LOGO LEHMÄ, SYP, VHS, MBnet… Mitä kolmekymppinen muistaa mutta parikymppinen ei?

Eilen palautui jonkun aivokemiahäiriön myötä mieleen Telehallintokeskuksen Pokémon-paperi – joka oli ihan uusi ja hulvaton juttu nuoremmalle ikäluokalle. Tällaiselle kolmekymppiselle (34 v) äijälle asia tuntui ihan äsken tapahtuneelta.

Siitä tulikin heti mieleen ilmiö, että maailma muuttuu niin nopeasti, että joku omasta mielestä äsken tapahtunut juttu on monella nuorelle uutta ja jännää.

(Oma lukunsa on sitten vielä se, että joku juttu voi syystä tai toisesta mennä ihan sivu suun tapahtuessaan/julkaistuessaan, ja se nousee kiinnostavaksi vuosia myöhemmin jonkun toisen tapahtuman seurauksena.)

No, heitin aiheesta hieman kömpelösti muotoillun törähdyksen Facebookiin, ja siitä tuli vahingossa hitti: langan pituus on satoja kommentteja kolmekymppisten (ja vanhempien) sukupolvikokemuksia, ja lanka versoi myös GWU:hun oman lankansa. Tuli melkoiset nostalgiavibat juttuja lukiessa, ja koitan nyt tähän koostaa parhaat palat oman subjektiivisen käsitykseni mukaan. Jos on vähänkin ylimääräistä vapaa-aikaa, niin itse langatkin kannattaa lukea, ja kommentoimaan pääsee laittamalla kaveripyynnön.

Mutta aloitetaan: mitä arkipäiväistä itsestäänselvää kolmekymppinen muistaa mitä parikymppinen ei? Jos siis pieni liioittelu sallitaan, kyllä nykyparikymppinen muistaa vielä VHS-kasetit pikkulapsuudestaan. Mutta äkkiä nämä katoavat.

Filmirullien kehittäminen ja diaprojektori

Nykyään lähes joka kännykässä on kohtalainen, arkikäyttöön sopiva kamera. Aivan 2000-luvun alussa tulivat ensimmäiset kamerakännykät ja niidenkin kamerat olivat heikkolaatuisia. Muistan vielä, kun jonkun satunnaisen ohikulkijan kamerakännykällä (ooh) ottamat suttuiset kuvat pankkiryöstäjästä päätyivät oikein iltapäivälehden lööppiin.

Mitä homma hoitui ennen digikameroita ja kamerakännyköitä? No filmikameralla tietenkin. Festari- ja kännikuvat otettiin kertakäyttökameralla. Vielä 1990-luvun alussa filmi vietiin valokuvausliikkeeseen ja noudettiin parin päivän päästä kehitettynä. Kuvat olivat joko paperikuvia (niitä kansioon laitettavia) tai diakuvia, jos perheestä löytyi diaprojektori.

Pankkiryöstöistä puheen ollen

1990-luvulla ja aiemmin tehtiin tosiaan sellaisiakin. Käteisen käytön väheneminen ja pankkien käyttöönottamat aikaviivelukot ovat lähes hävittäneet tämän rikollisuuden muodon. Pankkiryöstöt olivat yleinen aihe Poliisi-tv:ssä (jota esitettiin 1989–2013), jossa pyydettiin vihjeitä suttuisten valvontakameravideoiden perusteella, josko joku sattuisi tunnistamaan kommandopipo päässä heiluvan rosvon suttuiselta videokuvalta.

Avokelanauhuri kielten tunnilla

1990-luvun lopulla peruskoulun ja lukion kielten tunneilla oppimateriaalia kuunneltiin sellaisesta hervottoman kokoisesta painavasta avokelanauhurista. Facebookissa muisteltiin opettajan ilmiömäistä kykyä löytää silmänräpäyksessä oikea kohta nauhalta.

Ja ne videot ja videovuokraamot

Nauhojen kelaamisesta ja valvontakameravideoista päästäänkin sitten videoihin. 1980-luvun lopulla suomalaiskodeissa yleistyivät videonauhurit, kunnes 2000-luvun alussa DVD-soittimet syrjäyttivät ne. Nykyään leffat katsotaan tietokoneelta, vaikkeivät DVD:t ja Blu-raytkään ihan kadonneet ole.

Itse olen sen verran nuori että en muista aikaa jolloin markkinoilla oli kahta videonauhurityyppiä, oli Betamax ja VHS, joista jälkimmäinen jäi sitten henkiin. Viimeinen VHS-videonauhurivalmistaja kertoi panevansa lapun luukulle nyt heinäkuussa – Yle teki aiheesta hienon jutun. Betamax-nauhurien valmistus loppui jo 2002, ja Betamax-kasettien valmistus vasta viime vuonna.

Vuonna 1976 myyntiin tullut VHS-videonauhuri oli muuten se keksintö, joka oli kuolinisku pornoleffateattereille. Kyllä, sellaisia oli olemassa, ja ymmärrettävistä syistä ihmiset katsoivat porkkavideoita (tai pokevideoita kuten nykyään sanonta kuuluu) mieluummin kotonaan.

Videoita ei tarvinnut ostaa, niitä sai vuokrata videovuokraamoista. Ja nauhat piti palauttaa alkuun kelattuna.

C-kasetit ja niille ohjelmien nauhoittaminen radiosta

CD-levyt syrjäyttivät lp-levyt 1980-luvun lopulla – molemmat olivat nuorisolle kalliita (CD-levyt maksoivat 2000-luvun alussa reilut 120 markkaa eli nykyrahassa lähennellään 30 euroa).

Siispä musiikkia nauhoitettiin C-kasetille radiosta. Kun biisiä toivottiin juontajalta, usein toivottiin että ”älä pliis puhu sitten kappaleen päälle”, sehän vähän pilaa sitä äänitettä.

Puhelimen luuri, puhelinpöytä, puhelinkopit, levypuhelin, Hugo-peli, kohiseva NMT-puhelin

Kännykät yleistyivät räjähdysmäisesti 1990-luvulla. Vielä vuosikymmenen alussa sellainen oli johtajilla ja muilla tärkeillä henkilöillä, vuonna 1996 ne yleistyivät nuorilla ja muistan elävästi joulun 1997, kun nekin joilla ei vielä ollut kännykkää saivat sellaisen joululahjaksi.

Ennen kännykkää tärkeillä ihmisillä oli hakulaite, sellainen taskuun mahtuva vekotin johon tuli soittoa kaipaavan puhelinnumero, minkä jälkeen henkilö sykki lähimpään puhelinkoppiin soittamaan tällä tavoittelijalle.

Puhelinkoppien puhelimet toimivat 1990-luvun alkuun yleensä kolikoilla, mikä johti ikävään lieveilmiöön: varsinkin hiljaisessa paikassa oleva yleisöpuhelin rikottiin ja kolikot rosvottiin. Tätä vastaan taisteltiin ensin ÄLÄ RIKO! TÄMÄ PUHELIN VOI PELASTAA HENKESI -tarroilla, minkä jälkeen siirryttiin puhelinkorttien käyttöön.

Logot ja soittoäänet lehtimainoksissa

Tämä on tuoreempaa lähihistoriaa. 2000-luvun alussa oli lehdissä sivun kokoisia mainoksia, joissa mainostetiin puhelimiin tilattavia maksullisia soittoääniä ja logoja. Esimerkiksi suosittuihin Nokian puhelimiin (kyllä, Nokia oli se Ainoa Oikea kännykkä 1990-luvun puolesta välistä aina vuoden 2010 tienoille kunnes Apple pyyhki sillä lattiaa) sai tilata ruudulle näkymään logon, jossa oli yleensä joku hauska kuva tai puhelimen omistajan nimi kaunokirjoituksella.

Osamaksulla ostettu tietosanakirja

Suomenkielisiä tietosanakirjoja ei ole julkaistu vuosiin, koska Wikipedia. Ennen ei ollut Wikipediaa. Meidän yli kolmekymppisten lapsuudenkodista löytyikin yleensä joko Spectrum tietokeskus tai Otavan Ensyklopedia (jos budjetti riitti ja sivistys kiinnosti niin molemmat). Kirjasarjat olivat kalliita, ja ne sai ostaa osamaksulla.

Spectrumin artikkeli sukupuoli oli ainoa paikka missä pääsi pikkupoikana näkemään alastoman naisen (jos omaa äitiä saunassa ei lasketa). Muitakin vaihtoehtoja oli kun tiesi hakea, nimittäin:

Pornolehtien etsiminen lehtiroskiksesta, Rakasta hellästi kunnankirjastossa ja Anttilan kuvasto 

Ennen internetiä varsinainen porno piti dyykata lehtiroskiksesta. Jos kevyempi kama riitti, kunnankirjaston käsikirjaston [sic] puolelta löytyi Alex Comfortin Rakasta hellästi, jossa esiteltiin seksiasentoja piirroskuvin. Ja sitten oli tietenkin Anttilan kuvasto, jossa oli alusvaatemalleja.

Television ja Teksti-TV:n chatit ja Kiss FM:n chat

IRCiä käytetään nykyäänkin, mutta ennen Facebookia ja Twitteriä (ja Snapchatia ja Instagramia ja mitä kaikkia nykynuoriso käyttääkään) nettikeskustelut käytiin Kiss FM:n chatissa netissä, Teksti-TV:n chatissa tai Television chattiohjelmissa – joista kahteen viimeiseen osallistuttiin (maksullisia) tekstiviestejä lähettämällä. Tämä oli tuottoisaa touhua palvelua pyörittäneille firmoille, viestiä pukkasi sellaista tahtia että niitä oli jonoksi asti, ”HEI JUONTAJA PALJON ON VIIVE”.

Sitten jossain TV-chatissa vilahteli välillä juontajan sinne lisäämä lehmän kuva. Ja kiersi urbaani legenda, että sen kuvan sai sinne lähettämällä chattiviestin ”LOGO LEHMÄ” (samanformaattisella komennolla pystyi tilaamaan kännykkäänsä logon (ks. ”logot ja soittoäänet” yllä). No, tämä ei tietenkään toiminut ja chatissa vilahti säännöllisesti viesti LOGO LEHMÄ. Tälle irvailtiin vuoden 2001 Äpy-lehdessä, jossa oli Äpy-chat, joka päättyi ”MEIKÄLÄINEN LOPETTAA LOGO LEHMÄ”.

Ennen 1990-luvun puoltaväliä internet oli harvojen herkkua. Jos omisti modeemin, sillä soiteltiin MBnetiin (jonka soittosarja oli aina tukossa – jos halusi päästä läpi, piti olla liikkeellä aamukuudelta) tai muihin purkkeihin.

Fazerin musakerho (ja videokerho)

Radiosta nauhoittamisen lisäksi musiikkia tuli hankittua Fazerin musiikkikerhosta (ja leffoja Fazerin videokerhosta). Kerhoon kuulumisen ainoa ”velvoite” oli peruuttaa kuukauden äänite, jos ei sitä halunnut. Peruuttaminen tapahtui palvelunumeroon soittamalla, ja varsinkin alkuaikoina palvelurobotti oli sen verran kökkerö että ”en saanut selvää”.

Näppäinpuhelimista puheen ollen, kuka muistaa television Hugo-pelin, jossa ohjelmaan soittaja ohjasi peikkohahmoa puhelimen näppäinäänillä. Vähänkin huonompi linja niin hommasta ei tullut mitään, ja ai sitä vahingonilon määrää jos joku soitti sinne pulssivalintapuhelimella (eli levypuhelimella).

Naida vai palaa, Saatana kutsuu minua

Kuka muistaa vielä 1990-luvun saatananpalvontapaniikin (joka tuli meille viiveellä Yhdysvalloista, jossa se velloi 1980-luvulla). Ironista on, että koko saatananpalvonta tuli ”muotiin” vasta kun kirkko toi sen Suomeen kouluissa esitetyn Saatana kutsuu minua -”valistusvideon” merkeissä vuonna 1994 (tässä yksi aikalaiskokemus videosta). Saatananpalvontapöhinää voi fiilistellä vaikkapa katsomalla tämän Lauantaivekkarin jakson vuodelta 1997:

Anna Lintunen oli kuitenkin saapunut keskusteluun todistusaineiston kera. Alustuksena huolestunut äiti kertoo poikiensa viettäneen aikaa, jopa kokonaisia viikonloppuja, erään opettajan myllyllä. Paikalle oli kerääntynyt roolipelaajia ympäri Etelä-Suomea pelaamaan. Lintunen oli saanut tietoonsa, että myllyllä oli harrastettu spiritismiä.

Toinen peruskouluklassikko oli Naida vai palaa -seksivalistusvideo, jonka näyttämällä opettaja pystyi kätevästi skippaamaan ”hankalasta asiasta puhumisen”.

Pankkien oheiskrääsä ja lapsille suunnattu markkinointi

Tämä mainittiin GWU:n Facebook-langassa. Minäkin osallistuin lapsena Osuuspankin Hippo-kisoihin, ja Säästöpankista sai hakea aina syntymäpäivälahjan. Yhtenä vuotena se oli sellainen pimeässä hohtava pallo, jossa oli Säästöpankin logo. Tämä ei siis tullut postissa kotiin, vaan se piti hakea pankista, ja muistan elävästi kun virkailija selitti että ”kun pidät sitä ensin auringossa ja sit meet pimmeeseen vessaan niin se hehkuu siellä”. Ja pankkejahan oli SYP, KOP ja STS ja SKOP (ainakin).

Lopuksi

Esittelin tässä murto-osan ilmiöistä, kirjoitan myöhemmin lisää (ettei tämä paisu käsistä). Kaikkea kivaa 10 ja 20 pennin irtokarkeista ja modeemilla soittamisesta jäi käsittelemättä. Mutta sieltä Facebookin syövereistä löytyy tosiaan lisää (klik, klik). Ysärin loppua voi fiilistellä katsomalla vaikka tämän Pirkka-kokiksen mainoksen:

first choice cola

Jos tulee mieleen jotain legendaarista nykynuorille vierasta mutta ei vielä kovin vanhaa tavaraa, niin kommentoi alle tai tuonne FB:n puolelle.

 

 

Kommentit
  1. 1

    Päivi Tyni sanoo

    Muistatko, kuinka internetti alkuun ”tuli” kotiin? Tietokonekaupasta ostettiin CD-rom -levy, jossa oli sovellus, nimeltään Netscape. Tämä asennettiin koneelle ja sitten otettiin modeemilla puhelinverkon kautta yhteys nettiin. Maksu oli sama kuin puheluissa, eli ajan mukaan laskutettiin. Muistan, kun tyttäreni naukui, että saako mennä nettiin ja minä vastasin, että no puoleksi tunniksi. Oli sen verran kallista hupia siihen aikaan.

  2. 2

    K.Dari sanoo

    Se LOGO LEHMÄ kyllä toimi ihan oikeasti. Alunperin oli tarkoitus vain jäynätä juontajaa, joka ahkerasti torjui ties millaisia trollauksia, ja se että LOGO LEHMÄ todella sitten toikin lehmänkuvan ruutuun yllätti pahasti.. Lehmä osoittautui kuitenkin sen verran suosituksi että erilaisia logoja väkerrettiin lisää jonkunmoinen määrä.

  3. 3

    sanoo

    Monta hauskaa muistoa löytyi, kiitos! Ja 18v vanhempana on kaks lisäkymmenvuotispätkää asioiden vanhentua seuraavaan sukupolveenverrattuna. Ties vaikka niistäkin näkyy jossain kokoomajuttu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *