Älykäs romaani 21. vuosisadan turmiollisuudesta

Fredrik Långin uusi romaani Minä, Dosentti ja Jane on älykäs ja haastava, mutta ristiriitaisia tuntemuksia herättävä kirja. Sitä sävyttää samanlainen vihalla ja herkkyydellä ladattu kulttuuripessimismi kuin Thomas Bernhardin teoksia. Eikä varmasti ole sattuma, että päähenkilö Dick Soderstrom on Itävallan kirjallisuuteen ja nimenomaan Bernhardiin perehtynyt kulttuuritoimittaja.

Henkistä rappiota ja arvojen kuolemaa ympärillään näkevä Soderstrom on antimoderni (ja välillä myös antihumanistinen) hahmo, joka saa henkisiä ja fyysisiä oireita sähkömagneettisesta säteilystä. Hän kulkee kauniina kevätpäivinä alumiinifoliolla vuorattu karvalakki päässään estääkseen sähköisten aaltojen pääsyn pääkoppaansa. Tosiasiassa Soderstromin yliherkkyys on yliherkkyyttä 21. vuosisataa kohtaan. Säteily, aallot, värähtelyt toistuvat Långin kirjassa kuin Don DeLillon Valkoisessa kohinassa, jossa ”ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma” on eräänlainen joukkotiedotuksen pimeän puolen metafora.

Långin kirjan päähenkilö kokee läpitaloudellistuneen ja läpierotisoituneen jälkiteollisen ajan kulttuurin pelottavan elinvoimaisena. Se uhkaa pyyhkiä tieltään kaiken jalon ja arvokkaan, koko sen vanhan maailman, jota Dick Soderstrom kokee edustavansa. Hänet ajetaan sivuraiteelle kulttuuritoimittajan työstään, koska hänellä ei ole sen paremmin haluja kuin edellytyksiä pärjätä nopeuteen ja nokkeluuteen perustuvassa, mutta läpeensä tyhjässä sisällöntuotantoteollisuudessa.
Loppua kohti Minä, Dosentti ja Jane muuttuu yhä mustemmaksi ja luikahtaa samalla metafiktion suuntaan. Soderstrom alkaa vuodattaa ruotsalaiskirjailija Artur Lundkvistia myötäillen rikoskirjallisuuden turmiollisuutta: dekkareiden massiivinen suosio on kulttuurielämän sairauden merkki.

”Rikoskirjallisuus, se mitä Te kutsutte ’dekkareiksi’, korvaa kirjallisessa muodossa ajatuksen teolla, kompleksisuuden yksinkertaistuksella ja harkitun analyysin nopeilla päätelmillä ja nopeiden leikkausten filosofialla.”

Soderstrom joutuu epäillyksi vaimonsa murhasta ja hänen elämänsä muuttuu rikosromaanin kaltaiseksi. Lång yltyy tekemään häijyä dekkariparodiaa liioiteltuine juonenkäänteineen ja tietoisine antikliimakseineen. Joku saattaa kokea tämän mustaa huumoria tihkuvan kirjan nihilistiseksi, mutta sellainen se ei missään nimessä ole. Nihilistinen on se maailma, joka Soderstromia ympäröi ja jota Lång kirjailijana kuvaa. On syytäkin olla lohduton, on syytäkin olla yliherkkä 21. vuosisadalle.

Sanoin merkinnän alussa, että romaani herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Se johtuu siitä, että Minä, Dosentti ja Jane on älykäs kirja, mutta ei romaanina mikään täysosuma. Kun luin sitä, mielessäni väikkyi jonkinlainen varjokuva siitä, minkälainen tämä kirja olisi voinut olla jos kaikki olisi mennyt nappiin. En minä pettynyt. Mutta olisin halunnut haltioitua.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Aion varastaa kaksi päätösvirkettäsi elämäni viimeisiksi sanoiksi. Ovat paremmat kuin mitkään pöhköt arvelut, että minä elän, elän.

    Käsittelemääsi romaania en ole lukenut. Siltä kuitenkin luulen tuntuvan, että sinä et dekkareista ja jännityskirjallisuudesta kirjoittaessasi juuri puhu syyllisyydentunnosta vaan henkisistä rappioista, arvojen kuolemista, vakoilusta, terrorismista, nihilismistä. Mielessä käy, että sellainen psykoanalyyttis-kristillinen maailmanhahmotus (= syyllisyys) ei ole kuolemaan päin vain kirjallisuudessa vaan myös lukijakunnassa.

  2. 2

    sanoo

    Mummo: luin kolmeen kertaan tuon kommenttisi jälkimmäisen kappaleen enkä ymmärrä mitä ajat takaa. Halu ymmärtää oli vilpitön. Olisin nimittäin mielelläni esittänyt jonkinlaisen vastakommentin.

    Vika on tietenkin minussa, lukijassa. Vika on aina lukijassa.

  3. 3

    sanoo

    Taisin olla aika sekava, juu. Yritän uudestaan. Sellainen muinoinen palapelidekkari, jossa keskeistä on, kuka on syyllinen ja mikä on motiivi, vetoaa luullakseni subjektiin, jolla on syyllisyydentuntoa ja muuta ”syvää” ja ”kätkettyä”. Syyllisyydentunto on kai keskeinen kristillisessä ja psykoanalyyttisessä diskurssissa. Syvyyskin on. Sellaiset dekkarit heijastavat ja ylläpitävät tietynlaista subjektia.

    Sellaisia dekkareita ei moni kirjoita enää – tai sitten niissä nähdään parodinen taso. Sinäkin tunnut olevan kiinnostunut terrorismista, nihilismistä, sisällöntuotantoteollisuudesta. Ne lienevät peräisin vähän toisista diskursseista. Vältän sanaa ”postmoderni”, koska se ei tarkoita mitään. Tarkoitin jotakin sellaista, että sinä et nähdäkseni ole niinkään kiinnostunut subjektin sisäistunnoista kuin… no, ööö… subjektintuotantoteollisuudesta.

    Voin olla väärässäkin. Kommenttini oli joka tapauksessa vähän pöljä.

    Oikeastaan taisin lähinnä jäädä miettimään tuota kohtaa dekkareiden massiivisesta suosiosta. Että onko se minkämoinen merkki, jos jonkinmoinen.

  4. 4

    sanoo

    En minä ole dekkareiden asiantuntija tai ystävä. Harvoinpa tulen niitä lukeneeksi. Patricia Highsmith on kyllä yliveto (vaikka tuo Långin romaanin päähenkilö ryhtyy Highsmithiä mollaamaan).

    Sellaisen trendi olen havainnut, että jos dekkareita rupeaa haukkumaan viihteelliseksi, heti nousevat äänet, jotka rupeavat paasaamaan, että joo joo, mutta kun dekkareissa sentään käsitellään vakavia yhteiskunnallisia ongelmia.

    Mielestäni tämä dekkariyhteiskunnallisuus on kuitenkin pahimmanlaatuista tilaustyöyhteiskunnallisuutta, laiskaa journalismia (etenkin ruotsalaisilla). Kaikki epäkohdat niitataan ja ankkuroidaan huojentavan yksiselitteisesti nyky-yhteiskunnan ja modernisaation tuomiin ongelmiin. Ei ole olemassa mitään selittämätöntä pahaa, ei mitään mysteerin elementtiä. Kaikki ongelmat johtuvat puutteellisesta sosiaalisesta insinööritaidosta ja puutteellisesta tiedostamisen asteesta. Jonkinlainen halpahintainen ruotsalainen kansankotimoralismi siis jyllää. Se on oksettavaa, ja on totta että mainitsemasi ”syyllisyydentunnon” kaltaiset kysymyksenasettelut jäävät kyllä tämän supertiedostavuuden alle.

    ” Sinäkin tunnut olevan kiinnostunut terrorismista, nihilismistä, sisällöntuotantoteollisuudesta. Ne lienevät peräisin vähän toisista diskursseista.”

    No, en minä nyt niistä kauhean kiinnostunut ole. Yhdessä merkinnässä sanoin lukevani mielelläni jännityskirjallisuutta Le Carré – Greene -akselilta.

    Sisällöntuotantoa inhoan. Se että kaikki väittävät nykyään tuottavansa sisältöä kertoo täysin sisällöttömäksi käyneestä kulttuurista.

    Nihilistiä eivät monetkaan ihmiset enää nykypäivänä tunnista. Kun he kohtaavat moralistin (siis oikean moralistin eikä kansankotimoralistia), he sanovat että siinäpä vasta nihilistinen persoona. Esimerkkinä vaikkapa Michel Houellebecq.

  5. 5

    sanoo

    Minkälainen yhteiskunnallisuus ei olisi tilaustyöyhteiskunnallisuutta? Sellainen, jossa ongelmille ei löydetä syitä?

  6. 6

    sanoo

    Tarkoitan tilaustyöyhteiskunnallista sellaista lähestymistapaa, jossa annetaan automaattisesti ne vastaukset, jotka kuuluukin antaa ollakseen ”tiedostava”: pikkuroisto tekee rikoksia ja väkivaltaa, koska on kasvanut huonoissa olosuhteissa, joutunut syrjäytyneeksi ja saanut ”väärän” tietoisuuden.

    En sano, etteivätkö syyt ja selitykset voisi osua monesti oikeaankin. Ongelma vain on siinä, että ne eivät kerro mitään sellaista mitä keskivertoihminen ei voisi saada tietoonsa seuraamalla säännöllisesti uutisia.

    Kirjallisuuden pitäisi kertoa sellaista, minkä vain kirjallisuus pystyy kertomaan. Jos se sortuu laiskaan journalismiin, siitä lakkaa olemasta kirjallisuutta ja muuttuu — laiskaksi journalismiksi.

    En ole sitä paitsi varmaa onko ”yhteiskunnallisuus” kovin onnistunut määre tai pyrkimys kirjallisuudesta puhuttaessa. Jos triviaaleiksi heittäydytään, niin kaikki kirjallisuus on yhteiskunnallista; kirjoja ei kirjoiteta sosiaalisessa tyhjiössä vaan vuorovaikutuksessa toisiin ihmistietoisuuksiin, kirjat ovat yhteiskunnallisia tekoja, koska ne kirjoitetaan luettaviksi.

    Uuh, väsyttää jo…

  7. 8

    sanoo

    Minusta sinun pitäisi puhua aina noin, että tulee paljon typoja. Kannatan kiihkoa.

    Mutta siis joo. Jääköön yhteiskunnallisuus tällä erää. Mene nyt nukkumaan, ihminen, jos uuvutin sinut.

  8. 9

    sanoo

    Tommi: Kirjallisuuden pitäisi kertoa sellaista, minkä vain kirjallisuus pystyy kertomaan. Jos se sortuu laiskaan journalismiin, siitä lakkaa olemasta kirjallisuutta ja muuttuu — laiskaksi journalismiksi.

    Kyllä romaanissa saa odottaa mentävän syvemmälle kuin journalistisessa jutussa, jossa jonkinlainen suhde ’totuuden’ ja merkkien välillä on pakko huomioida. Kirjallisuudessa, iloisesti, ei. Inhoan sitä keskustelua, minkä Koljatti ja Paljastuskirja aiheuttivat. Inhoan sitä, mitä se ikään kuin antaa kaikkien mediaa seuraavien olettaa: että kirjallisuus todella on vain huonosti peiteltyä ja hätäisesti kyhättyä juoruilua.

    Nyt kaikki lukijat Suomen turuilla kuvittelevat tietävänsä, että mikä tahansa romaani kertoo jostakusta oikeasta henkilöstä, ja on vain ajan tai ovelan päättelykyvyn kysymys, milloin se selviää kenestä.

    Miksei fiktion voisi nähdä kertovan jostain muusta kuin siitä, minkä niminen henkilö siinä sattuu seikkailemaan ja ketä todellisuuden julkkista nimi mahdollisesti muistuttaa? Kun kyse – ihan tosi! – ei ole lehtijutusta. Ei kukaan, tai ei ainakaan usea, jaksaisi kirjoittaa kirjoja, vääntää lauseita paikoilleen tai paikoiltaan ja tuhlata elämäänsä yksin koneen äärellä ja epämääräisen tuskan vallassa, jos ei haluaisi kertoa jotakin todella olennaista. Se jokin syntyy vain henkilökohtaisesta kokemuksesta ja sen suomasta näkemyksestä. Sitä ei voi jäljitellä, eikä sitä ole tarpeen peittää.

    Siksi kysymykset biografismista ovat aina ohi aiheen. Jos todella haluatte tietää, mikä siinä on totta, kysykää, mitä minä sillä tarkoitin! (Tällä viittaan Tommi nyt keskusteluumme Aaltopahvissa.) Todellisuus on vain näkemyksellisessä suhteessa tarinaan.

    En ole sitä paitsi varmaa onko ”yhteiskunnallisuus” kovin onnistunut määre tai pyrkimys kirjallisuudesta puhuttaessa. Jos triviaaleiksi heittäydytään, niin kaikki kirjallisuus on yhteiskunnallista; kirjoja ei kirjoiteta sosiaalisessa tyhjiössä vaan vuorovaikutuksessa toisiin ihmistietoisuuksiin, kirjat ovat yhteiskunnallisia tekoja, koska ne kirjoitetaan luettaviksi.

    Yhteiskunnallisuuskin on vain nähty niin kovin kapeasti. Historialliset kirjat, kriittisen kommentoivat kirjat sodista ja suurista muutoksista valtioiden hallinnossa ynnä muut yleisilmeelliset linjaukset ovat olleet sitä ainoaa, arvostettua yhteiskunnallista tekstiä.

    Tässä on myös mielestäni se yksi olennainen asia, joka erottaa kirjallisuuden journalismista: yhteiskunnallisia teemoja on mahdollista käsitellä nimenomaan sellaisten henkilöiden sisäisen maailman/ulkoisen uhkaavan maailman kautta kuin tarpeelliseksi kokee. Koko aiheen tai kommentin voi kirjailija luoda juuri sellaiseksi kuin haluaa.

    Joskus toivoisin lukijoilta suurempaa uskoa kirjailijaan. Tylsistyttää se tyhmistäminen, joka johtaa lukijat, myös ne kritiikkiä vääntävät tai haastatteluun valmistautuvat toimittajaparat, uskomaan, että syy henkilöiden elämäntilanteeseen tai kohtaloon löytyy lähinnä kirjailijan omasta elämästä – ei esimerkiksi halusta kritisoida nimenomaan rakenteita, jotka johtavat henkilöt valintoihinsa. Mielestäni tieto kirjailijan todellisesta tilanteesta todennäköisesti vain vahingoittaa tulkintaa. En halua tietää, onko ‘oikeasti’ niin, etten vaan alkaisi tulkita silkkana itsekorostuksena sitä, mikä on todella syvää ja ihmismieltä tutkivaa – juuri sitä, mihin sanot dekkarien tarjoavat tusinayksinkertaistuksia.

    Ei ole olennaista, onko minulle käynyt niin. Olennaista on, miksi halusin kirjoittaa siitä.

  9. 10

    sanoo

    ”Inhoan sitä keskustelua, minkä Koljatti ja Paljastuskirja aiheuttivat. Inhoan sitä, mitä se ikään kuin antaa kaikkien mediaa seuraavien olettaa: että kirjallisuus todella on vain huonosti peiteltyä ja hätäisesti kyhättyä juoruilua.”

    Julkisessa sanassa viime aikoina käyty ”kirjallisuuskeskustelu” todistaa karulla tavalla, kuinka kauas jopa toimittajat — joilla luulisi olevan edes alkeellista kirjallista sivistystä — ovat etääntyneet kirjallisuudesta. Vaan onko tuo mikään ihme, kun nykypäivän Suomessa ei enää puhuta sivistyksestä lainkaan vaan ainoastaan hyvästä koulutustasosta. Hyvä koulutus on jotain sellaista, mistä Nokia ja muut suuryritykset hyötyvät ja mistä Suomen kilpailukyky saa pontta. Sivistys taas on jotain vanhanaikaista, noloa ja säälittävää. Ennen kaikkea menoerä, tuottamaton investointi.

    Journalismia luonnehtii naiivi suhde kieleen, usko siihen että sana ja asia ovat yhtä. Kirjallisuudessa sanoilla on lähtökohtaisesti ironinen luonne; ne sanovat aina jotakin muuta(kin) kuin mitä näyttävät sanovan, tarkoitus ja merkitys eivät paljastu yksinkertaisella sisäluvulla, vaan vaaditaan kykyä lukea tekstiä kulttuuristen merkitysten läpi, syvälukea — ja samalla ymmärtää kaunokirjallisen tekstin erityisluonne.

    Luulisin, että esimerkiksi Koljatti-keskustelussa pohjavireenä on tietynlainen avuton yritys neutraloida satiirinen romaani ”normaaliksi” kirjoitukseksi. Järki sanoo jopa toimittajallekin, että tämä nyt ei ole ihan pelkkää journalistista leipätekstiä, tässä on selvästi jotain muutakin. Se synnyttää toimittajassa jonkinlaisen vieraantumisen efektin. Ja tätä vieraantumista sitten torjutaan rupeamalla luettelemaan, mikä on tekstin ja romaanihahmojen suhde reaalitodellisuuteen ja reaalitodellisuuden hahmoihin. Silloin saattaa Uuden Suomen toimittajalta päästä lehtijuttuun sen tyyppinen lause kuin: ”Jari Tervon pääministeri Matti Vanhasesta (kirjassa nimellä Pekka Lahnanen) kertova romaani Koljatti on myynnyt niin ja niin paljon…” Kun reaali-Vanhanen istutetaan fiktiiviseen tekstiin sepite-Lahnasen vierelle, samalla tekstin fiktioluonne ja sen vieraannuttava efekti nujertuvat, saadaan teurastettua satiirinen romaani ”normaalikirjoitukseksi”. Ja journalistin ilo on vilpitön, kun hän on taas kerran onnistunut tunkemaan nelikulmaisen palikan pyöreään reikään.

    Ainakin minulta on mennyt lopullisesti usko siihen, että julkisessa sanassa voitaisiin keskustella kirjoista mitenkään mielekkäällä tavalla. On mahdotonta keskustella kirjallisuudesta, jos suuri yleisö ja toimittajat eivät halua tai kykene siitä keskustelemaan vaan puhuvat mieluummin kaikesta toissijaisesta ja asiaan kuulumattomasta.

    ”Yhteiskunnallisuuskin on vain nähty niin kovin kapeasti. Historialliset kirjat, kriittisen kommentoivat kirjat sodista ja suurista muutoksista valtioiden hallinnossa ynnä muut yleisilmeelliset linjaukset ovat olleet sitä ainoaa, arvostettua yhteiskunnallista tekstiä. ”

    Näinhän se juuri on. Tietokirjallisuudessakin sen näkee. Eniten myyvät ja suurimman huomion saavat Suomen poliittista ja sotahistoriaa käsittelevät kirjat.

  10. 11

    Karo Hämäläinen sanoo

    Minusta Koljatti on olennaisesti monimediataideteos, johon tärkeänä osana kuuluu mediassa siitä käyty keskustelu. Vahva uskoni on, että se on ainakin jossain määrin ollut myös kirjailijan intentio.

    Kuten tässäkin blogissa on tullut esiin, Koljatti omalakisena sisäisenä kokonaisuutenaan ei ole kummoinen romaani. Kun sen rinnalle pannaan romaanin julkinen käsittely, teemat syvenevät huomattavasti.

    Oma lukunsa on tietysti se, missä määrin henkilösatiiria saa ja on syytä lukea vasten reaalimaailman henkilöitä. Minusta saa ja on syytä. Se on satiirin genretyypillinen piirre samoin kuin trillerin genretyypillinen piirre on, että Antti tuntee henkensä salpautuvan ja konekiväärin piiska nuolee ruohikon reunaa valtavalla voimalla.

  11. 12

    sanoo

    En minäkään voi sitä uskoa. Tosielämän Matti Vanhasta ei voi istuttaa kirjallisen Matti Vanhasen pallille, vaikka fiktiossa nimi olisi sama! Eikö toimittajilla vain ole aikaa ajatella vai onko se kiellettyä? Lehti myy parhaiten, kun päästään mainitsemaan joku julkkis tai poliitikko – parhaimmillaan molemmat.

  12. 13

    sanoo

    ”Minusta Koljatti on olennaisesti monimediataideteos, johon tärkeänä osana kuuluu mediassa siitä käyty keskustelu. ”

    Koljatin vahvinta ainesta on sen sisältämä mediakritiikki. Kirjan käsittely julkisuudessa oli sattumoisin juuri sellaista kun se olisi varmaan ollut Koljatinkin maailmassa. Eli todellisuus alkaa jäljitellä satiiria ja ylittääkin sen. Onko sitten toimittajille kunniaksi, että he käyttäytyvät kuin karikatyyrit?

    ”Oma lukunsa on tietysti se, missä määrin henkilösatiiria saa ja on syytä lukea vasten reaalimaailman henkilöitä. Minusta saa ja on syytä.”

    Saa, kunhan pohjalla on tekstin fiktioluonteen ymmärtäminen. Jos reaalimaailmaa vasten lukeminen on vain yhtäläisyysmerkkien asettamista Vanhasen ja Lahnasen välille, eväät ovat tosi heikot. Kyse on yksinkertaisesti tyhmyydestä. Sivistymättömyydestä ja tyhmyydestä.

    Ihan yksinkertainen sisälukutaitokin näyttää eräillä Koljattia kommentoineilla toimittajilla takeltelevan, mistä kertovat väitteet siitä, että kirjan Lahnanen pitäisi seksiorjaa ja olisi muutenkin täysi seksimaanikko.

  13. 14

    sanoo

    Karo:

    Me puhuimmekin tässä siitä Koljatin (ja Paljastuskirjan) aiheuttaman keskustelun tasosta ja mahdollisista seurauksista. En ole lukenut kumpaakaan kirjaa, (vielä) ja suoraan sanottuna keskustelun perusteella ei paljon kiinnostakaan. Mielestäni kirjassa on jotain pahasti vialla, jos ainoa asia, mitä siitä voidaan sanoa, on loukkaantuuko mahdollisesti Pekkarinen tai hyväksyykö Vanhanen kuvauksensa kirjassa. No voihan virtahevon verinen vittu, sanon minä. Vaikka tiedänkin, että vika ei välttämättä ole kirjassa, vaan lukijoiden sisälukutaidossa, on tiedosta vaikea pitää kiinni, kun mylly jauhaa, jauhaa vaan, eikä siltä oikein voi korviaankaan sulkea.

    Puhuimmeko siis tosiaan kirjallisuudesta? Miksi kotimaan uutissivut näyttävät aivan samalta?

    Mielestäni se ei ole yhteiskuntakriittisyyttä sen parhaassa muodossa – se on vain manifesti, keskustelunaloitus tai provo.

    Huomasitko, Tommi, kuinka ihastuttavan vittumaisesti Hesarin kriitikko puhui Långin tarjoavan ”varmasti sopivaa purtavaa” sille pienelle intellektuellien joukolle, jota intertekstit ja pastissit viihdyttävät? Mä kun haluan vain samastua ja kokea jotain lukiessani… Silti kuulun siihen millin sadasosan kokoiseen joukkoon. On se ihme.

  14. 15

    sanoo

    ”Mä kun haluan vain samastua ja kokea jotain lukiessani… Silti kuulun siihen millin sadasosan kokoiseen joukkoon. On se ihme.”

    Sama juttu. Ja kyllä, on se ihme.

    Varmaan ihan samoja asioita etsin kuin ns. keskivertolukija (hupia, lohtua, uusia näkökulmia, irtiottoa arjesta), mutta löydän niitä yleensä erityyppisistä kirjoista, niistä ”vaikeammista” ja ”pienelle piirille kirjoitetuista” teoksista, joita joskus kuulee ”elitistisiksi” luonnehdittavan.

    Positiivisesti voisi ajatella, että nämä erityyppiset kirjat eivät vain ole löytäneet ns. keskivertolukijaa, joka Suomalaiseen kirjakauppaan mennessään näkee vain valtavat paalit Stieg Larssonia ja paria muuta ulkomaista ja kotimaista bestselleristiä. Kyllä tarjonta ohjaa kysyntää, ainakin suuren yleisön lukutottumusten kohdalla. 95% lukijoista lukee viittä tai kymmentä suosituinta kirjaa, 5% lukijoista huomaa ne Mitä Suomi lukee -listan ulkopuoliset helmet.

  15. 16

    Karo Hämäläinen sanoo

    Ad Aaltopahvia: Jos kommentoin mielestäsi asiatonta aihetta ja loukkasin sinua tai Tommia, pyydän nöyrästi anteeksi. Kuvittelin, että keskustelussa sivuttiin Jari Tervon romaania Koljatti ja sen käsittelyä mediassa, hieman satiirin lukemistakin (Tommin kommentissa).

    Olen hieman eri mieltä siitä, missä tai kenessä on vika, jos iltapäivälehdissä etsitään romaanista tosielämävastaavuuksia. Toimittajien käyttäytymisen kaataminen kirjan viaksi on hieman kohtuutonta. Tässä tilanteessa median reaktio on mielestäni päin vastoin ansio ja romaanin kokonaistaideteosluonnetta olennaisesti määrittävä tekijä, mutta sen näkeminen tai siihen kantaa ottaminen taitaa valitettavasti edellyttää itse romaanin lukemista. Satiiriin olennaisena osana kuuluva fiktion ja reaalitodellisuuden välinen jännite kun tässä tapauksessa syntyy romaanin ja sen mediassa saaman vastaanoton välille.

  16. 17

    sanoo

    Kaikilla pitäisi olla tukihenkilö, joka antaisi hyviä ja juuri henkilölle sopivia kirjavinkkejä. Huono kirjavinkki kun saa kyseenalaistamaan koko henkilön älyllisen ja empaattisen uskottavuuden ja huomiokyvyn. Siksi en lähtökohtaisesti anna kustantamoiden markkinoida itselleni kirjoja…

    Ja silti jouduin pettymään ja loukkaantumaan ”ei se ole dekkari” -kirjan kanssa, joka kulki kivakasti kuin amerikkalainen 10 vuotta vanha toimintajännäri myöhäisillassa. Aivan liian ilmeisesti ja yhdentekevin lausein. Siinä meni työmatka pilalle!

    Onneksi on blogosfääri.

    Teen nykyisin niin (suurimman osan aikaa), että otan todesta vain sellaisten ihmisten vinkit, jotka A) ajattelevat maailmasta jotenkin samalla tavalla kuin minä ja B) jotka ovat tykänneet edes joistain mulle tärkeistä teoksista.

    Joskus kunnon kirjallisuuskeskustelu on johtanut kaksi alussa eri mieltä olevaa elokuvankatselijaa tai kirjanlukijaa samoille teille, kun olemme huomanneet, että olemme aikalailla samaa mieltä, mutta jokin mieltymys tai painotus on vetänyt meidät painamaan mielemme sisäistä ”pidän” tai ”en pidä”-nappia.

    Minua esimerkiksi jostain syystä kiehtoo hirvittävästi Siri Huvstvedtin maailma; yksityiskohtaiset kuvataiteen teoskuvailut, hysterian historian maalailu ja synkät tunnelmat. Hänen kirjojensa juonet ovat kuitenkin anteeksiantamattoman rujoja, uskottavuutta hipovia ja sisäisten maailmoiden kuvauksesta päästessään jopa pitkästyttäviä muka-trillereitä tai muka-psykologisia draamoja, sanavalinnat välillä surkuhupaisia ja henkilöhahmot osin liian ekstreemejä.

    Ja silti, pidän niistä.

    Ne ovat nukketaloni. Leikin vain niillä osilla ja niissä huoneissa, mistä pidän.

  17. 18

    sanoo

    Karo:

    Mä olin ironinen, niin kuin oletan sinunkin anteeksipyytelyissäsi olleen. Emotionaalisuuden esiin nostaminen on yleinen keino yrittää diskreditoida vastaväittäjä. Se ei nyt toimi.

    Olennaista mun mielestäni, kuten jo sanoin, oli se, että kyseinen mediakeskustelu on ollut ala-arvoista kirjallisuuden näkökulmasta yleensä. Se, että mediakeskustelu, sen tapa ja ilmenemismuoto hyödyttää Koljatti-teosta, tai että Jari Tervo mahdollisesti nimenomaisesti hyödyntää keskustelua rakentaakseen jonkinlaisen nyky-yhteiskuntaa kritisoivan kokonaistaideteoksen, ei liity keskustelun laadun pohtimiseen mitenkään. (Koska se ei siltikään ole tarkoituksellista median puolelta, vaikka Tervon puolelta olisikin…) Vaikka esittämäsi ajatus on toki mielenkiintoinen, jopa mielekäs.

    Jännästi myös sivuutit sen, että minä puhuin Koljatista sekä Paljastuskirjasta. (Muista puhumattakaan.) Tuskinpa ne kaikki kokonaistaideteosta rakentavat. Niinpä puheeni mediakeskustelun laadusta yhä pätee, kun samaa lukutapaa näytetään soveltavan kirjaan lajityypistä, kirjoittajasta tai tämän ovelista tarkoituksista riippumatta. Sehän juuri oli pointtina! Kaikki on samaa makkaraa, kaikissa samat jauhot sisällä.

    Me – sinä ja minä – emme ole edes eri mieltä, puhumme vain eri asiasta. Mielestäni on ihan aiheellista huomauttaa sellaisesta.

    En missään vaiheessa kritisoinut Koljattia – miten voisin, kun en ole sitä lukenut? Kun luet tarkkaan, huomaat ehkä lauseiden johtavan päätepisteeseensä:

    Vaikka tiedänkin, että vika ei välttämättä ole kirjassa, vaan lukijoiden sisälukutaidossa, on tiedosta vaikea pitää kiinni, kun mylly jauhaa, jauhaa vaan, eikä siltä oikein voi korviaankaan sulkea.

    Eiköhän niitä Tervon arvon kieltäjiä ja kyseenalaistajia löydy. Jos luet Antiakalaista, huomaat, että muissa keskusteluketjuissa olen jo kirjailijan itsemääräämisoikeutta ja valintoja puolustanut, nimenomaan Tervonkin kohdalla, ihan kirjaa lukemattakin.

    Olen kokenut, että Tommi yleensä on mun heitot ymmärtänyt oikein (tai sitten Tommi vain vaikenee, mitä en kyllä usko) ja siksi uskallankin Tommille heittää aika rajun kuulostakin settiä täällä Tommin blogissa. (Huomaatko, tässäkin liioitteleva toisto ilmaisun elementtinä? Meikä on tulessa.)

    Jk.

    ”Virtahevon verinen vittu” -lausahdus on lähinnä huvittavaa hyperbolaa, ja muistaakseni herra Torsti Lehtisen opetuksia siitä, kuinka kirjoittaa uskottavaa ja verevää työläishenkilöhahmoa, jonka pimeiltä markkinoilta hankkima viinapullo on juuri hajonnut tuhannen pirstaksi. Mielestäni se jotenkin sopi tämän keskustelun luonteeseen.

  18. 19

    sanoo

    ”Olen kokenut, että Tommi yleensä on mun heitot ymmärtänyt oikein (tai sitten Tommi vain vaikenee, mitä en kyllä usko)”

    Joo, kommenttisi ovat olleet aina mieluisia ja mielenkiintoisia.

  19. 21

    Manta sanoo

    Väkevä ellei suorastaan kohtuuton toive tuo kirjasta haltioituminen, mutta silti kaunista sanoa julki sitä kaipaavansa.

    Lapsena ja nuorena noita haltioitumisen kokemuksia silloin tällöin tuli, niin kuin tutkimusmatkailijalla silloin kun kartat olivat vielä täynnä valkoisia laikkuja. Nyt on parhaimmillaankin tyydyttävä vähempään, mutta saattaapa se johtua siitäkin, että oman nykyisen haltioitumiskyvyn ja kirjojen haltioittamiskyvyn välillä on pysyvä kohtaanto-ongelma.

    Sykähdykset riittävät tätä nykyä, ja onhan se oikeasti hemmetin vaikeaa ellei liki mahdotonta kirjoittaa hieno romaani, vaikka olisi loistava kirjoittajakin. (Runous on sitten oma lukunsa ja mantereensa, siinä voi hämätä ja vedättää lukijaa paljon enemmän.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *