Transnuorelta kritiikkiä medialle: “Selviytymistarinalla mehustelu kiinnostaa, rakenteelliset ongelmamme eivät”

Kangasniemeläinen Elina Partanen on ollut usein esillä mediassa: hän on järjestänyt paljon mediahuomiota saaneen Kangasniemi Pride -tapahtuman, kertonut avoimesti transsukupuolisuudestaan ja on muutenkin aktiivinen sateenkaarinuorten vertaisryhmätoiminnassa ja Savon Setassa.

Partasen aktiivinen vaikuttamistyö sai tunnustusta kesäkuussa, kun hänet palkittiin Pirkanmaa Pride -tapahtumassa Vuoden sateenkaarinuori -palkinnolla. Tämäkin poiki useita haastatteluja. Sukupuolivähemmistöt ovat monelle vieraampi asia kuin seksuaalivähemmistöt, mikä johtaa syrjintään arkielämässä ja hidastaa sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeustyön etenemistä. Mediajulkisuus toivottavasti korjaa tätä ongelmaa, mutta median tapa käsitellä aihetta saa kritiikkiä Partaselta.

”Toimittajat ovat kiinnostuneita selviytymistarinasta, mutta kun otan puheeksi sukupuolivähemmistöjä koskevat rakenteelliset ongelmat, asia ei yhtäkkiä kiinnostakaan”, Partanen kertoo. “Halutaan mehustella kriisitarinalla, vaikka enemmän yhteiskunnallista merkitystä olisi esimerkiksi järjestö- ja vertaistyön kroonisen resurssipulan esiin nostamisella”, hän jatkaa.

“Sukupuolivähemmistöille vertaistoiminta on erityisen tärkeää, koska vain vertainen voi edes yrittää käsittää mitä toinen käy läpi”, Partanen toteaa.

Sukupuolivähemmistöjen saama mediajulkisuus on tasa-arvotyön kannalta tärkeää: moni seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin, kuten tasa-arvoiseen avioliittolakiin, positiivisesti suhtautuva henkilö voi olla täysin pihalla sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeusasioista. Osasyynä voi olla, että esimerkiksi naimisiin meneminen on paljon yksinkertaisemmin hahmotettava asia kuin vaikkapa sukupuolenkorjausprosessi, josta cis-sukupuolinen rivikansalainen ei joko tiedä mitään tai olettaa sen olevan pelkästään sukuelinkirurgiaa, jota kaikki transhenkilöt eivät edes halua – tai saa.

Ihmisoikeusjärjestöt ovat useasti tuominneet Suomen translain ihmisoikeuksia polkevaksi. Räikein lainsäädännöllinen ongelma liittyy pakkosterilointivaatimukseen: saadakseen sukupuolensa vahvistettua juridisesti, transhenkilön on oltava lisääntymiskyvytön. Myös hoitoprosessit ovat saaneet tiukkaa kritiikkiä. Ongelma on myös se, että lainsäädäntö tunnustaa vain kaksi sukupuolta: esimerkiksi muunsukupuoliset ja sukupuolettomat lokeroidaan henkilötunnuksessa ja passissa mieheksi tai naiseksi, vaikka he eivät ole kumpaakaan.

Sukupuolivähemmistöjen asiat ovat vieraita myös toimittajille. “Melkein aina toimittajat puhuvat trassseksuaalista eivätkä transsukupuolisesta tai sotkevat transsukupuolisen ja transvestiitin käsitteet, tai sotkevat seksuaalisuuden ja sukupuolen”, kertoo Partanen.

Yksi syy vieraudelle on, että sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksista kirjoitetaan suhteellisen – ja valitettavan – harvoin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien arkistohaku tuottaa hakusanalla “translaki” vain kolme osumaa tälle vuodelle. Tuorein koski asian pyörittelyä Kokoomuksen puoluekokouksessa, seuraava on Amnestyn ja Setan edustajien vieraskynä maaliskuulta ja vanhin oli tammikuun alussa julkaistu laaja juttu intersukupuolisuudesta, jossa transsukupuolisuuskin ja translaki mainitaan sivumennen.

Sitä edellinen maininta löytyykin tasan vuoden takaa: aihe nostetaan esiin peräti pääkirjoituksessa, jossa ihmisoikeusongelma myönnetään mutta sen käsittely jää pintapuoliseksi. Ja irvokkaasti ensimmäisissä lukijakommenteissa valitetaan sukupuolivähemmistöjen “jatkuvista” ja “älyttömistä” vaatimuksista.
Olisiko liikaa vaadittu, jos edes vähemmistöjä koskevissa artikkeleissa kommenttien moderoinnissa pidettäisiin tiukempaa linjaa?

Näin opettaja kämmäilee siinä missä muutkin – oma valintakoe kannattaa syynätä tarkkaan

2000-luvun alussa opiskelukaverilleni TKK:lla tapahtui huvittavasti: hän ilmoittautui kurssille Ihminen ja tietoliikennetekniikka, mutta jätti osallistumatta yhdellekään luennolle, tentistä puhumattakaan. Yllätys oli suuri, kun seuraavan lukukauden alussa sähköpostiin kolahti ilmoitus suoritetusta kurssista, arvosanalla 3.

Toinen esimerkki samasta oppilaitoksesta: tentistä ykkösen saanut opiskelija sai opintorekisteriin kurssista arvosanan 4.

Näin siis opiskelijan päästä katsottuna. Opettajana (TKK 2003-2009 ja Metropolia 2009-) itse olen muninut ainakin pari kertaa: yhdelle opiskelijalle oli jäänyt tenttitehtävästä pisteet kirjaamatta kokonaan. Toisessa tapauksessa opiskelijalla oli kaikki kurssin pakolliset tehtävät ja tentti suoritettuna, mutta en ollut kirjannut hänelle arvosanaa kurssista. Ja nämä ovat tapaukset jotka näin yhtäkkiä muistan, varmasti olen sählännyt muutenkin.

Miten tällaista pääsee tapahtumaan? No, koska opettaja sählää välillä ihan siinä missä lääkäri tai automekaanikkokin. Kymmenen tai kaksikymmentä koepaperia on helppo tarkistaa ajan kanssa ja tuplatarkistaa, ja virheitä harvoin sattuu kun jo koepaperia jo tarkastellessa muistaa opiskelijat henkilökohtaisesti. Mutta esimerkiksi TKK:n Sähkötekniikka-kurssin, jonka suoritti vuodessa luokkaa 400-500 opiskelijaa (ja korjasin kaikkien välikokeet eli noin 1000 paperia vuodessa), kanssa homma menee väkisinkin liukuhihnailuksi – ja jossain välissä sattuu se virhe. Ja tämä oli vain yksi opettamistani kursseista, kokonaisuudessa käsieni läpi on kulkenut äkkiä arvioiden lähes kymmenen tuhatta (ehkä jopa yli) opiskelijaa arvosanoineen.

Yksittäinen tenttiarvosana on pikkujuttu, mutta entäpä virheet, jotka voivat heijastua voimakkaasti koko nuoren loppuelämään? Hesarissa oli pari päivää sitten mielipidekirjoitus otsikolla Yliopiston virhe oli viedä nuorelta opiskelupaikan – pääsykokeen tulos tallennettiin väärän henkilön kohdalle:

Koska pääsykoe oli mennyt nuoren mielestä mukavasti, hän päätti ottaa yhteyttä yliopiston hakijapalveluihin: ”Liittyen puhelinkeskusteluumme tänään: Valintakoepisteesi oli erehdyksessä tallennettu väärän saman sukunimisen henkilön kohdalle. Suuret pahoittelut virheestä! Asiaa on ryhdytty korjaamaan.”

Hyvä, että rehtori nosti asian esille. Ja hyvä, että opiskelija lähti peräämään oikeuksiaan. Rehtori vetää kuvioihin myös yliopistojen rahoitusleikkaukset. Niin vahingollisia kuin ne muuten ovat, tähän asiaan niillä tuskin on ollut osaa eikä arpaa. Kun koetuloksia naputellaan käsin Exceliin, tällaisia virheitä voi sattua varsinkin esimerkiksi kymmenen peräkkäisen Virtasen kohdalla. Mitä asialle sitten pitäisi tehdä:

  • Opiskelijan kannattaa peilata aina omaa koetulostaan mallivastauksiin tai jos niitä ei ole saatavilla, vähintään omaan perstuntumaan. Fysiikassa tai matematiikassa (tai monivalintatehtävissä) tämä on helpompaa (vastaus on ”oikein” tai ”väärin”), mutta kyllä kaikenlaisissa tehtävissä pääsykokeisiin valmistautunut opiskelija omaa jonkinlaisen näppituntuman siitä, osasiko hän vai ei.
  • Omaan vastaukseen ja sen arvosteluun kannattaa tutustua. Tämä riippuu sitten oppilaitoksesta, miten homma on toteutettu: käydäänkö paikan päällä vai saako omat vastaukset valokopiona kotiin.
  • Oppilaitoksen päässä Excel-virheitä voisi vähentää käsittelemällä kokeita kuin näyteputkiloita labrassa: koepaperiin mukaan viivakoodi, jonka kanssa pisteet kohdistetaan oikealle henkilölle.
    • Tämä voisi olla hyvä idea noin arvostelubiaksen poistamisen kannalta: nimen perusteella päätelty etnisyys, julkisuuden henkilöys tai sukupuoli ei vaikuta edes alitajuisesti arvosteluun, kun opiskelijasta näkee vain suorituksen ja viivakoodin.

Olen itse ollut arvostelemassa Metropolian valintakokeita, ja vaikka hoidan homman erityisen huolellisesti, on inhimillisen virheen riski aina olemassa. Ohjeistus on kunnossa, korjaajien ohjeessa erityisesti painotetaan tarkistamaan myös henkilötunnus jotta tapauksessa ”kymmenen peräkkäistä Virtasta” jokainen saisi varmasti omat pisteensä.

Kun itse hain 18-vuotiaana opiskelemaan, minulle ei olisi tullut mieleenkään että arvioinnissa tai tulosten käsittelyssä voisi tulla möhläyksiä. Tämä Hesarin mielipidepalstalla ollut tapaus onkin mainio auktoriteettikritiikkiin herättelijä. Pienikin moka voi aiheuttaa suuria vahinkoja, jos se sattuu sopivassa paikassa.

 

P.S. Minua kiinnostaa myös, mitä tapahtui sille opiskelijalle joka nyt sai perusteettoman ilmoituksen opiskelupaikasta. Menettikö hän paikkansa vai pääsikö kuitenkin sisälle? Jälkimmäinen on perustellumpaa ja oikeudenmukaisempaa, hän on voinut jo tehdä paikan saamistiedon perusteella järjestelyjä, kuten olla vastaanottamatta toista opiskelupaikkaa tai irtisanoa nykyisen vuokrasopimuksensa eri paikkakunnalla.

  • Edit: Hesari oli tehnyt followupin mielipidekirjoituksen perusteella, josta käy ilmi, että ainakin jos opiskelija on saanut tiedon opiskelupaikasta niin sitä ei häneltä viedä.

Missä on ”Sosiaaliturva – käyttäjän opas”?

Reilun viikon aikana on ollut parikin juttua mediassa, joissa on toistunut yhteinen piirre: vähäosaiselle olisi ollut tarjolla jotain palvelua, mutta kyseisellä vähäosaisella ei ole ollut tietoa tästä palvelusta. Ensin sosiaalitoimisto ei maksanut (harkinnanvaraisena) 140 euron rippileirilaskua. Sitten selvisi, että seurakunta voi kohtuullistaa tai vapauttaa kokonaan rippikoulumaksusta. Perhe ei vain tiennyt tästä.

Toisessa jutussa kerrottiin vähävaraisten lapsiperheiden leirimahdollisuuksista:

Paikkojakin on vielä vapaana lähinnä keski- ja loppukesälle, mutta vähävaraisille perheille hinta voi olla este hakea leiripaikkaa. Monilta jää huomaamatta, että vähävaraiset perheet voivat hakea Helsingin kaupungilta toimeentulotukea lasten kesäleirejä varten.

Positiivista asiassa on, että mediassa on ylipäätään juttuja sosiaaliturvan käytöstä. Toukokuussa lukemassani kirjassa Luokkavallan vahtikoirat kritisoidaan sitä, että media kirjoittaa lähinnä keskiluokkaa koskevista jutuista eikä köyhempien ihmisten asioista, puhumattakaan että eriarvoisuutta lähdettäisiin kyseenalaistamaan.

Esimerkiksi verosuunnittelusta on lehtijuttuja, sosiaaliturvasta ei. Itse asiassa laillisesta verosuunnittelusta on olemassa ihan oma lehtikin, Taloustaito, joka tulee Veronmaksajain keskusliitto ry:n jäsenille. (Lehdessä on vero- ja sijoitusjuttujen lisäksi toki muutakin keskiluokkalifestyle-kamaa, kuten auto- ja viinijuttuja, mutta pääpaino on veroasioissa.)

Hesarissakin oli myös ”taviksille” suunnattu verosuunnittelujuttu, jossa puhuttiin sijoitusrahastoista ja henkivakuutuksesta. Nämäkin ovat rahakkaampien tai vähintään keskiluokkaisten ihmisten juttuja. Pienellä pohdinnalla löytyisi verosuunnitteluvinkkejä jotka koskisivat suurempaa osaa kansasta. Esimerkiksi vuonna 2003 sain vähennettyä verotuksessa kesätyöpalkkarahoilla ostamani kannettavan tietokoneen ja iPAQ-kämmenmikron – koska käytin niitä työssäni tutkimusapulaisena. Kuinka moni parikymppinen opiskelija tietää tämän mahdollisuuden?

Verohallinnosta kyllä soitettiin perään ja tiukkasanainen virkailija kysyi, että ”miksi kaksi tietokonetta”. Vastasin, että toinen on tavallinen tietokone ja toinen on kämmenmikro, jota käytän kalenterina. Kiitos hei, ja asia oli sillä selvä. Tämäkin on verosuunnitteluvinkki: verohallinnosta saatetaan kysyä puhelimitse tai kirjeitse, mistä vähennyksessä on kysymys, eikä sitä pidä pelästyä vaan vastataan jaarittelematta mistä on kysymys. Joskin nykyään harvemmin noita käsin käsitellään, jos verohistoria on nuhteeton: opiskelijoiden teknolelujen tai ammattilehtien syynääminen kuluttaa enemmän verohallinnon rahaa kuin mitä mahdollisia väärinkäytöksiä löytyisi.

Työpaikan intranetissä joku avasi pari vuotta sitten keskustelun siitä, että kun työmarkkinatilanne on mitä on, pitäisikö meillä opettaa (ei omana kurssinaan mutta luentona valmistuville tjsp.) myös miten kuuluu toimia, jos valmistumisen jälkeen jää työttömäksi. Tämä herätti vastustusta, että ei nyt koulussa tule tuollaiseen kannustaa tai jotain semmoista. Koitin löytää kyseisen keskustelun huonolla menestyksellä, eli nyt mennään muistikuvan varassa.

Olen muuallakin törmännyt argumenttiin, että sosiaaliturvaa ei saisi ”mainostaa” koska se ”houkuttelee ihmisiä käyttämään sitä väärin”.

Mielestäni asia on juuri päin vastoin. Sosiaaliturvaa pitää saada sen joka sitä tarvitsee, ei vain sen, joka tietää oikeat niksit. Ja jo nyt sosiaaliturvan alikäyttö on suurempi ongelma kuin sen väärinkäyttö. Ainoa käytännön keino tämän epäsymmetrian kitkemiseksi on tuoda nämä niksit kaikkien saataville (perustuloa odotellessa). Lakiteksti on puisevaa luettavaa ja maallikko sortuu helposti tulkintavirheisiin. Jo pienillä, lyhyillä ja selkokielisillä vinkeillä pärjää pitkälle – jos ne ovat asiantuntijan laatimia. Esimerkiksi se, että jos ei ole löytänyt työtä valmistuttuaan, työttömäksi kannattaa ilmoittautua heti valmistumista seuraavana päivänä, koska työmarkkinatukea ei myönnetä takautuvasti, on hyvä esimerkki lyhyestä ja toimivasta neuvosta.

Lakitekstin lisäksi on soveltamisoppaita, mutta ne on kirjoitettu viranomaisnäkökulmasta, ei sosiaaliturvan käyttäjää ajatellen. Järjestöillä on omia oppaita, kuten pitkäaikaissairaiden ja vammaisten sosiaaliturvaopas. Mutta selkeää ”kaikille suunnattua” perusopusta sosiaaliturvasta ei ole. Olennaista oppaassa olisi:

  • Selkokielisyys: kirja olisi kaikkien tai ainakin lähes kaikkien luettavissa. Selkeät tiivistelmät ja faktalaatikot ja muut perusasiat kuntoon.
  • Kattavuus: on toimeentulotukea, asumistukea, työmarkkinatukea (peruspäiväraha ja ansiosidonnainen). Joskus ansiosidonnaisella saa opiskellakin. Millä ehdoilla, ja miten.
  • Runsas esimerkkien määrä: mikä onnistuu, mikä ei. Miten erilaiset rajanvetotapaukset käyttäytyivät muutoksenhaussa?
  • Sudenkuopista varoittaminen: aina säännöllisesti joku yllättyy yleisönosastolla siitä, että lapsen tilille maksettu synttärisatanen poltti toimeentulotuet tai juuri ennen työsuhteen päättymistä perustettu toiminimi poltti työmarkkinatuet. Nämäkin ovat vältettävissä yksinkertaisilla ohjeilla.
  • Lisätietojen äärelle opastavuus: oppaasta tulee tuhatsivuinen, jos siihen sisällytetään kaikki pikkuyksityiskohdat ja poikkeusten poikkeukset.

Tällaista opasta ei ole käsittääkseni kukaan vielä tehnyt (tai jos on, niin se on huonosti markkinoitu). Joko olisi aika?