Aforistikon elämä

Maakuntien kirjallisuusmatineoissa saattaa tavata näitä itseoppineita miespuolisia aforistikkoja. He istuvat takarivissä ja pälyilevät epäluuloisina pääkaupungista saapunutta kirjailijavierasta. Välillä heidän kasvoillaan pilkahtaa sardoninen hymy, puhe on vihaista tuhahtelua.
Nämä miehet lukevat ja arvostavat Samuli Parosta ja Erno Paasilinnaa. Eräs kertoo saaneensa Alamaisten kyyneliin omistuskirjoituksen: “Mieheltä miehelle.”

Kirjallisen estetiikan kulmakiveksi heille riittää se, että maailma on ennemmin yksi sana kuin monta sanaa. Adjektiiveja ei pidä törsäillä, rönsyilevät monipolviset lauseet ovat silkkaa syntiä ja rienausta. Lauseen pitää viiltää salakavalasti ja syvään, muu on koketeriaa, riikinkukkojen keekoilua.

Kirjoittajakursseilla nämä miehet saavat aikaan rettelöitä ja hämmennystä. Ei heille voi mennä sanomaan, että kokeilisit rekisterin laajentamista, hiukan ekspressiivisempää tyyliä. “Saatana, mua ei tartte neuvoo. Minä olen ikäni lukenut ja kirjoittanut.”

Jos heidän kanssaan lähtee kapakkaan, huonosti käy. Päihtyessään he alkavat huudella törkeyksiä ympärilleen ja haastaa riitaa. Pahimmassa tapauksessa viereisessä pöydässä on seurue, jonka miehet näyttävät riskeiltä painijoilta ja naiset riskien painijoiden tyttöystäviltä. Tunnelma kiristyy eikä siinä auta mennä väliin rauhoittelemaan. Painijat raahaavat rääväsuisen aforistikon lumihankeen ja tönivät häntä ringin keskellä. Joku ehtii tintatakin ennen kuin poliisit tulevat.

Kun kahakasta on kulunut puoli vuotta aforistikko julkaisee kahdenkymmenen vuoden aikana kertyneet tekstinsä omakustanteena ja kertoo kavereilleen ryhtyvänsä raittiiksi. Omakustanteen nimi on Lastuja pajastani tai Lauseita lipan alta. Maakuntalehti julkaisee aforistikon haastattelun, ja valokuvassa hän näyttää yhtä jurolta kuin Erno.
Vuoden päivät aforistikko ehtii olla raittiina, sitten eräänä aamuna lumityöt tehtyään hän tuupertuu hengettömänä vanhan omenapuun alle.

Kommentit (6)
  1. Hehee. Näyttää siltä että Melender on löytämässä tyylinsä ja kohteensa. Loppu on viiltävän kaunis. Tyylillisesti tuo vahvasti mieleen Ernon satiirit – ja se ei ole moite.

    – Prospero

  2. Pakko kommentoida tähän väliin tuota Marski-kohua. Gustava Hägglund nimittäin ratsastaa apuun, ja pelastaa Mannerheimin maineen paljastamalla, että Marski oli yrittänyt hänen äitiään. Väistämättä tässä tulee Freud mieleen. Ja Haavikko.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *