Asiantuntijat: kaapeli paineistettiin veden, ei vakoojien takia

Kirjoitin toissapäivänä Kuumasta linjasta, jonka yhteys kulki halki eteläisen Suomen. Jaoin artikkelin Suomen historian harrastajat -ryhmään, jossa siitä tuli arvokasta palautetta. Nimittäin: alkuperäisessä artikkelissa arveltiin, että koaksiaalikaapeli oli paineistettu ettei kaapeleita pääse vakoilemaan.

Asia ei ole näin. 40 vuotta tietoliikenneinsinöörinä työskennellyt Pekka Heliste kertoo ryhmässä, että koaksiaaliaalikaapelin eli ammattislangissa ”koksin”

paineistus estää/hidastaa veden leviämistä ja ilmavuodon valvonta antaa hälytyksen, jos on kytketty hälytysjärjestelmiin. Ilman paineistusta kaapelia ehtisi tuhoutua pitkiä pätkiä ja korjaaminen olisi hidasta ja kallista. Paineistusta on käytetty muissakin kaapeleissa, mutta ei kovin yleisesti Suomessa.

Jutun kaapeli on Helisteen mukaan neliputkinen koaksiaalikaapeli, välissä näkyvät täytenelikierteet, joita käytettiin hälytyksiin ja hitaan informaation siirtoon.

Suomen koksiverkko oli pääasiallinen kaukoverkko ja kattoi kaikki pääreitit. Sitä täydensi analoginen linkkiverkko. Mutta 1985 jälkeen yksimuotoinen kuitukaapeli alkoi syrjäyttää kokseja. Hinta oli murto-osa koksin hinnasta ja asennus suhteessa vielä halvempaa. Niinpä koksi syrjäytyi verkosta pääosin 90-luvulla.

Ennätin kysyä asiaa myös Aalto-yliopiston tietoliikennepuolelta, jossa kaapeleihin perehtynyt Jari Lietzén vastaa:

Alkuperäinen tarkoitus kaapelien paineistuksella on ollut valvoa kaapelireitin eheyttä ja vikatapauksessa myös yrittää estää kaapelin vettyminen. Ylipaine estää veden tunkeutumisen kaapelin sisälle.
Tietoturva lienee ollut sivuvaikutus, jos sitä varsinaisesti on edes ajateltu aikoinaan. Tässä on liitteenä muutama sivu kirjasta ”Puhelinlaitteet, rakenne asennus ja huolto” Toim. Kari Mäkikara vuodelta 1982, jossa esitellään ko. menetelmän toiminta. Kun muovieristeiset kaapelit tulivat käyttöön, ja varsinkin rasvatäytteiset kaapelit, ei paineistukselle enää ollut tarvetta. 

Eli taas tosiasioiden tarkistaminen pilasi hyvän agenttitarinan :-). Kuvakaappaus Lietzénin lähettämistä kirjan sivuista avaa asiaa hyvin:

painevalvonta

Ei mainintaa tietoturvasta. Toinen asia mitä Heliste painottaa, on se, että tällaisia kaapeleita käytettiin koko Suomen runkoverkossa (kaukopuheluille ja sähkeille jne). Tuollaisen punaisen tolpan löytäminen ei siis tarkoita että olet löytänyt juuri Kuuman Linjan vaan vanhan tietoliikennekaapelin. Tämän kyseisenkin Kuuman linjan kaapelin läpi kulki paljon muuta liikennettä, kuten forssalaisten kaukopuhelut. Tätä ei ole kukaan kiistänytkään ja on selvää että yhden kaukokirjoitinyhteyden takia ei kannata rakentaa nelikoaksiaalikaapelia – mutta mainittakoon se vielä erikseen.

Myös oma tulkintani hengenvaara-kylttien laittamisesta ainoastaan pelottelumielessä oli Helisteen mukaan väärä: suurin osa vahvistimista syötettiin kaukosyötöllä ja jännite oli satoja voltteja.

Joka tapauksessa linjoilla vahvistinasemineen on historiallista arvoa, ja Kuuman linjan varareitteineen kulkeminen näitä asemia pitkin tuo jännittävän lisämausteen tavalliselle tekniselle asialle.

Tavallinen lankapuhelinyhteys, jonka toiminta oli vielä 1990-luvulla tietoliikenneinsinööriopintojen peruskauraa, on pian (ellei ole jo nyt) aihe josta voi kirjoitella historiajuttuja henkeen ”näin tapahtuu kun nostaa luurin”. Lankapuhelinhan on siitä jännän yksinkertainen kapistus että kahdella sellaisella ja ysivolttisella paristolla voi tehdä oman ”kuuman linjan” vaikkapa mökin ja rantasaunan välille. Kaapeliksi riittää käytännössä mikä tahansa kaksijohtiminen piuha.

Kylmän sodan ”kuuma linja” kulki pitkin Suomen metsiä – ja kulkee vieläkin – katso kuva

Edit 29.6.2017: Lukekaa myös tämän jutun poikima follow-up: paineistukset ja suurjännitevaroitukset eivät liity ”agenttijuttuihin” vaan ihan perustekniikkaan: samanlaista kaapelia käytettiin kaukoliikenteessä ihan tavallisten ihmisten puheluihin.

***

Kun poikkesin viime toukokuussa Lahdessa erään toisen historiaprojektin merkeissä (oppilaitoksessamme kunnostetun Henney Kilowatt -retrosähköauton esittely Classic Motor Showssa) bongasin sattumalta perheen kanssa tämmöisen tolpan kävelymatkan päästä Lahden messukeskuksesta:

posti ja lennätinlaitos

Naureskelin vaimolle että jonnet ei muista Posti- ja lennätinlaitosta (nykyinen Sonera eikun siis Telia), ja nappasin tolpasta kuvan. Ja taisin jakaa sen Instagramiinkin juuri noilla saatesanoilla. Muistin oikein. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään käryä tolpan merkityksestä ennen kuin eilen postiluukusta kolahti uusin Tekniikan Waiheita (2/2017), jossa oli mielenkiintoinen professori Heikki Ojan artikkeli suurvaltojen johtajien kuumasta linjasta.

Luin kuumasta linjasta ensimmäisen kerran joskus teinipoikana en muista mistä, olisiko ollut Tieteen kuvalehdestä, jossa esitettiin stereotyyppinen käsitys linjasta: Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton presidentit tarttuvat punaisen puhelimen luuriin, johtajat keskustelevat hetken ja painavat nappia, minkä jälkeen ydinaseet pyyhkäisevät sivilisaation maailmankartalta. Myöhemmin luin, että kuuma linja perustettiin juuri Kuuban kriisin jälkeen, motiivina ehkäistä juurikin hitaasta tiedonkulusta johtuva aseellinen selkkaus, pahimmassa tapauksessa ydinsota.

Tekniikan Waiheiden artikkelista opin kaksi asiaa: todellisuudessa kuuma linja ei ollut puhelinyhteys, vaan kaukokirjoitinyhteys. Ja linja kulki Suomen läpi. Ja kulkee vieläkin! Tai siis maakaapeli-infra kulkee, vaikka linja korvattiin satelliittiyhteydellä. Professori Oja kertoo artikkelissa kiinnostuneensa kuumasta linjasta, kun hän löysi kesämökkinsä läheltä salaperäisen punaisen tolpan – juuri samankaltaisen tolpan, josta olin autuaan tietämättömänä ottanut kuvan viime kuussa.

Oja tiedusteli aiheesta Soneran historiakokoelmahoitajalta, joka vastasi, että hanke oli aikanaan niin salainen, että arkistosta ei löydy aiheesta mitään. Helsingin Sanomat teki pari juttua (eka, toka) aiheesta vuonna 2015. Koska artikkelit ovat maksumuurin takana, tässä pari informatiivista ja/tai hauskaa sitaattia:

Linjan Suomen osuudesta on säilynyt niukasti varmaa tietoa, ja sekin osin virheellistä. Esimerkiksi tarkkaa reittikarttaa ei ole tiettävästi julkistettu.

Helsingistä linja lähti maajohtoa myöten länteen kohti Turkua reitillä Espoo–Vihti–Lohja–Suomusjärvi (nykyinen Salo). Näin voidaan päätellä lukuisista lehdissä olleista kaapelin katkeamista koskevista uutisista.

”KUUMA linja katkesi taas” oli tavanomainen uutisotsikko 1960-luvulla. Suomalaiset ilma- ja maajohdot olivat herkkiä katkeilemaan mitä erilaisimmista syistä.

Esimerkiksi tammikuussa 1964 poliisi etsi alaikäisiä poikia, joiden epäiltiin pätkäisseen kuumasta linjasta kuuden metrin siivun. Korjaaminen vei neljä tuntia.

Artikkelin jälkeen HS:ään ottivat yhteyttä useat ihmiset, jotka olivat suunnittelemassa kuuluisaa linjaa 1960-luvun alussa. ”Kyllä se aika salaista oli”, kertoi eräs heistä. Hän ei halua nimeään julki. ”Emme oikeastaan vieläkään saisi kertoa siitä kovin paljon.”

Alkuperäinen linja kulki reitillä Helsinki–Espoo–Vihti–Lohja–Suomusjärvi–Turku. Myöhemmin valmistui toinen yhteys, joka kulki reitillä Helsinki–Hämeenlinna–Forssa–Turku.

Salailusta piti myöhemmin luopua, koska maanviljelijät ja maansiirtokoneet katkoivat vahingossa yhteyksiä, vaikka Posti- ja lennätinlaitos antoi maanomistajille tarkat kartat reiteistä. ”Ei ne muistaneet niitä karttoja. Myöhemmin otettiin ihan uusi kanta, että kaapeleita ei enää salattu vaan julkistimme ne”, Vuori sanoo.

Niinpä kuuma linjakin merkittiin maastoon matalilla rautapaaluilla. Kaapeli ei saanut kulkea metriä kauempana paalusta. KAAPELIREITEILLE sijoitettiin välivahvistinasemia signaalin vahvistamiseksi. Näitä oli muun muassa Nupurissa, Lahnajärvellä ja Turussa.

Vahvistinasemat olivat noin 25 neliömetrin suuruisia puurakennuksia, joissa oli eteinen ja pari huonetta. Niihin sijoitettiin vahvistimia, jotka olivat pari metriä korkeissa telineissä. Hyllyjä oli rakennuksissa kymmeniä.

Kuvitus Hesarin jutuista puuttui. Ojan jutussa on kuvat kaapelin merkitsemistolpasta (samanlainen kuin yllä), linjaan liittyvästä lasikuitukopista (jonka ovessa muuten lukee ”hengenvaara” – tällainen teksti on vain suurjännitemuuntajakopeissa, ilmeisesti kyltin tarkoituksena on vain säikytellä uteliaat pois), vahvistinasemakopista sekä kuuman linjan kaapelista. Myös vahvistinaseman laitteistosta on sisäkuva.

Tolppien lisäksi linjaan liittyi kahdenlaisia rakennuksia: harmaita vihreäkattoisia ”työmaakoppeja”, joita on ainakin Hämeessä ja Turun seudulla hyvin tarkkaan puolentoista kilometrin välein. Oja arvelee, että 1,5 km on ollut yhden kaapelikelan pituus ja kopit vain suojelevat liitoskohtia. Toinen rakennustyyppi on vahvistinasema, joiden välimatkat voivat olla kymmeniäkin kilometrejä. Ne ovat harmaita ikkunattomia taloja, joita näkee tien varressa mm. Kouvola-Lappeenranta-välillä.

Ja nyt tulee se coolein osuus: Oja on käynyt tutustumassa kahteen vahvistinasemaan sisältä. Toisessa – joka sijaitsee Tammelassa – oli sisällä paikallaan kaikki Nokian ja Siemensin laitteet, vaikka asemaa ei ollut käytetty enää kahteenkymmeneen vuoteen. Toinen, Kantolassa itärajan tuntumassa oli samanlainen, mutta laitteisiin pääsi käsiksi avaamalla lattiassa olevan luukun ja menemällä sisään maanalaiseen betonibunkkeriin, jonka varustelu vastasi Tammelan asemaa.

Asemat oli suunniteltu pomminvarmoiksi: betoniseinät olivat 40 senttimetrin vahvuiset, tuuletus oli järjestetty mutkittelevan kanavan kautta ja puisen ulko-oven takana on paksu teräsovi tai kellariin johtava paksu teräsluukku.

Turvallisuus oli huomioitu myös itse kaapelissa: kaapeli koostui lyijyputkesta, jonka sisällä oli neljä paineistettua kupariputkea. Putkien rikkoontuminen (tai rikkominen) näkyi paineen alenemisena, josta seurasi hälytys. Vahvistinasemilla on edelleen paineistuslaitteet tallella.

Tässä välissä kannattaa lukea seuraava kirjoitukseni: paineistus ei ollut tietoturvasyistä vaan teknisistä syistä estämässä mm. veden pääsyä kaapeliin.

Mielenkiintoista on myös aikatauluosuus: kuuma linja perustettiin virallisesti 1963, mutta Tammelassa sijaitsevan vahvistinaseman tontti pakkolunastettiin valtiolle jo 1958 ja linja rakennettiin pian sen jälkeen. Oja arvelee että

Ilmeisestikin Neuvostoliitto tarvitse 1950-luvulla turvallisen ja nopean yhteyden Länsi-Eurooppaan ja solmi posti- ja lennätinlaitoksen kanssa salaisen sopimuksen yhteyksien rakentamisesta Suomen poikki.  Hykkilän aseman sisällä on edelleen papereita asennus- ja huoltotöistä, ja papereissa on merkintöjä vuodesta 1961 vuoteen 1986.

Mielenkiintoista kertakaikkiaan! Tällainen salainen viestilinja on sen verran historiafriikin hermoja kutkutteleva juttu, että aihetta pitäisi penkoa enemmänkin (tästä saisi varmasti vähintään yhden väitöskirjan) ja ainakin yksi tuollainen vahvistinasema pitäisi museoida ja avata yleisölle. Asialla on sikäli kiire, että ensinnäkin nuo asemat rapistuvat ja toiseksi linjan rakentamisen kanssa tekemisissä olevat tyypit pitäisi haastatella ennen kuin he ehtivät kuolla.

Ojan artikkelissa on pari blogilinkkiä viitteenä, mielenkiintoista luettavaa nekin:

Akateemisen historiantutkimuksen lisäksi tässä olisi komea jutun aihe vaikkapa Tekniikan Historialle tai Suomen Kuvalehdelle – olennainen osa mitä juttu kaipaa on nimen omaan isot ammattivalokuvaajan ottamat kuvat, joihin edellä mainituilla printtilehdillä on resurssit. Vielä pari vuotta sitten olisin vinkuen tunkenut itse tekemään juttua, mutta kuten blogieni päivitystahdista ehkä voi päätellä, olen yrittänyt downshiftata niin kirjoitushommia kuin muutakin koneella istumista – vietin juuri päättyneen lukukauden osittaisella hoitovapaalla, eikä muuten kaduta. Sekä ystävyys- että perhesuhteet ovat paremmalla mallilla kuin koskaan aikaisemmin. Kirjoittaa voi sitten neli-viisikymppisenä, koitan nyt nauttia ensisijaisesti lasteni seurasta – vanhin rupeaa olemaan jo siinä kehitysvaiheessa että kavereiden seura kiinnostaa enemmän kuin isän ;-).

* * *

Jos saa vähänkin kicksejä tekniikan historiaa koskevista artikkeleista, niin Tekniikan Waiheita kannattaa tilata. Lehdellä on käynnissä digitalisoimisprojekti ja toivon että vuoden-parin sisällä pääsemme lukemaan niin uusia kuin vanhojakin numeroita netissä (ja voisin jakaa suoraan linkin artikkeliin tällaisen referointipostauksen sijasta). Toistaiseksi vielä näin. Lehdessä oli pari numeroa sitten hyvä juttu siitä, miten autoihin suhtauduttiin Suomessa sata vuotta sitten (bloggasin siitäkin Tuulilasin puolella). Tässä tuoreimmassa numerossa on muutakin mielenkiintoista: Elina Vaahensalon juttu Kaikenkattavista portaaleista anarkistiseen sananvapauteen – suomalaisten verkkokeskustelufoorumien vuosikymmenet, joka otsikon mukaisesti luo katsauksen suomalaisten nettikeskustelufoorumien historiaan aina Futisforumista Ylilautaan. Toinen vähintään yhtä mielenkiintoinen on Petri Saarikosken ”Ojennat kätesi verkkoon ja joku tarttuu siihen” – Kokemuksia ja muistoja kotimaisen BBS-harrastuksen valtakaudelta.

Historia on siitä mukava tiede (verrattuna vaikkapa matematiikkaan) että tavallinen tallaajakin saa näistä artikkeleista tolkkua, kun vain aihe on mielenkiintoinen. Suosittelen lehteä lämpimästi.

Hakaristejä lattiassa – Metropolian Albertinkadun toimipisteen varhaishistoriaa

Metropolian (eli entisen Stadian eli entisen Helsingin teknillisen oppilaitoksen) sähköosaston (vaikka meillähän ei enää ”osastoja” ole, vaan on koulutusohjelmia ja toimipisteitä) rappukäytävän lattiassa komeilee hakaristejä, jotka kiinnittävät aina uusien opiskelijoiden huomion – siitä huolimatta että ne näyttävät ihan geneerisiltä hakaristeiltä eikä ”virallisilta” natsisymboleilta:

hakaristi metropolia

Kyselin joskus kollegoilta rakennuksen historiasta ja minulle sanottiin, että rakennus on kuulemma Ilmavoimien entinen esikunta ja hakaristit ovat tältä ajalta. Toinen oli sitä mieltä että ei täällä Ilmavoimia ole koskaan ollut ja hakaristi on vain koriste ajalta ennen natseja. Se on varmaa, että kyseinen rakennus on ollut Teknillisen korkeakoulun sähköosaston rakennus ennen kuin Teknillinen korkeakoulu muutti Otaniemeen. Onhan Metropolian Hietalahden torin edessä sijaitseva päärakennuskin entinen Teknillisen korkeakoulun päärakennus.

Aloitin opetushommat Metropoliassa 2009 ja monta kertaa olen meinannut selvittää asian oikean laidan. Jotenkin tuntui omituiselta että rakennuksen historia tiedettiin huonosti. Ehkä kysyin vain vääriltä ihmisiltä – joku Pekka Sinivaara olisi ehkä osannut täräyttää lonkalta saman vastauksen minkä nyt kaivelin kirjallisista lähteistä.

Rakennuksen historiasta on kiinnostavaa kirjoittaa juuri nyt senkin takia, että tasan vuoden päästä muutamme täältä Myyrmäkeen, ja Metropolian keskustakampuksen rakennukset käsittääkseni myydään (vai onko jo myyty?) jollekin sijoitusyhtiölle, joka tehnee niihin täysremontin ja saneerannee ne joko toimistotiloiksi tai hipsteriasunnoiksi. Eli kirjoitetaan vielä kun rakennuksiin on mahdollista päästä haahuilemaan ja tarkistelemaan tarvittaessa yksityiskohtia.

Rakennus löytyy Helsingin kaupunginmuseon Finna-tietokannasta. Tietokannan mukaan kyseessä on entinen Teknillisen korkeakoulun sähköteknillinen laboratorio, nyk. Helsingin teknillisen oppilaitoksen (nykyään Metropolian, kuten olen tuonne kommentoinutkin) koulurakennus. Viisikerroksinen laboratoriorakennus edustaa 1920-luvun klassisoivaa laitosarkkitehtuuria. Rakennuksen on suunnitellut Onni Tarjanne 1924, ja se on otettu käyttöön 1925.

Kysäisin kaupunginmuseolta asiaa sähköpostitse ja sain sieltä vastauksen:

Hei,
kirjassa Panu Nykänen, 2007, Kortteli sataman laidalla, Suomen teknillinen korkeakoulu 1908-1941 on jotain tuosta entisestä Teknillisen korkeakoulun sähköteknillisestä laboratoriosta (esim s. 203 ->).

Myös kirjassa Puhvelista Punatulkkuun : Helsingin vanhoja kortteleita, ( Tekijät: Kaija Ollila, Kirsti Toppari
Julkaisutiedot: Helsinki : Helsingin Sanomat, 1975 ) voi olla jotain mainintaa rakennuksesta -tuo kyseinen kortteli on Kottarainen. En saanut käsiini tuota kirjaa, joten en voinut tarkistaa…

Ja Panu Nykäsen kirjan kuvissa on lähteenä TKKA, joka viittaa Teknillisen korkeakoulun arkistoon, joten sieltä voisi saada lisää tietoa.

Tässä kävi tuuri, nimittäin tuo hopeanharmaa Nykäsen kirja sattui löytymään omasta kirjahyllystä. Kyseiseen kortteliin tosiaan valmistui alun perinkin Teknillisen korkeakoulun laboratoriokompleksi. Suunnitelma hyväksyttiin kauppa- ja teollisuusministeriössä tammikuussa 1924 ja korkeakoulu otti rakennukset haltuunsa toukokuussa 1926.

Sähkötekniikan tutkimuksen tilanne TKK:lla muuttui hetkessä paremmaksi uuden laboratoriorakennuksen valmistuttua. Alun perin nelikerroksista rakennusta korotettiin 1940-luvun lopulla yhdellä kerroksella. Seuraavassa suora sitaatti sähkölaboratorion varustelusta (suluissa olevat kommentit minun):

Rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin ”korkeajännityslaboratorio”, johon sijoitettiin 200 000 voltin korkeajännitevirtaa (itse sanoisin korkeajännitettä) tuottava Siemens-Schuckertwerken toimittama muuntaja. Kahden kerroksen korkuisessa tilassa voitiin suorittaa kokeita pallokipinävälillä suoraan koehallin parvekkeelle kerääntyneiden katsojien silmien edessä. Laboratorioon liittyi myös muuntajaöljyjen tutkimukseen tarkoitettu laitteisto. Samaan kerrokseen oli sijoitettuna myös korkeakoulun radiolähetin, jonka oli valmistanut Lahden radioasema.

Toisessa kerroksessa olivat yleisen sähkötekniikan työsalit, opettajien huoneita ja pieni luentosali. Kolmannessa kerroksessa oli kaksi luentosalia, joista toinen 200 kuulijalle (tämä on vieläkin käytössä, nimellä auditorio B325), luentosaleja varten tarvittavat teknilliset tilat sekä kokoelmahuone. Samassa kerroksessa oli lisäksi laboratoriohuoneita Epstein-kojeita (ilmeisesti näitä?) ja röntgenlaitteistoa varten. Neljännestä kerroksesta löytyivät piirustussali, käsikirjasto, heikkovirtaosaston sali ja valaistustekniikan kaksi työsalia. Viimeksi mainituista toinen oli verhoiltu valkoisella ja toinen voitiin jakaa mustaan ja oranssinpunaiseen osaan. Kiinteään tutkimuslaitteistoon kuului 2,5 metrin pallofotometri, suuri Martensin kaksoispeili ja useita fotometrejä. Heikkovirtaosastolle oli asennettu ruotsalaisen L. M. Ericssonin lahjoittama automaattinen puhelinkeskus. Teknillinen korkeakoulu sai keskuksia kaksi kappaletta. Suurempi sijoitettiin opetuskäyttöön, kun taas pienempi otettiin oppilaitoksen arkikäyttöön. Se sijoitettiin lasiseinäiseen koppiin korkeakoulun päärakennuksen aulaan, jossa ohikulkevat opiskelijat saattoivat tarkastella sen toimintaa.

Sähkölaboratorion lisäksi samaan kortteliin valmistuivat koneteknilliset laboratoriot Eerikinkadun puolelle. Rakennukseen valmistuivat:

  • lämpövoima-,
  • vesivoima-,
  • tekstiili-,
  • paperi- ja
  • puutekniikan

laboratoriot. Tässä yksi kuva kirjasta:

lämpövoimalaboratorioVaikka laboratorion sisustus on sittemmin muuttunut, tuo puna-valkoinen laatoitus on vieläkin tallella!

Teknillisen korkeakoulun päärakennushan (eli nykyinen Metropolia-amk:n päärakennus) oli siinä Lönnrotinkadun ja Bulevardin välissä Hietalahden torin edessä, eli ihan kivenheiton päässä tästä uudesta laboratoriokorttelista (välissä on ainoastaan yksi kortteli. Mutta silti kävi näin hassusti (sivu 222):

Korkeakoulun jakautuminen kahteen erilliseen sijoituspaikkaan aiheutti myös haittaa oppilaitoksen ilmapiirille. Suuri laboratorioyksikkö oli riittävän itsenäinen irrottautuakseen henkisesti Teknillisen korkeakoulun ”vanhasta puolesta”. Korkeakoulun sisäinen hajaantuminen alkoi näkyä paperi- ja puulaboratorioiden itsenäistymisenä 1930-luvun lopulla. Syksyllä 1936 paperiteknologian professori Anders Johannes Braxin ja viimeistä lukuvuotta ennen eläkkeelle siirtymistään aloittavan rehtori Hjelmmanin välillä käytiin arvovaltakamppailu siitä, kenellä on oikeus käyttää paperiosaston tiloja. Hjelmman oli esittänyt metsätalouden liikeopin luentojen pitämistä osaston luentosalissa lauantai-iltapäivisin, mutta Brax kielsi jyrkästi tohtori Jalavan ja hänen oppilaidensa saapumisen paikalle. Tilanne lienee ainoa, jossa ”Pilkku” Hjelmman kirjallisesti luopui muodollisen kohteliaisuuden vaatimuksista. Hän kirjoitti käsin rehtorin päätöksenä asiakirjaan: ”Arkistoon tämäkin typeryyden osoitus. Hjm.” Asialle ei tämän jälkeen tehty mitään. Osastonjohtajan päätyösvalta oli ylittänyt korkeakoulun rehtorin arvovallan.

Että semmoista. Hakaristeistä ei puhuta mitään missään, mutta ainakin teoria Ilmavoimien esikunnasta on nyt kumottu, ja 1920-luvun puolivälissä hakaristi oli ihan tavallinen koriste ilman natsiaffiliaatioita. Tuolla Eerikinkadun rakennuksessa (missä nykyään on ajoneuvo- ja konetekniikan tilat ja minunkin työhuoneeni), hakaristien sijasta lattioissa on komeat hammasrataskuviot.

 

nykänen-207