Asialleen omistautunut amatööri päihittää keskinkertaisen ammattilaisen – miksi?

Sisältöyhteistyö – tämä kirjoitus on tuotettu yhteistyössä Oppimisen Fiesta -tapahtuman kanssa, ks. kirjoituksen loppu.

Työskentelen Metropolia-ammattikorkeakoulussa autoelektroniikan lehtorina kuudetta vuotta – tätä ennen opetin Teknillisessä korkeakoulussa (nyk. Aalto-yliopisto) elektroniikkaa ja sähkötekniikkaa – ja tulipa välillä kokeiltua toimittajan töitä Talentum-konsernissa (free-juttuja kirjoitan aina aikataulun ja motivaation salliessa vieläkin).

Teknillinen korkeakoulu oli opetus- ja oppimisympäristönä mielenkiintoinen: siinä missä vaikkapa Helsingin yliopistossa harjoituksia ohjaavat yleensä jatko-opiskelijat, Teknillisessä korkeakoulussa oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että harjoitusten vetäjät olivat vanhemman vuosikurssin perusopiskelijoita. Syitä tähän lienee monia, mutta tärkein lienee suuri opiskelijamäärä: aloittaessani opinnot it-huuman huippuvuonna 2000, pelkästään sähkö- ja tietoliikennetekniikan osaston sisäänotto oli muistikuvani mukaan suuruusluokkaa 500 opiskelijaa. Revi tähän sitten harjoitusten ohjaajat muutamasta tohtorikoulutettavasta.

Jo ensimmäisenä opiskeluvuotena huomasin, että moni parikymppinen opiskelija-assistentti oli pedagogiselta ulosanniltaan huomattavasti terävämpi kuin kokeneet tutkijatohtorit ja professorit. Syyksi arvelin silloin – ja ajan myötä käsitys on vahvistunut – että sillä parikymppisellä assarilla on vielä aivan tuoreessa muistissa

  • mikä kyseisessä opittavassa asiassa on vaikeaa,
  • millainen päättelyketju asian ymmärtämiseen liittyi,
  • mikä kohta on luennoitsijan materiaalissa tai oppikirjassa selitetty vähän epäselvästi,

joten hän voi antaa ”täsmäopetusta” juuri tämän oppimisen karikon ylittämiseen. Juuri oppimisen karikkojen ylittämisessä auttaminen on mielestäni opettajan ydintehtävä. Järkeilytyö asian ymmärtämiseksi on opiskelijan tehtävä itse, sitä ei voi ulkoistaa opiskelijalle, mutta etevä opettaja voi nopeuttaa oppimista säästämällä opiskelijan muutaman tunnin pään seinään hakkaamiselta kysymällä muutaman johdattelevan kysymyksen tai antamalla pari täsmävinkkiä tai esimerkkiä.

Itse asiassa eräs tällainen ”nuori superopettaja” toimi omana inspiraationani kun päätin suuntautua opetusalalle. Hän opetti piirianalyysin peruskurssien laskuharjoituksia, sanottakoon nyt nimikin tässä, Antti Kivikero.  Terveisiä vain, jos luet tätä postausta.

Mikä niissä vanhoissa opettajissa sitten oli vikana? Ei mitään, ja esimerkiksi samaista piirianalyysiä opettanut professori Martti Valtonen oli erittäin etevä ja pidetty opettaja, vaikka ikä oli lähempänä kuuttakymmentä kuin kolmeakymmentä. Jos taas vertaan itseäni 22-vuotiaana ja 34-vuotiaana, niin muutamia eroja löytyy. Silloin parikymppisenä palaute omista tunneista oli erinomaista, ja siitä jopa palkittiin:

kurssipalaute

Raha tuli toki tarpeeseen, mutta paljon mieleenjäävempi palaute oli ylioppilaskunnalta tullut kortti, jossa kiitettiin hyvästä opetuksesta. Puhumattakaan siitä, kuinka hyvä mieli tuli jokaisella kerralla, kun jonkun laskutehtävän kanssa kärttyisänä tuskastelevan teekkarin mieliala muuttuu kertaheitolla, kun hän tajuaa, minkä takia lasku on mennyt väärin parin tunnin yrittämisestä huolimatta.

Mutta miksi vanha opettaja tai professori voi olla ”huonompi” kun nuori – kun vertailen nuorta minää ja nykyminää niin muutama seikka löytyy:

  • Nuorena oli aikaa tehdä hommat viimeisen päälle, kun ei tarvinnut kuskata lapsia päivähoitoon.
  • Vanhemmilla asiantuntijoilla on usein kertynyt paljon muuta tärkää (ja vähemmän tärkeää) hommaa, joka sekä vie aikaa että kuormittaa henkisesti. En ollut parikymppisenä mukana sähköturvallisuuslain laadinnassa, minulle eivät toimittajat soitelleet eikä pyydetty asiantuntijakommenttia johonkin projektiin tai yritysideaan. Nämä ovat tärkeitä töitä toki, mutta pois itse kurssien kehittämisestä.
  • Kun asiat osaa jo itse etu- ja takaperin unissaankin, välillä pääsee unohtumaan, kuinka vaikeita ne ovat niitä ensimmäistä kertaa opiskeleville.

Vaikka osaamista ja asiantuntemusta on kertynyt paljon ja kertyy edelleen, säännöllisesti käy niin, että jollain opiskelijalla on tietoa aiheesta, mitä minulla ei ole. Tämä korostuu erityisesti juuri autoalalla: eri merkkikorjaamoissa kesätöissä käyvät opiskelijat keräävät paljon hiljaista tietoa, jota ei löydy googlaamalla eikä kirjasta lukemalla. Tämä pitää hyödyntää vahvuutena, eikä peitellä omaa tietämättömyyttään. Usein opettajalta jopa vaaditaan (ja vaikkeivät muut vaatisi, niin hän vaatii itseltään), että jokaiseen asiaan tulee vastaus kuin tykin suusta. Kuten kollegani kiteytti: ”juristi on ainoa ammatti, jossa saa vastata ’odotapa hetki, selvittelen vähän ensin’ ilman että sitä pidetään merkkinä osaamattomuudesta”. Pahimmillaan ”osaamattomuuden” peittely voi johtaa jopa hengenvaaraan. On vain hyvä asia, että lääkäri tarkistaa kirjasta lääkkeiden yhteensopivuuden, kuin että heittää lonkalta vaikuttaakseen pätevämmältä.

Aina säännöllisesti joku nousee vaatimaan, että opiskelijoille on annettava keppiä, milloin lyhennettyjen kesälomien, milloin kiristetyn opintotuen merkeissä. Pidän tätä kehitystä vaarallisena ja vastenmielisenä. Juuri se, että nuorilla lahjakkailla – ja ennen kaikkea motivoituneilla – ihmisillä on löysää aikaa, mahdollistaa kaikenlaista uudenlaista oppimista – ja lopputuloksena voi olla vaikkapa hyödyllinen suuryritys tai jotain muuten vain itseisarvoisesti siistiä, kuten itseoppineen hakkeri Oona Räisäsen saavutukset autonavigaattorin salauksen murtamisesta kaikenlaiseen muuhun mielenkiintoiseen (hänen sivunsa ovat koukuttavaa luettavaa, kokeile). Huomionarvoista on, että Räisänen ei ole tietoteekkari eikä elektroniikkainsinööriopiskelija, vaan ympäristönsuojelutieteen opiskelija Helsingin yliopistosta. Kandityönsä hän on tehnyt apinoiden suojelusta. Kansainvälistä mainetta niittänyt Räisänen sanoo espoolaisen paikallislehden haastattelussa asian, jota ei voi liikaa painottaa mutta joka usein unohtuu:

Jonkin asian selvittämiseen saattaa mennä 24 tuntia putkeen. Kesken ei voi jättää, kun saa hyvän flown.

Tästä päästäänkin alkuperäiseen otsikkooni: Oona Räisänen päihittää tietotaidossaan keskinkertaisen elektroniikkainsinöörin ja tietoturva-ammattilaisen nähdäkseni juuri sen takia, että hänellä on a) aikaa b) mielenkiintoa perehtyä asioihin kunnolla. Kun jotain tehdään työelämässä, aikataulu on usein tiukka ja asiakas haluaa jotain mahdollisimman halvalla. Toinen liittyy motivaatioon: kun jotain tekee omaksi ilokseen, ei haittaa, jos tunnin hommaan menikin 10 tuntia. Jos taas tätä tekee elääkseen, voi riittävän usein sattuva aikataulun ylittyminen häiritä vaikkapa vuokran maksua, kun hinnoittelet urakan tunnin mukaan, ja siihen meneekin kymmenen tuntia.

Kuten sanottu, oppimista tapahtuu kaikkialla ja moneen suuntaan. Yksi viimeksi opiskelijalta oppimani asia on tässä: keskustelimme sähkölieden kytkennässä tapahtuneista vaarallisista virheistä. Keskustelu lähti tapauksesta, jossa asian pihvi oli sähköturvallisuuslainsäädännön rikkominen, mutta opiskelija heitti erinomaisen pointin siitä, kuinka vieressä hengittävä asiakas voi johtaa hengenvaaralliseen tilanteeseen. Jos kokematon sähköasentaja työskentelisi yksin, hänellä olisi aikaa selvittää ja mittailla rauhassa, mikä johdin 60-lukuisen omakotitalon lieden takana on mikäkin. Kun nuiva asiakas seisoo selän takana, nousee kynnys kaivaa kännykkä taskusta tai mittailla rauhassa johtimien kokoonpano yleismittarilla.

Se ainoa kerta muuten kun olen itse saanut verkkovirrasta sähköiskun, muuten johtui samasta asiasta: koska vieressä oli yleisöä, en halunnut kiivetä enää toista kertaa telineeltä alas ja juosta sähkökeskukseen, vaikka rasiassa oli vielä toisessa johtimessa jännite (toisesta olin katkaissut – olivatkin eri johdonsuojakatkaisijan takana). Otin riskin, käsi lipsahti ja rystysille tuli. Päätin, että tämä oli viimeinen kerta kun tingin omasta työturvallisuudesta antaakseni näppärän, ammattitaitoisen ja nopean kuvan itsestäni. Nolointa tilanteessa on se, että sähkötyöturvallisuuskoulutuksia itse pitäessäni aina painotan sitä, että ammattilaisten kuolemaan johtaneet sähkötapaturmat tapahtuvat usein nimen omaan kokeneille ammattilaisille, kun luotetaan liikaa omaan ammattitaitoon. Joskus sähkökaavio voi olla virheellinen tai erottimen koskettimet jumissa, kohtalokkain seurauksin.

 

***

Sisältöyhteistyö: Huomenna ja ylihuomenna (1.11.-2.11.2016) Finlandia-talolla järjestettävä Oppimisen Fiesta -tapahtuma tilasi blogipostauksen teemasta ”Milloin viimeksi koit oppimisen hurmaa tai opetit jotakin jollekin toiselle? Tarkoituksena on herättää positiivista keskustelua monimuotoisesta oppimisesta ja näyttää, että oppimista voi tapahtua kaikkialla.” Aihe siis heiltä, kirjoituksen sisältö on 100 %:sti minun tuottamaani ja ennakkotarkastamatonta ;-). Samasta teemasta ovat bloganneet ihanasti myös Koko Hubara, Maarit Korhonen ja Maarit Kallio.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *