10+1 ajatusta syksyn proosatapauksesta

Eskelinen Raukoilla rajoilla

Oletko mielestäsi hyvin perillä kotimaisesta proosasta ja sen historiallisista vaiheista?

Jos vastaat myöntävästi, lue silti Markku Eskelisen vasta ilmestynyt Raukoilla rajoilla, Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Opit varmasti uutta ja saat samalla yllykkeitä tarkastella uudestaan kaikkea sitä, minkä olet tiennyt tai luullut tietäväsi.

Raukoilla rajoilla toimii vastamuistina, vastahistoriana ja uudelleentulkintana valtavirtaisille kotimaisen kirjallisuuden historioille.

En yritä kirjoittaa teoksesta kokoavaa ja kattavaa arviota, koska en ole oikea henkilö sellaiseen. Tuntumani akateemiseen kirjallisuudentutkimukseen on ohut, turhauduin aikoinaan yliopistossa kirjallisuuden opiskeluun ja vaihdoin pääaineekseni valtio-opin, enkä ole katunut. Luen ahkerasti kirjallisuusesseitä ja -kritiikkejä, mutta akateemista tutkimusta harvakseltaan ja useimmiten sellaista, joka pureutuu jonkun kiinnostavan kirjailijan tuotantoon.

Eskelinen haastaa avoimesti kotimaista kirjallisuudentutkimusta, joten odotettavissa on, että Raukoilla rajoilla saa osakseen enemmän tai vähemmän vastakarvaista akateemista kritiikkiä. Kulissien takana kuuluu jo puhinaa, onkin jännittävää nähdä, miten se kanavoituu julkisille foorumeille.

Ahmin Raukoilla rajoilla kahdessa illassa, mutta lukemisen sulatteluun menee varmasti monta viikkoa. Tämä merkintä koostuu ajatuksista, jotka olivat päällimmäisenä mielessäni, kun laskin kirjan käsistäni. Blogi on otollinen alusta impressioiden ylöskirjaamiseen, paneutuneempi pohdinta vaatisi esseetä.

 

#1 Alussa oli Sana – ja sen jälkeen ei paljon mitään muuta

Sanotaan, että kristinusko juurrutti kirjallisen kulttuurin Suomeen. Raukoilla rajoilla dokumentoi uskonnollisen kirjallisuuden ja uskonnollisten kirjamarkkinoiden täydellistä dominanssia Ruotsin ja Venäjän vallan aikana. Pitkässä katsannossa papisto on toiminut Suomessa pikemminkin sivistyksen tulppana kuin levittäjänä. Sen intresseissä ei ollut valistaa kansaa, vaan pitää se herran nuhteessa.

Kirkollisten auktoriteettien valvonnassa kehittyivät lakihenkiset, ulkoa oppimista korostaneet lukemisen tavat. Tämä kulttuurinen syvärakenne selittää osaltaan sitä, miksi toteavalla ja totisella realismilla on ollut vahva sija suomalaisessa kirjallisuudessa. Tekstuaalinen ilottelu, merkityksillä leikkiminen, vaihtoehtoisten maailmojen rakentelu näyttäytyy turhanaikaisena haihatteluna.

 

#2 Pappien jälkeen upseerit, upseerien jälkeen puoluefanaatikot

Itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeisinä vuosikymmeninä papiston tilalle sivistyksen tulpaksi asettuivat upseerihenkiset nationalistit, jotka miehittivät kirjallisten instituutioiden johtopaikat.

Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Eino Railo julisti, että käännöskirjallisuutta ei tarvita, koska suomalaisen kirjallisuuden pitää olla omavaraista. Kansallishenkisen hybriksen vallitessa sotienvälisen eurooppalaisen modernismin merkkiteokset jätettiin kääntämättä, joten joycet ja eliotit tulivat suomenkielisten lukijoiden ulottuville vasta sotien jälkeen. Käännöskirjallisuuden lisäksi valkoisen Suomen rautaisesta kurista ja järjestyksestä kärsivät monet kotimaisen kirjallisuuden parhaat tekijät Algot Untolasta Pentti Haanpäähän.

Toisen maailmansodan jälkeisinä YYA-vuosikymmeninä vasemmistolaistuvassa Suomessa kirjallisuuselämän huipulle nousi politbyroon erehtymättömyyteen uskoneita dogmaatikkoja, jotka suhtautuivat esteettisesti ja poeettisesti kunnianhimoiseen proosaan yhtä vihamielisesti kuin nationalistit sotienvälisenä aikana. Lyhyen 1960-luvun uusia uria aukoneet kirjalliset kokeilut hiipuivat seuraavaa vuosikymmentä hallinneen betoninharmaan realismin tieltä.

”Tragedian tai farssin ydin on siinä, että Suomesta puuttui, tuolloinkin, sekä liberaali, sananvapautta puolustava sivistysporvaristo että epädogmaattinen ja taiteellisia kokeiluja ymmärtävä ja suosiva vasemmistoälymystö, jollaiseksi kiilalaisia on aika ajoin yritetty lavastaa.”

 

#3 Anhavan varjo suomalaisen modernismin yllä

Otavan ja Tuomas Anhavan ympärille rakentunut viisikymmentälukulainen modernismi oli nurkkakuntainen kansallinen ilmiö, jolla oli vain hataria yhteyksiä muun maailman modernistisiin virtauksiin. Eskelinen kutsuu tiivistämistä ja pelkistämistä tähdentäneitä tyyli-ihanteita bonsaimodernismiksi. Se oli ”äärimmilleen vesitetty kompromissi angloamerikkalaisesta modernismista.”

Eskelisen mielestä Anhavan tekstien lähiluku osoittaa hänen kirjallisen ymmärryksensä rajoittuneisuuden. Kun rajoittuneisuuteen yhdistyi itsevarma maku ja Otavan viran tuoma portinvartijan asema, Anhava tuli määrittäneeksi hyvin pitkälle sen, millaista kirjallisuutta Suomessa kirjoitettiin ja miten sitä luettiin. Alex Matsonin ja Sinikka Kallio-Visapään kaltaiset hahmot tunsivat eurooppalaista modernismia huomattavasti Anhavaa paremmin, mutta eivät saavuttaneet samanlaista vaikutusvaltaa.

Kirjallisuudentutkimus vahvisti harhakuvaa siitä, että suomalaiskansallinen modernismi eli ajan hermolla. Kotimaisessa proosassa nähtiin merkkejä sellaisesta, mikä siitä ehdottomasti puuttui, kuten ranskalaisesta uudesta romaanista. Eskelinen lyttää ”vakavasti teoriarajoitteisen” Kai Laitisen Suomen kirjallisuus V -teoksessa heittämän rinnastuksen Alain Robbe-Grillet’n ja Antti Hyryn välillä:

”Robbe-Grillet on erittäin taitava mahdottomien ja yhteismitattomien labyrinttien rakentelija, mutta Hyry vain häkkinsä rajoja hitaasti hahmottava haahuilija, melankoliaa poteva lestadiolainen marsu, josta sukeutuu bonsaimodernsimin vaatimukset tahattomasti täyttävä Mr. Chance.”

(Nykyisten proosantekijöiden piirissä on virinnyt pienimuotoinen Hyry-renessanssi, jonka jälkiä on nähtävissä esimerkiksi Vesa Haapalalla ja Jaakko Yli-Juonikkaalla. Vaikea sanoa, johtuvatko Eskelisen jyrkät luonnehdinnat Hyrystä vääränlaisten kontekstualisointien herättämästä ärsytyksestä vai kuvastavatko ne myös Hyryn tuotannon hänessä synnyttämää vastenmielisyyttä.)

 

#4 Proosan periferia on ollut myös kirjallisuustieteen periferia

1980-luvulla Eskelinen kohautti kirjallisia piirejä julkaisemalla Jyrki Lehtolan kanssa pamfletin Jälkisanat/Sianhoito-opas, jossa he lukivat arvostetuimpien suomalaisten kirjailijoiden ja kulttuuripersoonien tekstejä avoimen ironisesti, sarkastisesti ja vihamielisesti. Tavoitteena oli paljastaa kyseisten tekijöiden yliarvostus ja suomalaisen kirjallisuuden kollektiivinen merkittävyysharha.

Raukoilla rajoilla on Sianhoito-opasta analyyttisempi, vakavahenkisempi ja erittelevämpi teos, eikä sen kriittinen kärki suuntaudu kirjailijoihin, vaan kirjallisuudentutkijoihin ja kirjallisiin vaikuttajiin. Jos suomalaisen proosan valtavirta on ollut perifeeristä, sama pätee vielä selvemmin kirjallisuudentutkimukseen. Eskelinen todistelee, kuinka tutkijat ovat epäonnistuneet yrityksissään määritellä modernismia ja postmodernismia ja niiden kriteerejä. Epäonnistumiset johtuvat ennen kaikkea suppeista lähteistä ja vajavaisesta teoriapohjasta, mutta myös kulttuurimme syvärakenteista, sillä Juhani Niemen, Pertti Karkaman, Leena Kirstinän, Pirjo Lyytikäisen ja Maria-Liisa Nevalan kaltaisten tutkijoiden väärinymmärrykset näyttävät ”kummunneen sangen mallikkaasti sisäistetyistä suomalaisen lukemiskulttuurin heikkouksista.”

 

#5 Runo vie, proosa vikisee

Proosa on lukevan yleisön lempilapsi, mutta kirjallisuuden sisäpiireissä (tutkijat, kriitikot, suunnanmäärittäjät) runous nauttii usein suurempaa arvostusta. Lisäksi erilaiset paradigman vaihdokset ja esteettis-poeettiset uudistukset ovat tavan takaa saaneet alkunsa lyriikan piiristä.

Modernismi muutti suomenkielistä runoutta perusteellisemmin kuin proosaa, vaikka yksittäisten teosten tasolla se ilmeni aikaisemmin proosassa, esimerkiksi Volter Kilven Saaristosarjassa. Alkusykäyksen lyriikan modernismille antoi T. S. Eliotin Aution maan suomentaminen 1940-luvun lopulla ja tärkeimpinä muutosvoimina olivat Paavo Haavikon ja Eeva-Liisa Mannerin parhaat 1950-luvun kokoelmat.

Proosan sisäinen modernismikeskustelu jäi heiveröiseksi. Anhavan johdolla runoudessa sorvattu kompromissi perinteisen lyriikan ja bonsaimodernismin välillä alkoi määrittää myös proosamodernismin ihanteita. Hallitseviksi nousivat pelkistetty ja hillitty tyyli, kaiken ”turhan” karsiminen, mikä oli sopusoinnussa laajemman kansallisen psykohistorian kanssa.

”Kielellinen hillittömyys, tyylin moninaisuus ja diskurssien yhteentörmäykset eivät totta tosiaan luonnehdi sodanjälkeistä suomenkielistä proosamodernismia, sillä se on totisinta ja realismiakin todempaa totta omalla tavallaan, joka alkaa nopeasti maistua vain perityn puritanismin jatkamiselta toisin keinoin.”

(Lyriikan etujoukkorooli on näkynyt myös tällä vuosituhannella, sillä uudet kirjalliset ilmaisutavat ovat lyöneet vahvimmin läpi runoudessa.)

 

#6 Unohdetut, kätketyt ja hylätyt käsikirjoitukset

Kustantajan yleisin sana on ”ei”, valtaisa enemmistö tarjotuista käsikirjoituksista hylätään. Useimmiten hylkäys johtuu käsikirjoituksen heikkoudesta, mutta toisinaan kustantaja kieltäytyy julkaisemasta hyvää kirjaa, koska pitää sitä poliittisesti sopimattomana tai ei tunnista sen taiteellisia ansioita.

Väärillä eli muihin kuin kirjallisiin syihin perustuvilla hylkäyspäätöksillä on ollut Suomessa taipumus pysyä voimassa, vaikka maailma ympärillä olisi muuttunut. Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä julkaistiin sensuroimattomana vasta 1990-luvulla ja Pentti Haanpään Ihmeitä isänmaan kasvoilla tällä vuosituhannella. Kustantajan alas käännettyyn peukaloon sisältyy Suomessa kohtuuttoman paljon symbolista voimaa, se edustaa instituution auktoriteettia, jota ei sovi kyseenalaistaa.

Hämäläisen ja Haanpään tapaukset sentään päättyivät onnellisesti, mutta kirjallisuushistoriassamme on myös hahmoja, joiden tuotanto on tyrehtynyt kustantajan nihkeyden vuoksi. Hans Selo julkaisi urallaan kaksi teosta, Diivan ja Pilvihipiäisen, joiden taiteellinen merkitys jäi tajuamatta ja tunnustamatta niiden ilmestyessä. Eskelinen kertoo Selon kirjoittaneen paljon sellaista, mikä ei koskaan päätynyt kansien väliin. WSOY:n takavuosien kirjallinen johtaja Vilho Viksten paljasti 1980-luvulla, että Selo kantoi käsikirjoituksiaan kustantamoon melkein vuosittain, mutta WSOY:ssä ei haluttu julkaista ”hullua”.

Missä Selon julkaisemattomat käsikirjoitukset ovat? Eskelinen ei elättele suuria toiveita niiden löytymisestä. Sen sijaan Algot Untolan pöytälaatikkoihin jäänyt materiaali on paikannettu, mutta edes hänen tuotantoonsa perehtyneet tutkijat eivät ole vaatineet sitä julkaistavaksi. Untolan Harhama (kirjoitettu Irmari Rantamalan nimellä) lukeutuu suomalaisen proosahistorian outoihin merkkiteoksiin, joten julkaisemattomien käsikirjoitusten painaminen olisi palvelus kirjallisuudelle.

Eskelinen arvelee, että Paavo Haavikonkin jäämistössä on pimentoon jäänyttä tuotantoa. Se on uutinen ainakin minulle, enkä ole varmasti ainoa, joka haluaisi päästä lukemaan sitä.

 

#7 Salattu proosahistoria

Vaikka Raukoilla rajoilla kaataa kuvia välillä roisiinkin tapaan, se on pohjimmiltaan kokoava, ei hajottava teos. Eskelistä ajaa vastamuistin eetos, joten hän nostaa yleiseen tietoisuuteen sellaista, mistä valtavirtainen kirjallisuushistoria vaikenee. Kaiveltavaa riittää, sillä suomenkielisen proosan salainen historia paljastuu yllättävän monipuoliseksi.

Eräät valtavirran ulkopuolelle jääneet merkkiteokset ovat saavuttaneet kulttikirjan statuksen ja kirjallisuusihmiset tietävät ne ainakin nimeltä, elleivät ole lukeneet niitä. Hans Selon romaanien lisäksi tällaisia edustavat Mariaana Jäntin Amorfiaana ja Markku Lahtelan Hallitsija.

Eskelinen naaraa pintaan myös sellaista, mikä tulee yllätyksenä ainakin minulle. En tiennyt ”1920-luvun kosmopoliittisimmasta suomalaiskirjailijasta” Lauri Luodosta, joka kirjoitti veijariromaaneja Stalinin Neuvostoliitossa ja julkaisi niitä Yhdysvalloissa. Tiesin Sinikka Kallio-Visanpään, mutta en tiennyt, että hänen romaaninsa Kolme vuorokautta (1948) edusti Anhavaa edeltänyttä ja bonsaimodernismin alle jäänyttä eurooppalaisempaa proosamodernismia. Enkä olisi osannut kuvitella, että Iikka Vuotilan Kuin lähtö (1966) vertautuu kuusikymmentälukulaisista suomalaisromaaneista parhaiten ranskalaiseen uuteen romaaniin.

Näiden kolmen lisäksi Leevi Lehdon ntamo julkaisee Raukoilla rajoilla -teoksen kylkiäisiksi uusintapainoksina neljä muuta Eskelisen valikoimaa salaisen proosahistorian merkkiteosta. On mahdollista, että ne tai ainakin jotkin niistä ovat historiallisia kuriositeetteja, jotka eivät anna nykylukijalle paljonkaan, mutta niiden esillä pitäminen monipuolistaa kuvaa suomalaisen kirjallisuuden vaiheista.

 

#8 Paavo Haavikko proosan jättiläisenä

Kanonisoidunkin hahmon tuotannosta osa voi kuulua salaiseen tai ainakin puolisalaiseen proosahistoriaan. Paavo Haavikon runouden merkittävyyden tunnustavat nekin, jotka eivät sitä mielestään ymmärrä. Käsitykset Haavikosta prosaistina ovat häilyvämpiä. Toisinaan esiin nostetaan hänen 1960-luvun romaaninsa (jotka eivät ole erityisen merkittäviä), toisinaan myöhäistuotannon omaelämäkerrat ja vaihtoehtoisia historiantulkintoja tarjoava pamflettimainen asiaproosa.

Raukoilla rajoilla sijoittaa Haavikon proosan huippukauden 1970- ja 1980-luvuille ja nostaa hänet prosaistina tärkeämmäksi kuin yleisesti kuvitellaan. Muistan televisiodokumentin, jossa Haavikko mainitsi parhaiksi suomalaisiksi prosaisteiksi Antti Hyryn ja Hannu Salaman ja huomautti toisen olevan lestadiolainen ja toisen kommunisti. Eskelinen ei sano Hyrystä mitään hyvää ja luonnehtii Salaman maineikasta Finlandia-sarjaa täydelliseksi flopiksi. Haavikon romaanit Barr-niminen mies ja Erään opportunistin iltapäivä sen sijaan edustavat lähestulkoon parasta, mitä Suomessa kirjoitettiin 1970- ja 1980-luvuilla.

”Humanistinen tutkimus on perinteisesti ollut vaikeuksissa juridiikkaan, talouteen tai politiikkaan viittaavien tekstien kanssa. Sattumoisin nämä kaikki ovat Haavikon leipälajeja, hänen proosansa lukee, tulkitsee, lainaa ja uudelleen sijoittaa juridisia, taloudellisia ja poliittisia dokumentteja niin tyylillisesti kuin sisällöllisestikin omilla säännöillään, ja nimenomaan sellaisilla, jotka näyttävät olevan tai olleen humanistisen tutkimuksen tavoittamattomissa.”

 

#9 Lukemista rakastava, kokeellisuutta hyljeksivä kansa

Suomalaiset ovat lukukansaa, suomalaisten lukutaito on maailman huippuluokkaa. Nuo ovat usein kuultuja mantroja, jotka kivettävät todellisuutta myytiksi. Papit eivät enää pelottele kansaa helvetin kauhuilla sanalle kuuliaisiksi, mutta pyhien tekstien päähän takomisen psykohistorialliset jäljet näkyvät edelleen suomalaisten lukutavoissa ja -mieltymyksissä.

Eskelinen siteeraa tutkimuksia, joiden mukaan suomalaisnuoret ovat hyviä tekstitiedon hakijoita, mutta heikompia tulkitsemaan lukemaansa ja arvioimaan sitä kriittisesti. Suomalaisessa lukemiskulttuurissa korostuvat turvallisuushakuiset tulkinnat, joissa pitäydytään siinä, mitä on aikaisemmin sanottu.

Nämä piirteet selittävät sitä, miksi suomalaisessa kirjallisuudessa ja kustannuspolitiikassa realismi ja todellisuusvastaavuus ovat pysyneet hallitsevassa asemassa. Erot esimerkiksi ranskalaiseen ja italialaiseen kirjallisuuteen ovat selvät.

Suomalainen proosa on toki monipuolistunut vuosikymmenten saatossa, ja aikanaan rohkeina pidetyt modernistiset tyylikeinot ovat yleistyneet myös perusproosassa (näkökulmatekniikka ja epäluotettavan kertojan käyttö tuntuvat jo suorastaan tusinatavaralta). Uusia uria aukova taideproosa pysyy silti sitkeästi marginaalissa, johon se tietysti määritelmällisesti kuuluukin. Elinvoimaisessa kirjallisessa kulttuurissa riittää lukijoita keskitieltä poikkeavillekin teoksille. Tässä olisi Suomessa parantamisen varaa.

Valtavirtaisten lukuromaanien suosio perustuu siihen, että ne vastaavat lukijoiden ennakko-odotuksiin, kun taas taideproosa parhaimmillaan yllättää lukijansa, antaa hänelle sellaista, mitä hän ei olisi osannut pyytää mutta mistä tuntee kiitollisuutta.

”… tutussa, turvallisessa ja laajan lukijakunnan tuntemin ja tunnistamin keinoin kommunikoivassa kirjallisuudessa ei ole mitään vikaa tai pahaa, mutta proosahistorian kannalta sellainen kirjallisuus merkitsee ajan pysähtymistä eikä siitä käsin voi ymmärtää tapahtumahorisontin muutoksia kuin epäsuorasti ja etäisesti.”

 

#10 Uudet julkaisukanavat, uudenlainen kirjallisuus

Proosan nykyhetkeä leimaa kustannusalan kriisi. Tuskin erehdyn pahasti, jos sanon, että kaikista kustantamoiden julkaisemista kirjoista kuusi seitsemästä on tappiollisia. Vanhoina hyvinä aikoina miinusta toi ehkä viisi kirjaa seitsemästä. Kustannusalan toimintalogiikka poikkeaa monen muun alan vastaavasta, ja on päteviä syitä, miksi tappiollisiakin kirjoja kannattaa julkaista.

Raukoilla rajoilla todistelee, että taideproosan julkaiseminen ei ole ikinä ollut kannattavuuskysymys. Se pitää paikkansa. Kirjallisuus, kuten monet muutkin taiteet, ovat kukoistaneet mesenaattien varassa. Kulttuuritehtävänsä sisäistäneet kustantamotkin ovat eräänlaisia mesenaatteja julkaistessaan teoksia, joiden tietävät vievän enemmän rahaa kuin tuovan.

Suurissa kustantamoissa edellytykset kulttuuritehtävän hoitamiseen eivät ole yhtä hyvät kuin aikaisemmin. Otava tekee voittoa (ja kustantaa oppikirjoja), WSOY taas tekee tappiota (eikä enää kustanna oppikirjoja). Onko kirjamyynnin trendinomainen lasku saavuttanut kivipohjansa? Mene tiedä. Joka tapauksessa myynti on asettunut pysyvästi matalammalle tasolle. Yksi seuraus tästä on julkaisuohjelmien karsiminen. Aloittelevan runoilijan on nykyisin vaikea päästä suurimpien kustantamoiden listoille. Ne harvat kiintiöpaikat, joita runokokoelmille jää, läänitetään lojaalisuussyistä kustantamon vakionimille. Tätä ei tietenkään sanota ääneen.

Nuorten lyyrikoiden tilanne ei onneksi ole lohduton. Kivijalkakustantamoiden rinnalle on avautunut uusia julkaisukanavia, merkittävimpänä Osuuskunta Poesia. Olosuhteisiin nähden runoilijoilla menee vähintäänkin siedettävästi. Vakavammin uhattuna on marginaalinen taideproosa ja vähälevikkiset proosan alalajit, kuten novellit, lyhytproosa ja esseet. Pieniä taideproosakustantamoita tai -osuuskuntia tarvittaisiin, koska ei ole syytä olettaa, että kivijalkakustantamot lisäisivät taiteellisin kriteerein julkaistavan proosan osuutta katalogeissaan. Kehitys kulkee päinvastaiseen suuntaan.

Raukoilla rajoilla luo viimeisissä luvuissa yleiskatsauksen nykyhetken kokeelliseen vaihtoehtoproosaan. Tuskin ketään yllättää se, että useimmat esiin nousevat teokset ovat pienten kustantamoiden listoilta:

”Kirja kerrallaan julkaisi Leevi Lehdon Päivän (2004), ntamo (kusta)nsi Juhana Vähäsen Kakadun (2007), Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa (2010), Karri Kokon Töllöttimen (2010) ja Maria Matinmikon Valkoisen (2012); MKS Matinmikon Mustan (2013) ja Taneli Viljasen Kaikki tilat ovat täynnä aaveita (2013); Osuuskunta Poesia Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän Ensyklopedian (2011), Tytti Heikkisen Moulin Extra Beautén (2012) ja Antti Salmisen Lomonosovin moottorin (2014); Teos Silja Järventaustan Hyvän yön puiston (2012) ja Mika Rätön Mysterius-viisikulma-avaimen (2013); Siltala Kaj Kalinin Designin (2012), Gummerus Taneli Viljasen Kaksiosaisen miehen (2009) ja Toiston (2010) ja Otava Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin (2012) ja hänen kolme juonikasta pienoisromaaniaan Valvojan (2009), Uneksijan (2011) ja Vanhan merimiehen tarinan (2014) ja Sammakko kokoelman Uudet uhkakuvat (2003).”

 

#10+1 Tunnustus: kokeellinen proosa viehättää, mutta ”vääristä syistä”

Eskelisen teosanalyysit lähestyvät tekstiä useimmiten komposition tasolta, tutkivat epistemologioita ja ontologioita, hahmottavat toisiinsa törmääviä diskursseja, purkavat auki tekstin hierarkioita, jäljittävät implisiittisiä lukuohjeita, rakentavat ja purkavat tulkinta-asetelmia.

Myönnän olevani Eskelistä simppelimpi lukija. Kirjallisena fetisistinä otan kiinni lauseista, kielestä, tyylin nyansseista. Lopulta minulle on tärkeintä, että kirjailija kirjoittaa hyvin. Sellaiselta kirjailijalta luen nautinnollisesti vaikka veroilmoituksen selitysosaa tai apurahahakemuksen työsuunnitelmaa.

Silti monet kirjat, joita Raukoilla rajoilla arvostaa, ovat viehättäneet minuakin. Jotkut toiset taas olen tunnistanut taiteellisesti painokkaiksi, vaikka en ole niistä erityisemmin pitänyt.

Kokeellisuus sinänsä ei minua innosta, vaikka monet suosikkiromaanini voidaan määritellä kokeellisiksi ja vaikka tunnistan sen, mitä Eskelinen kirjoittaa kokeellisten teosten merkityksestä proosahistorian eteenpäinviejinä.

Suomalaisen 2000-luvun vaihtoehtoproosan toteemiin Neuromaaniin suhtaudun suunnilleen samoin kuin Vesa Haapala, joka kirjoittaa bloginsa kommenttiraidalla viehättyneensä ennen kaikkea sen hauskuudesta.

”No, tuo kokemani hauskuus pitää sisällään hyvin monia huumorin tasoja. Toki niitä väijyy teoksessa myös kaamea synkkyys ja tyhjyys ja ajatus pelkästä leikittelystä. Mutta enempi kuin Neuromaanin ”kokeellisuus”, ”ergodisuus” jne. minua miellytti juuri sen huumori.”

Mitä oikein haluan sanoa? Varmaan jotain niinkin äärimmäisen latteaa kuin että kirjoista voi pitää ja niitä voi arvostaa (tai inhota ja manata alimpaan helvettiin) mitä erilaisimmista tulokulmista.

Markku Eskelinen jatkaa Raukoilla rajoilla -teoksen teemoista vasta perustamassaan blogissa. Seurantaan.

Kommentit
  1. 1

    meni kahvi väärään kurkkuun sanoo

    Eskelinen: ”Tragedian tai farssin ydin on siinä, että Suomesta puuttui, tuolloinkin, sekä liberaali, sananvapautta puolustava sivistysporvaristo että epädogmaattinen ja taiteellisia kokeiluja ymmärtävä ja suosiva vasemmistoälymystö, jollaiseksi kiilalaisia on aika ajoin yritetty lavastaa.”

    Täh?
    ”Tuolloinkin.”
    Puolustaakseen sananvapautta pitäisi olla Eskelisen mukaan ”liberaali sivistysporvari”, ymmärtääkseen taiteellisia kokeiluja ”vasemmistoälykkö?”

    Todellako?

    Nyt mä kyllä putosin. Voiko tuon kliseisempää yksinkertaistusta enää kirjoittaa?
    Pitänee lukea kirja toivoen, että tuo hassutus oli vain kirjaan epähuomiossa jäänyt oheisvahinko. Olihan?

  2. 2

    tommimelender sanoo

    ”Puolustaakseen sananvapautta pitäisi olla Eskelisen mukaan ”liberaali sivistysporvari”, ymmärtääkseen taiteellisia kokeiluja ”vasemmistoälykkö?”

    Todellako?”

    Ei tuossa katkelmassa ole mistään tuollaisesta kyse.

    Nähdäkseni Eskelinen kritisoi siinä a) suomalaista porvaristoa siitä, ettei se ole ollut tarpeeksi vahvasti sivistyksen ja sananvapauden puolella sekä b) suomalaista vasemmistoälymystöä siitä, että se on ollut liian dogmaattista ja taiteellisesti ahdaskatseista.

    En näe mitään outoa tai pöyristyttävää kummassakaan kritiikissä.

  3. 3

    päiväkahvi nyt menossa sanoo

    Pöyristynyt tässä ei ole kukaan. Kulttuurikirjoittaminen ei valitettavasti taida siihen enää kyetä.
    Mutta kyllähän tuo katkelma sisältää sen, että jos jostakin suunnasta pitäisi olla odotettavissa taiteellisille kokeiluille ja sananvapaudelle ymmärrystä niin Eskelisen odotuksen mukaan juuri liberaaliporvariston ja vasemmiston suunnasta. Tuollainen ennakko-oletus on minusta vain hassua. Vähän niin kuin tv-sarjan kliseinen boheemi, joka on varustettu juuri noilla ominaisuuksilla, kulttuuri-ihmisen karikatyyri.
    No, turhaa tuosta yhdestä lainauksesta on alkaa kiistellä.
    Mutta miksiköhän me emme odota samaa taiteen tukemista ja ymmärtämistä yhtä luonnollisesti oikealta?
    Esimerkiksi käy Haavikko, joka ei varmastikaan ollut vasemmistoälykkö. Hänhän jos kuka taisteli omissa puitteissaan sekä taiteellisen kokeiluvapauden sekä myös ja varsinkin sananvapautensa puolesta. Mattipulkkis-tapaus on sitten oikein tyyppiesimerkki siitä, ettei ainakaan vasemmistosta eikä sivitysporvaristostakaan ennakkoluulottumuutta kannattanut (ennakko)odottaa. Viittaan tällä myös Romaanihenkilöä edeltäneeseen romaniin, Elämän herroihin, joka muuten sai jossakin määrin ymmärrystä kristillisistä ( ! ) piireistä sekä myös Pulkkisen viimeiseen varmasti riittävän kokeelliseen, mutta käsityksiltään vääräksi luettuun romaaniin.

    • 3.1

      tommimelender sanoo

      En tiedä, onko Eskelisellä tuollainen oletus ”että jos jostakin suunnasta pitäisi olla odotettavissa taiteellisille kokeiluille ja sananvapaudelle ymmärrystä niin Eskelisen odotuksen mukaan juuri liberaaliporvariston ja vasemmiston suunnasta”. Enkä tietenkään voi hänen puolestaan vastata.

      Minä en osaa sellaista lukea tuosta katkelmasta enkä koko kirjastakaan. Haavikon ansiothan kirja tuo hyvinkin selvästi esiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *