1500 = 1

On luettava tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Noin sanoi Gustave Flaubert, joka tiesi kirjallisuudesta kaiken.

Eräässä kirjeessään Flaubert valittaa: ”Olen sairas pelosta, täynnä kaikenlaisia kauhuja: olen ryhtymässä kirjoittamaan.” Tekeillä oli Salambo, muinaiseen Karthagoon sijoittuva romaani.

Flaubertin ajatukset ovat minulle ajankohtaisia, sillä olen itsekin — pitkän suunnitteluvaiheen jälkeen — ryhtynyt kirjoittamaan. Ja tunnen välillä olevani sairas pelosta, täynnä kaikenlaisia kauhuja.

Mutta en minä näitä pelkojani ja kauhujani aio ruveta täällä blogissani sen kummemmin vatvomaan, älkää pelätkö. Sen verran voin niistä kuitenkin kertoa, että olen huomannut pääseväni vaikeiden hetkien yli sukeltamalla toisten kirjoittamiin teksteihin. Kun oikein pahasti tökkii, otan hyllystä Michel Houellebecqin, Thomas Pynchonin, David Foster Wallacen, tai milloin kenenkin, teoksen ja lueskelen sitä sieltä täältä. Yleensä löydän jotain sellaista, mikä laukaisee minussa eteenpäin auttavan idean tai impulssin. Ei välttämättä siinä silmänräpäyksessä, mutta kenties jo seuraavana päivänä.

Tiedän kirjailijoita, jotka eivät kirjoitustyönsä aikana lue lainkaan kaunokirjallisuutta. He pelkäävät ajatustensa tai ideoidensa häiriintyvän tai oman äänensä sekoittuvan toisten kirjailijoiden ääniin. Minulla ei tällaisia ongelmia ole, vaan voidakseni kirjoittaa oman teokseni minä tarvitsen tuekseni ne ”tuhatviisisataa kirjaa”, joista Flaubert puhui. Suurin syy tähän on se, että en usko mihinkään ”omaan ääneen”, tai ainakaan en tavoittele sellaista. Kaikki tekstit kirjoitetaan toisten tekstien päälle, kaikki kirjailijat kytkeytyvät tavalla tai toisella kirjallisuuden traditioihin ja jatkumoihin. Osaltaan pelottomuuteeni ottaa ulkopuolisia vaikutteita vaikuttaa varmasti myös se, että en tee juonivetoisia romaaneja. Juoni, tai omassa tapauksessani pikemminkin ”juoni”, on vain tekosyy kirjoittaa ne lauseet, jotka haluan kirjoittaa. En siis pelkää löytäväni tekeillä olevan kirjani juonikuviota jostain aiemmin julkaistusta.

Zadie Smith pohtii esseekokoelmassan Changing My Mind näitä samoja kysymyksiä. Hänkin tunnustaa lukevansa ahkerasti toisten kirjailijoiden teoksia oman kirjoitustyönsä aikana, ja kokee saavansa niistä arvokasta tukea, oppia ja opastusta:

”My writing desk is covered in open novels. I read lines to swim in certain sensibility, to strike a particular note, to encourage rigour when I’m too sentimental, to bring verbal ease when I’m syntactically uptight. I think of reading like a balanced diet; if your sentences are too baggy, too baroque, cut back on fatty Foster Wallace, say, and pick up Kafka, as roughage. If your aesthetic has become so refined it is stopping you from placing a single black mark on white paper, stop worrying so much about what Nabokov would say; pick up Dostoyevsky, patron saint of substance over style.”

Jokainen kirjailija kai tavoittelee flow’ta, sellaista hurmostilaa, jossa teksti alkaa kirjoittaa itse itseään ja aktiivinen tietoisuus väistyy pelkäksi mekaaniseksi ylöskirjaajaksi. Silloin ei välttämättä ehdi toisten kirjoittamia kirjoja vilkuilla, mutta jos sattuu ehtimään, silmiin osuu yleensä vain sellaisia lauseita, jotka syöttävät omaan tekstiin uusia ideoita, auttavat sitä vyörymään eteenpäin. Kaikki minkä aistit ja tietoisuus ottavat vastaan tuntuu liittyvän tekeillä olevaan työhön. Zadie Smith antaa tälle hurmostilalle nimityksen ”Middle-of-the-Novel Magical Thinking”:

”Incredibly knotty problems of structure now resolve themselves with inspired ease. See that one paragraph? It only needs to be moved, and the whole chapter falls into place! Why didn’t you see that before?”

Tuota selvänäköisyyden tilaa odotellessani turvaudun ”tuhanteenviiteensataan kirjaani”. Ilman niitä en pääsisi ensimmäistä liuskaa pitemmälle.

P.S.
Olikohan Bret Easton Ellis kirjoittamishurmoksessa silloin kun kertoi New York Timesin toimittajalle lukeneensa Raamattua mutta ei osannut sanoa oliko lukenut Uutta vai Vanhaa testamenttia? ”Kerrotiinko siinä Mooseksesta vai Jeesuksesta?” toimittaja kysyi. ”Jeesuksesta, kai”, kirjailija vastasi. Oli miten oli, tuo anekdootti kertoo Bret Easton Ellisistä kirjailijana kaiken olennaisen.
Kommentit (11)
  1. Anita Konkka
    20.11.2010, 18:21

    Raija Siekkisellä oli Ingeborg Bachmannin novellit työpöydällään, kun hän kirjoitti. Hän luki niitä yhä uudelleen. Ne antoivat hänelle inspiraatiota.
    Minä luin Danten Divina Commediaa, kun kirjoitin kirjaa Talvi Ravennassa. Minulla ei ollut muuta luettavaa Ravennassa. Danten otin mukaani siksi, että hän kirjoitti komediaansa siinä kaupungissa maanpakoon karkoitettuna.

  2. Minäkin vähän epäillen suhtaudun siihen, ettäkö kirjoitusprosessin ollessa käynnissä samaan aikaan luettu kirjallisuus jotenkin tarttuisi omaan tekstiin ja esiiintyisi näin kopioituna. Mielestäni sellainen käsitys olisi jopa hivenen kirjailijantaidon halveeraamista, sillä kyllä kai sen sieltä tekstistään myös bongaisi ja asian korjaisi jos edellä mainittu asia tulisi ilmi. Sen sijaan uskon kylläkin, että alitajunta voi olla osakas kun jokin asia kirjoittuu esiin, vaikutteena, mikä sinällään on kiinnostavaakin.

    Muistelen, että Antti Tuuri olisi jossakin sanonut (kenties kyseessä oli jokin dokumentti, tai teksti; voi olla, että muistan väärin), että lukee kirjoitusprosessin ollessa kesken vain Simenonin Maigret -dekkareita.

    Tommi, muutin Neonvalot WordPressiin: http://teemuhelle.wordpress.com

    Siitä syystä jatkossa kommenttini tulevat eräänlaisina anonyymeina, tosin selkeästi koko nimelläni, mikäli sen suot?

    tervehtien,
    Teemu Helle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *