Kansallisen kadottamisen tarina

Minulle väitettiin eilen, että pitää olla oikeasti törkeä, että maailmaa saa muutettua. Yritetään nyt sitten tässä omaa parasta ja katsotaan mitä saadaan aikaiseksi.

Mikäli siis päänuppisi ei tänään kestä sitä, että maailmaa yritetään muuttaa, suosittelen että lopetat lukeminen tähän, sillä alat vain tämän luettuasi nälviä, marista ja valittaa siitä, kuinka maailmaa ei voi kuitenkaan muuttaa.

Tänään moukaroin hellävaraisesti kymmenkiloisella höyrylekalla suomalaisen masentavan ympäristön tarinaa kohti kadotusta ja ikuista pimeyttä. Jos hyvin käy, tilalle voidaan tuoda pessimistit masentavaa valoisaa tulevaisuudenuskoa sitten joskus, kun kirjoittajakin ymmärtää paremmin mitä se positiivisuus on.

Eliminoidaan ihan ensimmäiseksi meidän jokaisen sisällä asuva negatiivinen populismi, joka on yleisvaarallisen tartuntataudin tasolla.

Populismin oikeutusta perustellaan yleensä sillä, että ”hyve asuu yksinkertaisissa, tavallisissa ihmisissä, joita kansasta on valtaosa, ja heidän kollektiivisissa traditioissaan.” (Wikipedia)

Juuri niin. Tässä meillä on pahuksenmoinen möykky.

Yksinkertaisuus ei tee ihmisestä hyveellistä eikä sitä tee yhteisten tapojen noudattaminenkaan, typerästä ajattelutavasta puhumattakaan. Me olemme aina arvostaneet niitä, jotka osaavat kuvata syvällisesti pahaa oloa. Mitä synkemmin, sen parempi, vaikka synkistely ei vie mihinkään.

Synkkänä on hyvä olla, koska se linkitetään usein kollektiivisiin kokemuksiin ja silloin vastuukin on aina muilla, eli huonoilla hallitsijoilla, tyhmillä kansalaisilla, sairauksilla, idioottimaisella lehdistöllä, pissapäisillä populisteilla, suurilla ikäluokilla, kaamoksella, Donald Trumpilla, Juha Sipilällä, punavihreillä, suurliikemiehillä, pienillä kengillä ja 30 vuotta sitten käydyn peruskoulun inhottavalla kanaviillokilla.

Samalla kun synkistelystä tulee performanssi, nostamme kansakunnan kaapin päälle ne, jotka tekevät pahasta olosta taidetta, bisnestä tai politiikkaa. Mitä armottomampaa jälkeä siitä syntyy, sitä parempi. Kohu-uutiset, itkuvirret ja kansan kiihottaminen itseään vastaan saavat helposti vastakaikua. Koska niistä tulee niin paljon vastakaikua, ilmaisuvoimaltaan vahvan opportunistin ja fiksun kannattaa olla negatiivinen. Se tuo yleisöä. Yleisö tuo suosiota ja suosio tuo kutsuja tärkeisiin paikkoihin, pikkutärkeisiin piireihin, vallan ja älymystön sisäpiiriin.

Suomalainen intellektuelli on hän, joka löytää hyvästä pahan

Olen lukuisia kertoja havainnut, kuinka negatiivissävyisellä kirjoittelulla saadaan valtava määrä lukijoita ja nyökyttelyä, mutta siitä ei jää mitään muuta käteen. Kirjoittaminen on silloin kuin vapaaottelun sivistyneempi muoto. Tapa käydä kaikin keinoin vastapuolen kimppuun. Osoittaa hetkellinen ylivoima, käyttää kynää tappavana tikarina. Nousta sankariksi sillä, että sai varoittamatta iskettyä tunkion kukolta nenän takaraivoon.

Mitä kovemman iskun sanoillaan kykenee iskemään, sitä enemmän tulee hurraa huutoja verta janoavalta yleisöltä. Jos haluaa rakentaa elämänsä vihalle, pahalle ololle, itsesäälissä piehtaroinnille, murheelle ja kaiken kattavalle pessimismille, niin ryhdy kirjoittajaksi. Voit toteuttaa itseäsi vaikka missä. Hauku poliitikot, nälvi yksinkertaisia ihmisiä, naura epäonnistuneille yrittäjille, tee omasta masennuksestasi tarina, kiihota vihaan, valita kengän pohjiin tarttuneesta koirankakasta, kanavoi pahaa oloa sanoittamalla laulu ja muista säveltää se mollissa.

Edellä mainittu ajattelu pitää tuomita kadotukseen

Kuinka monta suomalaista tarvitaan, että Donald Trump muuttaa politiikkaansa? Taitaa olla niin, että edes 5,5 miljoonaa ei riitä. Päin vastoin, mitä enemmän kiinnitämme huomiota häneen, sitä enemmän hän saa energiaa. Mitä me saamme siitäkään, että käytämme suuren osan ajastamme hallituksen kyvyttömyydestä murehtimiseen? Jos he ovat kädettömiä, niin mitä väliä? Meillä jokaisella on oma elämä. Eletään sitä.

Vaikka me nauramme niille, jotka vieläkin elävät kansalaissodan tunnelmissa, me elämme omaa kansalaissotaamme joka päivä. Taistelemme oman hyvän ja pahan kanssa. Yleensä se paha on hieman niskan päällä, vaikka toisin itsellemme uskottelemme.

Otetaan niskalenkki negatiivisesta märehtimisestä. Käytetään enemmän energiaa eteenpäin katsomiseen kuin vanhojen virheiden miettimiseen. Ne virheet eivät siitä muuksi muutu, eikä niistä kaikki edes ole opettavaisia. Ne ovat virheitä, jotka kannattaa usein unohtaa, sillä uutta miettimällä moni pahakin erehdys muuttuu lopulta vain hämäräksi muistoksi.

Kutsun siis ajattelemaan positiivisesti. Silläkin uhalla, että monissa koko ajatus aiheuttaa negatiivisen puistatuksen.

Kevyet heille!

 

 

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *