Henkilökohtainen tilitys

Sillä hetkellä kun ihminen hukkaa elämältään suunnan, hän kadottaa paljon muutakin sellaista, mitä ei koskaan olisi uskonut kadottavansa. Kerron nyt hyvin henkilökohtaisesti mitä ajatuksia liikkuu ihmisen päässä, kun mikään, mihin tarttuu, ei tunnu oikealta.

Olen miettinyt tämän kirjoittamista kauan, koska samaan aikaan kun arvostamme kokemusta ja elettyä elämää, talouselämä liputtaa yltiöpäisenkin positiivisuden ja jatkuvan menestyksen nimiin. Itselläni nykyinen yltiöpäinen positiivisuus tuli vasta ylimitoitetun negatiivisuuden kautta.

Siinä onkin miettimistä.

Eräs yhteistyökumppanini kysyi noin vuosi sitten, ”mitä sinulle Pasi on tapahtunut?”. Hän tarkoitti sitä positiivisessa mielessä. Hän huomasi, että minussa oli tapahtunut joku muutos, mutta hän ei huomannut sitä, mitä se oikeastaan oli. Ja koska asia oli vielä niin tuore itsellenikin, niin en kyennyt antamaan siihen kunnollista vastausta.

Sinä joka sanoit tämän, tiedät että puhun sinusta.

Itsetunnon peruspaalut

Sanotaan, että jos elämänsä rakentaa monen eri asian varaan, elämä kantaa kriisienkin yli. Siitä syystä moni mies rakentaa itsetuntonsa nousukiidossa olevan uran, kauniin ja viisaan vaimon ja autojen sekä maratonsuoritusten varaan. Siinä sivussa vaan tahtoo jäädä oma henkinen kehitys jälkeen. Kasvua tapahtuu ulkoisissa asioissa, mutta päänupin sisältö saattaa jopa siirtyä luolamiehen aikakaudelle.

Itselläni oli kaikki asiat periaatteessa hyvin, mutta sisin sanoi, että mikään asia ei ole kunnossa. Oma minä kapinoi sitä vastaan, mitä minulla oli. Olin hukannut itseni. Sillä hetkellä en vielä tiennyt miksi.

Oikeastaan kaikki mikä voi mennä pieleen, meni pieleen ja sitten piti aloittaa itsensä uudelleenrakennus.

Itsensä uudelleenrakennus ei ole sellaista kuin self help kirjoissa kirjoitetaan. Toki niitä voi lukea, mutta ulkoinen oppiminen ei auta, ennen kuin oppii kuuntelemaan itseään. Itse menin omassa ajattelussani niin syvälle kuin ihminen voi mennä.

Lopuilta huomasin kysyväni itseltäni, miksi olen olemassa?

Kaikkein hankalinta koko asiassa oli se, että samaan aikaan toinen puoli minusta oli pakotettu olemaan iloisempi kuin olin. Muussa tapauksessa olisin kadottanut kaikki ihmiset ympäriltäni. Ajatelkaa sitä ristiriitaa, mikä syntyy, kun naurat samaan aikaan kun itket? Jos kokeilet sitä käytännössä, niin huomaat, että vain täydellinen näyttelijä osaa sen tehdä.

Tiedän että moni ihminen näki lävitseni, mutta itsekunnioituksenkin vuoksi oli pakko yrittää pitää naama peruslukemilla. Esiintymisen ammattilaisena siinä onnistuinkin välillä.

Vasta kun minut pysäytettiin, osasin pysähtyä

Tarvittiin ihminen, joka uskalsi haastaa minut. Mutta siinä tapahtui muutakin. Samaan aikaan kun minut haastettiin, huomasin että minullakin on kaikista puutteistani huolimatta annettavaa. Joillekin asioille tuli merkitys. Aivot eivät jauhaneetkaan enää samaa tyhjää rataansa. Löysin kadonneen langanpään.

Toisin kuin sankaritarinoissa, en osannut ottaa siitä heti kiinni. Ehkä se näytti harhakuvalta tai en vielä uskonut riittävästi itseeni. Mutta vähän kuin kissanpentu, koskettelin sitä langan päätä silloin tällöin ja kokeilin saanko sen kiinni.

Isoin opetus oli lopulta se, että pitää hyväksyä, että on epäonnistunut. Meni todella pitkään ennen kuin hyväksyin sen itselleni. Yritin pyristellä ja uskotella, että tämä nyt vaan on tällaista. Kiertelin kaartelin väistämätöntä, vaikka olisi pitänyt vain syöksyä sitä päin.

On niin kauhean helppo sanoa, miten ongelmista selviää. Mutta kokeile vaikka huutaa hukkuvalle, että sun pitää nyt vaan oppia uimaan. Siltä se koko ajan tuntui.

Lopulta otin siitä langasta kunnon otteen

Aikani leikiteltyäni omalla kohtalollani, huomasin että olin rakentanut itselleni uuden ajattelun, mutta se miten käyttäydyin oli edelleen muuttumaton. Pelkäsin sitä, miten ympäristöni suhtautuu uuteen minuun. Eikö olekin hassua? Niin minä kuitenkin ajattelin. Se esti minua toimimasta kunnolla.

Viime kesänä tein isossa käännöksessä kolmannen ratkaisevan siirron. Sen sijaan, että yrittäisin ylläpitää kaiken mitä olen rakentanut, päätin lopulta ottaa oikeasti oman suunnan ja lopettaa ajattelemasta mitä siitä seuraa. Ryhdyin rakentamaan jatkotarinaa, jota haluan itse seurata huolimatta siitä, mitä muut siitä ajattelevat.

En voi oikein kunnolla kuvata sitä, mitä vaikutuksia sillä asialla oli. Se avasi silmäni lopullisesti. Kaikki turhat pelot katosivat sen mukana. Ei käynyt ainoastaan niin, että ongelmat muuttuivat ratkaistaviksi haasteiksi, vaan elämästä tuli mielenkiintoinen seikkailu, johon liittyvät ongelmat tuntuvat matkaan kuuluvilta mustelmilta.

On silti turha luulla, että nyt minut on rokotettu loppuiän ajaksi immuuniksi kaikille ongelmille. Toki sitä toivon, kuten kaikki sisimmässään toivovat omalla kohdallaan.

Kirjoitan tätä juttua juuri nyt siksi, koska nyt tiedän olevani henkisesti omilla jaloillani. Mutta ajatelkaapa tähän loppuun vielä hetki sitä, kuinka paljon parempi olisi, jos näkin asiat voisi sanoa silloin, kun tilanne on päällä?

Kuinka monella ihmisellä on lopulta kuori, jonka hän tahtoisi rikkoa, mutta ei uskalla?

Julkisuus on politiikan myrkkypilleri

1970 -luvun nousukausi synnytti talouden, erityisesti rakennusteollisuuden, ja politiikan syvimmän yhteistyön. Tuolloin luotiin monia politiikan ja talouden kytköksiä, joita käsiteltiin myöhemmin eri oikeussaleissa. Se oli mahdollista, koska oli maan tapa vaieta asioista, eikä tiedonkeruu ollut lainkaan niin nopeaa ja tehokasta kuin nykyisin.

Seppo Mölsän kirjoittamassa Rakentamisen mustassa kirjassa tuodaan esille niitä rakenteita ja rikollista toimintaa, jota puolueet sekä rakennusala harjoittivat. Vain lyhyelläkin lukemisella on helppo ymmärtää, miksi toimittajat ovat välillä niin äkäisenä käymässä kiinni näkymättömiin kytköksiin.

Ne kun eivät ole vieläkään kokonaan kadonneet

Tämän päivän Helsingin Sanomat kirjoittaa, että Ernst & Young -tilintarkastusyhtiön tekemän kyselyn mukaan, 58 % kuntapäättäjistä on kohdannut korruptiota, lahjontaa tai suhteiden arvelluttavaa hyödyntämistä. Vain pari vuotta sitten paljastuneessa Helsingin rakennusviraston lahjusvyyhdistä käräjäoikeus tuomitsi viisi henkilöä ehdollisiin tuomioihin. (HS 23.9.2016). Tällä hetkellä opetusviraston epämääräiset tietotekniikka -hankinnat ovat jo johtaneet virasta pidättämiseen. Itselläni ei ole vielä mitään tietoa siitä, onko tässä tapauksessa osapuolena vain virkamies vai onko hankinnoissa tehty yhteistyötä. Oleellisinta on se, että syytteen mukaan julkisia varoja on käytetty väärin.

Näiden tapausten valossa ei ole lainkaan outoa, että toimittajat yrittävät kääntää viimeisenkin kiven. Osa julkisuuteen tulevista asioista on ollut puolijulkisia salaisuuksia, mutta niitä ei ole voitu aukottomasti todistaa.

Julkisuus on vanhan politiikan myrkkypilleri

Kiinnostus politiikkaan on laskenut, koska lisääntynyt julkisuus on näyttänyt sen pahimman raadollisuuden. Sen kuinka poliittinen peli johtaa sulle-mulle ideologiaan, kuinka osa poliitikoista juopuu vallasta ja millaisia intressiristiriitoja poliittiseen päätöksentekoon liittyy.

Tällä hetkellä maailmanlaajuisestikin käytävä keskustelu politiikan toimintatavoista ja etiikasta on hyvä asia. Se pakottaa kaikki politiikan sisällä olevat miettimään asioita uusiksi. Uskon että Suomessakin nähdään vielä se aika, kun poliitikko myöntää nöyrästi tietämättömyytensä ja pyytää anteeksi tekemäänsä vahinkoa.

Tällä hetkellä on vielä liian kirkasotsaista toivoa, että kuulisimme ministerin tai vaikkapa etujärjestön suuren pampun suusta sanan ”anteeksi”. Toistaiseksi elämme maailmassa, jossa iso pomo on aina oikeassa ja oikeus tai eettinen valvontalautakunta poliittisesti värittynyt ja päivystävät dosentit väärässä.

 

Kekkonen tuli Twitteriin

Suunnilleen kymmenen vuotta sitten istuin Hotelli Puijonsarvessa aamiaisella ja luin Savon Sanomia. Muistan kuinka minua nauratti yleisönosastokirjoitus, jossa jälleen kerran toivottiin Kekkosta apuun. ”Se on tällaista ajattelua täällä lähellä itärajaa”, ajattelin silloin.

Viime viikolla kävin yhtä Twitter keskustelua ja kaikeksi hämmästyksekseni, presidentti Kekkonen osallistui jälleen keskusteluumme. On siinä melkoinen suurmies. Hänen kuolemastaan on sentään 30,5 vuotta.

Toisaalta. Itsekin viittaan välillä vaikkapa Winston Churchilliin, vaikka hän kuoli ennen minun syntymääni. Vahvat johtajat jäävät mieleen ja heihin viitataan, vaikka maailma on heidän jälkeensä muuttunut.

Mutta onko maailma itse asiassa muuttunut niin paljon kun usein väitetään?

Edellisten eduskuntavaalien alla työnantajajärjestöt peukuttivat Keskustan Juha Sipilää, koska uskoivat, että Sipilä on riittävän vahva taistelemaan heidän rinnallaan työntekijäjärjestöjä vastaan. Alexander Stubb sai väistyä puheenjohtajan paikalta, koska hän ei kyennyt osoittamaan vahvaa johtajuutta, vaikka hänet hyvin tuntevat sanovat Alexanderia moderniksi ja innostavaksi johtajaksi.

Puhujalavoille nousevat ne ihmiset, joilla on kykyä vaikuttaa toisiin. Yksilöt jotka pystyvät liikuttelemaan joukkoja. Sosiaalisessa mediassa ihmiset seuraavat niitä, joita muutkin seuraavat ja yksittäisellä tubettajalla saattaa olla enemmän vaikutusvaltaa nuoriin kuin kenelläkään poliittisella päättäjällä.

Jos katsomme maailmaa tarkemmin, toive vahvasta johtajasta ei ole kadonnut mihinkään. Ainoa mikä on muuttunut, on se tapa, miten vahva johtaja käyttää saamaansa valtaa.