Vieraskynä: Miten vasaralla sometetaan – media, politiikot, some ja käytöstavat

Jatkuvan oman pään aukomisen sijaan on tarpeellista nostaa välillä sellaisten henkilöiden kirjoituksia, joilla on mielekästä sanottavaa mutta ei megafonia sanomistensa levittämiseen. Yksi heistä on Jussi Marttila. Alla hänen kirjoituksensa Miten vasaralla sometetaan – media, politiikot, some ja käytöstavat. Marttila on nostellut kissaa pöydälle aiemminkin: suosittelen tutustumaan kirjoituksiin Masennus on uusi realismi sekä lehtijuttuun Köyhän realismi on hulluutta ja seuraamaan häntä Twitterissä.

****

Miten vasaralla sometetaan – media, politiikot, some ja käytöstavat

Turhin kaikista oikeuksista on pitkään ollut sananvapaus. Ei siksi, ettei se olisi tärkeä, vaan se että se ei ole koskaan aiemmin toteutunut lainkaan. Parikymmentä vuotta sitten jos mielipiteesi olivat rumia, oli turha odottaa sitä että pääsisit esittämään niitä juuri missään. Median ja poliittisen sfäärin symbioosi takasi sen, että status quon haastaminen oli mahdotonta. Aina näin ei tietenkään ollut, koska ennen uusliberalismin voittokulkua kapitalismin ja sosialismin kamppailu loi tilan missä status quoa Suomessa haastoi sosialismi. Sitten uusliberalismi voitti ja ainoastaan yksi totuus oli sallittua. Vasemmistolaiset lehdet kuolivat pois tai näivettyivät.

Tässä ympäristössä minä olen kasvanut, ja kuten Slavoj Žižek sanoo, on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin markkinatalouden loppu. Itsehän kuvittelen maailmanlopun joka päivä. Markkinataloudelle en näe loppua vielä.

Joskus muutama vuosi sitten tapahtui jotain outoa, kun helppokäyttöiset sosiaaliset mediat alkoivat yleistyä ja niiden sisällöstä tuli uutisaiheita sinänsä. Suomalaiselle kädettömälle toimittajalle on toki helpointa aina kirjoittaa juttu siitä, mitä joku Mikael Jungner on taas sanonut jostain Überista tai mistä nyt sitten kaikesta se puhuukaan. En tiedä, koska Mikael blokkasi minut Twitterissä, kun vittuilin hänelle – mistä päästään asian varsinaiseen ytimeen.

Toimittaja ja poliitikko ovat olleet julkisen keskustelun portinvartijoina hyvin pitkään. Toimittaja päättää mitä lehteen tai lähetykseen tulee, poliitikko saa päättää mistä puhuu koska journalistit harvemmin haastavat poliitikkoja aggressiivisesti. Aiemmin ihmiset puhuivat siitä mistä poliitikko päätti puhua ja mitä toimittaja päätti nostaa esiin. Sosiaalisessa mediassa taas kumpikaan näistä ei saa päättää mistä ihmiset puhuvat. Ja seuraukset ovat monesti dramaattisen hupaisia.

Sen näkee siitä, miten mukamas-kohutoimittaja Enbuske, jonka kapinallisuus on pinnallista soopaa, soittelee ja tekstailee naisoletetuille, jotka ovat haukkuneet Enbusken juttuja sosiaalisessa mediassa. Koska eihän se nyt vaan käy, että joku nobody käy haastamaan palkitun kohutoimittajan.

Sen näkee siitä, miten hallitusministerit eivät osaa käyttää sosiaalista mediaa keskusteluun, vaan julistavat tyhjänpäiväisyyksiä omalle laumalleen ja pitävät tarkkaan huolta siitä, että eivät koskaan reagoi mihinkään kritiikkiin. Koska eihän se nyt kävisi päinsä, että joku satunnainen työtön ja vielä rumia puhuva Kumamon-avatarilla varustettu Twitter-tili kertoisi ruman vitsin joka menee Alexander Stubbin ihon alle.

Ja sitten päästäänkin vasaraan. Käytöstavat ja etiketti ovat monesti hegemonian työkaluja. Luodaan ympäristö jossa, koska kritiikkiä voi esittää vain tietyllä tavalla, kritiikkiä ei itse asiassa voi lainkaan esittää. Ei sovi sanoa, että Juhana Vartiainen on varmaankin eduskunnan tyhmin mies ja sen käsitys taloustieteestä on samalla tasolla kuin Scooterin käsitys hegeliläisestä dialektiikasta.

Ei saa sanoa, että Juha Sipilä on toimitusjohtaja joka ei olisi voinut menestyä koskaan muuten kuin Pohjanmaan melko sairaissa olosuhteissa ja joka ei itse asiassa ymmärrä politiikasta yhtään mitään.

Mutta hei, entäpä jos ei ole tasan mitään menetettävää? Miksi käyttäytyä hyvin ihmisiä kohtaan silloin kun heitä ei kiinnosta sinua kuunnella muutenkaan? Itse olen huomannut, että se on ollut hyvin voimauttava kokemus. Kun joku valtion virkamies sanoo, että nyt on toimittu lain mukaisesti, vaikka turvapaikanhakijat kuolisivatkin palautuksen jälkeen, voi sanoa ”saatanan Eichmannit.” Se jos jokin vie asioita eteenpäin, se että rikotaan keskustelujen hegemoniset rakenteet. Sillä tavalla voi sotkea suohon niin miesasiamiehet, rasistit kuin oikeiston talousfasistiset idioottipoliitikot. Kieltäytymällä siitä keskustelusta minkä ne haluavat käydä. Sen sijaan me joilla ei ole etuoikeutta, me voisimme alkaa käydä omaa keskusteluamme, sitä keskustelua joka tekee noista hegemoneista tarpeettomia.

Jussi Marttila

Ei kommentteja.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *