Some ei ole pelkkää puppua

Torstaina sain kuulla, että eräs iso suomalaisyritys oli halunnut tutkia tarkemmin kymmenen sosiaalisen median vaikuttajan tapaa toimia. He tilasivat työn ulkopuoliselta tutkimusyhtiöltä. Sain tiedon siitä, että minä olin yksi tutkimuskohteista suunnilleen samalla hetkellä kuin tutkimustulokset esitettiin tälle yritykselle.

Tieto tuli minulle Twitter -kontaktini kautta.

Tänään Vihreät valitsee uuden puheenjohtajan väistyvän Ville Niinistön tilalle. Niinistö on monen muun määritelmän lisäksi Twitter -poliitikko, joka on nostanut Vihreät ennätyssuosioon. Hän ottaa kantaa asioihin ja osallistuu keskusteluihin. Hän rakentaa politiikkaa sosiaalisen median keskustelujen avulla. Itsekin olen useamman kerran ollut hänen kanssaan samassa keskustelussa. Tämä siitä huolimatta, että emme ole koskaan keskustelleet kaksistaan livenä.

Helsingin suosituin korkea päättäjä saattaa olla vaikeata nimetä. Annan kuitenkin kaikki pisteeni Pekka Saurille, joka jäi juuri pois apulaiskaupunginjohtajan tehtävästä. Hänen ansiostaan jäykkänä pidetty rakennusvirasto muuttui nopeasti reagoivaksi ja kuntalaisia kuuntelevaksi. Helsingin Vihreiden iso virhe oli nimetä pormestariehdokkaaksi Anni Sinnemäki, johon ei juurikaan törmää Twitterissä. Jan Vapaavuori sen sijaan siellä näkyy. Tosin ei hänkään kovin ahkerasti. Saurin toimintatavan vahvuudesta kertoo jotakin se, että jopa eräs entinen kokoomuslainen kansanedustaja sanoi, että olisi äänestänyt Sauria, jos hän olisi ollut ehdolla.

Sosiaalinen media on täynnä täyttä roskaa, mutta sen roskan seassa on myös paljon hyödyllistä toimintaa. Ne ihmiset, jotka keskittyvät somessa vain meuhkaamiseen ja roskan keräämiseen tai jakamiseen, hukkaavat ison mahdollisuuden.

Itse olin neljä vuotta sitten täysin Mr nobody somessa. Viimeisen puolen vuoden aikana minulta on sen sijaan kysytty ainakin kolme kertaa sitä, haluanko perustaa jonkin yhteisön. Jos haluan, niin siihen olisi tulossa ihmisiä. Ilman somea tämä tuskin olisi mahdollista. Somen kautta olen myös tutustunut lukuisaan määrään uusia ihmisiä, joihin en ehkä muuten olisi törmännyt. Somen kautta on jopa syntynyt muutama ystävyyssuhde.

On täysin jokaisen ihmisen oma asia, mikä on sosiaalisen median asema omassa elämässä. Se on kuitenkin varmaa, että ne jotka osaavat käyttää sosiaalista mediaa omalle persoonalleen sopivalla tavalla, löytävät sen kautta miljoona muutakin asiaa kuin klikkiotsikot ja tahallisista väärinymmärryksistä johtuvat riidat.

 

Politiikka tuhoaa nyt itse itseään

Hallituskriisi nosti politiikan jännityskertoimen tasolle, jota on nähty viimeksi ehkä 1970 luvulla. Perussuomalaisten sisäinen hajaannus oli vähällä kaataa toimivan hallituksen. Lopputulos on yllättävämpää jännityselokuvaa kuin House of Cards tai Vallan linnake.

Mm. politiikan tutkija Kimmo Grönlund kommentoi Twitterissä, että House of Cardsiin vertaaminen tulisi lopettaa. Menen itse pidemmälle.

Viimeisin poliittinen käänne osoittaa sen, että politiikka on irronnut omaksi kokonaisuudekseen. En ole Perussuomalaisten kannattaja, mutta ihmettelen kyllä sitä tapaa, miten hallituksen pystyssä pitäminen hoidettiin. Vaikka hallitus onkin joutunut ratkaisemaan vaikeita kysymyksiä, on sen toimintaa myös arvosteltu raskaasti. Nyt se tekee mitä tahansa pysyäkseen pystyssä.

Politiikan suurin ongelma on se, että äänestäjällä ei ole enää mitään keinoja äänestää itselleen mieluista politiikkaa. Vaaleissa yksikään puolue ei suostu kertomaan, mitä ne oikeasti aikovat tehdä. Arvot ovat ehkä jollakin tavoin tunnistettavissa, mutta keinot vaihtelevat siistien ja likaisten välillä tilanteen mukaan.

Tämä hallituskausi voi johtaa soten ja muutaman muun ison poliittisen päätöksen läpimenoon, mutta heikentää edelleen äänestäjien luottamusta siihen, että heille annetuista lupauksista pidetään kiinni.

Politiikka syö itse itseään

Myötäilypolitiikan aika on ohi

Yksi Jan Vapaavuoren kunnallisvaaleissa syntyneen vaalimenestyksen syistä oli se, että hän sanoi lähtökohtaisesti vastustavansa Helsinkiin rakennettavaa suurmoskeijaa. Kokoomus saattoi vaalien jälkeen huokaista helpotuksesta, että Vapaavuoren johdolla saavutettiin melkoinen torjuntavoitto. Kokoomuksen kannalta vain hitaasti kasvava ongelma on siinä, että Vapaavuoren suoruus on Kokoomuksen ulkopuolella enemmän pidettyä on Orpon diplomatia.

Ulkomaalaiskysymys oli myös Jussi Halla-ahon puheenjohtajanimityksen tärkein taustatekijä. Mukanaan hän nosti perussuomalaisten johtoon kokonaisen maahanmuuttovastaisen tiimin. Timo Soini yritti parhaansa mukaan vaieta ongelman hiljaiseksi, mutta eihän se siitä mihinkään kadonnut.

Vapaavuori eroaa Halla-ahosta kuitenkin siinä, että hän ei vastusta maahanmuuttoa.

Vaikka Vapaavuori ilmoitti vastustavansa moskeijaa, hän kirjoittaa juuri nyt, että Kokoomus ei voi olla samassa hallituksessa kuin Halla-ahon ajattelulla varustetut Perussuomalaiset. Vapaavuoren mukaan ihmisarvo ei ole edes poliittista kauppatavaraa.

Tässä on juuri se kriittinen kohta, missä suomalainen maahanmuuttokeskustelu yleensä epäonnistuu.

Suvaitsevaiset eivät kestä mitään kritiikkiä maahanmuuttoa kohtaan ja kärjekkäät niputtavat kaiken maahanmuuton samaan ja kaikkea maahanmuuttoa pidetään ongelmana.

On ehkä liian paljon toivottu, jos näin maahanmuuttomyönteisenä, mutta silti ongelma-alueitakin näkevänä, huomaisi entistä useammin, että ikävistä asioista ja peloista voidaan puhua kiihkottomasti, mutta asioiden oikeilla nimillä.

Se suurin ongelma nimittäin on, että molemmat osapuolet kiinnittävät liikaa huomiota siihen, miten argumentoidaan oma kanta.

Tärkeämpää on ratkaista väistämättömät tosiasiat. Kuten ne, että Suomeen tulee jatkossakin sekä pakolaisia että muiden syiden vuoksi maahan muuttavia, mutta me emme ole vieläkään keksineet sitä viisasten kiveä, miten yhteistyö eri kulttuurien välillä saadaan mahdollisimman toimivaksi.