Aforistikon elämä

Maakuntien kirjallisuusmatineoissa saattaa tavata näitä itseoppineita miespuolisia aforistikkoja. He istuvat takarivissä ja pälyilevät epäluuloisina pääkaupungista saapunutta kirjailijavierasta. Välillä heidän kasvoillaan pilkahtaa sardoninen hymy, puhe on vihaista tuhahtelua.
Nämä miehet lukevat ja arvostavat Samuli Parosta ja Erno Paasilinnaa. Eräs kertoo saaneensa Alamaisten kyyneliin omistuskirjoituksen: ”Mieheltä miehelle.”

Kirjallisen estetiikan kulmakiveksi heille riittää se, että maailma on ennemmin yksi sana kuin monta sanaa. Adjektiiveja ei pidä törsäillä, rönsyilevät monipolviset lauseet ovat silkkaa syntiä ja rienausta. Lauseen pitää viiltää salakavalasti ja syvään, muu on koketeriaa, riikinkukkojen keekoilua.

Kirjoittajakursseilla nämä miehet saavat aikaan rettelöitä ja hämmennystä. Ei heille voi mennä sanomaan, että kokeilisit rekisterin laajentamista, hiukan ekspressiivisempää tyyliä. ”Saatana, mua ei tartte neuvoo. Minä olen ikäni lukenut ja kirjoittanut.”

Jos heidän kanssaan lähtee kapakkaan, huonosti käy. Päihtyessään he alkavat huudella törkeyksiä ympärilleen ja haastaa riitaa. Pahimmassa tapauksessa viereisessä pöydässä on seurue, jonka miehet näyttävät riskeiltä painijoilta ja naiset riskien painijoiden tyttöystäviltä. Tunnelma kiristyy eikä siinä auta mennä väliin rauhoittelemaan. Painijat raahaavat rääväsuisen aforistikon lumihankeen ja tönivät häntä ringin keskellä. Joku ehtii tintatakin ennen kuin poliisit tulevat.

Kun kahakasta on kulunut puoli vuotta aforistikko julkaisee kahdenkymmenen vuoden aikana kertyneet tekstinsä omakustanteena ja kertoo kavereilleen ryhtyvänsä raittiiksi. Omakustanteen nimi on Lastuja pajastani tai Lauseita lipan alta. Maakuntalehti julkaisee aforistikon haastattelun, ja valokuvassa hän näyttää yhtä jurolta kuin Erno.
Vuoden päivät aforistikko ehtii olla raittiina, sitten eräänä aamuna lumityöt tehtyään hän tuupertuu hengettömänä vanhan omenapuun alle.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Hehee. Näyttää siltä että Melender on löytämässä tyylinsä ja kohteensa. Loppu on viiltävän kaunis. Tyylillisesti tuo vahvasti mieleen Ernon satiirit – ja se ei ole moite.

    – Prospero

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Pakko kommentoida tähän väliin tuota Marski-kohua. Gustava Hägglund nimittäin ratsastaa apuun, ja pelastaa Mannerheimin maineen paljastamalla, että Marski oli yrittänyt hänen äitiään. Väistämättä tässä tulee Freud mieleen. Ja Haavikko.

  3. 3

    sanoo

    Onko Köpi noin sanonut?

    (Suoritin asepalvelukseni aikoinaan pääesikunnan alaisuudessa. Silloin Hägglund oli puolustusvoimien komentaja ja häntä kutsuttiin upseerien keskuudessa tuttavallisesti Köpiksi. Pääesikunnan ruokalassa oli verho, jonka takana söivät everstit ja kenraalit. Muut everstiä alemmat söivät ruokalan yleisissä tiloissa. Kaikkea sitä mieleen muistuukin).

    (Ja jotta vielä harhapoluilla jatkaisin, tulee Marskista väistämättä mieleen myös Olavi Paavolaiseen liittyvä anekdottii. Paavolainen oli kuulemma sodan aikana odotellut junaa asemalaiturilla oikein ryhdikkäänä paraatiunivormussaan. Paikalle tuli joku vanhempi ruotsinkielinen rouvashenkilö, joka huudahti: ”Voi, te olette aivan kuin Marsalkka nuorena!” Paavolainen oli tietysti kovin otettu kohteliaisuudesta. Että kyllä se Marskin karisma taisi miespuolisiinkin purra. Sitä en uskalla arvioida, kuinka paljon salattuja homoeroottisia ulottuvuuksia tämän tapaisiin asioihin liittyi.)

  4. 4

    anonyymi2 sanoo

    Niin paljon näitä Marskikohulla ratsastajia riittää, että olisiko aika väsätä peräti uusi patsas?

  5. 6

    Susanna Iivonen-Pekesen sanoo

    Voi että mulla on taas hauskaa! Hyvä kirjoitus ja hyvät kommentit. Mä olen muuten sitä mieltä, että Hägglund on hirveesti sen Benjamin Netanyahun näköinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *