Pitääkö naisten kissatappelut huomioida työelämässä?

Avasin keskustelun siitä, että Suomessa on korkeat luvut kiusaamisessa työpaikoilla. Erityisen korkeita ne ovat julkisella sektorilla, jossa työskentelee paljon naisia. Kiusaamista tulee niin työkavereilta kuin asiakkailta ja hieman myös esimiehiltäkin.

Kun keskustelu lähti lämpiämään, niin mukaan tuli myös väite siitä, että naiset ovat lähtökohtaisesti riidanhaluisempia kuin miehet. Tämä väite nostettiin naisten toimesta. Kun väite esitettiin, oli pakko googlata. Tiedän – Google antaa kaikenlaisia hauskoja hakutuloksia.

Yksi niistä oli Ilta-Sanomien vuonna 2008 kirjoittama juttu ”laatulehti” Daily Mailin julkistamasta ja Royal Societyn tekemästä tutkimuksesta. Siinä todettiin, että vaihdevuodet vähentävät naisten halukkuutta konflikteihin.

Tutkimuksessa siis väitetään todistetun, että lisääntymisiässä oleva nainen on herkempi kilpailemaan kanssasisartaan vastaan ja se johtaa myös naisten välisiin riitoihin.

En todellakaan väitä, että nielen tuon ainoana vastauksena. Mutta onhan tuo tietysti mielenkiintoinen väite, kun ottaa huomioon sen, mitä naisvaltaisista työpaikoista puhutaan.

Jos legenda naisvaltaisten työpaikkojen riidoista johtuukin juuri tuosta evoluutiopsykologiasta, niin miten se sitten pitää ottaa huomioon rekrytoinnissa tai johtamisessa?

Pitääkö keskittyä vain vaihdevuodet saavuttaneisiin tai ne jo ohittaneisiin naisiin? Tai pitääkö ainakin huolehtia, että heitä on riittävä määrä tasoittamassa kiistoja? Vai pitääkö tehdä jotakin muuta?

Itse olin alun alkaen ajatellut, että naisvaltaisten työpaikkojen ongelmat johtuvat osittain siitä, että niillä aloilla tehdään sangen usein paljon huonosti johdettuja töitä pienellä palkalla ja ikävillä työajoilla.

Mitä mieltä itse olet? Selittääkö evoluutiopsykologia, eli se että naiset tappelevat lopulta miesten suosiosta, sen että nainen on toista kohtaan susi myös työpaikalla?

Juu kiitos, mulla on valmiiksi kypärä päässä…:)

Kiltteyden harha

Kun vielä vauvaikäinen lapsi tulee vierastamisen vaiheeseen, lastenlääkäri toteaa, että on ihan tervettä, että lapsi osoittaa sen huutamalla.

Kun aikuinen kokee vääryyttä, on varsin yleistyneen käsityksen mukaan oikein, että hän osoittaa asiasta nootin virallista reittiä ja jää odottamaan sitä, kun viranomaiset päättävät prosessin mukaisessa järjestyksessä.

Nykyihmisille on tullut kummallinen harha siitä, että vain hillitty ja hyväkäytöksinen ja olemassa olevien järjestelmien mukainen ilmaisumuoto on sopiva. Suuttuminen on merkki itsehillinnän puutteesta tai kypsymättömyydestä. Nuoretkaan eivät enää ole suuressa määrin vihaisia, vaan hiemankin anarkistisesti käyttäytyvä nousee näkyväksi. Hän on jotekin poikkeusyksilö, johon yhteiskunta ei ole vielä saanut otetta.

Kiltteys on yliarvostettua, vaikka samaan aikaan voi sanoa, että niin on pahantekokin. Meille on hyötyä, jos opimme uudelleen myös suuttumaan oikealla tavalla ja sietämään suuttumusta.

Asiat eivät muutu, jos kukaan ei suutu. Niinhän sitä sanotaan, vaan harva uskaltaa. Harva uskaltaa suututtaa auktoriteettaja. Mielummin jupistaan ja tehdään hiljaa omalla tavalla kuin sanotaan, että tämä ei enää vetele.

Perjantain ammattiyhdistysliikkeen mielenilmauksesta voi olla ja pitääkin olla montaa mieltä. Työnantajat saavat suuttua, poliitikot saavat suuttua ja mielenilmaukseen osallistuneiden suuttumus on sallittua.

Paljon ratkaisevampaa on se, mitä suuttumuksen jälkeen tapahtuu. Tulkitaanko suuttumus lapselliseksi ja turhaksi valittamiseksi tai kypsymättömyydeksi? Syyllistyykö vastapuoli opettamiseen tai pahimmillaan mielipiteiden aliarvioimiseeen?

Aikuisen suuttumus on merkki siitä, että nyt on kävelty rajan yli. Olivat tarkoitusperät sitten poliittiset tai itsekkäät, on tärkeämpää mennä niiden syiden taakse kuin jumittua siihen, oliko suuttumus oikealla tavalla organisoitua.

Suuttumus on suuttumus ja välillä se purkautuu hassulla tavalla. Siinä se ei edes erottele tyhmiä tai fiksuja toisistaan.

Jos joudut puhtaroimaan sitä, saako asioista suuttua, kannattaa miettiä sitä, millaisissa yhteiskunnissa erimielisyydestä rangaistaan herkimmin.

Vähemmän älykkäät sukupolvet

Sanoin yhdelle vuonna 1977 syntyneelle tutulle, että hänen ikäluokkansa on kaikkien aikojen koulutetuin ikäluokka Suomessa ja tulee luultavasti sellaiseksi jäämäänkin. Sain häneltä hauskan vastauksen:

”Nuorempi sukupolvi haluaa somevaikuttajiksi ja kuvaa omaa persettään ja ostoksiaan tai horisee kaikkitietävinä kaikesta blogeissa ja vlogeissa. Huomiota hakiessaan heillä ei ole realiteetteja eikä kärsivällisyyttä.”

Itse olen hieman vanhempaa, vähemmän koulutettua ikäluokkaa, joten minulla ei kaiketi ole kauheasti varaa sanoa.

Siinä olen kyllä samaa mieltä, että nuoremmassa sukupolvessa on aiempia järkyttävästi enemmän omaan napaan suuntautuvaa itsekkyyttä ja häpeilemätöntä tyhmyyttä sekä lyhytjänteisyyttä.

Ikävä totuus näyttää olevan, että suomalaisten – kuten muidenkin länsimaalaisten kansojen – älykkyys laskee sitä mukaa, kun uusia sukupolvia tulee. Keskimääräinen koulutustasokin on Suomessa lähtenyt laskuun jo vuosia sitten, vaikka monessa maailman maassa se nousee edelleen. Toki lähtötilanteetkin ovat olleet erilaisia.

Samaan aikaan meillä onneksi keskustellaan siitä, että peruskoulua ja lukiota pitäisi kehittää. Viime vuosikymmenet se on vienyt erikoistumisen suuntaan. Jotakin viime vuosikymmeninä on mennyt pahasti vikaan, kun ammattilaisetkin ovat kehityksestä ymmällään.

Keskusteluun mahtuu siis vielä hieman lisää pohdintaa ja sitä tarvitaankin, koska meneillään on esimerkiksi lukiouudistuksen valmistelu.

Itse olen miettinyt esimerkiksi sitä, mikä vaikutus oppimiseen on ollut sillä, että jo yläasteilla ja parhaimmillaan jopa ala-asteilla on valinnaisia erikoisluokkia? Ne kyllä auttavat erityisen lahjakkaita, jaksavia ja kotoa tavallista enemmän tukea saavia menestymään. Yleesä nimittäin jossakin asiassa erityisen lahjakas suoriutuu monesta muustakin asiasta keskimääräistä paremmin. Sen sijaan suuri massa oppilaista menettää erikoisluokkien vuoksi lahjakkaita kirittäjiä viereltään.  Tässä käy niin, että lahjakkaat muodostavat jo koulussa oman todellisuutensa ja vähemmän menestyvät omansa. Koulu erottelee heidät entistä kauemmaksi toisistaan, joka taitaa näkyä myös jatko-opinnoissa.

Entä jos nykyinen koulun valinnaisuus jakaakin lapset entistä aiemmin voittajiin ja häviäjiin? Jos onkin niin, että ennen kaikenlaiset samassa luokassa johti siihen, että sieltä nousi hyvien vanavedessä muutama keskitasoinenkin, kun oli esimerkki vieressä ja toisenlainen kilpailu?

Lisäksi on käynyt niin, että erityistä tukea tarvitsevat on siirretty monessa paikassa erityisluokilta osaksi tavallista luokkaa. Opettajat raportoivat jo ongelmista, kun tukea tarvitsevat häiriköivät tavallistenkin oppilaiden tekemistä.

Samantyyppisestä ongelmasta viestitään myös ammatillisten oppilaitosten osalta. Sielläkin resursseja on vedetty niukemmiksi ja yhä suurempi osa oppilaista on samaan aikaan erityisen tuen tarpeessa.

Eikö tämä kehitys ole ihan syvältä ahterista maassa, jossa pitää jatkossa kyetä tekemään enemmän asioita yhdessä ja luomaan entistä enemmän yhteyttä monien kulttuurien ja monien elämänmuotojen välillä?

Politiikan puolella tehdään tämän lisäksi päätöksiä, jotka johtavat koulutuksen resurssiongelmiin.

Kuten tutkija Mika Pantzar kuvasi yleistä tilannetta mukavan värikkäästi: ”On tyhmää valittaa osaajien puutteesta maassa, jossa leikataan koulutuksesta.”

Entäpä sitten se laskeva älykkyys?

Siitä ollaan ymmällään muuallakin kuin Suomessa. Laskeva älykkyyden trendi on havaittu kaikissa pohjoismaissa.

Mitäpä jos se liittyykin tietotekniikan käyttämiseen? Esimerkiksi ennen gps laitteiden tuloa, taksikuskit osasivat isonkin kaupungin kadut ulkoa ja oppivat reitit. Siinä hommassa tarvittiin luovuutta ja omia hoksottimia. Nyt tämä on korvattu gps laitteilla, joiden avulla kuskit silti tekevät tyhmiä reittivalintoja ja jopa eksyvät.

Vuosi sitten Uusi Suomi -verkkojulkaisu kirjoitti siitä, että islantilainen deCODE yritys oli tehnyt tutkimustyötä ihmisen älykkyydestä. Heidän mukaansa kasvanut koulutustaso on ajan kanssa korvannut älykkyyttä.

Heidän mukaansa sitä älykkyyttä. mitä ennen tarvittiin hengissä pysymiseen, ei enää tarvita.

Tavallaan se on ymmärrettävää ja hienoa. Mutta jos älykkyys laskee samaan aikaan kuin koulutus, tilanne saattaakin olla toisenlainen.

Joku selitti suomalaisten laskevaa älykkyyttä sillä, että pääosa suomalaisten älykkyyden kehitystä mittaavasta aineistosta syntyy armeijan lähtötasotestien perusteella. Juuri niissä luvut ovat heikentyneet voimakkaasti. Esitettiin selitystä, että kaikki eivät vain jaksa suhtautua siihen testiin tosissaan. Jos se on laskevan älykkyyden syy, niin voisiko se olla seuraus? Ollaan lyhytjänteisempiä, ei jakseta keskittyä eikä viitsitä nähdä vaivaa?

Vai onko tulevien sukupolvien itsekeskeinen egoilu itsekkäillä elämänvalinnoilla jo sillä tasolla, että ei ketään kiinnosta? Antaa robottien hoitaa kaikki ajattelu ja raskas työ. Keskitytään me vaan kaikkeen kivaan ja merkitykselliseen.

Kun vaan vielä tietäsi, mikä on elämän merkitys….