Näin nuoria ja työttömiä kustaan silmään – median (tahattomalla?) avustuksella

Kirjoitin reilu viikko sitten Hesarin yleisönosastoon vastauksen eläkeläiselle, jonka mielestä hyvinvointiyhteiskunta turmelee nuorison. Ei turmele. Nuorisoa vain on helppo ja hauska syyttää kaikesta. 1990-luvun nuorison turmeli roolipelit, 1800-luvun lopun nuorison turmeli kirjat, ja antiikin nuorison turmeli Sokrates.

Siinä välissä nuorison meinasi turmella punkrockyhtye Sex Pistols, joka luojan kiitos (sic) ehti hajota ennen kuin se ehti Suomeen turmelemaan. Ylen Sex Pistols -artikkelissa pistää silmään yksi kohta:

Sex Pistols -kohu perustui Helsingin Sanomien uutiseen, jossa ryhmää kuvailtiin ”väkivaltaiseksi ja omituiseksi” ja kerrottiin sen ”kaikkien jäsenten” omaavan ”erilaisia huume- ja pahoinpitelysyytteitä”.

Mietin mikä tässä kuulostaa tutulta, kunnes tajusin että aika moni muukin kohu perustuu Helsingin Sanomien uutiseen, jossa on vähän vedelty mutkia suoriksi. Itse arvostan Helsingin Sanomia ja niin tekee moni muukin – ja juuri tässä on ongelman ydin: luotettavan lehden pitäisi pitää erityistiukkaa seulaa sen kanssa, mitä juttuun laitetaan ja miten. Vaikka 99 % prosenttia jutuista on asiallisia, tällainen törähdys voi tehdä paljon vahinkoa.

Erityistä huomiota pitäisi kiinnittää otsikoihin: moni lukija lukee vain otsikon (ja korkeintaan ingressin ja uutisen alun) ja sitten jakaa uutisen somessa – jos jakaa. Aiheesta on kirjoitettu hyvin Washington Postissa ja Slatessa. Vaikka itse juttu olisi asiallinen, otsikko on tärkeä koska se luo ensivaikutelman – saman ensivaikutelman jonka tärkeydestä jankataan, olipa kyse treffeistä tai työhaastattelusta, eikä suotta. Moni sosiaalisen median kommentoija jopa kommentoi uutista pelkän otsikon perusteella: luku on itse asiassa häkellyttävän korkea: 70 %! Jos lukema tuntuu uskomattomalta, tässä artikkelissa asiaa valaistaan herkullisesti ja tarjotaan vakuuttava tieteellinen lähde lukemalle. Eikö vain?

Helsingin Sanomat on viime aikoina kunnostautunut tässä ikävästi:

  • Tunnetuin ja pinnalla olevin esimerkki lienee sukupuolikohu, jossa harkitsematon otsikointi sössi muuten asiallisen jutun niin, että opettajakoulutetulla kansanedustajallakin (jostain persuministeristä puhumattakaan) rupesi mopo keulimaan ja pahasti. Timo Heinonen kirjoittaa, että toivon, että Opetushallituksen raportti oli tarkoitus julkistaa vasta aprillipäivänä. Onkohan Heinonen edes lukenut kyseistä opasta – joka muuten perustuu siihen lakiin, jota Heinonen on itse ollut kansanedustajana mukana säätämässä.
  • No sitten eilisaamuna oli juttu nirsoista opiskelijoista – tai niin ainakin otsikon perusteella olisi voinut luulla: se kun kuului Hoas tarjoaa opiskelijoille asuntoja, mutta moni sanoo ei – ”Opiskelijat ovat aika snobeja täällä”. Taas: otsikko tarjoaa mielikuvan, mutta ne harvat jotka lukevat jutun, löytävät puolesta välistä tiedon, että Hoasin käyttöaste on jatkuvasti liki 100, eli tarve uusille opiskelija-asunnoille on suuri.
  • Samana päivänä kerrotaan otsikossa Puoli miljoonaa työpaikkaa on vailla ottajaa, puolet niistä yllättäen pitkiä työsuhteita – näiltä aloilta löytyy nyt töitä. Ottajaa? Taas otsikossa huokuu ajatus, että työpaikkoja on tuossa noin ja sellaisen voi tuosta vaan ”ottaa”, jos on työttömänä, ja mielikuva siitä, että työttömyys on työttömän oma vika, pönkittyy näppärästi.Jutussa on haastateltu Urheilun Tavara-arpa Oy:n toimitusjohtajaa. Hän sanoo, että ”Suurin osa on valmiita satsaamaan. Mutta osa tulee hakemaan vaan leiman, että pääsisi takaisin kortistoon. Oikeasti työpaikkoja olisi. Nämä ovat ilkeitä faktoja.”

    Hetken päästä toimitusjohtaja kuitenkin myöntää toisen ilkeän faktan: ”On turha pakottaa itseään tähän. En minäkään pärjäisi tuossa hommassa.” Jälkimmäisestä pitää antaa erityispisteet. Jos toimitusjohtaja ei pärjää, miksi muiden pitäisi? Ilta-Sanomien jatkouutisessa tätä ei käsitellä ollenkaan, vaan toimarilta lypsetään lisää työttömiä potkivia kommentteja.

    Arpafirma on ollut otsikoissa jo aiemminkin, kun kotiin kuukausittain tulevat arpapaketit ovat hämmentäneet. Ehkä työtä ei koeta tärkeäksi ja motivoivaksi ja siksi se ei kiinnosta – ja motivaatio pitää hakea tussitaululle piirretyistä myyntituloksista ja Oscar-pysteistä? Voidaan myös kysyä, mitä lisäarvoa tämä firma tuo kansantaloudelle: kun esimerkiksi kännyköitä tai autoja valmistavat firmat kilpailevat keskenään, saamme joka vuosi parempia autoja ja kännyköitä. Jos kaikki Suomen työttömät saataisiin myymään urheiluarpoja ja työssäkäyvät ostamaan niitä, lopputulos on itse asiassa huonompi kuin että jos urheilua rahoitettaisiin suoraan verovaroista ja työttömät tekisivät jotain joko kivaa tai hyödyllistä, parhaassa tapauksessa molempia. Urheilun kunnollinen ja vakaa rahoitus voisi myös tuottaa vähemmän Ekaterina Volkovan kaltaisia kohtaloita.

  • Vähän aiemmin oli juttu asumiskuluista pääkaupunkiseudulla. Taas: erittäin hyvä juttu, mutta alussa mennään hiukan metsään: ”ASUMISEN hinta karkaa käsistä. Keskituloisella ei ole varaa asua pääkaupunkiseudulla. Näinhän yleiset hokemat kuuluvat. Se ei kuitenkaan ole täysin totta.”Ensinnäkään, kuka ja missä väittää ettei keskituloisella ole varaa asua pääkaupunkiseudulla? Kyllä on. Keskituloisella on varaa aika moneen juttuun. Ongelma on se, että pienituloisilla rahat eivät riitä – tai voivat riittää, mutta nettotuloista menee järkyttävä osa asumiseen: yksiöiden vuokrat pyörivät 700 euron tuntumassa ja keskustasta pitää mennä aika kauas, että päästään alle 500 euron. Omistusasuntoon ei pienituloinen sinkku pääse käsiksi – ei, vaikka olisi irvistellyt (tai perinyt) 8000 euroa rahaa säästöön ja tienaisi nettona 1400 euroa:

    nayttokuva-2016-10-20-kello-8-09-36
    Väitettä hintojen karkaamisesta käsistä ei juuri käsitelty. Eipä tuo tilanne paljon lohdullisemmalta näyttänyt vuonna 2010:kään.

  • Sitten oli tämä: Punk-tyyli, kaljuus ja nenäkorut häiritsevät rekrytoinnin ammattilaisia – älä tee näitä virheitä työhaastattelussa. Ok, juttu oli tehty julkaistun kirjan pohjalta, mutta olisiko noita rekrytoinnin ammattilaisten asenteita voinut vähän kyseenalaistaa? Kuten joku Twitterissä totesi, entä jos osasyy firmojen heikkoon menestykseen on tuo ulkonäköön tuijottaminen? Kuten jutussakin oli: Toisaalta esimerkiksi miesvaltainen it-ala mainittiin poikkeukseksi, minkä kohdalla epäsiistiä ulkonäköä voi ”katsoa hieman läpi sormien”.

Ehkä eniten näistä minua häiritsee tämä, että kovin säännöllinen jutun aihe ovat laiskat työttömät, jotka sankariyrittäjä haukkuu ilman toimittajan hiillostusta. Kirjoitin tästä jo viime vuonna. Entä jos vika ei olekaan siellä nuorisossa ja työttömissä vaan työssä itsessään? Esimerkiksi Varustelekalla ei näytä olevan vaikeuksia nuorten takia, päin vastoin.

Raivostuttavinta on trendi palkattoman työn teettämisestä. Sakari Timonen on kirjoittanut asiasta vuosikausia, ja kirjoitti nytkin. A2-Illasta voisi vielä mainita, että sielläkin toistui sama kuvio: montako työtöntä nuorta tai palkattomassa orjatyössä olevaa oli studiossa? Aivan. Mukana oli sentään yksi kolmea työtä tekevä yksinhuoltaja.

(Kokonaan oma lukunsa on se, että nuorella ei ole samanlaisia mahdollisuuksia tulla heilumaan televisioon ilman että siitä voi olla uralle haittaa. Aihetta käsitellään myös kirjassa Luokkavallan vahtikoirat. Todellista journalismia on antaa ääni näille ihmisille vaikkapa laadukkaassa verkko- tai printtilehden haastattelussa, anonymisoituna.)

Kokeillaan tätä itse – alla pari tosielämän esimerkkiä nuorison riistämisestä:

Sukulaiseni on ammattikoulun viimeisellä luokalla ja tekee nyt sähköasennustöitä harjoittelijana eräässä suuressa kiinteistöalan yrityksessä. Kun hän kysyi, mitenkäs ateriakorvaus ja matkakorvaukset, jotka hän sai edellisessä työharjoittelussa, niin vastaus oli: ”me olemme luopuneet kokonaan näiden korvauksien tarjoamisesta”. Eli käytännössä melkein valmis ammattilainen herää joka aamu 5.30, menee omalla kustanuksella työmaalle, tekee 8 tunnin työpäivän, jonka aikana ruokailee omalla kustannuksella ja on kotona vasta neljän jälkeen.

Toinen esimerkki:

Opiskelen ammattikorkeakoulussa matkailun liikkeenjohtoa, menen jo toisena vuonna peräkkäin matkamessuille tekemään neljän päivän aikana 36 tuntia töitä. Korvauksena on lämmin ateria joka päivä ja saan pitää työasuna käyttämäni t-paidan eli mainostaa yritystä.

Kolmas esimerkki:

Työskentelen eräässä erikoisliikeketjussa työharjoittelijana. Työttömyyskorvauksen päälle tästä maksetaan, mitä, 13 euroa päivältä. Jos firmasta tullaan kysymään töitä niin niitä ei ole, mutta palkattomia harjoittelijoita otetaan tänne ihan mielellään.

Henkilö tekee käytännössä ihan normaaleja myyjän töitä, hyllyttämistä, kassalla oloa jne. Epänormaalia on ainoastaan se, että yritys käyttää häntä ilmaisena työvoimana hommasta, jonka palkka TES:n mukaan on luokkaa kympin tunti. Työntekijälle jää tunti”palkaksi” pari euroa, ja se tulee verovaroista.

