Antijournalisti


(Nettiversio Kerberoksessa 3/2013 ilmestyneestä kirjoituksesta)

Karl Kraus (1874-1936) lienee tärkein saksankielinen kirjailija, jolta ei ole suomennettu yhtäkään teosta. Hänen aforismejaan löytyy kahdesta Parnassosta (1/1996 ja 5/2006) Juhani Ihanuksen ja Timo Hännikäisen käännöksinä.

Aforistina Kraus tunnetaan myös englanninkielisessä maailmassa. Hän sanoi, ettei kannata tuhlata aikaa esseiden kirjoittamiseen, jos osaa tehdä aforismeja. Se oli Krausille tyypillinen paradoksaalinen kiteytys: monet hänen aforismeistaan ovat peräisin hänen esseistään. Amerikkalainen runoilija ja kääntäjä Michael Hoffman huomauttaakin New York Review of Booksissa (16/2013), että Krausin proosa vilisee aforismeja samaan tapaan kuin Shakespearen näytelmät lentäviä lauseita.

Olisiko Kraus meillä ja maailmalla tunnetumpi, jos olisi kirjoittanut asiaproosan sijasta romaaneja? Todennäköisesti. Mutta pääteoksekseen Kraus ei laatinut verevää epiikkaa tursuavaa romaania vaan mammuttimaisen ensimmäisen maailmansodan kauhuista kertovan näytelmän Die letzten Tage der Menschheit (”Ihmiskunnan viimeiset päivät”), joka on kirjaksi painettuna 800-sivuinen järkäle.

Kraus suunnitteli Die letzten Tage der Menschheitin kymmenenä iltana esitettäväksi. Ymmärrettävistä syistä siitä ei ole muodostunut suurille joukoille esitettävää ikivihreää teatterikappaletta. Harva on näytelmän lukenut, vielä harvempi nähnyt.

Varsinaisen aarreaitan Krausin tuotannossa muodostaa Die Fackel -lehti, jota hän julkaisi vuodesta 1899 aina kuolinvuoteensa 1936 saakka. Lehden vuosikerrat paisuvat yhteensä 30 000 sivun mittaiseksi, ja niistä 25 000 sivua on Krausin omaa tekstiä. Hän luopui avustajien käytöstä vuonna 1910, omien sanojensa mukaan siksi, että pelkäsi avustajien karkottavan ne lukijat, jotka hän halusi menettää itse.

Syynä saattoi tosin olla myös Krausin pedanttisuus ja täydellisyydentavoittelu. Hän ei sietänyt sekavasti muotoiltuja ajatuksia tai onnahtelevia lauseita. Aikalaiskertomusten mukaan hän luki vedokset moneen kertaan varmistuakseen, ettei yksikään pilkku ole väärässä paikassa. Lukijat saattoivat etsiä Die Fackelista viikkotolkulla painovirheitä löytämättä ainuttakaan. Monet lehdessä julkaistut tekstit päätyivät Krausin esseekokoelmiin.

Viime vuosisadan alun Wienissä Die Fackel oli alituinen puheenaihe. Sitä myytiin tupakkakaupoissa ja asemahalleissa ja sen lukijakuntaan kuuluivat kulttuurin ja tieteen merkkihenkilöt Thomas Mannista Ludwig Wittgensteiniin ja Walter Benjaminista Franz Kafkaan.

Die Fackel toi Krausille ”suuren vihaajan” maineen, eikä syyttä. Hän hyökkäsi väsymättä aikakautensa henkistä rappiota ja poliittista mädännäisyyttä vastaan, ja useimmiten valikoi kohteekseen julkisen sanan. Omanlaisensa todiste kritiikin osuvuudesta oli se, että Wienin valtalehden Neue Freie Pressen päätoimittaja Moritz Benedikt kielsi toimittajiaan mainitsemasta Krausia nimeltä. Esimerkiksi kirjailija Peter Altenbergin hautajaisista vuonna 1919 ei kirjoitettu Neue Freie Pressissä riviäkään, koska Kraus piti vainajalle muistopuheen.

***
Se, että Karl Krausin parhaat ja purevimmat tekstit ilmestyivät Die Fackelin sivuilla selittää hänen asemaansa klassikkoiden kaanonissa hieman taustalle painuneena hahmona.

Siinä missä Stefan Zweigin, Robert Musilin ja Hermann Brochin kaltaiset aikalaiset käsittelivät Wienin poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä kirjallisesti etäännytetysti, Kraus tarttui ajankohtaisiin kysymyksiin satiirikon säälimättömyydellä puhuen ihmisistä ja ilmiöistä niiden oikeilla nimillä. Hänen tekstinsä vilisevät viittauksia, joita on mahdoton ymmärtää, ellei tunne niiden historiallisia taustoja.

Ajallisuuden ja paikallisuuden leimaa vahvistaa se, että monet tekstit syntyivät alun perin yleisön edessä luettaviksi. Uransa aikana Krausilla oli seitsemisensataa julkista esiintymistä, parhaimmillaan kaksi tai kolme viikossa. Luennot houkuttelivat väkeä sankoin joukoin, ja monesti kävi niin, että osa yleisöstä joutui istumaan lattialla, koska tuolit loppuivat kesken.

”Im Anfang war die Presse, und dann erschien die Welt”, kirjoitti Kraus. Eli alussa oli lehdistö ja vasta sitten tuli maailma. Aforismi tiivistää Krausin journalismikritiikin lähtökohdat. Lehdistö ei raportoi faktoja vaan valitsee ne, ei kuvaa maailmantapahtumia vaan pönkittää maailmankuvia. Lehdistö ei ole viestintuoja vaan viestinjulistaja.

Krausin elinaikana sanomalehdet olivat voimiensa tunnossa. Teollistuminen, modernisaatio ja urbaanin elämäntyylin syntyminen takasivat niille alati kasvavan yleisön ja neljännen valtiomahdin aseman. Yleistä mielipidettä eivät luoneet papit, sotilaat ja runoilijat, sen luominen oli journalistien harteilla, ja journalistit olivat Krausin mielestä lähes poikkeuksetta keskinkertaisia sieluja ja alhaisia luonteita.

Elias Canetti muistelee omaelämäkerrallisessa teoksessaan Soihtu korvassa (nimi on kunnianosoitus Die Fackelille eli ”Soihdulle”), millaisin tuntemuksin luki ensi kertaa Krausin hengentuotetta:
Käteeni työnnettiin punainen vihko, ja niin suuresti kuin pidinkin siitä että sen nimi oli ”Soihtu”, minun oli täysin mahdotonta lukea sitä. Kompastelin lauseissa, en ymmärtänyt niitä. Kun joskus ymmärsin jonkin kohdan, se tuntui minusta vitsiltä, ja sellainen ei kiinnostanut minua lainkaan. Sitä paitsi siinä puhuttiin paikallisista tapahtumista ja painovirheistä, jotka olivat minusta kaikkea muuta kuin tärkeit
ä. (Suomentanut Kyllikki Villa)
Paikalliset tapahtumat ja painovirheet todellakin olivat Die Fackelin raakamateriaalia. Kraus ei keskittynyt suuriin ajankohtaisiin teemoihin vaan suuntasi väsymättömän huomionsa näennäisen turhanpäiväiseen ainekseen, kuten mainoksiin ja pikku uutisiin. Toistuvasti hän myös ruoti lehtien sivuilla vastaan tulevia kielellisiä kömmähdyksiä, koska niissä paljastuivat aikakauden sairaudet, jotka tärkeilevät pääkirjoitukset yrittivät piilottaa tai selittää parhain päin.

Vähäpätöinen painovirhe Neue Freie Pressessä saattoi olla kokonaisen kulttuurikriisin oire. Kraus ei uskonut ”viattomiin lipsahduksiin”, ja tässä voi nähdä tiettyä perheyhtäläisyyttä hänen aikalaiseensa Sigmund Freudiin, vaikka Kraus luonnehtikin Freudia surkuhupaisaksi hahmoksi ja väitti psykoanalyysin olevan itsessään se mielen sairaus, jonka kuvittelee parantavansa.

Joku voisi väittää Krausin hukanneen ruutiaan takertuessaan sivuseikkoihin. Mutta hän halusi perehtyä vihansa kohteisiin mahdollisimman tarkasti, jotta voisi vihata niitä paremmin ja perustellummin.  Kraus korosti, ettei ilkkunut lehdistölle rakentavassa hengessä, koska ei haikaillut ”paremman” journalismin perään: ”Haluan huonompia lehtiä, koska silloin journalistien on vaikeampi kätkeä viheliäisiä pyrkimyksiään ylevien tekosyiden taakse”. Toisin sanoen: mitä paremmin jutut on kirjoitettu, sitä vaarallisempia ne ovat!

Elias Canettin ensilukemisella kokema kompastelu Die Fackelin lauseissa kuvastaa Krausin proosatyyliä. Hän ei pyrkinyt kirjoittamaan kuin journalisti vaan suosi tiheää ja monikerroksellista ilmaisua. Tietoisesti vaikea tyyli toimi suojamuurina banaliteetteja vastaan ja sisääntulokynnyksenä vihamielisesti suhtautuville. ”Jos hän ymmärtää esseestäni yhdenkin lauseen, perun koko jutun”, Kraus ilmoitti suomittuaan armottomaan tapaansa näytelmäkirjailija Hermann Bahria.
***
Viime vuosikymmeninä Karl Krausia on usein verrattu George Orwellin, eikä syyttä. Molemmat analysoivat sitä, kuinka poliittinen valta tunkeutuu kielenkäyttöön ja turmelee sen, luo uuskielen, joka ei kommunikoi vaan manipuloi, ei kirkasta merkityksiä vaan hämärtää niitä.

Paraatiesimerkiksi lehdistössä rehottavasta kielen ja mielen rappiosta Kraus nosti feuilletonin, Ranskasta muualle Eurooppaan levinneen juttutyypin. Feuilletonit olivat journalistisia tunnelmapaloja, jotka vilisivät koristeellista kieltä ja tekosyvällisiä ajatuksia.

Esseessään ”Heine und die Folgen” Kraus leimaa Heinrich Heinen feuilletonin henkiseksi isäksi. Kansan syvästi rakastama lemmenlyyrikko turmeli saksan kielen klassisen jylhyyden tuomalla siihen ranskan kielelle tunnusomaista romanttista koristeellisuutta: ”Heine höllensi saksan kielen korsettia, niin että vähäpätöisinkin myyntivirkailija saattoi työntää kouransa sisään ja kähmiä rintoja.”

Feuilleton korosti muotoa sisällön kustannuksella ja muutti kielen instrumentista ornamentiksi. Journalististen tunnelmapalojen tarkoituksena ei ollut sivistää lukijoita tai terästää heidän ajatteluaan vaan tarjota heille ajanvietettä, viedä heidän mietteensä pois tähdellisistä asioista.

George Steiner on huomauttanut, että Kraus havaitsi yhtenä ensimmäisistä eurooppalaisista intellektuelleista, kuinka kauaskantoisia vaikutuksia on kaunokirjallisen estetiikan hautautumisella massakulttuurin ja valmiiksi pakatun viihteen alle. Kielen ja mielen rappio merkitsee väistämättä myös kriittisen ajattelun rappiota. Kun kyky kriittiseen ajatteluun häviää, sen paikalle asettuvat viralliset totuudet ja valmiit ajatukset, muodikkaat pötypuheet.

Ensimmäinen maailmansota olisi Krausin mielestä tuskin ollut mahdollinen, ellei lehdistö olisi muokannut maaperää sille otolliseksi. Hän irvaili pääkirjoituksia, jotka sodan puhjetessa toistelivat hokemia ”suuresta ajasta”, joka vaatii kansalaisilta uhrimieltä ja sankaritekoja. Se, että ontot ja valheelliset lauseet vetosivat massoihin, vahvisti Krausin käsitystä yleisestä mielipiteestä pelkkänä ajan hengen muovaamana latteuksien sikermänä.

Sodan raadollisen todellisuuden paljastuttua alettiin vedota siihen, ettei kukaan olisi voinut kuvitella moista hävityksen kauheutta mahdolliseksi. Kraus pilkkasi tällaisia jälkikäteisiä taivasteluja yhtä leppymättömästi kuin oli pilkannut hurmahenkistä sodanlietsontaa: olemme tuomittuja kokemaan sen, mikä ei yleisen mielipiteen mukaan ole mahdollista.

***
Kuten moni muukin klassikko, myös Karl Kraus nousee aika ajoin laajemman mielenkiinnon kohteeksi, “ajankohtaiseksi” hahmoksi. Tänä syksynä hänestä on julkaistu runsaasti artikkeleita ja esseitä englanninkielisessä maailmassa. Syynä siihen on Jonathan Franzenin teos The Kraus Project.

Se sisältää puolenkymmentä Krausin tekstiä Franzenin englanniksi kääntämänä, muun muassa edellä mainitun Heine-esseen. The Kraus Project ei kuitenkaan ole pelkkä käännösteos, sillä melkein yhtä näkyvään osaan Krausin tekstien kanssa nousevat Franzenin välillä monisivuisiksi paisuvat alaviitteet, joissa hän pohtii Krausin henkisen perinnön merkitystä.

Vaikka Kraus kirjoitti aikalaisistaan ja aikalaisilleen, hänellä on Franzenin mielestä paljon sanottavaa myös nykyajan ihmisille. Meidän päiviemme kyltymätön teknokonsumerismi ei olisi Krausia yllättänyt, olihan hänelle selvää, että ihmiset palvovat pikemminkin edistyksen illuusioita kuin itse edistystä.  Tai kuten hän itse kirjoitti: ”Edistys tekee ihmisten nahasta lompakoita.”

Teknokonsumerismi on juhlistavinaan yksilöä ja yksilöllisyyttä, mutta todellisuudessa se vain lajittelee ihmiset erilaisiin kuluttajasegmentteihin, jotta heille on helpompi myydä lenkkitossuja, älypuhelimia ja henkilöautoja. Asetelmat eivät ole paljon muuttuneet Krausin päivistä, sillä hän huomautti, että kulttuurissa, jossa jokainen typerys kuvittelee olevansa yksilö, yksilöllisyydestä tulee typeryyden merkki.

< span style="font-family: inherit;">Franzen kuitenkin huomauttaa, että Krausin purevin kritiikki ei kohdistunut hoi polloihin, tavalliseen rahvaaseen. Pikemminkin hänen hampaissaan olivat suunnannäyttäjiksi itsensä korottaneet edistykselliset yksilöt. Neue Freie Pressen sivuille henkeviä juttuja kirjoittelevat ja niitä nyökytellen lukevat sortuivat kaikkein varmimmin aikakauden valheisiin ja harhoihin.

Samanlaisen havainnon Kraus tekisi varmaan meidänkin päivinämme. Nykyajan urbaanit, edistykselliset älyköt kirjoittelevat tunnelmoivien feuilletonien asemesta tärkeileviä kolumneja, mutta hekään eivät ole viestintuojia vaan viestinjulistajia, heillekään painettu sana ei ole instrumentti vaan ornamentti. He käärivät muodikkaat pötypuheet nokkeliksi lauseiksi vakuuttaakseen itselleen ja lukijoilleen olevansa edistyksen airuita.

Franzenin mielestä Krausin yhteiskuntakritiikin tärkein elementti oli hänen kykynsä nähdä, että teknologinen kehitys ei ole henkisen ja moraalisen kehityksen tae. Tässä suhteessa hän muistutti Flaubertin ja Baudelairen kaltaisia antimoderneja hahmoja, jotka korostivat, että todellista edistystä voi tapahtua vain ihmisessä itsessään. Nykyajan ihmiset käyttävät älypuhelimia ja muita it-vallankumouksen vempaimia turhamaisiin ja triviaaleihin puuhiin. Parikymppiset jannut keräävät satojatuhansia faneja videoilla, joissa sekoitetaan Mentos-pastilleja dieetti-Pepsiin ja juoman kuohuessa huudetaan: ”Vau!”
1990-luvun teknovisionäärit lupasivat, että internet toisi maailmaan rauhan, rakkauden ja yhteisymmärryksen ja Twitterin johtajat lyövät edelleen utopismin rumpua vaatien itselleen kunniaa arabikeväästä. Heitä kuunnellessa saattaisi pitää mahdottomana sitä, että itäinen Eurooppa onnistui vapautumaan Neuvostoliiton ikeestä ilman kännyköitä tai että amerikkalaiset onnistuivat nousemaan kapinaan brittejä vastaan ja laatimaan itselleen perustuslain ilman 4G:tä.
Hyökätessään lehdistön matalamielisyyttä vastaan Kraus teki selväksi, että lehdistön arvot ja julkilausumat ovat räikeässä ristiriidassa sen arkipäiväisen toiminnan kanssa. Wieniläiset lehtipomot väittivät levittävänsä suurelle yleisölle tietoa ja sivistystä valistuksen etuvartiona, mutta todellisuudessa he keskittyivät käymään likaisia poliittisia valtakamppailujaan ja rahastamaan sensaationälkäisellä uutisoinnilla.

Internetin aikakaudella lehdistö ei ole enää samanlainen vallan linnake kuin kultaisina vuosikymmeninään, mutta samanlaiset mekanismit vaikuttavat edelleen, pelikenttä vain on toisenlainen. Vanhojen mediaimperiumien rinnalle ja yläpuolelle on noussut Applen, Googlen ja Facebookin kaltaisia uuden ajan mahtitekijöitä, teknokonsumerismin jättejä.

Valistuksen ihanteet ja mannermaisen moraalifilosofian opinkappaleet ovat korvautuneet angloamerikkalaisella retoriikalla ”voimaantumisesta”, ”luovuudesta”, ”yksilöllisyydestä” ja ”arvokkuudesta”. Näiden iskusanojen nimiin teknokonsumerismin jätit vannovat – ja toimivat samalla yhtä kyynisesti ja kaksinaamaisesti kuin wieniläiset lehtipomot Krausin aikana.

Jos Karl Kraus palaisi keskuuteemme, hänellä riittäisi yllin kyllin vihattavaa. Mutta mitä hän vihallaan tekisi ja kuka häntä kuuntelisi? Olisiko Die Fackel blogi, joka keräisi parhaassa tapauksessa parikymmentätuhatta kuukausikävijää? Onko turhanaikaista haihattelua kuvitella, että tämän päivän Krausista puhuttaisiin innostuneesti kahviloissa ja raitiovaunuissa?
Kommentit (10)
  1. Kyösti Salovaara
    13.12.2013, 15:51

    En kyllä ymmärrä missä valistuksen ihanteet olisivat korvautuneet amerikkalaisella retoriikalla, en vaikka kuinka yrittäisin miettiä miten ja missä.

    Eihän suomalainen valistuneisto ajattele amerikkailaisittain vaan ihan päinvastoin – kuuntelepa vaikka YLEn ajakohtaisohjelmia joissa yliopistojen älypäitä haastatellaan. Suomalainen ajattelu on, niin kuin Ahmavaara sanoi, Saksasta peräisin eikä Saksa ole anglosaksinen vaan Idän rajamaa.

    Teknologia ei takaa henkistä kehitystä. Ilman teknologiaa se on mahdotonta – laajassa mielessä.

    Mutta – sain juuri valokuvan missä sadat ihmiset Helsingissä jonottavat Burger Kingiin kun olivat ensin jonottaneet Akateemisen kirjakaupan amerikkalaiseen kahvilaan.

    Ehkäpä rahvas sittenkin on amerikkalaisuuden voimaannuttamaa?

  2. Tommi Melender
    13.12.2013, 16:38

    “En kyllä ymmärrä missä valistuksen ihanteet olisivat korvautuneet amerikkalaisella retoriikalla, en vaikka kuinka yrittäisin miettiä miten ja missä.”

    Oletko lukenut esimerkiksi johtamisoppaita? Tai yritysten vuosikertomusten julistuksellisia osia? Tai monekirjavaa selfhelp- ja elämäntaitokirjallisuutta? Tai käynyt yritysten henkilöstön valmennuskoulutuksessa?

    Näissä kaikissa positiivinen ajattelu & arvokkuuden retoriikka on täydessä kukassaan. Ja olennaista on kuvitelma siitä, että arvokas elämä syntyy, kun paikalle saapuu guru, joka kantaa sisään arvokkaan elämän opin. Sitä sitten kummaretaan porukalla kuin pohjoiskorealainen pioneeri suurta johtajaa.

    Teknologiavihamielisimpiä taas ovat monesti tekonologiauskoisimmat. Heidän kädessään mikä tahansa uutuuslaite muuttuu tuossa tuokiossa vanhentuneeksi. He ikään kuin jo valmiiksi halveksivat uutta älypuhelintaan, koska tietävät että jo vuoden päästä markkinoilla on paljon parempi & edistyksellisempi malli.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *