Monimiljonäärin huuhaasäätiö – eli miksi myös ilmaisesta huuhaasta pitää kieltäytyä

Tehdään vekkuli ajatuskoe: oletetaan, että minulla olisi kymmeniä tai vaikka satoja miljoonia euroja omaisuutta – sen verran paljon, että muutaman miljoonan euron roiskaiseminen jonnekin ”just for fun” ei heilauttaisi elintasoa mihinkään suuntaan.

Yleensä miljonäärit joko istuvat tiukasti rahojensa päällä pyrkien sijoittamaan ne tuottavasti, ja pienellä siivulla tehdään jotain söpöä ja yleishyödyllistä. Mutta entä jos rahojaan haluaisi käyttää trollaamiseen?

Temppu menisi näin: ensin perustetaan säätiö, jonka tehtävänä on jakaa rahaa ufotutkimukseen ja ufojen hyökkäykseltä suojautumiseen. Tai homeopaattiseen hoitoon. Tai yksisarvisten viihtymisen edistämiseen. Tai mihin tahansa, mikä tuntuu riittävän enemmistön mielestä hölmöltä.

Seuraavaksi säätiö tarjoaa kaupungille rahaa ufojen hyökkäykseltä suojautumista edistävään hankkeeseen: esimerkiksi kaupungintalon suojaamiseen kristalleilla. Tai suojabunkkerin rakentamiseen alieneiden hyökkäyksen varalta. Tai homeopaattiseen lääkäriasemaan. Tai yksisarvisten temppeliin. Tai johonkin vastaavaan hankkeeseen joka on täyttä tuubaa mutta jolla on työllistävä ja/tai verotuloja kaupungille tuova vaikutus.

Ja tässä on se trollauksen ydin: kaupungin virkamiehet ja poliitikot joutuvat hankalaan tilanteeseen:

  • Jos summaa ei ota vastaan, tilanne on poliittisesti kiusallinen: kyllähän nyt ilmaisen rahan täytyy kelvata. Ja se työllistää ihmisiä ja piristää paikkakunnan taloutta.
  • Jos summan ottaa vastaan, kaupunki joutuu naurunalaiseksi. ”Turun keskustan parhaalla paikalla on oikeasti yksisarvisille varattu kauppakeskuksen kerros”, tai sen semmoista.

Pelkkä naurunalaiseksi tuleminen ei ole ainoa haitta. Hyväksyminen tuo myös uskottavuutta huuhaalle. Mieleen tulee yksi konkreettinen esimerkki, jossa ei puhuta miljoonista euroista vaan muutamista satasista, mutta mekanismi on sama: maaliskuussa 2017 Fiskarsin kyläkouluun hankittiin reititinlaitteet, joissa WiFi-yhteydet voidaan kytkeä pois päältä, kun niitä ei käytetä. Yhteys myös sammuu, kun sitä ei ole käytetty vähään aikaan.

Taustalla olivat säteilystä huolestuneet vanhemmat. Kunta ei lystiä maksanut, vaan Mannerheimin lastensuojeluliiton paikallisosasto (ei MLL itse, kuten Tivin jutussa vähän oikaistiin). Todennäköisesti joku tai jotkut paikalliset säteilyaktiivit ovat lahjoittaneet rahat MLL:lle käytettäväksi juuri näihin tukiasemiin. Pienessä kylässä säteilyhörhöilyyn riittää, että muutama vaikutusvaltainen/suosittu tyyppi on vakuuttunut wlan-tukiasemien vaarallisuudesta. Muiden on sosiaalisesti helpompaa pitää suunsa kiinni, vaikkeivät tukiasemista näppylöitä saakaan.

Mitä haittaa tästä ratkaisusta on, jos kerran omia rahojaan tuhlasivat? No, wifisäteilypelkoa lietsovat käyvät tähän ratkaisuun kiinni kuin sika limppuun, ja sitä käytetään tapausesimerkkinä kun muihinkin kouluihin halutaan säteilysuojeluhimmeleitä. Myös turhia säteilysuojeluvekottimia kaupitteleville tapaus tarjoaa kättä pidempää. Vaikka yhteen paikkaan laitteet lahjoitetaan tai ostetaan lahjoitusvaroin, voi huuhaakauppias käyttää paikkaa kuitenkin referenssinä myydessään laitteita täydellä hinnalla muille kaupungeille.

Ylen esittämä kännykkäsäteilydokumentti sotkee faktaa ja fiktiota

Yleltä tuli eilen kännykkäsäteilydokumentti (löytyy Areenasta helmikuun ajan – ks. myös saate), jossa oli asiaakin, mutta siinä sorruttiin todella ikävään virheeseen josta olen kirjoittanut useamman kerran aiemminkin: tieteellinen näkemys ja höpönäkemys esitetään jotenkin kilpailevina samanarvoisina teorioina. Olen kirjoittanut tästä median tasapuolisuusharhasta aiemminkin.

Jo dokumentin otsikoinnissa mennään metsään: Matkapuhelimien salatut vaarat, joka vihjaa, että matkapuhelimissa olisi jotain osoitettuja vaaroja joita joku salailee.

Intro-osuudessa suomenkielinen toimittaja sanoo: törmäyskurssilla ovat uuden teknologian arvostelijat ja puolestapuhujat. Ei pidä paikkaansa. Alussa olevat lyhyet klipit haastatteluista ruokkivat foliohattuilua: puhutaan ”tutkijoiden välisestä uskonriidasta” ja ”harvat tutkijat ovat itsenäisiä”. ”Kyseessä on laaja väestökokeilu”, sanoo tutkijan näköinen ukkeli.

Intron jälkeen ruutuun marssitetaan saksalainen huru-ukko säteilymittareineen. Dieter Kugler on geobiologian konsultti ja ”mitannut säteilyä tuhansissa kodeissa”.

Tämän jälkeen esitellään yliopistoprofessoria, joka on tutkinut kännykkäsäteilyn vaikutusta uneen. Lopputulos: ei haittavaikutuksia, jotain pieniä ei-haitallisia vaikutuksia kylläkin. ”Tutkijat eivät havainneet yhdessäkään tutkimuksessa että säteilyllä olisi ollut haittavaikutuksia.”

Seuraavaksi haastatellaan Baldia ja Coureauta, jotka ovat erään gliooma- ja meningeoomatutkimuksen takana. Tutkimuksessa ei havaittu korrelaatiota kohonneen kasvainriskin ja normaalin kännykänkäytön kanssa, mutta erittäin runsas kännykänkäyttö kohotti riskiä. Yli 900 tuntia kännykkään puhuneilla riski sairastua glioomaan oli kolminkertaistunut. Matkapuhelinta yli 15 tuntia kuukaudessa käyttäneillä riski oli nelinkertainen. Dokumentissa jätetään mainitsematta, että siitä, että runsas kännykänkäyttö aiheuttaa kasvainriskiä, on vielä pitkä matka sen osoittamiseen, että kasvain johtuu nimen omaan kännykkäsäteilystä.

Se kyllä mainitaan, että ”nämä ranskalaistutkijat ovat varmoja siitä, ettei matkapuhelinta kohtuullisesti käyttäneillä  ole kohonnutta kasvainriskiä.” Mielenkiintoinen havainto on myös, että kasvaimen sijainnilla ja sillä, kummalla korvalla kännykkää pidettiin, oli havaittu yhteys. Tilastollisesta merkittävyydestä tai sen vahvuudesta ei tosin mainittu.

Sitten siirrytään Ruotsiin. Ruutuun marssitetaan prof. Lennart Hardell, joka on myös tutkinut aivokasvainriskiä pitkään kännyköitä käyttäneillä. Sitä ei mainita, että hänen tutkimuksiaan on kyseenalaistettu metodologisten virheiden perusteella.

Sitten on skeptikon vuoro. Professori Alexander Lerchl kumoaa Hardellin tutkimustulokset. Dokumentin alun ”uskonriita”-sitaatti oli muuten tästä kohdasta (12:50). Lerchl kiteyttää osuvasti kännykkäsäteilyn vaarallisuuteen uskovien toiminnan:

Osa uskoo päinvastoin ja tekee kaikkensa todistaakseen sen. Silloin perustelut saattavat muuttua varsin tunnepitoisiksi.

Lerchl tylyttää epidemiologisia tutkimuksia, koska ne perustuvat kyselytutkimuksiin. Hardellin tutkimustulokset hän lyttää sillä, että jos ne pitäisivät paikkansa, aivokasvainten määrän pitäisi lisääntyä rajusti – ja näin ei tapahdu. Hän ihmettelee myös kyselyjen suuria vastausprosentteja.

Sitten toimittaja jatkaa: ”Väittelyssä on kaksi osapuolta. Ne joiden mielestä uusi teknologia on vaaratonta ja ne joiden mielestä kyseessä on pahaa-aavistamattomien ihmisten koelaboratorio.”

Olen vahvasti eri mieltä. Väittelyssä on kaksi osapuolta, mutta ensimmäinen ei väitä uutta teknologiaa vaarattomaksi vaan kaipaisi edes jotain todisteita sen väitetystä vaarallisuudesta. Niitä kun vain ei tunnu löytyvän vaikka on tutkittu ja tutkittu.

Ja sitten… esiin marssitetaan tämän jälkimmäisen näkökulman edustaja: Olle Johansson Ruotsista. Hän latoo pöytään riskejä sähkömagneettisen säteilyn vaikutuksista kasveihin ja ties mihin. Dokumentissa ei kerrota, että Johansson on saanut ruotsalaisen skeptikkoyhdistyksen Vuoden harhauttaja -palkinnon vuonna 2004, mistäpä muustakaan kuin sähkömagneettisen säteilyn terveysvaikutuksiin liittyvän huuhaan levittämisestä.

[Olle Johansson muuten löytyy jo vuodelta 1990 kotoisin olevasta sähköallergiadokumentista (tällä sivulla alimmainen video). Ihan katsomisen arvoinen – vuonna 1990 kännyköitä oli lähinnä yritysjohtajilla ja jupeilla, joten sähköallergiaa saatiin atk-laitteista, sähköhammasharjasta ja kopiokoneista.]

Sitten puhutaankin taas matkapuhelimen toimintaperiaatteesta sekä siitä, että matkapuhelimet pyritään suunnittelemaan niin, että päähän tulee mahdollisimman vähän säteilyä – sehän on hukkaan heitettyä energiaa. Ideaalitapauksessa kännykkä ei säteile päähän juuri ollenkaan. Myös SAR-arvo mainitaan.

Sitten haastatellaan Saksan säteilyturvakeskuksen asiantuntijaa, joka kertoo raja-arvoista ja siitä, että jos haluaa vähentää päähän kohdistuvaa säteilyä, voi puhelinta pitää hieman etäämmällä päästä. Hän myös kertoo, että säteilyä pelätään koska sitä ei voi nähdä eikä tuntea, mutta sitä voidaan mitata. Myös varovaisuusperiaate mainitaan.

Loppudokumentissa ei ole mitään raflaavaa: ”Ongelmana on, että tutkijat eivät pysty näyttämään toteen jotain mikä ei ole olemassa.” (26:50) Kerrotaan rotta- ja hiirikokeista, joissa havaittiin, että suhteellisen voimakkaallakaan kentällä ei ole vaikutusta rottiin, eikä neljän sukupolven aikana hiiriinkään.

Sitten esitellään taas ”toista näkökulmaa”, näennäisen tasapuolisuuden vuoksi. Puhutaan röntgensäteilyn huolettomasta käytöstä ja asbestikin mainitaan. Ja Dieter Kugler, joka ”tietää hyvin miten paljon hänen asiakkaansa kärsivät säteilystä”.

Seuraavaksi haastatellaan Saksan säteilyturvakeskuksen edustajaa (31:00):

On yksittäisiä tutkijoita, joilla on yksittäiset mielipiteet.

Hän korostaa, että juuri tämän takia on olennaista seurata asiantuntijoiden yhdessä tekemiä arvioita tutkimustuloksista eikä tuijottaa jotain yksittäistä tutkimustulosta. Ja sitten äänessä on taas huru-ukko mikrowatteineen ja mittareineen.

Ja sitten on taas unitutkimusprofessori ja uusi mielenkiintoinen tutkimus: tutkijat sijoittivat väliaikaisia mastoja muutamaan saksalaiskylään, jotka olivat matkapuhelinverkon kuuluvuusalueen ulkopuolella. Mastot olivat osan ajasta päällä ja osan pois päältä. Päällä- tai poissaololla ei ollut vaikutusta ihmisten uneen. Sen lisäksi havaittiin, että ne henkilöt, joiden mielestä mastolla voisi olla vaikutusta terveyteen, nukkuivat huonommin, vaikka tukiasema ei ollut edes toiminnassa. Toisin sanoen tietoisuus tukiaseman olemassaolosta johti huonompaan uneen.

Voisiko sähköherkkyyden sijaan sopivampi termi ko. oireistolle ollakin sähköfobia?

Kohdassa 37:15 repesin spontaanisti kun huru-ukko rupesi levittelemään säteilysuojakangasta rahastettavan ihmisparan ikkunan eteen mittailtuaan ensin säteilyä. Hetkenpäästä mainitaan ”kokonaisvaltainen ajattelu lääketieteessä” ja ”sähkösaaste”.

Ja aina vaan paranee. Seuraavaksi ääneen pääsee Dominique Belpomme ja – sähköyliherkkyys mainittu! Belpommen taustaa ei taaskaan valoteta yhtään. Ehkä pitäisi, niin surullisia ihmiskohtaloita – kuten hänen jälkeensä esitelty sähköherkkä – tulisi paljon vähemmän. Miesparka oli joutunut jättämään työnsä, perheensä ja talonsa ja muuttamaan kännykkäverkon ulottumattomiin. Ja huuhaako muka harmitonta? Lääketieteeseen perustuvalla hoidolla hänkin voisi olla iloinen ja työkykyinen perheenisä.

Kuten Lerchl asian ilmaisee:

sahkoallergia

Dokumentti päättyy Olle Johanssonin marttyyrinvuodatukseen potkuistaan.

Mikä meni pieleen? Ensinnäkin, dokumentissa päästetään ääneen ilmeisesti tasapuolisuuden nimissä tieteellisten asiantuntijoiden lisäksi kaiken maailman nojatuolispesialisteja. Tätä kutsutaan median tasapuolisuusharhaksi. Dokumenttiin oli löydetty kaikki maailmansarjan säteilyhuruilijat, ainoastaan Devra Davis ja Magda Havas loistivat poissaolollaan.

Toiseksi, dokumenttiin olisi voinut käyttää jotain suomenkielistä asiantuntijakommentaattoria. Edes lyhyesti. Edes lopuksi.

Kolmanneksi, haastateltujen ”asiantuntijoiden” taustat olisi hyvä tuoda esiin. Esimerkiksi miksi Olle sai potkut, työnantajan näkemys voisi kiinnostaa. Käyttikö hän kenties tutkijan titteliään höpönlevitykseen?

Neljänneksi, jutussa oli hienot animaatiot joilla näytettiin miten kännykkä toimii. Dokumenttiin olisi voinut vielä ottaa mukaan fyysikon, joka selittää, mitä kännykkäsäteily on ja miksi höpinä kymmenistä tuhansista mikrowateista on sumutusta. Jutussa mainittiin, että ”kännykkäsäteilyä on tutkittu 1990-luvun puolesta välistä lähtien” ja muutenkin annettiin kuva, että kyseessä on uudehko juttu jota on tutkittu vähän ja jota pitää tutkia lisää. No, harvoin lisätutkimisesta haittaa on, mutta mikroaaltojen (joihin kännykkäsäteilykin kuuluu) terveysvaikutuksia on tutkittu 1950-luvulta lähtien. Se, että tutkimuksiin ei meinaa löytyä lisärahoitusta, johtuu siitä, että moneen kertaan tutkitun asian kaluamiseen ei ole järkevää syytää pohjattomasti rahaa. Se ei johdu mobiiliteollisuuden salaliitosta.

Yhden toivonpilkahduksen dokumentti antaa. Kaikki vaihtoehtoväen edustajat olivat melko ikääntyneitä. Toivoa sopii, että sähköhörhöily häviää tai ainakin vähenee luonnollisen poistuman kautta, kuten kreationismi ja muu vastaava hihhulointi.

Säteilyaktivisti taas työnantajani kimpussa – vaatii asiallista keskustelua

Lähiesimieheni tuli alkuviikosta käytävällä vastaan ja pyysi keskustelemaan – hän oli saanut puhelun Erja Tammiselta, joka oli kritisoinut kielenkäyttöäni, kokien muun muassa epäasialliseksi sen, että olen nimittänyt häntä ”säteilyhörhöjen keulahahmoksi”*. Esimies oli sitä mieltä, että se on aika ikävää.

Ymmärrän esimiestäni hyvin – Erja ei kertonut puhelun aikana, että:

  • Hän on itse nimitellyt minua ”Valelääkäriksi TKK:lta” ja ”Microsoftin ostamaksi”. (Ja sen kun nimittelee, ei minä rupea soittelemaan hänen naapureilleen tai kumminkaimoilleen.)
  • Hän on heitellyt vastaavansuuntaisia lahjontasyytöksiä tai -vihjailuja Aalto-yliopiston professoreista, niin että siellä päässä on harkittu oikeustoimia jos touhu jatkuu.
  • Hän on käyttänyt uskottavuutensa pönkittämiseksi mielipidekirjoituksissaan ynnä muissa ulostuloissaan titteliä ”Suomen tietokirjailijat ry:n jäsen”, joka on ollut kyseiselle yhdistykselle (johon minäkin muuten kuulun) varsin kiusallista ja yhdistys kehotti lopettamaan tämän.
  • Tamminen itse kommentoi blogiani ”Vessan linjaksi” (heh heh), mutta ottaa yhteyttä työnantajaani, jos kutsun häntä ”säteilyhörhöjen keulahahmoksi”.
  • Joskus hän tivasi mitä mieltä äitini on kielenkäytöstäni, ja jopa anoppiakin yritti sotkea mukaan (kumpikaan ei ole julkisuuden henkilö, ja ensin mainittu on kuollut 10 vuotta sitten):

Erja Tamminen

Erona minun harrastamallani nimittelyllä ja Erjan harrastamalla on, että – vaikka nimittely on ilkeä ja epäkorrekti tapa – minun harrastamallani nimittelyllä on faktapohja, Erjan harrastamalla ei. Minä en ole saanut penniäkään Microsoftilta, enkä ole valelääkäri. Eikä minulla ole ilkeää anoppia. Tamminen toimii kuin koululainen, joka heittää luokkatoverinsa repun vesilätäkköön ja menee kantelemaan opettajalle, kun toverilta pääsi voimasana.

Kun ei pärjätä argumentaatiossa, yritetään pärjätä uhkailemalla. Kun ei pärjätä tutkimuslaboratoriossa, yritetään pärjätä oikeussalissa. Odotan innolla Erjan lupaamaa poliisin yhteydenottoa.

* En ole kuullut puhelua nauhalta enkä nauhoittanut esimiehen kanssa käytyä keskustelua, joten menee ulkomuistista.