Koitin kaivella mistä tuo 13 euroa tulee, ja se on ilmeisesti tämä 9 euron kulukorvaus plus 4,78 euron korotusosa työmarkkinatukeen.

Ilmaistyön teettäminen vastenmielinen ilmiö ja sitä – kuten muitakin nuorten ongelmia – käsitellään mediassa vain harvoin. Vika ei ole vetelissä nuorissa vaan yrityksissä jotka kehtaavat teettää ilmaista työtä ja lainsäädännössä joka sen mahdollistaa. Kuten eräs isä asian minulle kiteytti:

Ja mikä on nuorison palkkio? He saavat lukea lehdistä yrittäjien mielipiteitä, jossa kertovat, että nykynuorisosta ei ole edes töihin. He ovat täyttä paskasakkia!

Mitäpä tähän lisäämään.

Ostat halvalla ja myyt kalliilla, ei se sen kummallisempaa ole

Vienti ei vedä ja innovaatioita ei synny. Suomen kilpailukyky syöksyy. Mistä tämä johtuu? Pääuutislähetyksessä haastateltu postinkantaja Pete kertoo, että vika on suomalaisissa yritysjohtajissa. ”Ei vaan uskalleta ottaa riskejä. Jostain syystä nykyjohtajat ovat veteliä. Ei seurata miten maailma muuttuu. Kun minä siirryin aikanaan työelämään, johtajat osasivat hommansa”, Pete toteaa.

Samoilla linjoilla on luokanopettajana 20 vuotta työskennellyt Kaisa. ”Ihan uskomatonta että tätä ei saada kuntoon. Ostat halvalla ja myyt kalliilla, ei se liiketoiminta sen vaikeampaa ole. 7-vuotiaskin osaa tämän”, Kaisa kertoo A-studion haastattelussa.

Kuulostaako absurdilta? Sitaatit olivat tietenkin tekaistuja. Postinkantajaa ja luokanopettajaa ei ainakaan muistaakseni ole päästetty televisioon kertomaan koko Suomelle, mikä yritysten kilpailukyvyssä kusee. Jostain syystä toiseen suuntaan homma toimii. Yritysjohtajana toimiminen tekee ihmisestä kaikkien alojen asiantuntijan, jolle lyödään megafoni käteen. Tuoreimpana esimerkkinä Ylen Kova talous -haastettelu, jossa puimuritehtailija Timo Prihti pääsee ääneen:

– Kun on ikänsä nähnyt ihmisiä töissä, niin selvästi huomaa, että töitä ei tehdä sillä tavalla kuin aikaisemmin. Joukkoon on pesiytynyt sellaisia, joita ei työt kiinnosta, sanoo Prihti suoraan Kova talous-verkkohaastattelussa.

Prihti epäilee haastattelussa syiksi liian anteliaita sosiaalietuuksia, jotka eivät kannusta työntekoon, ja sitä, että kaupungissa kasvanut sukupolvi ei ole nähnyt kovaa työntekoa.

– Suomessa ei ole työn tehokkuus samassa mallissa kuin vaikkapa Saksassa. Siellä tehdään merkittävästi enemmän töitä samalla palkalla. Myös työelämän joustot ovat Saksassa vallan toisenlaiset kuin täällä, Prihti kertoo.

Huomatkaa toimituksen sanavalinnat. Prihti sanoo ja kertoo. Ei esimerkiksi väitä tai arvele. Syyksi moiseen vetelyyteen Prihti sentään epäilee ”liian anteliaita sosiaalietuuksia”. Jostain syystä työttömistä saa kuka vain sanoa ihan mitä vaan ja normaali lähdekritiikki jää pois, edes sitä ”toista näkökulmaa” ei esitellä. Kunnon ongelmaksihan tämä muodostuu, kun väitettä toistetaan jatkuvasti, ja se muuttuu todeksi. Toimittajat Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru kirjoittaavat ilmiöstä osuvasti uutuuskirjassaan Luokkavallan vahtikoirat:

Koska media on rakenteellisesti suuntautunut toistamaan ja heijastamaan hierarkioissa ylempänä olevien näkemyksiä, ”mielipiteiden kilpailu” ei ole millään tavoin tasaveroista. Keskustelussa eivät voita parhaat argumentit, vaan useimmin ja vakuuttavimmin toistetut argumentit. Toisamiseen ja vakuuttamiseen on mahdollisuus heillä, joilla on valtaa ja rahaa. Heidät kutsutaan puhumaan, koska he omistavat mediat, heillä on ”uskottavuutta” ja heitä pidetään puolueettomina. Journalistit haluavat olla hyvissä väleissä heidän kanssaan. Heillä on turvattu toimeentulo ja kaikin puolin paremmat lähtökohdat kohdata julkisuuden vaatimukset ja paineet kuin suurimmalla osalla ihmisistä.

Kun mielikuvaa ”laiskoista työttömistä” toistetaan jatkuvasti, se muuttuu todeksi. Paljon vähemmän palstatilaa saa se, että avoimia työpaikkoja on vajaa parikymmentätuhatta, kun työttömiä on satoja tuhansia.

Jos mediassa kirjoitetaan vaikkapa homeopatiasta tai tuulivoimaherkkyydestä, jutussa muistetaan ainakin yleensä haastatella asiantuntijaa, joka kertoo että kyseessä on höpöhöpö*. Voisiko siis tästä Ylen uutisesta tehdä follow-upin, jossa kysytään ihan oikeilta asiantuntijoilta:

  • Onko totta, että ”töitä ei tehdä sillä tavalla kuin aikaisemmin”?
  • Onko totta että ”Suomessa ei ole työn tehokkuus samassa mallissa kuin vaikkapa Saksassa”? Asia ei ole mitenkään yksiselitteinen, kuten Talouselämä kirjoittaa.
  • ”Myös työelämän joustot ovat Saksassa vallan toisenlaiset kuin täällä.” Millaiset ne ovat?
  • Onko Suomessa ”liian anteliaita sosiaalietuuksia” ja miten ne vaikuttavat työntekoon?
  • Onko niin että ”kaupungissa kasvanut sukupolvi ei ole nähnyt kovaa työntekoa”? (Tämän kyseenalaistaisin jo perstuntumalta, missä stressaavimmat ja rankimmat työt ovat elleivät kaupungissa?)

Kannustinloukkuja on olemassa ja jutussa mainittu Viron yritysverotus on selvästi investointeihin kannustavampaa. Mutta mikä on näiden merkitys muuten kuin perstuntumalta heitettynä? Näihin kysymyksiin vastauksia löytyy vaikkapa taloustieteen ja sosiaalipolitiikan professoreilta, ei minulta eikä sinulta.

* Oma lukunsa on sitten vielä se, että kannattaako huuhaalle ylipäätään antaa mediatilaa ollenkaan.

P.S. Tämän blogikirjoituksen otsikko on ex-kollegaltani, joka oli juuri valmistunut tohtoriksi kun aloitin informaatioteorian jatko-opintoja ja kysyin häneltä, mihin hän suuntaa nyt väitöskirja on valmis. Hän kertoi menevänsä esimiestehtäviin erääseen yksityiseen yritykseen. ”Ostat halvalla ja myyt kalliilla, ei se bisneksen tekeminen sen kummallisempaa ole”, oli vastaus ihmettelyyni moisesta ”alanvaihdoksesta” matematiikan yliopistotutkijasta yksityiseen yrityksen päällikkötasolle.

Verottajan ”mojova hyvitys” ja työttömien simputtaminen

Hallitus suunnittelee uudenlaista kepitystoimenpidettä työttömille: jatkossa työtä on muun muassa otettava vastaan, jotta ei menetä työttömyyspäivärahaansa, entistä kauempaa. Jos työttömän käytössä on auto, työpaikka on otettava vastaan, jos työmatkoihin kuluva aika on alle kolme tuntia päivässä, osa-aikatyössä kaksi tuntia.

Aamulehden jutussa sanotaan, että tällainen tietää ”tietäisi isoa bensalaskua, josta verottaja toki antaisi mojovan hyvityksen”. Väärin. Verotuksessa saa kodin ja työpaikan välisistä matkoista vähentää ainoastaan 25 senttiä kilometriltä, joka käytännössä halvan auton käyttökulujen suuruinen (niin se on laskettu). Hyvitys ei ole ”mojova”, eikä itse asiassa kyse ole edes mistään hyvityksestä, vaan siitä, että koska verotuksen on tarkoitus kohdistua ansioihin tai ”voittoon”, niin totta kai kulut pitää saada vähentää. Aivan kuten jos yrittäjä ostaa tikkarin 30 sentillä ja myy sen eurolla, verot maksetaan tuosta 70 sentistä eikä eurosta.

(Välihuomautuksena on pakko todeta, että toivottavasti myös verolainsäädäntö päivitetään samalla niin, että vähennyksen ylipäätään saa tehdä auton käytön mukaan. Tällä hetkellä auton käytön saa vähentää vain jos julkisilla mennessä odotteluaika on yli kaksi tuntia, pysäkille on yli 3 km tai kyseessä on yötyö.)

Oletetaan että kyse on työstä, josta maksetaan palkkaa 10 euroa per tehty työtunti. Matkoihin menee 1,5 tuntia suuntaansa ja kilometrejä kertyy 250 päivässä. Tällöin auton kulut ovat 0,25 € x 250 = 62,50 euroa. Työntekijälle jää siis kahdeksan, anteeksi siis yhdentoista tunnin työpäivästä voittoa 80 € – 62,50 € = 17,50 euroa. Tästä voitosta menee vero joka on sanotaanko 20 %. Käteen jää 14 euroa eli reilu euro tunnilta. Huraa!

Laskelmasta puuttuvat eläke- ja työttömyysvakuutusmaksut ja lisäksi auton kuluista saadaan varmasti vilkas keskustelu. Pelkät bensakulut ovat noin 10 euroa sadalla kilometrillä, suurin piirtein toinen mokoma tulee auton kulumisesta, huolloista, renkaista ja vaikka mistä. Ajamalla parin sadan euron raadolla päästään varmasti alle 20 sentin, mutta laskelma pitää edelleen suuruusluokiltaan kutinsa.

Asia konkretisoituu vielä paremmin, jos muunnetaan raha ajaksi* (ja unohdetaan verot hetkeksi): 250 km / 3 tuntia maksaa siis autoilijalle 62,50 euroa rahaa ja sen menetetyn 3 tuntia. Jotta autoilija tienaa tuon 62,50 euroa, hän joutuu olemaan töissä 6,25 tuntia. Eli kolme tuntia autoilua maksaa työntekijälle itse asiassa 9,25 tuntia ja yksi tunti autoilua 9,25/3=3,1 tuntia.

Kympin tuntipalkalla jokainen autoilutunti siis maksaa sinulle 3,1 tuntia aikaasi. Verojen jälkeen vielä enemmän. Vähän kalliimmalla autolla vielä enemmän. Jokainen tajuaa tästä, että työn ottaminen vastaan vähänkin kauempaa on yksiselitteisesti järjetöntä, ellei tuntipalkka ole kova.

Käytännössä hallituksen suunnitelmalla ei ole mitään tekemistä työllistämisen tai järjen kanssa inhimillisyydestä puhumattakaan, vaan tavoitteena on järjestää työttömälle jotain tekemistä, ettei hän vaikkapa (oikeutetusti) kypsy tilanteeseen ja rupea pullikoimaan hallitusta vastaan. Ja siivota kansantalouden tilastoja.

* En ole vielä kuunnellut haastattelua mutta heräsin yhtenä aamuna Sarasvuon puheluun kun hän halusi tarkistaa auton käyttökuluja juurikin kyseistä laskentamallia varten.