Pöllön kuulolla varustettu Kennedy

Suomesta tulee maailman paras paikka elää, tehdä töitä, yrittää ja asua, jos meitä ryhdytään johtamaan pöllön kuulolla ja Kennedyn älyllä.

Kun Business Insider listasi USA:n kautta aikain älykkäimmät presidentit, niin  J.F. Kennedy pääsi sijalle 3. Hänen tunnetuin lauseensa lienee:

”Älä kysy mitä tämä maa voi tehdä sinun hyväksesi, vaan mitä sinä voit tehdä tämän maan hyväksi.”

Kennedyn suurimmiksi ansioiksi lyhyeksi jääneellä presidentin uralla voidaan laittaa USA:n kasvuun liikauttanut, kunnianhimoinen talousohjelma ja panostus ihmisten tasa-arvon lisäämiseen.

Pöllö puolestaan on lintukunnan herkkäkorvaisimpia eläimiä. Sen kuuloaisti on esimerkiksi kyyhkyyn verrattuna 300 kertainen. Pöllö kykenee pelkän kuuloaistinsa varassa lentämään pimeässä ja koska sen oma eteneminen on käytännössä äänetöntä, se voi rekisteröidä saaliinsa uskomattoman tarkasti.

Ajatelkaa Suomea, jossa johtajat ovat pöllöjä, joilla Kennedyn idealismi.

Hengittäkää hetki naurultanne ja ajatelkaa mielessänne. Tällä hetkellä meillä on pöllöjä ja idealisteja, mutta meillä ei ole pöllön kuulolla varustettuja, innostavia, älykkäitä, epäitsekkäitä ja mukaansatempaavia idealisteja.

Meillä on lähinnä heikosti innostavia epäitsekkäitä, älykkäitä mukaansa tempaajia ja innostavia idealisteja. Sellaista tasapainoista pakettia ei oikein löydy mistään, vaikka kuinka etsisi.

Nykysuomalaisessa yhteiskunnassa rauhankyyhkytkään eivät kuuntele, huuhkaja on vain futisjoukkueen maskotti ja visionäärisesti innostavasta Kennedystä voi toistaiseksi vain nähdä märkiä unia.

Millainen sitten olisi pöllön supervoimilla varustettu nykyajan Kennedy?

Hän voisi olla yhtä hyvin nainen kuin mies tai vaikka sukupuoleton tai miksi ei jopa ryhmä. Hän olisi enemmän ihminen kuin poliitikko, vaikka kykenisikin tekemään myös politiikkaa. Hän olisi nykypoliitikkoja parempi ymmärtämään, miten ihmisiä yhdistetään kansan jakamisen sijaan. Hän löytäisi keinot luoda tasapainoa ja saada kaikki osaksi yhteiskuntaa. Hän ei päästäsi mitään ihmisryhmää helpolla, mutta ei tekisi kenestäkään kaiken syntipukkinakaan.

Tiedän. Yli puolet suomalaisista sanoo, että tuollainen on ihan höyrypäistä, imelän vaaleanpunaista ja puhtaan valkoista.

Eli söpöilyä vailla realismia.

Väärin! Pehmeät asiat ovat nykyajan kivikovia timantteja

Kennedy osasi innostaa: ”Uskon, että tämän kansakunnan tulee asettaa tavoitteekseen ihmisen lähettäminen kuuhun ja palauttaminen turvallisesti maahan ennen kuluvan vuosikymmenen loppua (vuonna 1961).” Samalla hän osasi valaa uskoa onnistumiseen: ”Emme tee näitä ja muita asioita, koska ne ovat helppoja, vaan koska ne ovat vaikeita.” Toki silloin elettiin muutenkin iloisen kasvun vuosikymmentä, siitäkään huolimatta innostavien visioiden merkitystä ei kannata aliarvioida.

Meillä muutoksesta puhutaan sanoilla: pakko, väistämätön ja elintärkeä. Ja sitä innostetaan sanomalla, että ”se pitää tehdä nyt, koska huomenna on myöhäistä.”

Vielä surullisempaa on se, että päätöksentekijöissä on niin paljon kuuroja. Kysyin muutamilta ihmisiltä, mitä tarvittaisiin suomalaisten yhdistämiseksi?. Siis siihen samaan lopputulokseen, mitä Kennedy sai aikaiseksi omilla visioillaan.

Vastauksiksi sain mm. parempi demokratia, yhteinen tarina, kohdellaan kaveria kuten haluamme itseämme kohdeltavan, koulutus, oikeudenmukaisuus, yhteinen malli, puolen tuuman teräsvaijeri (ajattele sitä henkisenä), Nokia, talvisota ja menestys.

Jos tuota listaa lukee ajatuksella, niin siitä puuttuvat sote, liikennekaari, väyläyhtiö ja maakuntahallinto. Tässä puhutaan paljon isommista asioista. Ihmisen tehtävästä, ihmisen asemasta, yhteistyöstä, yhteisestä suunnasta, vastuusta ja huolehtimisesta.

Samaan aikaan politiikka ja talous puhuvat euroista ja tunneista. Arvot halutaan peittää, koska niitä ei ole tai niiden pelätään karkottavan äänestäjiä.

Me tarvitsemme ryhmän ja yksilöitä, jotka osaavat kuunnella ja muuttaa kuulemansa yhteiseksi tarinaksi ja luoda uuden, paremman version demokratiasta

Politiikka on luotaantyöntävää siksi, koska se etääntyy yhä kauemmas demokratiasta ja siltä puuttuu suunta. Yhdelläkään puolueella eikä yhdelläkään poliitikolla ole suurta tarinaa. Jos jotakin tunteisiin vetoavaa onkin, se ei vetoa kuin pieneen ryhmään yksi kerrallaan.

Päätöksentekomme on juuttunut yksityiskohtiin ja yhteisiä asioita halutaan johtaa kuin yrityksiä. Salaamalla ja jakamalla valta vain harvoille. Edes yritysmaailmassa se ei ole enää menestysresepti. Riitelemme kuka kääntää laivan ruoria, vaikka kukaan ei oikein löydä laivalle oikeaa suuntaa.

Suomessa on huutava tilaus yhteiselle suunnalle, mutta kuka osaa sellaisen antaa? Keskustelu jumittaa kerta toisensa jälkeen vallan ja rahan jakoon, vaikka edessämme on valtava muutos ihmisten asemassa.

Suomea johdetaan aivan liian vähällä keskustelulla. Sosiaalisen median myrskyt ovat kuin gladiaattorien tarjoamaa viihdettä, johdattaen hyvin usein harhaisille poluille. Asioiden valmisteluvaiheessa ihmisten odotetaan olevan hiljaa, valmistelun arvostelua syytetään tietämättömyydeksi ja hidastelua änkyröimiseksi.

Mihin tämä maa oikein on menossa? Koska asioiden valmistelu tapahtuu salassa ja niihin ei saisi vaikuttaa kuin vaaleissa, elämme tyhjän keskustelun aikakautta. Olemme oikeasti niin ison muutoksen edessä, että salassa pidettävien valmisteluiden sijaan meidän pitää olla antiikin Kreikan keskustelukulttuurissa. Meillä pitää olla enemmän aikaa oppia asioita, oppia ihmisiä, oppia ymmärtämään, perustelemaan ja kuuntelemaan. Uusi informaatioteknologia tarjoaa sille mielettömät edellytykset, mutta poliitikot eivät ole osanneet tai halunneet ottaa niitä täysimääräisesti käyttöön.

Ehkä siellä pelätään oman vallan kutistumista.

Menestys syntyy yhteistyöllä. Mitä enemmän meillä on yhteistyötä, sitä enemmän meillä on mahdollisuuksia menestyä. Yhteistyö on mitä suurimmassa määrin pehmeitä asioita.

Siksi tarvitsemme sen vaaleanpunaisen kermakakkumaisen unelman ja kirsikan päälle.

 

 

 

Olipa kerran pikkusieluinen radikaali

Pikkusieluinen radikaali on henkilö, joka löytää yhdestä lauseesta takuuvarmasti sanan, jonka voi tulkita muiden vahingoksi tai tyyppi joka ymmärtää sen tahallaan väärin ja kertoo pahastumisensa julkisesti. Mikä tahansa nopeasti lähetetty Twitterviesti voi tarpeesta riippuen olla fundamentalistifeministin, luonnonsuojeluanarkistin, maahanmuutovastustajafasistin, punavihreän hipsterin, agnostikon, perussuomalaisen, kepulaisen, demarin tai kokkarin mielestä huonosti harkittu.

Pikkusieluinen radikaali voi olla myös ihan tavallisen ihmisen somepäästö – eli aivopierun vaarallisempi versio. Harmitus mitättömästä asiasta, josta hänen oma sosiaalisen median vertaisryhmänsä saa aikaiseksi yleisen kauhistuksen.

Riippumatta siitä, mihin edellä mainittuun ryhmään kuuluvatkin, pikkusieluisten radikaalien yhteinen logiikka on saada muut voimaan pahoin siitä, että heillä itsellään on paha olo.

Välillä tuntuu siltä, että lapsetkin ovat fiksumpia kuin me aikuiset. He sentään tietävät, että ei kannata suututtaa äitiä, koska jos äiti suuttuu, niin isä suuttuu siitä että äiti suuttui ja sen jälkeen kotona ei ole enää kivaa.

Huumorintajuton pikkusieluisuus on viholliselle oiva hyökkäyskohde ja suomalaisten kotoinen turvallisuusuhka

Meidän suurin turvallisuuspoliittinen uhkamme ei ole se, että tänne muuttaa ihmisiä eri kulttuureista, ei se että vallassa on vanhoja partoja, jotka ajattelevat vanhanaikaisesti eikä se että meillä on epätasa-arvoa. Meidän ei tarvitse turvallisuusmielessä olla kauhean huolissamme myöskään siitä, että sovinistit nolaavat itsensä laukomalla välillä tyhmiä tai joku maahanmuuton puolustaja tai vastustaja tuntuu liian idealistiselta.

Sen sijaan meidän pitää olla huolissamme siitä, että  tasapainomme heilahtaa aina, kun joku on jostakin asiasta selvästi eri mieltä kuin itse olemme ja saa provosoivalla, tahallaan yksinkertaistavalla tavallaan ihmiset heti suuttumaan tai vastavuoroisesti uskomaan mihin tahansa.

Juuri niin, mihin tahansa.

Jos joku haluaa hyökätä meidän kimppuumme, hän ei tarvitse siihen tykkejä, panssarivaunuja eikä sotajoukkoja. Riittää kun hän saa riittävän määrän ihmisiä uskomaan omaan sanomaansa ja toisen puolen ihmisistä suuttumaan esitetyistä ”faktoista”.

Jo Winston Churchill kuvasi kiihkeän keskustelun tuomaa mahdollisuutta jakaa väärää tietoa osapuilleen seuraavasti: ”Voin yhdessä puheessa esittää niin paljon uskottavalta kuulostavia lukuja, että vastapuolelta menee ainakin viikko tarkastaa niiden todenperäisyys.” Vaikeasti tarkistettavien ja suuttumusta aiheuttavien väitteiden esittäminen on vain yksi lukuisista keinoista, joilla tavallinenkin, täysjärkisenä itseään pitävä ihminen voidaan saada tolaltaan.

Me suomalaiset olemme edelleen hyväntahtoisia höpsöjä, jotka mieluummin hermostuvat kärjistetyn tiedon ääressä, kuin käyttävät hermostumisensa sijaan energiaansa asioihin perehtymiseen. Ajattelemme liian helposti, että jaetun tiedon on pakko olla ainakin jollakin tavalla totta, koska joku on sen jakanut. Tai vastaavasti jos tieto tulee väärästä lähteestä, sitä ei uskota, vaikka se olisi oikeaakin tietoa.

Jaa että meillä tietoon voi yleensä luottaa? Katin kontit!

Meillä laitetaan ihan yhtä vääristynyttä tietoa liikkeelle, kuin muuallakin. Sen leviäminen johtuu siitä, että elämme tietotyhjiöissä. Käytämme tiedonhakuun Googlen ensimmäisenä tulevia hakutuloksia ja Facebookin jaetuimpia uutisia. Meillä on niin kiire, että kenelläkään ei ole aikaa tarkastaa asioita kunnolla. Suututtava viesti on jo saavuttanut koko kansan, ennen kuin joku kertoo, että juttu ei ollut ihan niin kuin se olikaan.

Jotkut ovat oppineet elämään hämäävän tiedon keskellä.

Muistan vuodentakaisen keskusteluni erään Suomessa opiskelevan venäläisen kanssa. Puhuimme Ukrainasta ja siitä onko oikein, että Venäjä väittää, ettei se ole hyökännyt Krimille. Opiskelijan ajattelu oli suomalaisittain mielenkiintoinen ja se meinasi johtaa kahden eri maan kansalaisen kiihkeään sanalliseen taisteluun. Kiitän onneani, että huoneeseen tuli samalla hetkellä kolmas henkilö, joka sai alkavan kuohun laantumaan. Ilman sitä, olisi minultakin saattanut jäädä oppimatta pari informaatiosodan keskellä jatkuvasti elävän ihmisen selviytymiskeinoa.

Ne neuvot ovat opiskelijaa lainatakseni seuraavat:

”Kukaan Venäjällä ei usko tunnettuja medioita. Tietoa haetaan riippumattomien kommentaattoreiden raporteista. Heitä löytyy molemmilta puolilta rajaa.” Samaan aikaan toisaalta: ”Oman valtion suojelemiseksi tapahtuva valehteleminen on täysin hyväksyttävää, älykästä ja hyödyllistä.”

Vastustajan hämmentäminen ja suututtaminen onkin todistetusti osa Venäjän strategiaa. Se on myös Trumpin strategiaa ja se oli brittilehdistönkin tapa ”jakaa informaatiota” brexitin hyödyllisyydestä.

Siinä kun me suomalaiset tulkitsemme kerrottua usein vähän turhankin pilkuntarkasti, venäläiset ja monet muut kansakunnat näkevät saatavilla olevan tiedon laadussa suurempaa toleranssia. Monissa maissa jatkuva informaatiovaikuttamisen keskellä eläminen on tehnyt ihmisistä luonnostaan kriittisiä ja suhtautumaan myös moniin asioihin paljon kevyemmin kuin me.

Meidän on opittava hallitsemaan sisällämme olevaa pikkusieluista radikaalia. Suuttunut ihminen on aina altis tyhmille teoille. Yhden ihmisen tyhmä teko ei tarvitse montaakaan ajattelematonta seurakseen, kun siitä syntyy jo iso kansallinen ongelma. Siitäkin meillä on ihan lähimenneisyyden esimerkkejä.

Suuttumisen sijaan meidän pitää harjoitella sitä, miten käännämme oman suuttumuksemme ja ärsyyntymisemme hyödyllisiksi teoiksi, rakentavammaksi keskusteluksi, syvemmäksi analyysiksi, huumorintajuisemmaksi asenteeksi ja paremmaksi yhteisymmärrykseksi.

Jos me emme siinä onnistu, käytämme aivan liian suuren osan energiastamme aivan turhiin asioihin, olemme alttiita ulkoisille vaikuttamisyrityksille ja kuka tahansa mistä tahansa voi halutessaan saada meidät sekaisin ja puolustuskyvyttömiksi.

Suomen voi pian vallata ilman aseita, somearmeijan voimin.

 

 

Raha jumittaa aivot

Köyhällä ei ole varaa tehdä huonoja päätöksiä ja ostaa halpaa. Siitä huolimatta suomalaiset käyvät sankoin joukoin ostamassa Viron halpaa viinaa ja yrittävät omaan tahtiinsa juoda itsensä hengiltä. Rikas voi puolestaan juoda vähän vähemmän ja kalliimpaa ja ottaa enemmän riskejä sekä tehdä voittoja muualla. Lopulta sekä köyhät että rikkaat voivat olla yhtä sokeita omille valinnoilleen.

Raha tekee ihmisestä todella helposti idiootin, joka yrittää perustella typerää tai itsekästä käytöstään rationaalisuudella.

Keskustelu rahasta näyttää usein loogiselta, vaikka syvällinen ajatus loistaa poissaolollaan. Juuri tällä viikolla tuli YLE:n Ulkolinja dokumentti Etelä-Afrikan tasavallasta, jossa juuri talouden ottaminen politiikan ohjenuoraksi on yksi pääsyistä siihen, että maalla menee nyt huonommin kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Dokumentin pääväittämä oli se, että rahan perusteella tehdyt päätökset ovat johtaneet maailman suurimpaan talouden epätasa-arvoon. Maasta löytyy erittäin rikkaita, mutta samalla absoluttisessa köyhyydessä elävien määrä on ennätyksellinen. Maa ei ole enää vakaa. Opiskelijamielenosoituksetkin johtavat hengenvaarallisiin yhteenottoihin viranomaisten kansa.

Suomi on Etelä-Afrikan tasavaltaan verrattuna onnellinen ja tasa-arvoinen lintukoto. Meillä hyvin harvojen rikkaiden on tarpeen rakentaa viisi metriä korkeaa muuria talonsa ympärille. Varsin monen suhteellisesti ottaen varakkaan puhelinnumero on ihan vapaasti saatavilla, eikä panssaroituja autoja tarvitse kovinkaan moni. Siksi meillä voidaan käydä keskustelua siitä, että eriarvoisuus taloudessa on ihan hyvä juttu. Varakkuuden ja turvattomuuden suhdeluku on niin hyvä, että lisävarakkuudesta ei ole mitään erityistä lisäongelmaa. Se aiheuttaa ehkä vähän tarvetta lisäturvallisuuteen ja suojelemaan omaisuuden esille tuloa, mutta sekin on nykyisin varsin helppoa.

Suomalaisten köyhien ja varakkaiden onneksi, oma vaatimaton luonteemmekin on estänyt liian räikeiden erojen syntymisen. Moni varakas ei erotu kadulla millään tavalla tuulipukukansasta. Vain äkkirikkaat korostavat varakkuuttaan. Se antaa sekä rikkaille että köyhille yhteisen naurunaiheen.

Yksi amerikkalainen konsultti sanoi viime kesänä, että ”Se mitä sinulla on pankkitililläsi, kertoo siitä, miten olet onnistunut elämässäsi”. Hän itse oli perheetön, 4-kymppinen monimiljonääri, joka piti omia opetuslapsiaan omana perheenään.

Suomessa johtajien suurista palkoista on esitetty paljon julkista kritiikkiä. Monen mielestä heille ei saa maksaa niin paljon. Puolustelijoiden mielestä hyviä johtajia ei saa halvalla. Vain hyvin harva kiinnittää huomiota siihen, että itse asiassa yksi suurten palkkojen syy on se, että johtajat pitävät omaa keskinäistä rankingia palkoista. Kenelle maksetaan eniten on aina vuorollaan kukkulan kingi. Ykkössija vaihtelee sopivan usein ja siksi kaikki ovat lopulta olevinaan tyytyväisiä.

Samaa mahdollisuutta tarjotaan evääksi suurelle kansanosalle. Jos jatkossa vaikka annetaankin ammattilaisten ja työnantajien keskustella vapaasti palkoista. Sitä mallia on jo kokeiltu Virossa. Se on pahimmillaan johtanut siihen, että autonasentajan palkka on kovempi kuin lääkärin. Se maksaa jolla on varaa, mutta kuinka kauan. Viroa on käytetty esimerkkinä myös siitä, kuinka verotus pitää järjestää. Vaikka me olemme pitäneet Viroa jotenkin talousdynamiikan ihannemaana, sielläkin puhutaan jo veronkiristyksistä. Ehkä se talouden ylikorostaminen ei sittenkään ole ollut pitkäaikainen ratkaisu.

Talouden eli rahan ylikorostuminen on johtanut siihen, että markkinatalouden notkahdellessa myös kansakunnat notkahtelevat. Jos elämä mitataan rahassa ja ilman riittävää määrää rahaa ei ole kunnollista elämää, niin kyllähän siinä maltillinenkin alkaa hermostua. USA:n Trump ilmiö on saanut virtaa keskiluokan taloudellisen aseman heikentymisestä, joka teollisuustyöntekijöiden kohdalla on alkanut laskea jo 1970 luvulta lähtien. Englannin brexit äänestyksessä oli iso osansa taloudella. Suomessa protestiäänet tulevat niiltä, jotka kokevat maahanmuuton vievän heiltä viimeisetkin työpaikat ja lisäksi nipistävän sosiaaliviranomaisten avustuksia. Köyhät maahantulijat tulevat kilpailemaan samoille apajille toisten köyhien kanssa. Mitä rikkaat sanoisivat, jos heidän johtajapaikoistaan yhtäkkiä kilpailisivatkin ulkomailta tuodut kivikovat johtajat? No se on monen onneksi utopiaa, eikä siinä ole oikeastaan miettimisen aihetta. Kaikkein kovimmat huiput löytävät perheelleen mukavan asuinsijan mistä päin maailmaa tahansa.

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa 4.11.2016 väitelleen Niilo Luotosen väitöstutkimuksen mukaan onnellisimpiin ihmisiin kuuluvat ne, jotka omistavat osakkeita. Taustalla oleva tutkimus perustui 19 Euroopan maassa kerättyyn yli 100 000 kotitaloutta kattavaan aineistoon. Osakkeenomistajat olivat onnellisempia kuin saman määrän varallisuutta omistavat ei-osakkeenomistajat.

Luotosen mukaan: ”Mielihyvää osakkeenomistajille voivat tuottaa heidän keskinäiset keskustelunsa sijoituksista ja niiden kehityksestä. Sosiaalisen kanssakäymisen lisäksi osakkeenomistajien yleistä tyytyväisyyttä omaan elämäänsä voi lisätä se, että he usein suunnittelevat omaa tulevaisuuttaan tekemällä pitkän aikavälin osakesijoituksia”. (Lainaus Aalto yliopiston tiedotteesta).

Osakkeenomistajat eivät siis ole onnellisempia siksi, että heillä on enemmän varallisuutta, vaan siksi, että heidän tapansa ajatella rahaa on pitkäjänteisempi ja tuo myös enemmän yhteenkuuluvuutta toisten samankaltaisesti ajattelevien kanssa. Toinen mielenkiintoinen havainto, joka mainitaan saman Aalto yliopiston tiedotteen alussa on seuraava:

”Jatkuva taloudellinen ahdinko voi esimerkiksi ohjata tiukasti huomiomme erääntyviin maksuihin, jolloin emme keskity tarpeeksi muihin eteen tuleviin päätöksiin”.

Asian sopivasti yksinkertaistaen voisi siis sanoa, että kun päätöksenteossa tärkein asia on saada huomisen laskut maksettua, päätökset eivät useinkaan ole kovin hyviä. Tästä tulee mieleeni esittääkin isomman tason kysymys. Onko mahdollista, että poliittinen päätöksentekommekin on jumittunut niin, että huomenna erääntyvä lasku estää meitä samaan aikaan katsomasta pidemmälle? Ja että koko keskustelumme Suomen taloudesta on aivan liian lyhytnäköistä, keskittyen ratkaisemaan nykyihmisen ongelmaa köyhyydestä nousemisessa tai rikkaiden varallisuuden ylläpitämisessä/ kasvattamisessa. Olemmeko omassa itsekkyydessämme niin lyhytnäköisiä, että katsomme vain huomista?

Ja johtuuko osa köyhienkin elämän ongelmista juuri siitä, että heillä riittää raha vain huomiseen? Katsetta on ihan toivotonta laittaakaan pidemmälle. Varsinkin kun tietää, että oman tilanteen parantuminen vaikkapa työttömästä työllistetyksi ei muuta sitä todellisuutta laskujen suhteen. Edelleenkin on vain yritettävä löytää raha huomiselle.

Jos niin on, niin ongelma on yhteinen. Sekä rikkaat että köyhät ja kaikki siltä väliltä ovat kollektiivisesti typeriä. Me kaikki katsomme vain omaan napaamme, vaikka kuinka mahtipontisesti väitämmekin katsovamme kauas tulevaisuuteen.

Meidän on siinä tapauksessa löydettävä uusi tapa keskustella.