16-vuotiaan tietokirja avaa piristävän ikkunan koulumaailmaan

Suomen tietokirjailijoiden mukaan tyypillinen tietokirjailija on kuusikymppinen mies. Tämä ei sinänsä yllätä, eläkkeellä on aikaa kirjoittaa. (Naisten osuus on muuten vain hieman pienempi kuin miesten ja on myös kasvussa.)

Tätä taustaa nähden on virkistävää törmätä 16-vuotiaan kirjoittamaan tietokirjaan. Helsinkiläisen Viktor Paulisen 10+ – mallivastauksia peruskoulun koetehtäviin ilmestyi loppukesästä ja siitä on näemmä uutisoitukin ihan Hesarissa asti (ja hän on ehtinyt täyttää jo 17 vuotta), mutta en törmännyt uutisiin somekuplassani. Kirja tarttui mukaan eilen Kolmen sepän kirjakaupassa pyöriessäni.

Olen neljästä asiasta erityisen iloinen. Ensinnäkin siitä, että joku menee ja tekee jo 16-vuotiaana tietokirjan. Kirjalla on pituuttakin se vaadittu parisataa sivua, ei muuta kuin Tietokirjailijoiden jäsenhakemus vetämään ja tervetuloa kerhoon (saattaa ollakin jo)! 75 euron jäsenmaksu on lukiolaiselle aika kova, mutta siitä pystynee neuvottelemaan (yhdistys myöntää nuorille tietokirjastipendejäkin joten luulisi tähänkin löytyvän vastaantuloa).

Toiseksi tykkään siitä, että tyyppi ei ruoki länsimaista kulttuuria vaivaavaa ”höhö olen älykäs niin minun ei tarvitse tehdä mitään” -leimaa (josta on haittaa kaikille: heikommin pärjäävät lakkaavat yrittämästä ja paremmin pärjäävät hukkaavat lahjojaan), vaan Hesarin jutussa kerrotaan avoimesti:

Suomen lisäksi kuutta kieltä puhuva lukiolainen Viktor Paulinen, 17, ei ole ikinä pinnannut läksyistä. Niihin kuluu aikaa päivässä 2–8 tuntia.

Paulinen löytää menestykseensä yksinkertaisen syyn: hän ei ole ikinä pinnannut läksyistä. Niihin kuluu aikaa kahdesta kahdeksaan tuntia päivässä.

”Esimerkiksi metromatkan voi käyttää lukemiseen, ja välitunnilla voi lukaista sanoja sanakokeisiin. Yritän käyttää ajan hyödyksi”, Paulinen sanoo ja myöntää, että tahti on välillä rankka. ”Mutta se maksaa itsensä takaisin.”

Kolmanneksi olen iloinen siitä, että Viktorille on tullut mieleen säästää kokeensa ja vielä tehdä niistä tietokirjan. Kokeiden keräily ei sinänsä ole uusi idea: yliopistoissa ovat opiskelija-aktiivit pitäneet yllä tenttikokoelmia, ylioppilastutkintoon valmistaudutaan tekemällä vanhoja ylioppilastehtäviä, sähköturvallisuustutkintoon samoin, ja niin edelleen.

Mutta idean vieminen yläkouluun taas on uusi ja virkistävä juttu. Varsinkin minulle. Ai miksikö? Koska omat lapseni ovat alle kouluikäisiä ja omista yläkouluajoistani on 17 vuotta, niin kyseinen maailma on minulle aika vieras. Mitä koulussa nykyään opetetaan?

No, näköjään suurin piirtein samoja asioita kuin silloinkin. Tasa- ja vaihtolämpöiset eläimet, sulkasato ja reviiri. Värähdysliike, optinen kuitu ja auringonpimennys. Kaupungistuminen, Kehruu-Jenny ja omavaraistalous. Sortovuodet ja siirtomaa-aikakausi. Magnesiumin palaminen ja alkoholin kiehumispiste. Rintaperilliset ja testamentti. Suhdannetyöttömyys. Ja niin päin poispäin.

Koulussa joudutaan aina yksinkertaistamaan asioita. Tämä on muuten oman kokemukseni mukaan oppimateriaalin tekijän suurin haaste: kuinka esittää asia riittävän yksinkertaisesti, kuitenkaan samalla tärvelemättä faktoja ja ruokkimatta väärinkäsityksiä? Tämä nousi mieleeni, kun törmäsin seuraavaan kysymykseen:

viktor-paulinen-koe

Alan ammattilaisena on helppo ruveta pätemään: akusta loppuu energia, ei jännite (”tyhjästäkin” akusta löytyy jännitettä, virranantokyky vain romahtaa). Paristonkin voi ladata, joskaan se ei ole suunniteltu siihen eikä täten kestä kovinkaan monta lataussykliä.

”Oikea” vastaus kysymykseen olisi että paristot on suunniteltu kertakäyttöisiksi ja akut jälleenladattaviksi. Kaikki muu riippuu akusta ja paristosta! Oppikirjassa/tunnilla on tietysti esitelty marketista saatavia 1,5 V … 9 V paristoja ja sitten auton 12 voltin lyijyakkua. Mutta hieno vastaus, ei siinä mitään, ja kyllä tuolla ysiluokkalaiselle kympin antaisi. Tämän jälkeen tulevaan maadoituskysymyksen vastaukseen on pakko sanoa että kiva jos asia olisi noin selvää kaikille aikuisille sähköalan tuleville ammattilaisillekin…

Kirjassa oli paljon yleissivistävää tavaraa. En esimerkiksi muistanut, miksi sanomalehtopaperi kellastuu mutta kalliiden kirjojen paperi ei. Sitten oli juttuja jotka pistivät miettimään. Yhdessä kysymys-vastausparissa puhuttiin paperin kloorivalkaisusta. Vieläkö sitä tehdään? Oppikirjan mukaan ilmeisesti kyllä, HY:n sivuilla väitetään että ei. En ole paperialan ammattilainen mutta pikagooglauksen mukaan kloorikaasuun perustuva kloorivalkaisu loppui Suomessa vuonna 1993. Nyt kloorivalkaisu on palannut, mutta tekniikka on ympäristöystävällisempi.

Niin, ja se neljäs asia, mistä tykkäsin:

Idea kirjaan tuli pojan äidiltä, Pietarista kotoisin olevalta Olga Pauliselta.

”Äiti sanoi, että kun on saavuttanut jotain hyvää, niin se pitää jakaa myös muille.” (HS)

Näinpä! Tästä tyypistä kuulemme vielä.

Kommentit
  1. 1

    Tea sanoo

    Jee, ihana Viktor!

    Joo, edelleen maailman sellusta n. 5-10% valkaistaan kloorilla, ei tosin Euroopassa. Täällä sellun valkaisusta pari graafia: http://www.aet.org/science_of_ecf/eco_risk/2005_pulp.html

    Tällä hetkellä lähes 90% maailman sellusta valkaistaan klooridioksidilla (ECF, elementary chlorine free). AOX-arvot näillä metodeilla jäävät tosi alhaisiksi. Euroopassa harrastetaan silti myös täysin kloorivapaita (TCF, total chlorine free) prosesseja.

    Kloorivapaita prosesseja (TCF) on muutamia erilaisia. Usein saannon parantamiseksi (vetyperoksidin kulutuksen alentamiseksi) käytetään myös kelatointiaineita (EDTA/DTPA), jotka ovat haitallisia vesieliöille. Sulfaatti/sulfiittiprosesseissa myös voi olla ongelmia SO2-päästöjen kanssa. Joissain prosesseissa on myös ongelmia COD-päästöjen (orgaaninen aines, hemiselluloosat, sokerit jne vesiliukoiset orgaaniset yhdisteet) kanssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *