähän, että kirjallisuutemme suuret teemat ovat voittopuolisesti sitä samaa, millä pääsee vieraaksi Inhimilliseen tekijään 🙂

    Muutama päivä sitten eräs ystäväni, joka sattumoisin on hyvin laajasti kahlannut läpi uutuuskirjallisuuttamme, sanoi että sukupuolella on todellakin väliä: se tulee selvästi läpi melkein kaikesta. Nämä havainnot varmasti ovat oikeita.

    ”näitä on helppo keksiä taas tästäkin syksystä useita. ehkä just kirjojen määrän lisääntyminen kasvattaa vaikutelmaa ilmiön massiivisuudesta.”

    Tällä massan kasvulla on monia kielteisiä piirteitä lähtien siitä, että liika on yksinkertaisesti liikaa. Mutta luulisin, että massan kasvu johtaa myös pikemminkin sisällölliseen samankaltaistumiseen kuin monipuolisuuden kasvuun, ainakin silloin syntyy helpommin vaikutelma samankaltaisuudesta, koska omintakeisten ja poikkeuksellisten teosten vastapainona on massiivisempi määrä standardikamaa.

    Mediassa (tv-kanavat, lehdet) tämä tarjonnan ja vaihtoehtojen määrällisen lisääntymisen aiheuttama latistavuus näkyy hyvin selvästi.

    Hotakaisen perustuntemus ”karsinoihin kyllästymisestä” on kyllä jotain sellaista, mitä jokaisen kirjailijan pitäisi tuntea.

  3. 3

    sanoo

    Voi olla että 50-luvun ja 2000-luvun kirjallisuutta voi verrata. Minä en ehkä puhuisi sukupuolittuneisuudesta niinkään, kuin yksilöllistymisestä.

    Minulla on sellainen tunne että 1960-70-luvun kirjallisuus, sekä proosa että runous olivat vähemmän yksilöllisiä, jolloin kävi sitten niin että miehisiä ja naisisia kokemuksia vatvottiin vähemmän.

    Todennäköisesti ilmiö johtuu siitä, että oli havahduttu yhteiskunnan luokkanäkökulmiin ja yhtäkkiä, niin että yksityisiä ei tarvinnut perata kuin ehkä metaforisina juttuina.

    No, en ole tehnyt aiheesta edes minkäänlaista otantaa. Ja suuri osa sen ajan kirjoista on hävinnyt tai varastettu kirjastostani, joten pitäisi varmaan kävellä jonkun kirjaston kellariin.

    Suurin osa 50-luvulla aloittaneista kirjailijoista jatkoi vielä 80-luvullakin. Tulee mieleen kaksi kirjailijaa, sattumoisin naisia, jotka voisi ottaa esimerkiksi jonkinmoisesta androgyynisyydestä: Eeva-Liisa Manner ja Mirkka Rekola.

  4. 4

    sanoo

    Ripsa,
    mikä sinusta tekee Mirkka Rekolasta androgyynin?

    Minusta se, että tuotannosta ei nouse esiin ”miestä” eikä ”naista”, ei tee kirjailijasta androgyyniä. Rekolan lyriikka on kokonaan sukupuolidikotomian ulkopuolella. Soisin tästä käytettävän jotakin muuta sanaa kuin androgynia.

  5. 5

    sanoo

    Niinhän se on, siis ulkopuolella.

    En keksi mitä sanaa siitä sitten pitäisi käyttää.

    Rekolan runous ei ole myöskään selkoselvää keskeislyriikkaa. Sen kummemmin kuin Mannerinkaan.

    Kumpikin näistä lyyrikoista kapusi maisemien ja ilmiöiden sisään ja raportoi sitten sieltä.

    Minulle sinänsä ei ole väliä sillä onko jokin mies- tai naiskeskeistä kirjallisuutta. Kunhan se on hyvää.

    Mikäs sitten on androgyynin määritelmä? Sellainenko että on siinä miehen ja naisen välissä? Miksei yhtä hyvin ulkopuolella?

  6. 6

    sanoo

    Sana ”androgyyni” ottaa kantaa siihen, että sukupuolia on ja tarkasteltavassa yksilössä on molemmat. Ei androgyyni ole sen luokitusjärjestelmän ulkopuolella.

    Rekolan ja kaltaistensa nimittäminen androgyyniksi on vähän kuin nimittäisi valko-punaiseksi jotakuta, joka ei edes havainnut, että kansalaissota oli käynnissä.

    Minusta on jotenkin sääli, että nykykirjallisuutta tutkitaan (ja ehkä kirjoitetaankin) niin vahvasti sukupuolen kautta.

  7. 7

    sanoo

    ”Minusta on jotenkin sääli, että nykykirjallisuutta tutkitaan (ja ehkä kirjoitetaankin) niin vahvasti sukupuolen kautta.”

    Mummo puhuu mielestäni asiaa.

    Rekolaa ja ketä tahansa voi tietysti lukea halutessaan mistä tahansa tulkintahorisontista. Mutta sukupuolinäkökulma ei varmaankaan ole Rekolan kohdalla se kaikkein mielekkäin.

  8. 8

    sanoo

    No, voiko siis julistaa, että Mirkka Rekola ja Eeva-Liisa Manner eivät kuulu sukupuolisidonnaistekstejä kirjailevien kirjailijoiden joukkoon?

    Minä kysyin tosissani tuota androgyynin määritelmää. Se on itselleni sillä lailla uusi, että kun lähinnä 50-luvulla rupesin kirjallisuutta lukemaan, niin sukupuolisuus ei pikkutytölle tullut mieleenkään.

    Kunhan oli hyvää lukemista. Ja ne kokemukset jollain tavalla jäivät. Näin ehkä etenkin lyriikan suhteen, proosasta voi halkoa siivuja siihen tai tähän kategoriaan ehkä helpommin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *