1500 = 1

On luettava tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Noin sanoi Gustave Flaubert, joka tiesi kirjallisuudesta kaiken.

Eräässä kirjeessään Flaubert valittaa: ”Olen sairas pelosta, täynnä kaikenlaisia kauhuja: olen ryhtymässä kirjoittamaan.” Tekeillä oli Salambo, muinaiseen Karthagoon sijoittuva romaani.

Flaubertin ajatukset ovat minulle ajankohtaisia, sillä olen itsekin — pitkän suunnitteluvaiheen jälkeen — ryhtynyt kirjoittamaan. Ja tunnen välillä olevani sairas pelosta, täynnä kaikenlaisia kauhuja.

Mutta en minä näitä pelkojani ja kauhujani aio ruveta täällä blogissani sen kummemmin vatvomaan, älkää pelätkö. Sen verran voin niistä kuitenkin kertoa, että olen huomannut pääseväni vaikeiden hetkien yli sukeltamalla toisten kirjoittamiin teksteihin. Kun oikein pahasti tökkii, otan hyllystä Michel Houellebecqin, Thomas Pynchonin, David Foster Wallacen, tai milloin kenenkin, teoksen ja lueskelen sitä sieltä täältä. Yleensä löydän jotain sellaista, mikä laukaisee minussa eteenpäin auttavan idean tai impulssin. Ei välttämättä siinä silmänräpäyksessä, mutta kenties jo seuraavana päivänä.

Tiedän kirjailijoita, jotka eivät kirjoitustyönsä aikana lue lainkaan kaunokirjallisuutta. He pelkäävät ajatustensa tai ideoidensa häiriintyvän tai oman äänensä sekoittuvan toisten kirjailijoiden ääniin. Minulla ei tällaisia ongelmia ole, vaan voidakseni kirjoittaa oman teokseni minä tarvitsen tuekseni ne ”tuhatviisisataa kirjaa”, joista Flaubert puhui. Suurin syy tähän on se, että en usko mihinkään ”omaan ääneen”, tai ainakaan en tavoittele sellaista. Kaikki tekstit kirjoitetaan toisten tekstien päälle, kaikki kirjailijat kytkeytyvät tavalla tai toisella kirjallisuuden traditioihin ja jatkumoihin. Osaltaan pelottomuuteeni ottaa ulkopuolisia vaikutteita vaikuttaa varmasti myös se, että en tee juonivetoisia romaaneja. Juoni, tai omassa tapauksessani pikemminkin ”juoni”, on vain tekosyy kirjoittaa ne lauseet, jotka haluan kirjoittaa. En siis pelkää löytäväni tekeillä olevan kirjani juonikuviota jostain aiemmin julkaistusta.

Zadie Smith pohtii esseekokoelmassan Changing My Mind näitä samoja kysymyksiä. Hänkin tunnustaa lukevansa ahkerasti toisten kirjailijoiden teoksia oman kirjoitustyönsä aikana, ja kokee saavansa niistä arvokasta tukea, oppia ja opastusta:

”My writing desk is covered in open novels. I read lines to swim in certain sensibility, to strike a particular note, to encourage rigour when I’m too sentimental, to bring verbal ease when I’m syntactically uptight. I think of reading like a balanced diet; if your sentences are too baggy, too baroque, cut back on fatty Foster Wallace, say, and pick up Kafka, as roughage. If your aesthetic has become so refined it is stopping you from placing a single black mark on white paper, stop worrying so much about what Nabokov would say; pick up Dostoyevsky, patron saint of substance over style.”

Jokainen kirjailija kai tavoittelee flow’ta, sellaista hurmostilaa, jossa teksti alkaa kirjoittaa itse itseään ja aktiivinen tietoisuus väistyy pelkäksi mekaaniseksi ylöskirjaajaksi. Silloin ei välttämättä ehdi toisten kirjoittamia kirjoja vilkuilla, mutta jos sattuu ehtimään, silmiin osuu yleensä vain sellaisia lauseita, jotka syöttävät omaan tekstiin uusia ideoita, auttavat sitä vyörymään eteenpäin. Kaikki minkä aistit ja tietoisuus ottavat vastaan tuntuu liittyvän tekeillä olevaan työhön. Zadie Smith antaa tälle hurmostilalle nimityksen ”Middle-of-the-Novel Magical Thinking”:

”Incredibly knotty problems of structure now resolve themselves with inspired ease. See that one paragraph? It only needs to be moved, and the whole chapter falls into place! Why didn’t you see that before?”

Tuota selvänäköisyyden tilaa odotellessani turvaudun ”tuhanteenviiteensataan kirjaani”. Ilman niitä en pääsisi ensimmäistä liuskaa pitemmälle.
P.S.
Olikohan Bret Easton Ellis kirjoittamishurmoksessa silloin kun kertoi New York Timesin toimittajalle lukeneensa Raamattua mutta ei osannut sanoa oliko lukenut Uutta vai Vanhaa testamenttia? ”Kerrotiinko siinä Mooseksesta vai Jeesuksesta?” toimittaja kysyi. ”Jeesuksesta, kai”, kirjailija vastasi. Oli miten oli, tuo anekdootti kertoo Bret Easton Ellisistä kirjailijana kaiken olennaisen.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Raija Siekkisellä oli Ingeborg Bachmannin novellit työpöydällään, kun hän kirjoitti. Hän luki niitä yhä uudelleen. Ne antoivat hänelle inspiraatiota.
    Minä luin Danten Divina Commediaa, kun kirjoitin kirjaa Talvi Ravennassa. Minulla ei ollut muuta luettavaa Ravennassa. Danten otin mukaani siksi, että hän kirjoitti komediaansa siinä kaupungissa maanpakoon karkoitettuna.

  2. 2

    sanoo

    Minäkin vähän epäillen suhtaudun siihen, ettäkö kirjoitusprosessin ollessa käynnissä samaan aikaan luettu kirjallisuus jotenkin tarttuisi omaan tekstiin ja esiiintyisi näin kopioituna. Mielestäni sellainen käsitys olisi jopa hivenen kirjailijantaidon halveeraamista, sillä kyllä kai sen sieltä tekstistään myös bongaisi ja asian korjaisi jos edellä mainittu asia tulisi ilmi. Sen sijaan uskon kylläkin, että alitajunta voi olla osakas kun jokin asia kirjoittuu esiin, vaikutteena, mikä sinällään on kiinnostavaakin.

    Muistelen, että Antti Tuuri olisi jossakin sanonut (kenties kyseessä oli jokin dokumentti, tai teksti; voi olla, että muistan väärin), että lukee kirjoitusprosessin ollessa kesken vain Simenonin Maigret -dekkareita.

    Tommi, muutin Neonvalot WordPressiin: http://teemuhelle.wordpress.com

    Siitä syystä jatkossa kommenttini tulevat eräänlaisina anonyymeina, tosin selkeästi koko nimelläni, mikäli sen suot?

    tervehtien,
    Teemu Helle

  3. 3

    sanoo

    ”Siitä syystä jatkossa kommenttini tulevat eräänlaisina anonyymeina, tosin selkeästi koko nimelläni, mikäli sen suot?”

    Tämä selvä.

  4. 4

    sanoo

    TM: ”Sen verran voin niistä kuitenkin kertoa, että olen huomannut pääseväni vaikeiden hetkien yli sukeltamalla toisten kirjoittamiin teksteihin.”
    – Sama täällä, minulla on muutama ”luottokirjailija”, joitten lukeminen sysää omaa ajatusta liikkeelle; haastaa, mutta antaa omalle kielelle tilaa. Näitten kirjojen lukeminen muistuttaa toivottomina hetkinä, että kirjoittaminen kuitenkin voi olla mielekästä. Yhtä, jonka kanssa ajattelen salaa ”keskustelevani” kun kirjoitan, pidän työpöydällä. Toisaalta on kirjoja, joita välttelen: niiden kielestä imeytyy äänensävyä tai väriä lauseisiini, ja näen jälkikäteen kohdat, jotka on kirjoitettu vaikutuksen alaisena.

  5. 5

    sanoo

    Ja tekee mieli siteerata vielä Francine Prosea, joka kirjoittaa:

    ”Not a long ago, a friend told me that her students had complained that reading masterpieces made them feel stupid. But I’ve always found that the better the book I’m reading, the smarter I feel, or, at least, the more able I am to imagine that I might, someday, become smarter. I’ve also heard fellow writers say that they cannot read while working on a book of their own, for fear that Tolstoy or Shakespeare might influence them. I’ve always hoped that they would influence me, and I wonder if I would have taken so happily being a writer if it had meant that I couldn’t read during the years it might take to complete a novel.

    To be truthful, some writers stop you dead in your tracks by making you see your own work in the most unflattering light.”

    Etc., ja tuohon viimeiseen FP suosittaa lääkkeeksi, että lukee mahdollisimman paljon keskenään _erilaisia_ kirjailijoita – muistaakseen, miten monta huonetta kirjallisuuden taloon mahtuu…

  6. 6

    sanoo

    Hyvin kiinnostava avaus. Minäkin tarvitsen ne ”tuhatviisisataa kirjaa”, ne ovat oman työn edellytys. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat saman sielun ja ruumiin ilmentymiä siinä määrin, etten edes käsitä, miten kirjoittava henkilö voisi olla lukematta. Vieraiden ”tekstitartuntojen” pelko on jotenkin käsittämätön. Samoin kuin ”omaäänisyyden” pakonomainen tavoittelu, joka ajaa usein kummallisuuksiin, kielteisessä mielessä. Ja on myös merkki historiattomuudesta, juurettomuudesta, vääristyneestä kuvitelmasta. Kirjoittaja kuuluu sanojen virtaan, sehän on täysin luonnollinen tila. Teksti asetetaan näkyviin, ei tekijä tai tekijyys.

    Kiteyttäen: pohjimmiltaan kyse on uskoakseni suhteesta omaan kirjoittamiseen. Kuinka rehellistä, avointa ja yhteydet ymmärtävää tai mustasukkaista, sisäänpäinkääntyvää ja vihamielistä se on. Ja se suhde heijastuu tietysti itse tekstiin myös.

  7. 7

    sanoo

    ”Toisaalta on kirjoja, joita välttelen: niiden kielestä imeytyy äänensävyä tai väriä lauseisiini.”

    On minullakin kirjoja tai kirjailijoita, joita välillä haluan välttää itse kirjoittaessani. Ei kuitenkaan mitään sellaisia, joita pitäisi kaiken aikaa, jokaisen työn yhteydessä vältellä.

    Se että tiedostaa tällaiset asiat kertoo vain siitä että kirjailija tiedostaa oman suhteensa tekstiin, ja kun hän sen tiedostaa, ei ole mitään syytä (mielestäni) sulkea kanavia kaikilta vaikutteilta.

  8. 8

    sanoo

    Zadie Smith mainitsee esseessään myös siitä, että ”vaikutteiden välttely” ja ”oman äänen varjelu” ovat varsin yleisiä aloittelevien kirjailijoiden keskuudessa. Itsekin olen tämän huomannut, kun joku kirjoittamisen harrastaja on tullut juttelemaan omista tekemisistään. Tällainen vaikutteiden pelko kertoo mielestäni pikemminkin puutteellisesta kuin terveestä kirjoittajan itsetunnosta. Sekä harhaisesta kuvitelmasta että kirjallisuuden maailmassa voisi olla autenttisia, täysin omaperäisiä tekstejä.

  9. 9

    sanoo

    Mä olen kyllä kuullut muutaman jo monta kirjaa tehneen prosaistin sanovan, että pitävät lukulakkoa kirjoittaessaan omaa kirjaa. Jopa niin, että tuntui, että se on normi, siksi ilahduin kun luin tuon Francine Prosen kirjan jota yllä siteeraan (itse kun en ole mitään lukulakkoa koskaan osannut pitää, kamala ajatus, että joutuisi elämään vain oman tekstinsä kanssa).

    Itselläni tiettyjen kirjojen välttely juuri nyt liittyy nimenomaan Tommin mainitsemaan aloittelijuuteen, kun olen sukeltanut uuteen lajiin. Ja kertoo luonnollisesti puutteellisesta kirjailijan itsetunnosta. Luin esim. Ian McEwanin Poltteen, ja se imeytyi minuun niin että muutaman päivän näin kaiken sen läpi, mikä taas ei välttämättä sopinut siihen, mitä olin kirjoittamassa.

  10. 10

    sanoo

    Mullakin on sellainen käsitys ja tuntuma, että näitä lukutaukojen pitäjiä on kirjailijoissa aika paljon.

    Se sitten vaihtelee, miten itse kukin lukutauon määrittelee. Jotkut lukevat kyllä esimerkiksi tietokirjoja, mutta eivät kaunokirjoja. Jotkut taas pitävät lukutaukoa vain kaikkein intensiivisimpinä kirjoittamisjaksoina.

    Liekö sellaista kirjailijaa olemassakaan, joka kirjoittaisi vaikkapa vuoden tai kaksi romaania eikä lukisi sinä aikana riviäkään muiden tekstiä. Mahdottomalta tuntuisi tuollainen.

  11. 11

    Kristina Carlson sanoo

    On mahdoton ajatus, ettei kymmeneen vuoteen lukisi yhtään kirjaa.:)So. kahden romaanini väli. Tänä aikana toimin myös kirjallisuuskriitikkona, joten oli ”pakko” lukea kaikenlaista.
    Muuten, ehkä on

    1) Turvakirjailijat/kirjat. Minulle mm. Thomas Mann, Robert Musil, Anton Tshehov (erityisesti Martti Anhavan suomentamat muistikirjat ja kirjeet). En välttämättä lue näitä. Riittää, että näen kirjat hyllyssä. En halua kirjoittaa kuten he, mutta silti.

    2) Inspiraatiokirjat/kirjailijat. Esimerkiksi surrealistit tai Pessoa – Levottomuuksien kirja tai L- F.Célinen Kuolema luotolla. Nyt parhaillaan Max Frischin Minä en ole Stiller. Tietää, että voi ja saa tehdä mitä tahansa; se on jo tehty.

    3) Varoituskirjat; so. mielestäni huonot, kaupalliset, kosiskelevat, kielellisesti ja kaikin tavoin kehnot kirjat, joita luen myös. Nämäkin ovat ”turvakirjoja” – älä tee näin!

    4) Asiakirjat, jotka ovat myös inspiraatiokirjoja. En välttämättä käytä tietoja, mutta ne herättävät ajatuksia, kiihdyttävät mielikuvitusta, käsittelivät sitten sähköä tai jotakin muuta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *