Rivipoliisien rasismia puistattavampaa on poliisijohdon täydellinen puuttumishaluttomuus

Viime lauantaina verkkojulkaisu Long Play pudotti pöydälle todellisen pommin julkaisemalla poliisien Facebook-ryhmässä käytyjä rasistisia keskusteluja. Poliisin ammattikunnassa rasismi ei ole mikään uutinen, mutta se, että rasismilla repostellaan ammattikunnan sisällä julkisesti kuukausitolkulla (vai vuositolkulla?) ilman että kukaan puuttuu siihen, on.

Tai no, voi se rasismikin jollekin olla uutinen. Valkoinen keskiluokka kun joutuu poliisin kanssa tekemisiin vain aselupa-asioita hoitaessaan ja ylinopeussakkoa noutaessaan (passihan noudetaan nykyään R-Kioskilta), ja molemmissa tunnelma on lähinnä rentoa rupattelua (toisinkin voi käydä, jos rupeaa kyseenalaistamaan), joten vaikeahan se on uskoa mitään pahaa poliisista.

Vaikka syytä olisi. Alkajaisiksi kannattaa lukea tämä Maria Petterssonin vuoden takainen kirjoitus, joka selvittää perusteellisesti, miksi poliisi ei ansaitse niin puhtaita papereita kuin suurin osa ihmisistä tuntuu sille antavan. Lukemisen arvoinen on myös tämä Jussi Marttilan kirjoitus siellä olevine linkkeineen.

Se, että on olemassa myös ei-rasistisia poliiseja, ei poista ongelman vakavuutta. On selvää, että jos alan kulttuuri on mätä, on aika vaikeaa olla se joka puuttuu rasismiin ja saa paskaa ja sakinhivutusta niskaansa. Maria Pettersson (taas) kommentoi tätäkin osuvasti. Tragikoomisinta koko tapauksessa oli se, että kuten Pettersson toteaa:

Vakava asia on myös siinä tapauksessa, että ei-rasistiset poliisit eivät välitä rasististen virkaveljiensä toiminnasta tarpeeksi puuttuakseen siihen ainakaan julkisesti. Kuka tietää, ehkä joku sanoo jotain yksityisesti, työyhteisön sisällä. Toivon todella että näin on, vaikka minulla ei ole siitä todisteita. Päinvastoin: esimerkiksi Marko ”Fobba” Forss lopetti omien sanojensa mukaan rasistisen ryhmän moderoinnin siksi, että moderointi voisi näyttää pahalta – ei siksi, että rasismi on väärin, tai siksi, ettei moderaattorina olisi onnistunut hillitsemään rasismia.

Ja kun sama heppu toimi vihapuhetutkintaryhmän tutkinnanjohtajana (ei sentään toimi enää), ei tarvitse ihmetellä, miksei vihapuheeseen ole oikein saatu puututtua.

Ammattikunnan sisällä rehottavaa rasismia ei korjata taikaiskulla vaan se vaatii vuosien sitkeää ja johdonmukaista työtä. Vertailukohtaa voi hakea Puolustusvoimista: vuosikymmeniä jatkunut simputusperinne saatiin varuskunnissa 1990-luvun loppuun mennessä hyvin kuriin, kun:

  • siihen puututtiin johdon tasolta ja
  • mediassa tuotiin selkeästi esille, että simputustapauksiin puututaan kun niistä ilmoitetaan.

Tietenkin Puolustusvoimissa on vielä paljon tasa-arvotyötä tehtävänä, mutta räikeimmät esimerkit homopaineineen ja munasillaan lumihangessa ryömittämisineen on saatu kitkettyä – ja jos sellaista vielä yksittäistapauksina esiintyy, siihen puututaan. Myös kielenkäyttöön puuttumiskynnys on madaltunut, vaikka muun muassa rasistisessa, seksistisessä ja homofobisessa puheessa on vielä suitsittavaa.

Poliisissa tulisi tehdä samanlainen ryhtiliike rasismin suhteen kuin mitä Puolustusvoimissa tehtiin simputuksen suhteen 1990-luvulla. Pelkät johdon sanahelinät eivät riitä, vaan rasismin kitkemistoimien tulee ulottua aina Poliisiammattikorkeakoulun ykkösvuosikurssilta pomoportaaseen ja rivipoliiseihin. On tärkeää, että puuttumisesta myös uutisoidaan sekä alan omissa medioissa että suurelle yleisölle. Tämä madaltaa kynnystä puuttua rasismiin niin poliisien kahvipöydässä kuin ”asiakkaidenkin” toimesta. Media on kohtuullisesti tsempannut jo kielenkäytössään, esimerkiksi natseja uskalletaan jo sanoa natseiksi. Parannettavaakin on: vihapuhetta ei esimerkiksi ”lipsahda” nettiin samalla tavalla kuin vaikkapa aamukahvi lipsahtaa pöydälle. Vihapuhe rehottaa, koska se on päästetty rehottamaan ja sen annetaan rehottaa.

Tällä hetkellä poliisijohdon toiminta on suurin piirtein vain onnetonta selittelyä, joka toimii ainoastaan tapausesimerkkinä alan ”korppi ei noki toisen korpin silmää” -kulttuurista: Ensin poliisiylijohtaja kiertelee ja kaartelee, ja ikään kuin tämä ei näyttäisi tarpeeksi pahalta, sitten vielä kaivaa omaa kuoppaansa lisää:

”Pelkän toimittajan puhelinsoiton perusteellahan en voinut reagoida. Minun piti saada faktaa ja dokumenttia sen asian tueksi, että se voidaan viedä tutkintaan”, hän sanoo.

Long Play on tällä hetkellä (Suomen Kuvalehden ja Hesarin kuukausiliitteen) ohella Suomen nimekkäin tutkivaa journalismia tekevä taho. Ehkä olisi kannattanut reagoida.

Puuttumisen arvoinen olisi myös poliisin kaksoisstandardi: jo kotietsintöjä tehdään paljon mitättömämmistä syistä, ja nyt ei haluta mennä Facebook-ryhmään jonka jäsenenä on kolmasosa maamme poliiseista. Puhumattakaan vuoden 2013 tietopyyntöskandaalista, joka nousi julkisuuteen vain Punk in Finlandin ylläpidon suoraselkäisyyden ansioista. Poliisi kun mielellään venyttää lakia ja sen tulkintaa, kun halua löytyy. Nyt ei löydy, ikävä kyllä.

Kirjasuositus: Rokotustenvastustusta 1700-luvulla ja kirjojen turmelemia nuoria

Laaksolahden kirjastossa silmiin sattui Ari Turusen kirja Ei onnistu! – Jälkiviisasta vastustamisen historiaa (WSOY 2001). Kirjasta on sittemmin otettu uudistettu laitos, nimellä Ei onnistu – vastustamisen kulttuurihistoriaa, ja se ei ole myyty loppuun vielä.

Olen usein naureskellut kaikenlaisille perusteluille millä milloin mitäkin on vastusteltu. Turunen ei tyydy naureskelemaan vaan pohtii vastustamisen ja konservatismin filosofiaa sujuvasti tapausesimerkkien valossa. Itse asiassa hän jo kirjan nimessä – jälkiviisasta vastustamisen historiaa – ottaa kantaa siihen, että jälkikäteen on toki helppo tuomita mikä tahansa höpöhöpöksi.

Kirjassa mielenkiintoista on, että se tarjoaa lähdeviitteen monelle jutulle jonka on kuullut milloin baarikeskustelussa ja milloin yläkoulun historianopettajalta. Esimerkiksi Ranskassa todella kokeiltiin 10-päiväisiä viikkoja – mistä työntekijät eivät riemastuneet, kun vuotuiset vapaapäivät vähenivät neljänneksellä (viikonloppuja oli harvemmin). Muistan, kun lukion historianopettaja kertoi tästä huvittuneena.

Kirja on hyvillä lähdeviitteillä varustetuksi faktatietokirjaksi erittäin sujuva luettava ja vaikka sillä on ikää jo 16 vuotta, se ei ole missään nimessä vanhentunut. Turunen käy läpi niin maailmankuvan mullistumiseen liittyvät asiat litteine maapalloineen, arabialaisten numeroiden vastustamisen (nolla oli muka liian helppo muuttaa kuutoseksi), aikavyöhykkeiden ja nollameridiaanin paikasta tappelun kuin kirjallisuuden turmelevat nuoretkin.

Alla muutama poiminta kirjasta:

  • Jumalanpilkka ja sukupuolimoraali ovat taikasanoja, joihin on perinteisesti vedottu kun kirjoja on kärrätty nuotiopaikoille. Ensimmäisen suomenkielisen kaunokirjailijan tulo kotimaan markkinoille ei ollut menestys. Vuonna 1829 Viipurin torilla poltettiin Jaakko Juteinin tasa-arvoa ja uskonnon vapautta korostava teos sillä perusteella, että se sisälsi ”moraalisaiheisia tutkielmia ja ja joitakin huomautuksia suomenkielestä ja muista joutavista asioista, pääasiassa mietiskelyä uskonasioista, jotka ovat täydellisesti ristiriidassa kristillisen opin kanssa”.  (s.61)
  • Max Planck, yksi viime vuosisadan merkittävimmistä tiedemiehistä, kommentoi elämäkerrassaan omaa uraansa: ”Uuden tieteellisen totuuden läpimurto ei yleensä tapahdu siten, että sen vastustajat vakuuttuvat siitä ja julistavat ottaneensa siitä opikseen, vaan pikemminkin siitä, että vastustajat vähitellen kuolevat pois ja nuori polvi saa alusta lähtien tutustua totuuteen.” (s. 70)
  • Myös englantilainen lääkäri ja kirurgi Edward Jenner joutui kollegoidensa pureviin hampaisiin. Kun Jenner väitti, että lehmärokosta voisi eristää rokotteen isorokkoa vastaan, Kuninkaallinen tiedeseura kielsi Jenneriä esittelemästä epäuskottavia ajatuksiaan. Jenner oli huomannut, että lehmänrokkoon sairastuneet ihmiset eivät saaneet isorokkotartuntaa. Hän sai idean rokotteesta, joka voitaisiin valmistaa heikennetystä taudinaiheuttajasta, jolloin rokote kehittäisi varsinaisen suojan sairautta vastaan. Ajatus tuomittiin. Kunnianarvoisa tohtori Moseley varoitti seuraamuksista, jos ”eläinten nesteitä ruiskutettiin ihmisen elimistöön”. Hän painotti jyrkästi ja selkein sanankääntein, että ihminen muuttui rokotuksen myötä eläimen ja ihmisen sekasikiöksi. Tohtori Rowley jakoi Moseleyn tuohtumuksen ja oli piirrättänyt Jennerin vastaisen pamflettinsa kansilehteen kuvan pojasta, jolla oli härän pää. Tohtori Smyth pystyi jopa yksityiskohtaisesti kuvailemaan nuoren pojan, joka lehmärokkorokotuksen saatuaan alkoi kävellä neljällä jalalla, ammua lehmän tavoin ja puskea ihmisiä kuin härkä. (s. 77)
  • Kaikki eivät akatemiassa olleet vakuuttuneita Edisonin keksinnön [= fonografin] pätevyydestä. Arvostettu lääkäri Jean Bouillaud, tuolloin jo 82-vuotias, ryntäsi kaikkien yllätykseksi du Moncelin kimppuun ja alkoi kuristaa tätä huutaen samalla, että miten tämä uskalsi esitellä tiedeakatemialle vatsastapuhujan temppuja. Raivostunut tohtori uskoi elämänsä loppuun asti, että fonografi oli hölynpölyä. Vielä viimeisinä vuosinaan hän kirjoitti, että on täysin mahdotonta, että ihmisen arvokkaat puhe-elimet voitaisiin korvata epäjalolla ja tunteettomalla metallilla. (s. 87)
  • Saksassa huolestuttiin, että ”kaikki” alkaisivat lukea, jopa naiset ja rahvas. Saksalaiset alkoivat kutsua tätä uutta muoti-ilmiötä 1700-luvulla lukuhimoksi. Uusi koko kansan lukuvimma poikkesi vanhasta lukemisen tavasta, jossa luettiin ulkoa ja kyllästymiseen asti vanhoja uskonnollisia tekstejä. Pelättiin, että alemmat luokat ja ryhmät eivät enää huolehtisi tehtävistään ja heistä tulisi uppiniskaisia. (s. 135)
  • Kun osa kaunokirjallisuudesta hyväksyttiin korkeakulttuuriksi, keksittiin halventavia etuliitteitä uusille populaareille lukemistoille. Milloin niitä kutsuttiin roskakirjallisuudeksi, milloin kioskikirjallisuudeksi. Vuonna 1954 monet suomalaiset sivistysjärjestöt, kuten Kansanvalistusseura, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomen Kansakouluopettajien liitto, olivat vihaisia siitä, että ”roskakirjallisuus on temmannut mukaansa halpahintaisten ja halpa-arvoisten lukemistojen pariin tuhansittain nuorisoa myrkyttäen heidän moraaliansa ja mielikuvitustansa mitä moninaisimmilla tuotteilla.” Sivistysjärjestöt kysyivät huolestuneina saako tämä jatkua meidän vanhempien puuttumatta vakavaan nuorisoa turmelevaan vaaraan. ”Mikäli lapsia ei ohjata paremman kirjallisuuden pariin, saamme vastataksemme roskalukemistojen ansiosta kieroon kasvaneiden tai gangsterihengen villitsemien nuorten vääristyneet kokeilut.”

Yllä vain murto-osa hyvän kirjan hyvistä tapausesimerkeistä – suosittelen lukemaan koko kirjan.

Kaikki vastustaminen ei tietenkään aina ole pahasta ja jälkeenpäin on helppo sanoa, minkä vastustaminen oli typerää. Monta haitatonta tai hyödyllistä asiaa on uutena vastustettu – toisaalta moni haitallinen asia on hyväksytty tai hypetetty kritiikittä. Onkin haastavaa olla yhtä aikaa avoin uusille ajatuksille sekä suhtautua niihin terveen kriittisesti. Kuten monen ajattelijan suuhun pistetty sanonta sanoo: pitää olla avomielinen, muttei niin avomielinen että aivot putoavat ulos. Tervettä skeptisyyttä -blogistilla on hyvä tarkistuslista väitteiden arviointiin, kannattaa lukea.

 

Kahdenlaisia anonyymejä

Aina säännöllisin välein joku julistaa sosiaalisessa mediassa, ’ettei keskustele anonyymien kanssa’. Kaikkia esimerkkejä en ole tallentanut mutta ensimmäisenä mieleen tulee Saska Saarikoski, joka julisti

Jos halutaan päästä eroon valeuutisista, ensin pitäisi päästä eroon valeihmisistä. Siis näistä somessa naamion takaa räyhäävistä.

Nyt tuoreimpana asia nousi keskusteluun, kun dosentti Erkka Railo (joka normaalisti kirjoittelee ihan järkeviä) veisteli:

Muistutan muuten, etten koskaan vastaa nimettömien trollien twiitteihin. Nimettöminä esitettyjen ”ajatusten” arvo on pyöreä nolla.

Nimettöminä sosiaalisessa mediassa esiintyvät voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään:

  1. Kiusantekomielessä tehdyt trollitilit, joiden taustalla on milloin ajattelemattomia murrosikäisiä poikia, ilkeitä täysi-ikäisiä miehiä tai jopa valtiollista vaikuttamista. Näiden motiivina on puhdas ilkeys, naisviha, trans- tai homofobia, rasismi tai sen sellainen.
  2. Täysin asialliset mutta nimimerkillä pyöritetyt tilit, joiden anonymiteetin päämotiivi on oman turvallisuuden takaaminen.

Näiden kahden täysin erilaisen ryhmän niputtaminen yhdeksi ja samaksi massaksi on loukkaavaa ja epäloogista. Nimettöminä esitettyjen ajatusten arvo ei ole pyöreä nolla. Esimerkiksi suomitwitterin:

  • mielenkiintoisin
  • ajankohtaisin
  • ajatuksia herättävin

sisältö on tällä hetkellä noin puolen tusinan nimimerkkikirjoittajan käsialaa. Kiusantekomielessä tehdyn trollitilin ja turvallisuussyistä anonyymin tilin kyllä tunnistaa lukaisemalla Twitter-seinää muutaman ruudullisen verran.

Anonymiteetistä eniten valittavat ovat minun havaintojeni mukaan urallaan pitkälle edenneitä miehiä. Se on täysin ymmärrettävää, koska urallaan pitkälle edenneelle miehelle ei välttämättä heti tule mieleen, että kaikki eivät ole urallaan pitkälle edenneitä miehiä ja monelle mielipiteitään ja kokemuksiaan sosiaaliseen mediaan kirjoittavalle voi olla ihan konkreettista haittaa omalla nimellään esiintymisestä.

Yksityisviestilaatikkoon ja sähköpostiin kilahtavat uhkailuviestit, työnantajaan kohdistuva häirintäperheeseen kohdistettu väkivalta ja muu sen sellainen on huomattavasti epätodennäköisempää, kun valitsee nimimerkin suojista kirjoittamisen.

Erityisen ymmärrettävää ja perusteltua nimimerkin takana oleminen on vähemmistöllistettyihin ryhmiin kuuluville ja työuran alkuvaiheessa oleville. Ennen kuin joku jupisee ”turhasta pelosta”, kannattaa tutustua Saara Jantusen artikkeliin (jonka tiivistän tässä).

Heitän haasteen Saska Saarikoskelle, Erkka Railolle ja muille omalla naamallaan esiintyville mielipidevaikuttajille: nimimerkkikirjoittajilla on usein tärkeää ja mielenkiintoista sanottavaa – morkkaamisen sijasta klikkaa retweet-nappulaa.

  • * *

P.S. Erkka Railon twiitissä luki tarkalleen, ettei hän vastaa nimettömien trollien twiitteihin. Myöskään omalla nimellään esiintyvien trollien twiitteihin ei kannata vastata. Omalla nimellään esiintyvä trolli voi olla jopa haitallisempi kuin nimetön – parempi olla antamatta näkyvyyttä ollenkaan.