Älykäs romaani 21. vuosisadan turmiollisuudesta

Fredrik Långin uusi romaani Minä, Dosentti ja Jane on älykäs ja haastava, mutta ristiriitaisia tuntemuksia herättävä kirja. Sitä sävyttää samanlainen vihalla ja herkkyydellä ladattu kulttuuripessimismi kuin Thomas Bernhardin teoksia. Eikä varmasti ole sattuma, että päähenkilö Dick Soderstrom on Itävallan kirjallisuuteen ja nimenomaan Bernhardiin perehtynyt kulttuuritoimittaja.

Henkistä rappiota ja arvojen kuolemaa ympärillään näkevä Soderstrom on antimoderni (ja välillä myös antihumanistinen) hahmo, joka saa henkisiä ja fyysisiä oireita sähkömagneettisesta säteilystä. Hän kulkee kauniina kevätpäivinä alumiinifoliolla vuorattu karvalakki päässään estääkseen sähköisten aaltojen pääsyn pääkoppaansa. Tosiasiassa Soderstromin yliherkkyys on yliherkkyyttä 21. vuosisataa kohtaan. Säteily, aallot, värähtelyt toistuvat Långin kirjassa kuin Don DeLillon Valkoisessa kohinassa, jossa “ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma” on eräänlainen joukkotiedotuksen pimeän puolen metafora.

Långin kirjan päähenkilö kokee läpitaloudellistuneen ja läpierotisoituneen jälkiteollisen ajan kulttuurin pelottavan elinvoimaisena. Se uhkaa pyyhkiä tieltään kaiken jalon ja arvokkaan, koko sen vanhan maailman, jota Dick Soderstrom kokee edustavansa. Hänet ajetaan sivuraiteelle kulttuuritoimittajan työstään, koska hänellä ei ole sen paremmin haluja kuin edellytyksiä pärjätä nopeuteen ja nokkeluuteen perustuvassa, mutta läpeensä tyhjässä sisällöntuotantoteollisuudessa.
Loppua kohti Minä, Dosentti ja Jane muuttuu yhä mustemmaksi ja luikahtaa samalla metafiktion suuntaan. Soderstrom alkaa vuodattaa ruotsalaiskirjailija Artur Lundkvistia myötäillen rikoskirjallisuuden turmiollisuutta: dekkareiden massiivinen suosio on kulttuurielämän sairauden merkki.

“Rikoskirjallisuus, se mitä Te kutsutte ‘dekkareiksi’, korvaa kirjallisessa muodossa ajatuksen teolla, kompleksisuuden yksinkertaistuksella ja harkitun analyysin nopeilla päätelmillä ja nopeiden leikkausten filosofialla.”

Soderstrom joutuu epäillyksi vaimonsa murhasta ja hänen elämänsä muuttuu rikosromaanin kaltaiseksi. Lång yltyy tekemään häijyä dekkariparodiaa liioiteltuine juonenkäänteineen ja tietoisine antikliimakseineen. Joku saattaa kokea tämän mustaa huumoria tihkuvan kirjan nihilistiseksi, mutta sellainen se ei missään nimessä ole. Nihilistinen on se maailma, joka Soderstromia ympäröi ja jota Lång kirjailijana kuvaa. On syytäkin olla lohduton, on syytäkin olla yliherkkä 21. vuosisadalle.

Sanoin merkinnän alussa, että romaani herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Se johtuu siitä, että Minä, Dosentti ja Jane on älykäs kirja, mutta ei romaanina mikään täysosuma. Kun luin sitä, mielessäni väikkyi jonkinlainen varjokuva siitä, minkälainen tämä kirja olisi voinut olla jos kaikki olisi mennyt nappiin. En minä pettynyt. Mutta olisin halunnut haltioitua.
Kommentit (21)
  1. Aion varastaa kaksi päätösvirkettäsi elämäni viimeisiksi sanoiksi. Ovat paremmat kuin mitkään pöhköt arvelut, että minä elän, elän.

    Käsittelemääsi romaania en ole lukenut. Siltä kuitenkin luulen tuntuvan, että sinä et dekkareista ja jännityskirjallisuudesta kirjoittaessasi juuri puhu syyllisyydentunnosta vaan henkisistä rappioista, arvojen kuolemista, vakoilusta, terrorismista, nihilismistä. Mielessä käy, että sellainen psykoanalyyttis-kristillinen maailmanhahmotus (= syyllisyys) ei ole kuolemaan päin vain kirjallisuudessa vaan myös lukijakunnassa.

  2. Tommi Melender
    10.10.2009, 20:15

    Mummo: luin kolmeen kertaan tuon kommenttisi jälkimmäisen kappaleen enkä ymmärrä mitä ajat takaa. Halu ymmärtää oli vilpitön. Olisin nimittäin mielelläni esittänyt jonkinlaisen vastakommentin.

    Vika on tietenkin minussa, lukijassa. Vika on aina lukijassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *