16-vuotiaan tietokirja avaa piristävän ikkunan koulumaailmaan

Suomen tietokirjailijoiden mukaan tyypillinen tietokirjailija on kuusikymppinen mies. Tämä ei sinänsä yllätä, eläkkeellä on aikaa kirjoittaa. (Naisten osuus on muuten vain hieman pienempi kuin miesten ja on myös kasvussa.)

Tätä taustaa nähden on virkistävää törmätä 16-vuotiaan kirjoittamaan tietokirjaan. Helsinkiläisen Viktor Paulisen 10+ – mallivastauksia peruskoulun koetehtäviin ilmestyi loppukesästä ja siitä on näemmä uutisoitukin ihan Hesarissa asti (ja hän on ehtinyt täyttää jo 17 vuotta), mutta en törmännyt uutisiin somekuplassani. Kirja tarttui mukaan eilen Kolmen sepän kirjakaupassa pyöriessäni.

Olen neljästä asiasta erityisen iloinen. Ensinnäkin siitä, että joku menee ja tekee jo 16-vuotiaana tietokirjan. Kirjalla on pituuttakin se vaadittu parisataa sivua, ei muuta kuin Tietokirjailijoiden jäsenhakemus vetämään ja tervetuloa kerhoon (saattaa ollakin jo)! 75 euron jäsenmaksu on lukiolaiselle aika kova, mutta siitä pystynee neuvottelemaan (yhdistys myöntää nuorille tietokirjastipendejäkin joten luulisi tähänkin löytyvän vastaantuloa).

Toiseksi tykkään siitä, että tyyppi ei ruoki länsimaista kulttuuria vaivaavaa ”höhö olen älykäs niin minun ei tarvitse tehdä mitään” -leimaa (josta on haittaa kaikille: heikommin pärjäävät lakkaavat yrittämästä ja paremmin pärjäävät hukkaavat lahjojaan), vaan Hesarin jutussa kerrotaan avoimesti:

Suomen lisäksi kuutta kieltä puhuva lukiolainen Viktor Paulinen, 17, ei ole ikinä pinnannut läksyistä. Niihin kuluu aikaa päivässä 2–8 tuntia.

Paulinen löytää menestykseensä yksinkertaisen syyn: hän ei ole ikinä pinnannut läksyistä. Niihin kuluu aikaa kahdesta kahdeksaan tuntia päivässä.

”Esimerkiksi metromatkan voi käyttää lukemiseen, ja välitunnilla voi lukaista sanoja sanakokeisiin. Yritän käyttää ajan hyödyksi”, Paulinen sanoo ja myöntää, että tahti on välillä rankka. ”Mutta se maksaa itsensä takaisin.”

Kolmanneksi olen iloinen siitä, että Viktorille on tullut mieleen säästää kokeensa ja vielä tehdä niistä tietokirjan. Kokeiden keräily ei sinänsä ole uusi idea: yliopistoissa ovat opiskelija-aktiivit pitäneet yllä tenttikokoelmia, ylioppilastutkintoon valmistaudutaan tekemällä vanhoja ylioppilastehtäviä, sähköturvallisuustutkintoon samoin, ja niin edelleen.

Mutta idean vieminen yläkouluun taas on uusi ja virkistävä juttu. Varsinkin minulle. Ai miksikö? Koska omat lapseni ovat alle kouluikäisiä ja omista yläkouluajoistani on 17 vuotta, niin kyseinen maailma on minulle aika vieras. Mitä koulussa nykyään opetetaan?

No, näköjään suurin piirtein samoja asioita kuin silloinkin. Tasa- ja vaihtolämpöiset eläimet, sulkasato ja reviiri. Värähdysliike, optinen kuitu ja auringonpimennys. Kaupungistuminen, Kehruu-Jenny ja omavaraistalous. Sortovuodet ja siirtomaa-aikakausi. Magnesiumin palaminen ja alkoholin kiehumispiste. Rintaperilliset ja testamentti. Suhdannetyöttömyys. Ja niin päin poispäin.

Koulussa joudutaan aina yksinkertaistamaan asioita. Tämä on muuten oman kokemukseni mukaan oppimateriaalin tekijän suurin haaste: kuinka esittää asia riittävän yksinkertaisesti, kuitenkaan samalla tärvelemättä faktoja ja ruokkimatta väärinkäsityksiä? Tämä nousi mieleeni, kun törmäsin seuraavaan kysymykseen:

viktor-paulinen-koe

Alan ammattilaisena on helppo ruveta pätemään: akusta loppuu energia, ei jännite (”tyhjästäkin” akusta löytyy jännitettä, virranantokyky vain romahtaa). Paristonkin voi ladata, joskaan se ei ole suunniteltu siihen eikä täten kestä kovinkaan monta lataussykliä.

”Oikea” vastaus kysymykseen olisi että paristot on suunniteltu kertakäyttöisiksi ja akut jälleenladattaviksi. Kaikki muu riippuu akusta ja paristosta! Oppikirjassa/tunnilla on tietysti esitelty marketista saatavia 1,5 V … 9 V paristoja ja sitten auton 12 voltin lyijyakkua. Mutta hieno vastaus, ei siinä mitään, ja kyllä tuolla ysiluokkalaiselle kympin antaisi. Tämän jälkeen tulevaan maadoituskysymyksen vastaukseen on pakko sanoa että kiva jos asia olisi noin selvää kaikille aikuisille sähköalan tuleville ammattilaisillekin…

Kirjassa oli paljon yleissivistävää tavaraa. En esimerkiksi muistanut, miksi sanomalehtopaperi kellastuu mutta kalliiden kirjojen paperi ei. Sitten oli juttuja jotka pistivät miettimään. Yhdessä kysymys-vastausparissa puhuttiin paperin kloorivalkaisusta. Vieläkö sitä tehdään? Oppikirjan mukaan ilmeisesti kyllä, HY:n sivuilla väitetään että ei. En ole paperialan ammattilainen mutta pikagooglauksen mukaan kloorikaasuun perustuva kloorivalkaisu loppui Suomessa vuonna 1993. Nyt kloorivalkaisu on palannut, mutta tekniikka on ympäristöystävällisempi.

Niin, ja se neljäs asia, mistä tykkäsin:

Idea kirjaan tuli pojan äidiltä, Pietarista kotoisin olevalta Olga Pauliselta.

”Äiti sanoi, että kun on saavuttanut jotain hyvää, niin se pitää jakaa myös muille.” (HS)

Näinpä! Tästä tyypistä kuulemme vielä.

Toimitusprosessi petti? Luokanopettaja-lehti julkaisi täyslaidallisen huuhaata

Sain lukijavinkkinä tiedon, että uusimmassa Luokanopettaja-lehdessä on julkaistu huuhaa-artikkeli mobiilisäteilyn vaaroista. Siis ihan artikkelina, ei mielipidekirjoituksena. Ja kyllä, totta se on. Uusin numero ei ole vielä lehden verkkosivuilla mutta printistä otetut kuvat löytyvät netistä. Antoisia lukuhetkiä!

EDIT: lehti on tullut myöhemmin verkkoon: Luokanopettaja nro 3/2015, sivuilla 22-23.

Kirjoitin keväällä pitkän jutun MPC-lehteen mobiilisäteilyyn liittyvistä huuhaa-uskomuksista enkä lähde sitä tässä pidemmin referoimaan ja toistelemaan itseäni. Vapaa toimittaja ja skeptikko Lilja Tamminen kirjoittaa blogissaan samasta asiasta lyhyemmin (ja ilman maksumuuria). Suosittelen. Lyhyesti: mobiilisäteilyn vaarallisuudesta ei ole tieteellistä näyttöä. Ei, vaikka aihetta on tutkittu paljon. Lisäksi: jos mobiilisäteily olisi niin vaarallista kuin aktivistit lujasti uskovat, tämän pitäisi jo näkyä sairaustilastoissa.

Artikkelin on kirjoittanut liikuntatieteiden lisensiaatti Eeva Luukkonen. Nimi on minulle uusi, mutta pikainen googlaus tekee tyypin ennakkoasenteet ja jutun agendan selväksi. Mikko Ahosen (joka on yksi tunnetuista säteilyhuuhaan levittäjistä) kesäisen purkausbloggauksen kommenteissa Luukkonen kirjoittaa:

Hyvä Mikko! Oli aika puuttua halventavaan kommentointiin. Eihän se kuulu mihinkään keskusteluun saati sitten asialliseen argumentointiin.

Toisen tunnetun mobiilivehjekriitikon, Tiina Halttusen Youtube-videon kommenteissa Luukkonen kirjoittaa:

Hyvä video. Kiitos aktiivisuudestasi Tiina! Avointa keskustelua tarvitaan eri tiedotusvälineiden kautta. Tietoa radiotaajuisen sähkömagneettisen säteilyn riskeistä tarvitsevat kaikki – päättäjät, vanhemmat, opettajat ja oppilaat. Suomessa on aika kuulla eri tutkijoiden tutkimustuloksia radiotaajuisen säteilyn vaikutuksista.

Lapsilla on perusoikeus terveyteen, vanhemmilla perusoikeudet vaikuttaa lastensa elinympäristöön ja opettajilla ja oppilailla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden (2014, 466) mukaan oppilaiden tulee pystyä kuvaamaan elinympäristön aiheuttamia keskeisiä, suoria ja epäsuoria, vaikutuksia terveyteen sekä esitellä yhteisöjen, kulttuurien, median, tieto- ja viestintäteknologian yhteyksiä terveyteen. Jotta tuohon tavoitteeseen päästäisiin, opettajien tulee olla perillä ympäristöterveyteen liittyvistä asioista, radiotaajuisen säteilyn riskit mukaan lukien.

Tuo videokin on ihan katsomisen arvoinen kolmen ja puolen minuutin pikaperehdytys foliontäyteiseen aatemaailmaan:

tiina-halttunen

Säteilyhöpön levittäjille tyypilliseen tapaan Luukkosen julkaisuluettelosta ei löydy mitään taustaa säteilyyn liittyvästä asiantuntijuudesta. Luettelon mukaan samalla otsikolla (kuin nyt Luokanopettaja-lehdessä) varustettu artikkeli on julkaistu Liikunnan ja terveystiedon opettaja -lehdessä.

(Surullisena sivuhuomiona mainittakoon, että yliopisto saa OKM:ltä rahaa tuosta julkaisusta, kun se on ilmoitettu tuonne Tutka-järjestelmään. Tietysti kiva että yliopisto saa rahaa, mutta saman rahan olisi saanut asiallisestakin julkaisusta.)

Mutta sitten itse artikkelin sisältöön. Artikkelista on vaikea nostaa esille mitään yksittäistä sitaattia, koska se summaa oikeastaan kaikki kännykkäsäteilyn vaarallisuuteen uskovien vakioargumentit. Mukana on niin Bioinitiative-raportti kuin STUKin suositus vuodelta 2009 rajoittaa lasten kännykän käyttöä.

Yhteen sitaattiin on pakko puuttua, koska se on käytännössä suoranaista valehtelua:

Asiantuntijat kuitenkin kiistelevät langattoman teknologian riskeistä. Tieteellistä konsensusta langattoman teknologian vaikutuksista ihmiseen ja luontoon ei ole olemassa.

Tämä ei pidä paikkaansa. Asiantuntijat eivät kiistele langattoman teknologian riskeistä – ainakaan keskenään. Hörhöjen kanssa kyllä. Silloin kun heillä on aikaa ja motivaatiota. Ja tieteellinen konsensus on olemassa: aiheeseen perehtyneiden tutkijoiden mukaan heikkotehoinen mobiilisäteily ei aiheuta terveysriskejä. Toki seassa on aina toisinajattelijoita – löytyyhän maailmasta biologejakin, jotka eivät usko evoluutioteoriaan.

Luukkosen kirjoitukseen on valikoitunut asiantuntijapariksi Dariusz Leszczynski ja Mikko Ahonen – tämä on samanlainen valinta kuin että evoluutiota käsittelevässä artikkelissa käytettäisiin asiantuntijoina Matti Leisolaa ja Tapio Puolimatkaa.

Tieteellisen asiantuntijatiedon ja perusteettomien huuhaa-uskomusten esitteleminen jotenkin keskenään kiistelevinä näkemyksinä on yksiselitteisesti älyllisesti typerää.

Maininnan arvoinen on artikkelissa myös vanha kunnon mikrowattitemppu: 10000000 mikrowattia kuulostaa paljon vaarallisemmalta kuin 10 wattia.

Toivon, että Jyväskylän yliopisto tekee vähintään sisäisen selvityksen siitä, missä määrin säteilyhöpöä viljellään myös opetuksessa. Tässä erään opiskelijan näkemys asiasta:

Opiskelen terveystietoa Jyväskylän yliopistossa. Olin vähän ihmeissäni, kun tvt-kurssin luennolla opetettiin, että kouluissakin pitäisi ottaa huomioon älypuhelinten ja wlan-reititinten säteily. Oppilaita pitäisi ohjeistaa pitämään laitteet kehostaan irti, esim. käyttämällä hands freetä, reitittimet pitäisi asentaa muualle kuin luokkiin, puhelimet pitäisi pitää lentokone-moodissa kun niitä ei käytetä ja missään nimessä koulun katolle ei saisi asentaa tukiasemaa. Perusteluna oli varovaisuusperiaate ja se, että laitteiden säteily tunkeutuu lapsiin syvemmälle kuin aikuisiin ja on mahdollisesti karsinogeenistä ainakin osalle ihmisiä. Missään koko luennon aikana ei mainittu sitä, miten paljon esim. kännykän käyttö syöpäriskiä nostaa. Se kun olisi minusta ihan oleellinen tieto riskin arvioinnin kannalta.

Että näin. No, on heillä Puolimatkakin.

Umpikaheleita kauhavalaisia?

Olen muutaman kerran joutunut hieraisemaan silmiäni tällä viikolla. Ensimmäinen kerta oli toissapäivänä, kun kauhavalainen vararehtori (!) kaipaili turvasaattuetta koululaisille – minkäpä muunkaan kuin turvapaikanhakijoiden takia:

Turvamiehet saattavat koululaisia Keskustan koululta LSK Business Parkille ja takaisin. Matkaa on suorinta tietä vajaat 1,5 kilometriä. Aivan pian lähtevät liikkeelle Kauhavan omat saattueet LSKB1 ja sitten LSKB2.

Siis LSKB1 ja LSKB2? Just.

Sama setti jatkui ja paheni päivän Hesarissa – vettä myllyyn heittää vararehtorin vaimo:

Hänen vaimonsa Kirsi Paavola jakaa miehensä huolen.

“Kun katsoo miten tytöt nykyään pukeutuvat, niillä on napapaitoja ja alushousut näkyvät. En usko, että päiväsaikaan mitään sattuu, mutta jos he iskevät silmänsä johonkin tyttöön ja lähtevät seuraamaan heitä…”, hän sanoo keittiössään Kauhavan keskustassa.

Että terveisiä 1950-luvulta. Paavolat eivät ole yksin mielipiteensä kanssa:

Kymmenet kauhavalaisten yläkoululaisten vanhemmat ovat uhanneet vetää lapsensa koulusta, koska kyseinen koulu sijaitsee samassa pihapiirissä pian avattavan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen kanssa.

Vastakkainen mielipidekin löytyy:

Hake- ja turveyrittäjä Jussi Palojärvi kertoo, että hän tukee turvapaikkakeskusta. Hänen mukaansa sinne tulee ihmisiä, jotka ovat paenneet henkensä edestä – heitä pitää auttaa.

Palojärven mukaan ulkomaalaiset voivat tuoda uutta eloa Kauhavalle, myös taloudellisena piristysruiskeena.

Hänen toiveensa kuitenkin olisi, että Kauhavalle tulisi enimmäkseen lapsiperheitä, eikä “raavaita nuoria miehiä”.

Olen miettinyt miten tällainen älämölö pääsee syntymään ennen kuin paikkakunnalle on tullut ensimmäistäkään turvapaikanhakijaa. Ilmiö muistuttaa 1980-luvun satanismipaniikkia tai Ruokolahden leijonaa.

Eniten kuitenkin hämmästyttää kuinka ihmisillä riittää aikaa moisesta vouhkaamiseen. Ehkä Kauhavalla on umpitylsää ja ongelma juontuu siitä.

Ongelmaa ruokkii sekin, että pienellä paikkakunnalla ei ole helppoa olla se joka on eri mieltä enemmistön tai oletetun enemmistön kanssa. Kun vararehtoritasolla keikkuu rasististen aivopierujen pöristelijöitä, ei ole helppoa olla se joka avaa suunsa ja tuomitsee rasistisen vouhkaamisen umpihulluksi.