Amiskeskustelun superpöljä argumentti jatko-opinnoista

Pohdin aiemmin blogissani, että onko amis vain nuorten säilytyspaikka. Nyt amiskeskustelu on taas pinnalla: itse asiassa nolottaa haaskata aikaa tällaisesta itsestäänselvyydestä bloggaamiseen, mutta kun sitä toistellaan joka tuutista kritiikittömästi. Yle kun väläytti, että nuorten ammatillisen perustutkinnon eli arkikielessä amistutkinnon kestoa ollaan mahdollisesti lyhentämässä kolmesta vuodesta kahteen. Aika iso muutos ja sitä pitää arvioida kriittisesti, mutta katsotaanpa mistä ollaan huolissaan ja millä perusteilla:

Näin:

Käytännössä ammattikoulutuksen lyhentäminen kahteen vuoteen saataisi tarkoittaa myös, että ammattikoululaisilla ei olisi mahdollisuutta hakea tutkinnollaan korkeakouluopintoihin. Taustalla olisi ammattikoulun tutkintojen laajuuden kaventuminen.

Näin:

Käytännössä tämä saattaisi tarkoittaa, ettei ammattikoululaisilla olisi mahdollisuutta hakea tutkinnollaan korkeakouluopintoihin.

Ja näin:

Kentällä ehdotus on saanut heti kritiikkiä, sillä kaksivuotinen tutkinto veisi amislaisilta kelpoisuuden hakea korkeakouluihin. … Nyt hallituksen suunnitelmat toteutuessaan johtaisivat siihen, että amisten vetovoima laskisi ja syntyisi tällainen ammattitutkinto, joka olisi koulutuksellinen pullonperä.

Lakiteknisesti tämä on totta: ammattikorkeaan ja yliopistoon saa hakea, jos on suorittanut vähintään kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai sitä vastaavat aikaisemmat opinnot. Näin seisoo sekä yliopisto– että amk-laissa. Mutta: asia on niinkin helppo korjata kuin että poistetaan molemmista laeista sanat vähintään kolmivuotisen. Ei se sen vaikeampaa ole. Lakimuutoksen vastustaminen sillä perusteella että jossain muualla laissa lukee jotain mikä on ristiriidassa tämän kanssa, ei nyt vain ole mikään argumentti. Vähän sama kuin vastustaisi sukupuolineutraalia avioliittolakia sillä perusteella, että jossain toisessa laissa puhutaan miehestä ja vaimosta.

Jatko-opintokelpoisuuden tuo muuten myös molempien lakien mukaan ammatillisessa aikuiskoulutuksessa suoritettu amistutkinto, ja siellä taas ei puhuta kestosta mitään. Aikuiset kun eivät suostu säilytettäväksi.

Aiheesta bloggaa myös Krista Bister:

Jos ammattikorkeakoulujen opiskelijat valitaan sen perusteella kuka on minkäkin aikaa koulun penkissä istunut / nukkunut / päivittänyt Facebookia / pitkästynyt hengiltä, ollaan pahasti hukassa. Aika ei kerro laadusta.

Ammatillinen perustutkinto valmentaa hyvin heikohkosti AMK-opintoja varten muutenkin, mutta erityisen epäilyttävä on ajatus, että mikä tahansa ammatillinen tutkinto antaisi täydet valmiudet minkä tahansa alan korkeakoulutukseen. Kun puutarha-alaa ammattikoulussa opiskellut nuori hyväksytään pääsykokeiden jälkeen opiskelemaan rakennustekniikkaa korkeakouluun, on sisäänpääsyn mahdollistanut aivan eri taidot ja tiedot mitä ammattikoulu on oppilaalle tarjonnut.

 

Mutta onko tässä lyhentämisaikeessa sitten oikeita ongelmia?

Lyhyt vastaus: en tiedä. Tiedän vain sen, että esim. 1990-luvulla oli vielä niitä kaksivuotisia tutkintoja oli ainakin puualalla ja autoalalla. Oliko niistä haittaa? Hyvä lapsuudenystäväni, joka ei oikein koulunkäynnistä perustanut mutta osasi korjata mitä vain, kävi tällaisen tutkinnon, työllistyi heti ja oli ihan tyytyväinen. Koulussa istuminen ei sovi kaikille.

auto-mekaanikko

Yhdestä kaverista ei voi tietenkään yleistää. Lisäksi kaikkien ammattikoulututkintojen nuijiminen kaksivuotisiksi tuottaa meille puolen ikäluokan verran (n. 30000) uusia työnhakijoita. Nuorilla on jo nyt vaikeuksia työllistyä, edesauttaako tämä asiaa? Toisaalta, nuorten säilyttäminen koulussa maksaa sekin.

Entäs se sisältö? Jos kolmivuotinen tutkinto väännetään kaksivuotiseksi, jätetäänkö jotain pois vai pidennetäänkö koulupäiviä, puhuuko opettaja nopeammin vai mitä? Tästä on niin paljon mielipiteitä eri suuntiin, että tueksi kaivattaisiin tutkimustietoa. Toisessa ääripäässä ovat opettajat ja oppilaat, joiden mielestä amis on vain säilytyspaikka ja asiat voisi hyvin käydä läpi vaikka puolessa vuodessa. Toisessa ääripäässä ovat opettajat mutta myös oppilaat, joiden mielestä tutkinnon lyhentäminen syö tutkinnon laatua.

Itse heittäisin näppituntumalta malliehdotuksen, jossa ammattikoulututkinto suunniteltaisiin sellaiseksi, että sen voi suorittaa kahdessa vuodessa, ja hitaammat oppijat suorittavat sen sitten kolmessa.

Toinen malli voisi olla, että ammattikoulututkinto tehtäisiin kaksivuotiseksi ja päälle tulisi optio kolmannesta vuodesta niille, jotka haluavat jatkaa korkeakouluun. Tämä kolmas vuosi opiskeltaisiin omaan ammattialaan liittyviä kieliä ja matematiikkaa.

Enkä panisi pahakseni, jos amiksessa opetettaisiin myös filosofiaa – edes vähän. Liekö jätetty tarkoituksella pois, että saadaan tuotettua tottelevaisia ja aloitekyvyttömiä duunareita?

Kahden vuoden tutkinto kolmessa vuodessa, eli onko amis vain nuorten säilytyspaikka?

Tajusin lukion toisen vuoden keväällä, että jos olisin suorittanut yhden pakollisen äidinkielen kurssin ”liian aikaisin” – ja tietenkin ilmoittautunut ylioppilaskirjoituksiin, olisin saanut lukion kuitattua kahdessa vuodessa. Kolmas lukiovuosi kuluikin sitten lähinnä kattoon syljeskellessä ja valinnaisten kielikurssien parissa.

Miksi olin niin pöljä etten alun perinkin suunnitellut käyväni lukiota kahdessa vuodessa? No, koska olin aika pöljä 17-vuotiaana (ja vähän vanhempanakin, bloggaan tästä myöhemmin). Enkä ollut tottunut moiseen suunnitteluun: yhdeksänvuotisen koulutusputken aikana ainoa todellinen valinta mitä piti tehdä, oli valinta siitä, meneekö lukioon vai amikseen.

Kahdessa vuodessa suorittamista kun ei markkinoitu nuorille mitenkään. Mainittiin vain ohimennen, että lukion voi suorittaa 2-4 vuodessa. Lopputulema on ymmärtääkseni, että 4 vuodessa suorittajia on paljon enemmän kuin 2 vuodessa suorittajia.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut (näköjään oikein kaksi kertaa (HS 5.6.2013 ja 25.1.2015), hajamielinen kun olen), mikään kiirehän meillä ei ole yhtään minnekään, mutta olisin mieluummin kuluttanut sen viimeisen vuoden yliopistossa kiinnostavaa alaa opiskellen kuin niiden muutaman kielikurssin parissa. Tässä juuri on yksi esimerkki poliitikkojen vouhottaman ”työurien pidentämisen” ja ”valmistumisen nopeuttamisen” älyttömyydestä: ensin koulussa nyhjätään 12 vuotta käsijarru päällä ja sitten yhtäkkiä on kiire nakuttaa itsensä viidessä vuodessa maisteriksi.

Edellä mainitut muistot palasivat mieleen, kun bongasin autoalan opettajien Facebook-ryhmästä mielipidekirjoituksen Koulutonta koulua (Savon Sanomat 9.4.2015, ks. myös keskustelu seinälläni):

Eräs ystäväperheen poika on nyt amiksessa. Hän on ollut meneillään olevan lukuvuoden aikana ainakin neljä päivää kotona. Sen lisäksi hän on päässyt tämän tästä etuajassa kotiinsa.

Ei siksi, että hän olisi sairas. Hän ei ole myöskään pinnannut koulusta.

Opettajat ovat lähettäneet hänet kotiin mukanaan esimerkiksi tehtävämoniste, jossa on joku tehtävä.

Viimeksi piti etsiä veronumerotietoa. Koko päivä. Kotona. Tehtävä oli ollut noin 15 minuutin homma. Lopun päivää piti kuluttaa aikaa.

Huippua, iloitsi poika. Tehtäviä ei yleensä edes tarkisteta.

Ilo kotivapaista ja ajantappamisesta koulun käytävillä paljastui lyhyen keskustelun jälkeen turhautumiseksi. Tekemättömyys vasta tylsää on.

Pojan isä sanoi, että ammattikoulu pilaa lapset. Siis noin puolet ikäluokasta.

Olen kuullut samanlaista juttua meille (opetan eräässä pääkaupunkiseudun ammattikorkeakoulussa) ammattikoulusta tulleilta insinööriopiskelijoilta. Ammattikoulu tuntuu säilytyspaikalta, ja opettajan aika menee kurinpitoon ja muuhun sähläämiseen. Opetuksen taso vaihtelee tosi paljon. On innostuneita ja innostavia opettajia, ja sitten jotain ihan muuta.

http://thyself.deviantart.com/art/Nirvana-in-Prison-47803799

Kuvan henkilö ei liity tapaukseen. (Kuva: Thyself @ DeviantArt)

Sama tuntuu toistuvan alasta riippumatta. Tuttu vaatealan opiskelija kertoi, että välillä tuntuu, että opettajia ei kiinnosta tai heillä on kiire tai ”liikaa töitä”. Esimerkiksi jos kiinnisilitettävä sabluunapaperi oli mystisesti kadonnut, eivät opettajat tilanneet sitä lisää, vaan kehottivat kokeilemaan tilalle jotain muuta, ”vaikka kontaktimuovia”. Myös lukujärjestyssuunnittelu kusee: jos samaa ainetta on 8 tuntia päivässä tai keskellä päivää on 4 tunnin hyppytunti, motivaatio hukkuu helposti. Lukujärjestyssuunnittelu pitäisikin tehdä oppilaita ajatellen eikä sen mukaan, mikä sopii opettajien harrastusten kanssa yhteen.

Yksi syy tälle kiireelle voi olla se, että opettajien aika kuluu kaikenlaiseen projektipuuhasteluun. Toisin sanoen töitä riittää ilman opiskelijoitakin.

Jos valmistumista halutaan oikeasti nopeuttaa, siihen ei tarvita kovin monimutkaista matematiikka: jos halutaan, että nuoret valmistuvat amiksesta kolmessa vuodessa, tutkinto pitää suunnitella kaksivuotiseksi. Tällöin nopeat ja motivoituneet opiskelijat valmistuvat kahdessa vuodessa, ja hitaammat sitten kolmessa. Sama juttu yliopistoon: kurssit pitää aikatauluttaa niin, että ne olisi (ilman kohtuutonta säätämistä) mahdollista suorittaa neljässä (tai mielellään kolmessa) vuodessa, niin silloin voidaan – ehkä – päästä valmistumisajoissa viiteen tai kuuteen vuoteen.

Ehdotin aikanaan omassa oppilaitoksessani, että laaditaan opetussuunnitelma kolmevuotiseksi, niin saadaan opiskelijat valmistumaan neljässä vuodessa. Idea lähti alun perin opiskelijoilta, jotka manasivat sitä, että alussa on hirveä kiire, ja sitten myöhemmillä vuosikursseilla opetusta on parina kolmena päivänä viikossa. Tämä kaatui johonkin byrokratiaoikkuun: koska tutkinnon laajuus on 240 opintopistettä, se on suunniteltava nelivuotiseksi.