Rivipoliisien rasismia puistattavampaa on poliisijohdon täydellinen puuttumishaluttomuus

Viime lauantaina verkkojulkaisu Long Play pudotti pöydälle todellisen pommin julkaisemalla poliisien Facebook-ryhmässä käytyjä rasistisia keskusteluja. Poliisin ammattikunnassa rasismi ei ole mikään uutinen, mutta se, että rasismilla repostellaan ammattikunnan sisällä julkisesti kuukausitolkulla (vai vuositolkulla?) ilman että kukaan puuttuu siihen, on.

Tai no, voi se rasismikin jollekin olla uutinen. Valkoinen keskiluokka kun joutuu poliisin kanssa tekemisiin vain aselupa-asioita hoitaessaan ja ylinopeussakkoa noutaessaan (passihan noudetaan nykyään R-Kioskilta), ja molemmissa tunnelma on lähinnä rentoa rupattelua (toisinkin voi käydä, jos rupeaa kyseenalaistamaan), joten vaikeahan se on uskoa mitään pahaa poliisista.

Vaikka syytä olisi. Alkajaisiksi kannattaa lukea tämä Maria Petterssonin vuoden takainen kirjoitus, joka selvittää perusteellisesti, miksi poliisi ei ansaitse niin puhtaita papereita kuin suurin osa ihmisistä tuntuu sille antavan. Lukemisen arvoinen on myös tämä Jussi Marttilan kirjoitus siellä olevine linkkeineen.

Se, että on olemassa myös ei-rasistisia poliiseja, ei poista ongelman vakavuutta. On selvää, että jos alan kulttuuri on mätä, on aika vaikeaa olla se joka puuttuu rasismiin ja saa paskaa ja sakinhivutusta niskaansa. Maria Pettersson (taas) kommentoi tätäkin osuvasti. Tragikoomisinta koko tapauksessa oli se, että kuten Pettersson toteaa:

Vakava asia on myös siinä tapauksessa, että ei-rasistiset poliisit eivät välitä rasististen virkaveljiensä toiminnasta tarpeeksi puuttuakseen siihen ainakaan julkisesti. Kuka tietää, ehkä joku sanoo jotain yksityisesti, työyhteisön sisällä. Toivon todella että näin on, vaikka minulla ei ole siitä todisteita. Päinvastoin: esimerkiksi Marko ”Fobba” Forss lopetti omien sanojensa mukaan rasistisen ryhmän moderoinnin siksi, että moderointi voisi näyttää pahalta – ei siksi, että rasismi on väärin, tai siksi, ettei moderaattorina olisi onnistunut hillitsemään rasismia.

Ja kun sama heppu toimi vihapuhetutkintaryhmän tutkinnanjohtajana (ei sentään toimi enää), ei tarvitse ihmetellä, miksei vihapuheeseen ole oikein saatu puututtua.

Ammattikunnan sisällä rehottavaa rasismia ei korjata taikaiskulla vaan se vaatii vuosien sitkeää ja johdonmukaista työtä. Vertailukohtaa voi hakea Puolustusvoimista: vuosikymmeniä jatkunut simputusperinne saatiin varuskunnissa 1990-luvun loppuun mennessä hyvin kuriin, kun:

  • siihen puututtiin johdon tasolta ja
  • mediassa tuotiin selkeästi esille, että simputustapauksiin puututaan kun niistä ilmoitetaan.

Tietenkin Puolustusvoimissa on vielä paljon tasa-arvotyötä tehtävänä, mutta räikeimmät esimerkit homopaineineen ja munasillaan lumihangessa ryömittämisineen on saatu kitkettyä – ja jos sellaista vielä yksittäistapauksina esiintyy, siihen puututaan. Myös kielenkäyttöön puuttumiskynnys on madaltunut, vaikka muun muassa rasistisessa, seksistisessä ja homofobisessa puheessa on vielä suitsittavaa.

Poliisissa tulisi tehdä samanlainen ryhtiliike rasismin suhteen kuin mitä Puolustusvoimissa tehtiin simputuksen suhteen 1990-luvulla. Pelkät johdon sanahelinät eivät riitä, vaan rasismin kitkemistoimien tulee ulottua aina Poliisiammattikorkeakoulun ykkösvuosikurssilta pomoportaaseen ja rivipoliiseihin. On tärkeää, että puuttumisesta myös uutisoidaan sekä alan omissa medioissa että suurelle yleisölle. Tämä madaltaa kynnystä puuttua rasismiin niin poliisien kahvipöydässä kuin ”asiakkaidenkin” toimesta. Media on kohtuullisesti tsempannut jo kielenkäytössään, esimerkiksi natseja uskalletaan jo sanoa natseiksi. Parannettavaakin on: vihapuhetta ei esimerkiksi ”lipsahda” nettiin samalla tavalla kuin vaikkapa aamukahvi lipsahtaa pöydälle. Vihapuhe rehottaa, koska se on päästetty rehottamaan ja sen annetaan rehottaa.

Tällä hetkellä poliisijohdon toiminta on suurin piirtein vain onnetonta selittelyä, joka toimii ainoastaan tapausesimerkkinä alan ”korppi ei noki toisen korpin silmää” -kulttuurista: Ensin poliisiylijohtaja kiertelee ja kaartelee, ja ikään kuin tämä ei näyttäisi tarpeeksi pahalta, sitten vielä kaivaa omaa kuoppaansa lisää:

”Pelkän toimittajan puhelinsoiton perusteellahan en voinut reagoida. Minun piti saada faktaa ja dokumenttia sen asian tueksi, että se voidaan viedä tutkintaan”, hän sanoo.

Long Play on tällä hetkellä (Suomen Kuvalehden ja Hesarin kuukausiliitteen) ohella Suomen nimekkäin tutkivaa journalismia tekevä taho. Ehkä olisi kannattanut reagoida.

Puuttumisen arvoinen olisi myös poliisin kaksoisstandardi: jo kotietsintöjä tehdään paljon mitättömämmistä syistä, ja nyt ei haluta mennä Facebook-ryhmään jonka jäsenenä on kolmasosa maamme poliiseista. Puhumattakaan vuoden 2013 tietopyyntöskandaalista, joka nousi julkisuuteen vain Punk in Finlandin ylläpidon suoraselkäisyyden ansioista. Poliisi kun mielellään venyttää lakia ja sen tulkintaa, kun halua löytyy. Nyt ei löydy, ikävä kyllä.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *