Kirjasuositus: Rokotustenvastustusta 1700-luvulla ja kirjojen turmelemia nuoria

Laaksolahden kirjastossa silmiin sattui Ari Turusen kirja Ei onnistu! – Jälkiviisasta vastustamisen historiaa (WSOY 2001). Kirjasta on sittemmin otettu uudistettu laitos, nimellä Ei onnistu – vastustamisen kulttuurihistoriaa, ja se ei ole myyty loppuun vielä.

Olen usein naureskellut kaikenlaisille perusteluille millä milloin mitäkin on vastusteltu. Turunen ei tyydy naureskelemaan vaan pohtii vastustamisen ja konservatismin filosofiaa sujuvasti tapausesimerkkien valossa. Itse asiassa hän jo kirjan nimessä – jälkiviisasta vastustamisen historiaa – ottaa kantaa siihen, että jälkikäteen on toki helppo tuomita mikä tahansa höpöhöpöksi.

Kirjassa mielenkiintoista on, että se tarjoaa lähdeviitteen monelle jutulle jonka on kuullut milloin baarikeskustelussa ja milloin yläkoulun historianopettajalta. Esimerkiksi Ranskassa todella kokeiltiin 10-päiväisiä viikkoja – mistä työntekijät eivät riemastuneet, kun vuotuiset vapaapäivät vähenivät neljänneksellä (viikonloppuja oli harvemmin). Muistan, kun lukion historianopettaja kertoi tästä huvittuneena.

Kirja on hyvillä lähdeviitteillä varustetuksi faktatietokirjaksi erittäin sujuva luettava ja vaikka sillä on ikää jo 16 vuotta, se ei ole missään nimessä vanhentunut. Turunen käy läpi niin maailmankuvan mullistumiseen liittyvät asiat litteine maapalloineen, arabialaisten numeroiden vastustamisen (nolla oli muka liian helppo muuttaa kuutoseksi), aikavyöhykkeiden ja nollameridiaanin paikasta tappelun kuin kirjallisuuden turmelevat nuoretkin.

Alla muutama poiminta kirjasta:

  • Jumalanpilkka ja sukupuolimoraali ovat taikasanoja, joihin on perinteisesti vedottu kun kirjoja on kärrätty nuotiopaikoille. Ensimmäisen suomenkielisen kaunokirjailijan tulo kotimaan markkinoille ei ollut menestys. Vuonna 1829 Viipurin torilla poltettiin Jaakko Juteinin tasa-arvoa ja uskonnon vapautta korostava teos sillä perusteella, että se sisälsi ”moraalisaiheisia tutkielmia ja ja joitakin huomautuksia suomenkielestä ja muista joutavista asioista, pääasiassa mietiskelyä uskonasioista, jotka ovat täydellisesti ristiriidassa kristillisen opin kanssa”.  (s.61)
  • Max Planck, yksi viime vuosisadan merkittävimmistä tiedemiehistä, kommentoi elämäkerrassaan omaa uraansa: ”Uuden tieteellisen totuuden läpimurto ei yleensä tapahdu siten, että sen vastustajat vakuuttuvat siitä ja julistavat ottaneensa siitä opikseen, vaan pikemminkin siitä, että vastustajat vähitellen kuolevat pois ja nuori polvi saa alusta lähtien tutustua totuuteen.” (s. 70)
  • Myös englantilainen lääkäri ja kirurgi Edward Jenner joutui kollegoidensa pureviin hampaisiin. Kun Jenner väitti, että lehmärokosta voisi eristää rokotteen isorokkoa vastaan, Kuninkaallinen tiedeseura kielsi Jenneriä esittelemästä epäuskottavia ajatuksiaan. Jenner oli huomannut, että lehmänrokkoon sairastuneet ihmiset eivät saaneet isorokkotartuntaa. Hän sai idean rokotteesta, joka voitaisiin valmistaa heikennetystä taudinaiheuttajasta, jolloin rokote kehittäisi varsinaisen suojan sairautta vastaan. Ajatus tuomittiin. Kunnianarvoisa tohtori Moseley varoitti seuraamuksista, jos ”eläinten nesteitä ruiskutettiin ihmisen elimistöön”. Hän painotti jyrkästi ja selkein sanankääntein, että ihminen muuttui rokotuksen myötä eläimen ja ihmisen sekasikiöksi. Tohtori Rowley jakoi Moseleyn tuohtumuksen ja oli piirrättänyt Jennerin vastaisen pamflettinsa kansilehteen kuvan pojasta, jolla oli härän pää. Tohtori Smyth pystyi jopa yksityiskohtaisesti kuvailemaan nuoren pojan, joka lehmärokkorokotuksen saatuaan alkoi kävellä neljällä jalalla, ammua lehmän tavoin ja puskea ihmisiä kuin härkä. (s. 77)
  • Kaikki eivät akatemiassa olleet vakuuttuneita Edisonin keksinnön [= fonografin] pätevyydestä. Arvostettu lääkäri Jean Bouillaud, tuolloin jo 82-vuotias, ryntäsi kaikkien yllätykseksi du Moncelin kimppuun ja alkoi kuristaa tätä huutaen samalla, että miten tämä uskalsi esitellä tiedeakatemialle vatsastapuhujan temppuja. Raivostunut tohtori uskoi elämänsä loppuun asti, että fonografi oli hölynpölyä. Vielä viimeisinä vuosinaan hän kirjoitti, että on täysin mahdotonta, että ihmisen arvokkaat puhe-elimet voitaisiin korvata epäjalolla ja tunteettomalla metallilla. (s. 87)
  • Saksassa huolestuttiin, että ”kaikki” alkaisivat lukea, jopa naiset ja rahvas. Saksalaiset alkoivat kutsua tätä uutta muoti-ilmiötä 1700-luvulla lukuhimoksi. Uusi koko kansan lukuvimma poikkesi vanhasta lukemisen tavasta, jossa luettiin ulkoa ja kyllästymiseen asti vanhoja uskonnollisia tekstejä. Pelättiin, että alemmat luokat ja ryhmät eivät enää huolehtisi tehtävistään ja heistä tulisi uppiniskaisia. (s. 135)
  • Kun osa kaunokirjallisuudesta hyväksyttiin korkeakulttuuriksi, keksittiin halventavia etuliitteitä uusille populaareille lukemistoille. Milloin niitä kutsuttiin roskakirjallisuudeksi, milloin kioskikirjallisuudeksi. Vuonna 1954 monet suomalaiset sivistysjärjestöt, kuten Kansanvalistusseura, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomen Kansakouluopettajien liitto, olivat vihaisia siitä, että ”roskakirjallisuus on temmannut mukaansa halpahintaisten ja halpa-arvoisten lukemistojen pariin tuhansittain nuorisoa myrkyttäen heidän moraaliansa ja mielikuvitustansa mitä moninaisimmilla tuotteilla.” Sivistysjärjestöt kysyivät huolestuneina saako tämä jatkua meidän vanhempien puuttumatta vakavaan nuorisoa turmelevaan vaaraan. ”Mikäli lapsia ei ohjata paremman kirjallisuuden pariin, saamme vastataksemme roskalukemistojen ansiosta kieroon kasvaneiden tai gangsterihengen villitsemien nuorten vääristyneet kokeilut.”

Yllä vain murto-osa hyvän kirjan hyvistä tapausesimerkeistä – suosittelen lukemaan koko kirjan.

Kaikki vastustaminen ei tietenkään aina ole pahasta ja jälkeenpäin on helppo sanoa, minkä vastustaminen oli typerää. Monta haitatonta tai hyödyllistä asiaa on uutena vastustettu – toisaalta moni haitallinen asia on hyväksytty tai hypetetty kritiikittä. Onkin haastavaa olla yhtä aikaa avoin uusille ajatuksille sekä suhtautua niihin terveen kriittisesti. Kuten monen ajattelijan suuhun pistetty sanonta sanoo: pitää olla avomielinen, muttei niin avomielinen että aivot putoavat ulos. Tervettä skeptisyyttä -blogistilla on hyvä tarkistuslista väitteiden arviointiin, kannattaa lukea.

 

Kahdenlaisia anonyymejä

Aina säännöllisin välein joku julistaa sosiaalisessa mediassa, ’ettei keskustele anonyymien kanssa’. Kaikkia esimerkkejä en ole tallentanut mutta ensimmäisenä mieleen tulee Saska Saarikoski, joka julisti

Jos halutaan päästä eroon valeuutisista, ensin pitäisi päästä eroon valeihmisistä. Siis näistä somessa naamion takaa räyhäävistä.

Nyt tuoreimpana asia nousi keskusteluun, kun dosentti Erkka Railo (joka normaalisti kirjoittelee ihan järkeviä) veisteli:

Muistutan muuten, etten koskaan vastaa nimettömien trollien twiitteihin. Nimettöminä esitettyjen ”ajatusten” arvo on pyöreä nolla.

Nimettöminä sosiaalisessa mediassa esiintyvät voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään:

  1. Kiusantekomielessä tehdyt trollitilit, joiden taustalla on milloin ajattelemattomia murrosikäisiä poikia, ilkeitä täysi-ikäisiä miehiä tai jopa valtiollista vaikuttamista. Näiden motiivina on puhdas ilkeys, naisviha, trans- tai homofobia, rasismi tai sen sellainen.
  2. Täysin asialliset mutta nimimerkillä pyöritetyt tilit, joiden anonymiteetin päämotiivi on oman turvallisuuden takaaminen.

Näiden kahden täysin erilaisen ryhmän niputtaminen yhdeksi ja samaksi massaksi on loukkaavaa ja epäloogista. Nimettöminä esitettyjen ajatusten arvo ei ole pyöreä nolla. Esimerkiksi suomitwitterin:

  • mielenkiintoisin
  • ajankohtaisin
  • ajatuksia herättävin

sisältö on tällä hetkellä noin puolen tusinan nimimerkkikirjoittajan käsialaa. Kiusantekomielessä tehdyn trollitilin ja turvallisuussyistä anonyymin tilin kyllä tunnistaa lukaisemalla Twitter-seinää muutaman ruudullisen verran.

Anonymiteetistä eniten valittavat ovat minun havaintojeni mukaan urallaan pitkälle edenneitä miehiä. Se on täysin ymmärrettävää, koska urallaan pitkälle edenneelle miehelle ei välttämättä heti tule mieleen, että kaikki eivät ole urallaan pitkälle edenneitä miehiä ja monelle mielipiteitään ja kokemuksiaan sosiaaliseen mediaan kirjoittavalle voi olla ihan konkreettista haittaa omalla nimellään esiintymisestä.

Yksityisviestilaatikkoon ja sähköpostiin kilahtavat uhkailuviestit, työnantajaan kohdistuva häirintäperheeseen kohdistettu väkivalta ja muu sen sellainen on huomattavasti epätodennäköisempää, kun valitsee nimimerkin suojista kirjoittamisen.

Erityisen ymmärrettävää ja perusteltua nimimerkin takana oleminen on vähemmistöllistettyihin ryhmiin kuuluville ja työuran alkuvaiheessa oleville. Ennen kuin joku jupisee ”turhasta pelosta”, kannattaa tutustua Saara Jantusen artikkeliin (jonka tiivistän tässä).

Heitän haasteen Saska Saarikoskelle, Erkka Railolle ja muille omalla naamallaan esiintyville mielipidevaikuttajille: nimimerkkikirjoittajilla on usein tärkeää ja mielenkiintoista sanottavaa – morkkaamisen sijasta klikkaa retweet-nappulaa.

  • * *

P.S. Erkka Railon twiitissä luki tarkalleen, ettei hän vastaa nimettömien trollien twiitteihin. Myöskään omalla nimellään esiintyvien trollien twiitteihin ei kannata vastata. Omalla nimellään esiintyvä trolli voi olla jopa haitallisempi kuin nimetön – parempi olla antamatta näkyvyyttä ollenkaan.

Lyhyt kommentti poliisijärjestön aivoripuliin

Päivän puheenaiheena on hallituksen puoliväliriihen lisäksi ollut Suomen Poliisijärjestöjen liitto (SPJL) edustajan erikoinen käsitys itsekriminointisuojasta:

Suomen Poliisijärjestöjen liitto (SPJL) edellyttää, että haalarikameroiden käytössä varmistetaan poliisin itsekriminointisuoja. Se tarkoittaa kansainvälisten ihmisoikeuksien takaamaa oikeutta olla todistamatta itseään vastaan.

Käytännössä kysymys on siitä, että poliisit haluavat oikeuden poistaa haalarikameraan tallentuneen videokuvan ja äänen, jos niille on tallentunut poliisin itsensä tekemä virkavirhe.

Ennen kuin juridiikan asiantuntijat pääsevät ääneen (toimittajille vinkkinä: tästä saa yhdellä tai kahdella puhelulla paljon lukijoita vetävän jutun, älkää missatko), niin kommentoin noin yleisellä tasolla, että samalla logiikalla voisi:

  • Opettajalla tai vaikka ylioppilastutkintolautakunnan sensorilla olla erikseen oikeus hävittää opiskelijan tenttipaperi, ettei häntä voida syyttää virkavirheestä vaikka syrjivän arvosteluperusteen muodossa.
  • Lääkärillä olla erikseen oikeus hävittää röntgenkuvat tai vaikka kaikki potilastiedot ettei häntä voida syyttää hoitovirheestä.

Itsekriminointisuoja tarkoittaa, että rikoksesta epäiltyä tai syytteessä olevaa saa pakottaa tai painostaa myötävaikuttamaan omalla toiminnallaan syyllisyytensä selvittämiseen. Itsekriminointisuojan tarkoituksena on suojata syytettyä viranomaisten epäasiallista pakottamista vastaan. En nyt vain mitenkään onnistu pudottamaan todistusaineiston erikseen kirjattua hävittämisoikeutta tuohon määritelmään.

Eikä mikään estä nytkään poliisia vaikkapa murjomasta kameraansa palasiksi, voihan rekkakuskikin tuikata piirturin kiekon tuleen kolarin jälkeen. Tämä vain voidaan tulkita ja tulkitaankin oikeudessa syyllisyyttä tukevaksi seikaksi, eikä ”itsekriminointisuojan käyttämiseksi”. Osoittaa lähinnä poikkeuksellista röyhkeyttä, että tällaista oikeutta ruvetaan erikseen penäämään kirjattavaksi johonkin.

Haastattelu oli muutenkin jännää luettavaa:

SPJL:n järjestöpäällikkö Mika Nygård muistuttaa, että inhimillisiä virheitä sattuu kaikille.

Juu niin sattuu ja niistä rangaistaan tarvittaessa. Poliisinko pitäisi olla jotenkin erikseen suojattu tätä normaalia käytäntöä vastaan?

Pitää muistaa, että jos poliisi syyllistyy johonkin moitittavaan tekoon, niin onhan siinä kuitenkin partiokaveri ja todennäköisesti muitakin osapuolia paikalla, ja hän saa varmasti sen rangaistuksen, joka hänelle kuuluu, Nygård sanoo.

Olisihan se siistiä jos näin olisi. Lisäksi: jo työilmapiirinkin takia on parempi että poliisin haalari päällä heiluva rikollinen saadaan tuomiolle kuvamateriaalin perusteella eikä duunikaverin todistuksen perusteella.