LOGO LEHMÄ, SYP, VHS, MBnet… Mitä kolmekymppinen muistaa mutta parikymppinen ei?

Eilen palautui jonkun aivokemiahäiriön myötä mieleen Telehallintokeskuksen Pokémon-paperi – joka oli ihan uusi ja hulvaton juttu nuoremmalle ikäluokalle. Tällaiselle kolmekymppiselle (34 v) äijälle asia tuntui ihan äsken tapahtuneelta.

Siitä tulikin heti mieleen ilmiö, että maailma muuttuu niin nopeasti, että joku omasta mielestä äsken tapahtunut juttu on monella nuorelle uutta ja jännää.

(Oma lukunsa on sitten vielä se, että joku juttu voi syystä tai toisesta mennä ihan sivu suun tapahtuessaan/julkaistuessaan, ja se nousee kiinnostavaksi vuosia myöhemmin jonkun toisen tapahtuman seurauksena.)

No, heitin aiheesta hieman kömpelösti muotoillun törähdyksen Facebookiin, ja siitä tuli vahingossa hitti: langan pituus on satoja kommentteja kolmekymppisten (ja vanhempien) sukupolvikokemuksia, ja lanka versoi myös GWU:hun oman lankansa. Tuli melkoiset nostalgiavibat juttuja lukiessa, ja koitan nyt tähän koostaa parhaat palat oman subjektiivisen käsitykseni mukaan. Jos on vähänkin ylimääräistä vapaa-aikaa, niin itse langatkin kannattaa lukea, ja kommentoimaan pääsee laittamalla kaveripyynnön.

Mutta aloitetaan: mitä arkipäiväistä itsestäänselvää kolmekymppinen muistaa mitä parikymppinen ei? Jos siis pieni liioittelu sallitaan, kyllä nykyparikymppinen muistaa vielä VHS-kasetit pikkulapsuudestaan. Mutta äkkiä nämä katoavat.

Filmirullien kehittäminen ja diaprojektori

Nykyään lähes joka kännykässä on kohtalainen, arkikäyttöön sopiva kamera. Aivan 2000-luvun alussa tulivat ensimmäiset kamerakännykät ja niidenkin kamerat olivat heikkolaatuisia. Muistan vielä, kun jonkun satunnaisen ohikulkijan kamerakännykällä (ooh) ottamat suttuiset kuvat pankkiryöstäjästä päätyivät oikein iltapäivälehden lööppiin.

Mitä homma hoitui ennen digikameroita ja kamerakännyköitä? No filmikameralla tietenkin. Festari- ja kännikuvat otettiin kertakäyttökameralla. Vielä 1990-luvun alussa filmi vietiin valokuvausliikkeeseen ja noudettiin parin päivän päästä kehitettynä. Kuvat olivat joko paperikuvia (niitä kansioon laitettavia) tai diakuvia, jos perheestä löytyi diaprojektori.

Pankkiryöstöistä puheen ollen

1990-luvulla ja aiemmin tehtiin tosiaan sellaisiakin. Käteisen käytön väheneminen ja pankkien käyttöönottamat aikaviivelukot ovat lähes hävittäneet tämän rikollisuuden muodon. Pankkiryöstöt olivat yleinen aihe Poliisi-tv:ssä (jota esitettiin 1989–2013), jossa pyydettiin vihjeitä suttuisten valvontakameravideoiden perusteella, josko joku sattuisi tunnistamaan kommandopipo päässä heiluvan rosvon suttuiselta videokuvalta.

Avokelanauhuri kielten tunnilla

1990-luvun lopulla peruskoulun ja lukion kielten tunneilla oppimateriaalia kuunneltiin sellaisesta hervottoman kokoisesta painavasta avokelanauhurista. Facebookissa muisteltiin opettajan ilmiömäistä kykyä löytää silmänräpäyksessä oikea kohta nauhalta.

Ja ne videot ja videovuokraamot

Nauhojen kelaamisesta ja valvontakameravideoista päästäänkin sitten videoihin. 1980-luvun lopulla suomalaiskodeissa yleistyivät videonauhurit, kunnes 2000-luvun alussa DVD-soittimet syrjäyttivät ne. Nykyään leffat katsotaan tietokoneelta, vaikkeivät DVD:t ja Blu-raytkään ihan kadonneet ole.

Itse olen sen verran nuori että en muista aikaa jolloin markkinoilla oli kahta videonauhurityyppiä, oli Betamax ja VHS, joista jälkimmäinen jäi sitten henkiin. Viimeinen VHS-videonauhurivalmistaja kertoi panevansa lapun luukulle nyt heinäkuussa – Yle teki aiheesta hienon jutun. Betamax-nauhurien valmistus loppui jo 2002, ja Betamax-kasettien valmistus vasta viime vuonna.

Vuonna 1976 myyntiin tullut VHS-videonauhuri oli muuten se keksintö, joka oli kuolinisku pornoleffateattereille. Kyllä, sellaisia oli olemassa, ja ymmärrettävistä syistä ihmiset katsoivat porkkavideoita (tai pokevideoita kuten nykyään sanonta kuuluu) mieluummin kotonaan.

Videoita ei tarvinnut ostaa, niitä sai vuokrata videovuokraamoista. Ja nauhat piti palauttaa alkuun kelattuna.

C-kasetit ja niille ohjelmien nauhoittaminen radiosta

CD-levyt syrjäyttivät lp-levyt 1980-luvun lopulla – molemmat olivat nuorisolle kalliita (CD-levyt maksoivat 2000-luvun alussa reilut 120 markkaa eli nykyrahassa lähennellään 30 euroa).

Siispä musiikkia nauhoitettiin C-kasetille radiosta. Kun biisiä toivottiin juontajalta, usein toivottiin että ”älä pliis puhu sitten kappaleen päälle”, sehän vähän pilaa sitä äänitettä.

Puhelimen luuri, puhelinpöytä, puhelinkopit, levypuhelin, Hugo-peli, kohiseva NMT-puhelin

Kännykät yleistyivät räjähdysmäisesti 1990-luvulla. Vielä vuosikymmenen alussa sellainen oli johtajilla ja muilla tärkeillä henkilöillä, vuonna 1996 ne yleistyivät nuorilla ja muistan elävästi joulun 1997, kun nekin joilla ei vielä ollut kännykkää saivat sellaisen joululahjaksi.

Ennen kännykkää tärkeillä ihmisillä oli hakulaite, sellainen taskuun mahtuva vekotin johon tuli soittoa kaipaavan puhelinnumero, minkä jälkeen henkilö sykki lähimpään puhelinkoppiin soittamaan tällä tavoittelijalle.

Puhelinkoppien puhelimet toimivat 1990-luvun alkuun yleensä kolikoilla, mikä johti ikävään lieveilmiöön: varsinkin hiljaisessa paikassa oleva yleisöpuhelin rikottiin ja kolikot rosvottiin. Tätä vastaan taisteltiin ensin ÄLÄ RIKO! TÄMÄ PUHELIN VOI PELASTAA HENKESI -tarroilla, minkä jälkeen siirryttiin puhelinkorttien käyttöön.

Logot ja soittoäänet lehtimainoksissa

Tämä on tuoreempaa lähihistoriaa. 2000-luvun alussa oli lehdissä sivun kokoisia mainoksia, joissa mainostetiin puhelimiin tilattavia maksullisia soittoääniä ja logoja. Esimerkiksi suosittuihin Nokian puhelimiin (kyllä, Nokia oli se Ainoa Oikea kännykkä 1990-luvun puolesta välistä aina vuoden 2010 tienoille kunnes Apple pyyhki sillä lattiaa) sai tilata ruudulle näkymään logon, jossa oli yleensä joku hauska kuva tai puhelimen omistajan nimi kaunokirjoituksella.

Osamaksulla ostettu tietosanakirja

Suomenkielisiä tietosanakirjoja ei ole julkaistu vuosiin, koska Wikipedia. Ennen ei ollut Wikipediaa. Meidän yli kolmekymppisten lapsuudenkodista löytyikin yleensä joko Spectrum tietokeskus tai Otavan Ensyklopedia (jos budjetti riitti ja sivistys kiinnosti niin molemmat). Kirjasarjat olivat kalliita, ja ne sai ostaa osamaksulla.

Spectrumin artikkeli sukupuoli oli ainoa paikka missä pääsi pikkupoikana näkemään alastoman naisen (jos omaa äitiä saunassa ei lasketa). Muitakin vaihtoehtoja oli kun tiesi hakea, nimittäin:

Pornolehtien etsiminen lehtiroskiksesta, Rakasta hellästi kunnankirjastossa ja Anttilan kuvasto 

Ennen internetiä varsinainen porno piti dyykata lehtiroskiksesta. Jos kevyempi kama riitti, kunnankirjaston käsikirjaston [sic] puolelta löytyi Alex Comfortin Rakasta hellästi, jossa esiteltiin seksiasentoja piirroskuvin. Ja sitten oli tietenkin Anttilan kuvasto, jossa oli alusvaatemalleja.

Television ja Teksti-TV:n chatit ja Kiss FM:n chat

IRCiä käytetään nykyäänkin, mutta ennen Facebookia ja Twitteriä (ja Snapchatia ja Instagramia ja mitä kaikkia nykynuoriso käyttääkään) nettikeskustelut käytiin Kiss FM:n chatissa netissä, Teksti-TV:n chatissa tai Television chattiohjelmissa – joista kahteen viimeiseen osallistuttiin (maksullisia) tekstiviestejä lähettämällä. Tämä oli tuottoisaa touhua palvelua pyörittäneille firmoille, viestiä pukkasi sellaista tahtia että niitä oli jonoksi asti, ”HEI JUONTAJA PALJON ON VIIVE”.

Sitten jossain TV-chatissa vilahteli välillä juontajan sinne lisäämä lehmän kuva. Ja kiersi urbaani legenda, että sen kuvan sai sinne lähettämällä chattiviestin ”LOGO LEHMÄ” (samanformaattisella komennolla pystyi tilaamaan kännykkäänsä logon (ks. ”logot ja soittoäänet” yllä). No, tämä ei tietenkään toiminut ja chatissa vilahti säännöllisesti viesti LOGO LEHMÄ. Tälle irvailtiin vuoden 2001 Äpy-lehdessä, jossa oli Äpy-chat, joka päättyi ”MEIKÄLÄINEN LOPETTAA LOGO LEHMÄ”.

Ennen 1990-luvun puoltaväliä internet oli harvojen herkkua. Jos omisti modeemin, sillä soiteltiin MBnetiin (jonka soittosarja oli aina tukossa – jos halusi päästä läpi, piti olla liikkeellä aamukuudelta) tai muihin purkkeihin.

Fazerin musakerho (ja videokerho)

Radiosta nauhoittamisen lisäksi musiikkia tuli hankittua Fazerin musiikkikerhosta (ja leffoja Fazerin videokerhosta). Kerhoon kuulumisen ainoa ”velvoite” oli peruuttaa kuukauden äänite, jos ei sitä halunnut. Peruuttaminen tapahtui palvelunumeroon soittamalla, ja varsinkin alkuaikoina palvelurobotti oli sen verran kökkerö että ”en saanut selvää”.

Näppäinpuhelimista puheen ollen, kuka muistaa television Hugo-pelin, jossa ohjelmaan soittaja ohjasi peikkohahmoa puhelimen näppäinäänillä. Vähänkin huonompi linja niin hommasta ei tullut mitään, ja ai sitä vahingonilon määrää jos joku soitti sinne pulssivalintapuhelimella (eli levypuhelimella).

Naida vai palaa, Saatana kutsuu minua

Kuka muistaa vielä 1990-luvun saatananpalvontapaniikin (joka tuli meille viiveellä Yhdysvalloista, jossa se velloi 1980-luvulla). Ironista on, että koko saatananpalvonta tuli ”muotiin” vasta kun kirkko toi sen Suomeen kouluissa esitetyn Saatana kutsuu minua -”valistusvideon” merkeissä vuonna 1994 (tässä yksi aikalaiskokemus videosta). Saatananpalvontapöhinää voi fiilistellä vaikkapa katsomalla tämän Lauantaivekkarin jakson vuodelta 1997:

Anna Lintunen oli kuitenkin saapunut keskusteluun todistusaineiston kera. Alustuksena huolestunut äiti kertoo poikiensa viettäneen aikaa, jopa kokonaisia viikonloppuja, erään opettajan myllyllä. Paikalle oli kerääntynyt roolipelaajia ympäri Etelä-Suomea pelaamaan. Lintunen oli saanut tietoonsa, että myllyllä oli harrastettu spiritismiä.

Toinen peruskouluklassikko oli Naida vai palaa -seksivalistusvideo, jonka näyttämällä opettaja pystyi kätevästi skippaamaan ”hankalasta asiasta puhumisen”.

Pankkien oheiskrääsä ja lapsille suunnattu markkinointi

Tämä mainittiin GWU:n Facebook-langassa. Minäkin osallistuin lapsena Osuuspankin Hippo-kisoihin, ja Säästöpankista sai hakea aina syntymäpäivälahjan. Yhtenä vuotena se oli sellainen pimeässä hohtava pallo, jossa oli Säästöpankin logo. Tämä ei siis tullut postissa kotiin, vaan se piti hakea pankista, ja muistan elävästi kun virkailija selitti että ”kun pidät sitä ensin auringossa ja sit meet pimmeeseen vessaan niin se hehkuu siellä”. Ja pankkejahan oli SYP, KOP ja STS ja SKOP (ainakin).

Lopuksi

Esittelin tässä murto-osan ilmiöistä, kirjoitan myöhemmin lisää (ettei tämä paisu käsistä). Kaikkea kivaa 10 ja 20 pennin irtokarkeista ja modeemilla soittamisesta jäi käsittelemättä. Mutta sieltä Facebookin syövereistä löytyy tosiaan lisää (klik, klik). Ysärin loppua voi fiilistellä katsomalla vaikka tämän Pirkka-kokiksen mainoksen:

first choice cola

Jos tulee mieleen jotain legendaarista nykynuorille vierasta mutta ei vielä kovin vanhaa tavaraa, niin kommentoi alle tai tuonne FB:n puolelle.

 

 

Jälkinäytös kolmen vuoden takaiselle juristijutulle: HOAS muutti näyttötutkintokäytäntöään

Facebook-seinääni (tai vanhaa blogiani) pidempään lukeneet muistanevat tapauksen syksyltä 2013, jossa opiskelija ensin sai asunnon HOASilta, mutta koska kyseessä oli näyttötutkinto, HOAS rupesi pyörtämään päätöstään ja meinasi heittää opiskelijan kadulle muutaman viikon varoitusajalla. Vasta asianajotoimiston lähettämä haaste käräjäoikeuteen sai HOASin pyörtämään päätöksensä. Muistiaan voi virkistää lukemalla aihetta koskevan blogikirjoitukseni ja Hesarin heti perään tekemän jutun.

Sekä blogiini siteeratussa HOASin vastaussähköpostissa että Hesarin jutussa HOASin kommentti oli, että käytäntöä tultaneen muuttamaan. Sähköpostissa:

Hoasin ohjeistusta asiassa on selkeytetty syksyn aikana sekä oppilaitoksille että esim. Hoasin nettisivuille, joten toivomme, ettei vastaavia mielipahaa aiheuttavia tapauksia pääse syntymään jatkossa. Se, oikeuttavatko näyttötutkinnot tai muut työssäkäyntiin perustuvat opinnot asumiseen Hoasilla, käydään läpi vielä talven aikana asiaan vaikuttavien tahojen kanssa (ARA, Kela sekä Opetushallitus).

Ja Hesarissa:

Hoas aikoo käydä läpi omia perusteitaan esimerkiksi opetushallituksen, Kelan ja ARA:n määritelmien kautta.

Syksyllä 2013 olin täpinöissäni, että sitten kesällä 2014 teen followup-bloggauksen siitä, miten tässä ”vielä talven aikana” tehdyssä läpikäynnissä sitten päätettiin. No, unohdin koko asian. Nyt kun googlasin yhtä toista HOAS-uutista liittyen viimekesäiseen (ja tänä kesänä päätään nostaneeseen) lopputarkastusjupakkaan, vastaan tuli toinen uutinen viime marraskuulta (2015):

Hoasin asuntoa voivat joulukuun alusta alkaen hakea uutena hakijaryhmänä myös näyttötutkintoa opiskelevat opiskelijat.

Asia siis viimein kunnossa, vaikka kaksi talvea siihen meni :-).

Asuntojen poismuuttotarkastuskokemukset: gonahtanut nallekarhusetä vai siivouspoliisi?

Muistan kun olimme muuttamassa pois TA:n asumisoikeusasunnosta ja käteen annettiin lista mitä kaikkea asunnosta pitää siivota. Lista oli todella yksityiskohtainen ja mukana oli myös hinnasto laiminlyönneille, malliin ”puhdistamaton lattiakaivo xx euroa”.

Kuurasin asuntoa kaksi työpäivää (tosin työtahti oli rento, ammattisiivooja täräyttäisi saman muutamassa tunnissa). Kun lopputarkastuksen aika koitti, nallekarhun oloinen mies käveli asunnon jokaisen huoneen läpi, merkkasi rastin ruutuun ja käveli ulos. Ainoat sanat jotka vaihdettiin olivat ”päivää” tullessa ja ”hei” lähtiessä. Koko touhu kaksikerroksisessa asunnossa kesti alle 5 minuuttia. Uuniin tai kaappeihin tyyppi ei edes vilkaissut. Tunnelma oli sama kuin inssiajossani, jossa ajokokeen vastaanottaja heitti toisen risteyksen jälkeen kansionsa mielenosoituksellisesti takapenkille ja rupesi katselemaan maisemia.

Loppusiivouksen tekeminen on eräänlainen peliteoreettinen optimointitehtävä: jos tarkastaja on sellainen gonahtanut tyyppi, kämpälle riittäisi oikeasti lattioiden (ja kaappien, jos niissä on muruja) imurointi, uunin pikasiivous ja lattian pikamoppaus, joka vie amatööriltä asunnon koosta riippuen tunnista kolmeen tuntiin. Jos taas tarkastaja on virkaintoinen, pitää kaapinpäällisten ja hajulukkojen olla oikeasti jynssättyjä.

Suoraan sanottuna pidän ennen muuttoa tehtävää himojynssäystä täysin turhana, koska seuraava asukas kuitenkin siivoaa kämpän ennen sisäänmuuttoa. Luulenkin, että ylitiukkojen, hintalistalla ryyditettyjen siivousvaatimusten juju on siinä, että silloin asunnot tulevat ylipäätään siivotuksi. Jos vaadittaisiin vain pintapuolisempaa siivousta, moni jättäisi asunnon lääväksi. Vähän sama logiikka kuin nopeusrajoituksissa: vaikka osa ajaa joka tapauksessa ylinopeutta, keskimääräinen nopeus laskee, kun rajoitusta tiukennetaan. Ja silti sattuu ja tapahtuu: esimerkiksi tässä langassa kerrotaan:

HOAS oli joutunut tilaamaan paikalle terveystarkastajan, koska kämppä oli siivottomassa kunnossa. Terveysviranomaiset kielsivät kämpässä olemisen, se siivottiin ja reiät seinissä korjattiin, muutto tapahtui n. pari viikkoa myöhässä ja tältä ajalta maksettiin vuokra takaisin.

TA:n muuttotarkastus ei toki ole ainoa kokemani muuttotarkastus, mutta se jäi mieleen juuri tuon listan takia. Aikaisemmissa vuokrakämpissä oli ohjeistus luokkaa ”siivottava huolellisesti” tai jotain vastaavaa, mikä ei stressannut. Koskaan ei tullut sanomista jälkeenpäin.

Kaikilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri. Kootessani kokemuksia HOASin muuttotarkastuslinjauksista sain yhden yhteydenoton henkilöltä, jolla ei ollut käynyt yhtä hyvä tuuri lopputarkastajien kanssa:

Melkein ärsyttävämpää lopputarkastuksissa on niiden random-ajankohdan sijaan se, ettei lopputarkastuksen tulokseen ole mitään vakiokriteerejä, vaan se tuntuu riippuvan aina vähän siitä millä tuulella tarkastaja on. Kahdesta saman siisteystason asunnosta voi saada täysin hyväksytyn kaikki ok lappusen, jossa vaan muistutetaan loppusiivouksesta tai sitten varsinainen siivouskehotus sekä määräys uudesta tarkastuspäivästä.

Henkilön kokemukset ovat HOASilta, mutta itse en pidä tätä mitenkään HOAS-spesifinä ongelmana, vaan laajempana: palvelun laatu vaihtelee riippuen siitä millainen ihminen sattuu kohdalle. Ongelmaa vastaan voi taistella koulutuksilla, tarkastuslistoilla ja laatukäsikirjoilla.

Ekan soluasunnon muutossa apuna ollut ja omasta aloitteesta siivouksesta huolehtinut äiti otti aikamoiset kierrokset kun kuuli siivouskehotuksesta. Sekin tuli siitä, että kuivakaapissa (jota kämppis edelleen käytti) oli leivänmuruja, uuni oli tarkastajan mielestä likainen (samaan aikaan tiedän kaverin soluasunnon uunin olleen vielä kamalammassa kunnossa, mutta tarkastaja ei ollut sitä edes vilkaissut) ja asuntoon edelleen asumaan jääneen kämppiksen sotkut oli tarkastuksen aikaan keittiössä. Soluhuoneesta ei ollut mitään valittamista. Tässä ongelmana oli se, että olin muuttanut pois paljon ennen muuttotarkastusta ja se oli myös hoasilla tiedossa. Loppusiivous meni siis täysin hukkaan, koska olin edelleen yhteisvastuullinen myös niistä kämppiksen sotkuista, niin loppusiivous tuli tehtyä kahdesti, kun en uskaltanut jättää asiaa kämppiksen varaan. Sama ongelma koskee varmaan nykyisiäkin soluasukkaita, joille ei välttämättä tule mieleen, että saattaisivat kuukauden muualla asumisen jälkeen vielä olla vastuussa niistä toisen jättämistä leivänmurusista. Tottakai yhteisvastuullisuus lukee sopimuksessa, mutta silti.

Soluasunnot ovat haastavia juuri tuon yhteisen tilan takia: jos oman siivouksen ja tarkastuksen välillä ehtii kulua muutama päivä, kämppis voi sotkea juuri sen verran että tarkastajalta tulee noottia. Seuraavalla kerralla uuni pääsi seulasta läpi mutta valokatkaisin ei:

Viimeisimmässä muutossa tarkastuslappu oli täynnä absurdeja huomautuksia, kuten esimerkiksi kylpyhuoneen valokatkaisijan puhdistus. Ei se omaan silmään erityismaininnan arvoiselta näyttänyt, koska se oli ihan siisti ja ohimennen joskus siivotessakin oli tullut näytettyä sille rättiä. Joka tapauksessa tarkastaja oli määrännyt asuntoon uuden tarkistuksen korjauskehotusten osalta. Toden totta tavaransiirtelystä aiheutuneet päivänvaloon ilmaantuneet pölypallot, tavaran sekasotku poisheittofiiliksen aiheuttamine jätesäkkeineen ja tasoilla olevine tavaroineen sekä tiskaamattomat astiat ovat saattaneet laukaista tarpeen tarkastukselle kun ei pääse asuntoa kunnolla tarkistamaan. Ainakin jos on tarkastajalla menossa huono päivä. Jos olisin tiennyt olla paikalla sanomassa asiasta oman mielipiteeni ja kertomassa miten loppusiivous suoritetaan kunnollisen vuokralaisen tavoin sitten kun asunto on täysin tyhjä, olisi tarkastuksen tulos voinut olla erilainen. Puolueellista tai ei, kenenkään muutossa apuna olleen mielestä asunto ei tarvinnut toista tarkistusta. Ei edes se valokatkaisija. Uunia ei sentään ollut merkitty tarkistettaviin kohteisiin, vaikka se omasta mielestä vaatikin putsausta!

No sitten piti siivota viimeisen päälle:

Siivouskehotuksen takia koko asunto tuli viilattua läpi suurennuslasin kanssa takuuvuokran menettämisen pelossa. Kaikki keittiökaappien sivuista, kahvoista ja ruuvinnupeista lähtien tuli jynssättyä, jotta seuraavassa tarkastuksessa ei vaan ”jää kiinni” mistään pienestä epäkohdasta, joka tarkastajan mielestä olisi syy kutsua siivousfirma paikalle. Asunto ikkunat mukaan lukien tuli varmasti siivottua tarkemmin kuin yhdenkään aikaisemman asukkaan aikana, mikä ei toki varmasti haitannut seuraavaa asukasta. En kuitenkaan kertaakaan ole muuttanut hoasin asuntoon siten, että edellinen asukas olisi pessyt ikkunat muuton yhteydessä. Nyt siitä oli erikseen maininta tarkastuslapussa, että se pitää hoitaa tai ei hyvä heilu. Koomista tässäkin toki se, että olin pessyt ne ikkunat edeltävänä keväänä kun muutto oli kesällä.

Vuokravakuus palautui sitten täydellisenä, eli happy end. Henkilö oli vielä varmuuden vuoksi ottanut kuvat siivotusta asunnosta (kannattaa ehdottomasti tehdä). Sitten osutaan asian ytimeen:

Jostain kumman syystä olen sattunut olemaan paikalla usein kun joku soluasunnon kämppis on muuttanut pois. Tällöin tarkastukset ovat menneet ihan hyvin ja vailla suurempia huomautuksia. Liekö sitä edesauttanut jonkun ihan tolkullisen ihmisen läsnäolo, kun asunnosta ja sen hoitamisesta rupatteleminen onnistuu kasvotusten.

Tämän voisi yleistää vinkiksi poismuuttotarkastuksiin. Ole paikalla ja ota kaveri mukaan. Juuri tämänkin takia on hyvä, että HOAS muutti käytäntöään ajankohdista sopimisessa: kotirauha (jota yllättäen asuntoon pölähtävä tarkastaja rikkoo) on yksi juttu, mutta läsnäolomahdollisuus oman oikeusturvan takia on ihan yhtä tärkeää. Pikkuasioista huomauttelu kasvotusten on huomattavasti vaikeampaa kuin niistä lappuun kirjoittaminen. Lisäksi moni pikkujuttu on helppo korjata saman tien, kuten vaikkapa valokatkaisijan pyyhkäiseminen, ilman uusintatarkastuksen tarvetta. Tai pahvilaatikon siirtäminen (jonka ei pitäisi kuulua tarkastajalle mitenkään, mutta äkkiäkös sen piiloon siirtää):

Yksi tarkastaja kuitenkin tarttui myös täysin epäoleellisuuksiin omien valtuuksiensa ulkopuolelta. Ihan oletuksen mukaisesti tuli vain kehotus imuroida paikat ja tiskata tiskit pois, niin kaikki on ok eikä uudelle käynnille ollut tarvetta. Tarkastus olisi muuten päättynyt ihan hyvissä ja mukavissa tunnelmissa, kunnes tarkastaja vielä ovella kääntyi ympäri ja osoitti keittiön nurkkaan, jossa meillä kämppiksen kanssa oli yhteisestä sopimuksesta paperien ja sanomalehtien keräystä varten oleva pahvilaatikko. Nenäänsä nyrpistellen hän totesi, että tuon jos heittäisitte pois tuolta, kun nyt se tekee tästä asunnosta epäsiistin oloisen. Niin että anteeksi mitä? Esteettinen kauneus ja pahvilaatikko ei useimmiten mahdu samaan lauseeseen, mutta likaisuus ja siitä johtuva epäsiisteys on asia erikseen. Siinä vaiheessa kun tarkastaja kommentoi asukkaiden sisustusratkaisuja heidän omassa kodissaan, liikutaan jo alueella, joka ei tarkastajalle kuulu pätkääkään. Harmittaa näin jälkeenpäin, etten reklamoinut asiasta hoasille, koska tuo oli jo niin asiatonta kommentointia, joka ei liity asunnon kuntoon millään tavalla.

Nämä kaikki kokemukset ovat ajalta ennen HOASin uutta tarkastuskäytäntöä eli ikivanhoja. Silti kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksia lopputarkastusten asiallisuudesta, olipa vuokranantajana HOAS, TKY tai yksityishenkilö.