Voiko 80 000 kg ihmispaskaa olla taidetta? Kyllä – ja yleisöstä tuli osa sitä

Luin kesällä Ylen uutisen Euroopan nykytaiteen biennaalista Zürichissä, jossa eniten huomiota saanut teos The Zurich Load koostuu  80 000 kilogrammasta ulostetta.

Pyörähdin lapsen kanssa katsomassa moista viime viikonloppuna, hiukan samanhenkisenä joskaan ei yhtä repäisevänä (ja kalliina) päähänpistona kuin Shanghaissa synttärioluella pistäytynyt tyyppi.

Kaupunki ei ollut ennestään tuttu. Sveitsi on maailman kalleimpia maita ja pankkimaailman keskuksena tunnettu Zürich varmaan vielä erityisen kallis, ja sen huomasi äkkiä: pari jugurttia, limua ja lakupaketti kevensi lompakkoa 12 euron edestä ja ravintolareissu joka maksaa Suomessa kuutisenkymppiä oli siellä satasen. Joukkoliikenne toimi hyvin, Google Mapsin reittiopas toimi ja lipun sai ostettua mobiilisovelluksella, joten vierailun infra oli niin sanotusti kunnossa. Samalla tuli tehtyä historiaa: en ole ikinä ennen ollut paikassa, jossa joukkoliikenteen kertalippu maksaa enemmän kuin Helsingissä: 6,60 frangia eli kuta kuinkin tasan 6 euroa.

"Schnapp Sie dir alle!"

”Schnapp Sie dir alle!”

Yöelämä muistutti Lahtea, sillä erotuksella että pillurallia ajettiin uudenkarheilla Mustangeilla ja Maserateilla.

Moottorin ärjyttäminen poliisiauton lipuessa ohi ei kannattanut – tai sitten sakkojen maksaminen on osa miljonääriporukan illanviettoa.

Moottorin ärjyttäminen poliisiauton lipuessa ohi ei kannattanut – tai sitten sakkojen maksaminen on osa miljonääriporukan illanviettoa.

Sitten itse teokseen. Reittiä sille ei oltu merkitty mitenkään selvästi, joten joudun kysymään tietä museo-oppaalta. ”Tuosta ovesta sisään ja sitten nuo perällä olevat rappuset oikealle.”

Rappusissa on vain pieni lappu ”Exhibition” ja nuoli ylöspäin.

Vastaan rappusissa tulee tyrmistyneen näköinen keski-ikäinen nainen, joten tiedän olevani oikealla tiellä. Rappusia ylöspäin edetessä nenässä tuntuu vieno paskan haju.

Yläpäästä löytyy avoinna oleva ovi, jossa olevassa lapussa kielletään koskemasta teokseen.

Astumme ovesta sisään. Astumme vielä muutaman askeleen ja sitten jysähtää: 80 000 kilogrammaa ihmisen paskaa haisee juuri siltä miltä sen voi kuvitellakin. Kun ovelta etenee vasemmalle, tulee hajusinfoniaan mukaan myös pistävä kusen haju.

Huone on alipaineistettu ja hajut puhalletaan katolle. Heikkohermoiset voivat ihastella teosta kahvilan terassilta ikkunan läpi.

Huone on alipaineistettu ja hajut puhalletaan katolle. Heikkohermoiset voivat ihastella teosta kahvilan terassilta ikkunan läpi.

Haju ei sinänsä ole dramaattinen: jos on käynyt lapsena navetassa, niin siellä haisee lähes samalta. Lähes tulee siitä, että eri ihmisen ulosteet haisevat erilaiselta ja tästä tulee erilainen hajusinfonia kuin samaa mättöä popsivista naudoista.

Lasti koko komeudessaan.

Lasti koko komeudessaan.

Lapsi menee oven ulkopuolelle odottamaan, ettei hänelle tule paha olo. Itse viihdyn huoneessa kymmenisen minuuttia. Pidän taideteoksista, joissa yleisö on tavalla tai toisella osa teosta. The Zurich Loadissa oli mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita, kun he astuvat sisään huoneeseen. Yleisin reaktio oli irvistys ja nopea poistuminen. Ainoastaan yksi vieras kierteli huoneessa hetken.

Paskaa lähikuvassa.

Paskaa lähikuvassa.

”Tuu jo pois, ennen kuin toi haju tarttuu vaatteisiin.” On aika mennä jäätelölle. Ei kuitenkaan paskajäätelölle. Biennaali päättyy sunnuntaina 18.9.2016, eli nopeat lukijat ehtivät ottamaan äkkilähdön.

Tietävätkö ”yliopistokriittiset” yhtään mistä he puhuvat?

Yliopistojen haukkumisesta on tullut jonkinlainen muotivillitys. Ennen professoreita arvostettiin ja myös kuunneltiin asiantuntijoina. Nyt ei ole aikaa tehdä tilastollista media-analyysiä vaikkapa Hesarin arkistoa tuntikaupalla selaamalla, mutta perstuntuma sanoo, että juuri viime eduskuntavaalien jälkeen ”yliopistokriittisyys” on saanut samanlaisen boostauksen kuin ”maahanmuuttokriittisyys” toissa eduskuntavaalien jälkeen.

Yliopistokriittinen hölinä ei ole vain satunnaista parran pärinää somessa, vaan mukana ovat ihan johtavan tason poliitikot: ensin kokoomuspomo Alexander Stubb töräyttää keväällä 2015 höpöväitteen professorien pitkistä kesälomista, sitten Juha Sipilä puhuu ”kaiken maailman dosenteista”. Tiivistelmänä niille joille yliopistomaailma ei ole tuttu: professorien kesät vierähtävät tutkimustyössä (toki lomaakin pidetään) ja ”kaiken maailman dosentit” ovat korkean tason asiantuntijoita: dosentin titteliin vaaditaan tohtorin tutkinto ja päälle vielä suunnilleen toisen väitöskirjan verran tieteellisiä ansioita.

Sitten tuli ”yliopistojen hallinnon leikkaaminen”. Leikkausten piti kohdistua hallintoon, ei opetukseen. Tässä on vain yksi mutta: olipa kyseessä kännykkäpelifirma tai yliopisto, siellä on hallintotyötä. Tämä hallintotyö teetetään joko siihen erikoistuneilla ammattilaisilla (kännykkäpelifirman kirjanpidon hoitaa tilitoimisto, viestinnän viestintätoimisto ja niin päin poispäin) tai se tehdään itse työn ohessa. Jos hallinnosta ”säästetään”, se tarkoittaa helposti sitä, että siinä missä professori ennen vei konferenssireissun kuitit sihteerin pöydälle, sihteeri teki matkalaskun ja professori allekirjoitti, joutuu professori nykyään tuhnaamaan matkalaskuohjelman kanssa ja skannailemaan kuitteja. Jos tämän joutuu tekemään muutaman kerran vuodessa, palaa aikaa ohjelman käytön mieleenpalautteluun, sen sijaan että sihteeri, joka tekee vastaavaa työtä jatkuvasti, hoitaisi homman alle vartissa.

Tuorein keskustelu koskee yliopistoja tehottomina työpaikkoina. Tämä lähti liikkeelle, kun työelämäprofessori Pekka Mattila väitti Hesarissa, että

Jos ollaan rehellisiä, en ole eläissäni nähnyt niin tehottomia työpaikkoja kuin mitä yliopistot ovat.

Paljon vähemmälle huomiolle jäi, että professori Alf Rehn oli eri linjoilla:

Varmaa kuitenkin on, että leikkaukset eivät ainakaan kasvata sivistystä.

Tai ainakin osittain eri linjoilla, myöhemmin hän sanoi:

Yliopistossa on monenlaista hallintoa. Osa hallinnosta tekee tärkeää työtä, joka tukee tutkijoita. On myös byrokraatteja, jotka toivon mukaan löytävät töitä muualta.

Näissä byrokraateissa minua kiinnostaa se, että heitä ei koskaan onnistuta nimeämään. Missä heitä on? Palkanlaskennassa? Viestinnässä? IT-tuen puolella? Johdossa? Opinto-ohjauksessa?

Tuorein jatke keskusteluun on filosofian maisteri, sosiaalineuvos Yrjö Rajamäen HS-mielipide siitä, että yliopistojen lukuvuosi on liian lyhyt. Hänen mukaansa

Nuoret ihmiset eivät tarvitse eivätkä kaipaa pitkiä lomia vaan intensiivistä työtä päämääränsä saavuttamiseksi. Pitkät keskeytysjaksot häiritsevät työrytmiä ja saattavat johtaa myös opintojen keskeytymiseen.

Ensinnäkin: yliopistojen ”pitkä loma” vapusta syyskuun alkuun on erittäin tarpeellinen yliopistojen tutkimushenkilöstölle. Kurssien vetovastuu kuormittaa aivoja vaikka sen hoitaisi kuinka tehokkaasti, ja tauko opetuksesta mahdollistaa intensiivisen keskittymisen tutkimustyöhön. Pitkä loma on tärkeä myös nuorille, koska he voivat käyttää sen opiskelurahojen tienaamiseen kesätöissä (jos sellaisia nykyään onnistuu saamaan).

Mitä tulee kesäopetukseen, sellaisen järjestäminen on toki hyvä juttu, mutta tässäkin tulevat käytännön realiteetit vastaan: kesäopetuksena on taloudellisesti mahdollista järjestää lähinnä monen sadan hengen peruskursseja – ja silti osallistujia löytyy parhaimmillaankin muutamia kymmeniä. Tai yksi, kuten Markus Peuhkuri Aalto-yliopistolta twiittissään toteaa.

Kesäkursseja oli toki kiva nuorena järjestää, ei siinä mitään. Kursseilla oli pieni ja motivoitunut porukka, ja aikaa keskusteluille.

Omat kokemukseni yliopistomaailmasta henkilökunnan puolelta ovat TKK:ta (nyk. Aalto) vuosilta 2003-2009. ”Hallinnon tehottomuudesta” oli silloin liikkeellä lähinnä mutupuheita, eikä konkreettisia esimerkkejä, saati numerodataa. Hallinnon hoitamisessa on toki yliopistokohtaisia eroja, mutta kollegoiden kanssa vaihdettujen kokemusten perusteella yhteistä löytyy enemmän kuin erilaista.

Mitä tulee Yrjö Rajamäen peräänkuuluttamaan nopeaan valmistumiseen, se ei vaadi mitään erillisiä kurssijärjestelyjä. Jos opiskelija haluaa valmistua normiaikataulua nopeammin, olipa sitten kyseessä parikymppisenä väittely tai amk:sta valmistuminen kahdessa vuodessa, niin haluaisin nähdä sen opettajan tai professorin, joka tätä olisi jarruttamassa.

Seuraavan kerran kun joku löpisee ”tehottomasta” hallinnosta tai ”liian pitkistä” valmistumisajoista (joista muuten itkettiin jo 1920-luvulla!), kaipaisin jotain todisteitakin väitteiden tueksi, ettei käy niin, että jonkun lehtihaastattelussa heittämä onelineri jää elämään omaa elämäänsä totuutena.

 

P.S. Pieni offtopic tai ei sittenkään niinkään: suosittelen mediaa tutustumaan Professoriliiton kannanottoon titteleiden käytöstä:

Yliopistot ovat ottaneet käyttöön myös muita professorijohdannaisia nimikkeitä, joiden haltijat eivät ole yliopistolain mukaisia professoreja. Nämä henkilöt eivät saisi esiintyä professori-nimikkeellä, vaan heidän olisi aina käytettävä koko nimikettään. Tällaisia nimikkeitä ovat mm. Professor of Practice (työelämäprofessori tms.) ja assistant/associate professor (usein suomennettuna apulaisprofessori).

Joskus on ihan suotavaa käskeä ”väittelykumppania” syömään paskaa

Moni helppo ja vaikeakin asia selviää keskustelemalla, olipa kyseessä kaverusten ruokapaikan valinta tai ydinreaktorin suunnitteluratkaisun päättäminen. On kuitenkin tilanteita, jolloin keskustelu on käytännössä turhaa tai jopa vahingollista – tai vähintäänkin ajanhaaskausta.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, mikä erinäisten rokote-, kännykkäsäteily- ja muiden hörhöjen kanssa väittelemisessä ärsyttää: hörhö asettaa ehtoja jotka koskevat sinua muttei häntä, syyttelee (yleensä perusteettomasti) sinua siitä mitä hän tekee itse, siirtelee maalitolppia, ei vastaa hänelle esitettyihin kysymyksiin mutta itse tivaa vastauksia, ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä vaatii tasapuolista kohtelua mediassa.

Rokotteiden ja kännykkäsäteilyn tutkimiseen on pantu paljon ihmiskunnan resursseja ja niistä ”vaihtoehtoisia” mielipiteitä esittäville on helppo naureskella. Kännykkäsäteilyrintamalla on ollut melko hiljaista, mutta rokotehörhöily on nostanut päätään: aiheesta ilmestyi heinäkuussa laaja Helsingin Sanomien juttu, jonka Tiina Raevaara hienosti analysoi (ja analysoi hän kaikkea muutakin).

Harva rokotehörhö tai säteilyhörhö kääntää kelkkansa hänelle esitettyjen argumenttien edessä. Väitän, että sama pätee myös arvokysymyksiin. Kuten eräskin aikanaan Facebookissa veisteli:

Varmasti yksi toksisimpia asioita internetin keskustelukulttuurissa on se jostain tullut (liekö syynä ihmisten väärin ymmärtämät argumentointivirheoppaat tai ihan vaan etuoikeutettu asema) hölmö idea että jokainen argumentti pitäisi käsitellä erikseen ja yhtä validina. Siksi jossain skeptikkoryhmissä käppäukko voi kerta toisensa jälkeen postata jonkun MRA-artikkelin ja siitä pitää mukamas keskustella sen sijaan että toteaisi vaan suoraan että lol syö paskaa. Ei vaan jaksa sellaista.

Oikeastaan lähes kaiken mitä voi sanoa tieteenkiistäjähörhön kanssa väittelystä voi yleistää myös arvokysymyksiin, olipa kyse rasistin, naisvihaajan, trans- tai homofoobikon tai köyhyys on ihan oma vika -käppäoikeiston kanssa väittelystä. Toinen lukunsa on vielä se, että näitäkin asioita on tutkittu ja tutkitaan paljon, vaikka köyhyys ja rasismi ovat erilaisia tutkimuskohteita kuin sähkömagneettiset aallot tai puolijohteet. Sillä erotuksella, että en ole ikinä törmännyt köyhyystutkijaan tai informaatikkoon joka rupeaa selittämään sähköalan diplomi-insinöörille että hänen käsityksensä transistorin toiminnasta nyt vaan on maalaisjärjen vastainen ja vielä loukkaantuu kun hänelle sanoo vastaan.

Paljon kaivattu ”dialogiin pyrkiminen” kaikenkarvaisten sebastiantynkkysten, terhikiemunkien ja susannakaukisten kanssa on lähes sataprosenttista ajanhukkaa – jos ei siitä itse satu nauttimaan. Nauttiminenkin onnistuu käytännössä vain, jos ei kuulu mihinkään sorrettuun ihmisryhmään jolloin näiden suoltama törky ei kohdistu omaan persoonaan. Ja tässä nauttimisessa – perustelipa sitä puhtaasti viihteellä tai ”argumentointitaitojen hiomisella” tai ”kuplautumisen ehkäisemisellä” – on se ongelma, että tämä vänkäys tuo samalla näkyvyyttä näille vastenmielisille mielipiteille ja näin ollen ruokkii ”ai joku muukin on tuollaista mieltä, ehkä tämä on ok” -ilmiötä. Tämä on erityisen vaarallista asioissa, joiden olemassaolo perustuu käytännössä ainoastaan siihen, että joku muukin ajattelee niin.

Joskus paras ratkaisu on siis vain kehottaa käppäukkoa syömään paskaa ja laittaa esto perään. Alatyylin töräytys poliittisesti korrektia kieltä käyttävälle käppäukolle ravistelee myös kivasti kulttuuriimme juurtunutta käsitystä, että saat sanoa mitä tahansa, kunhan sanot sen nätisti.

Mikä on ”käppäukko” – nyt puhuu termin keksijä

Edit 16.8.: Lisäesimerkkejä käppäukkoilusta löytyy blogin kommenttiosiosta.

Käppäukko

Sosiaalisessa mediassa on kuluvan vuoden aikana vilahdellut yhä kiihtyvämpään tahtiin termi käppäukko. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Antaa termin keksijän kertoa itse.

Jussi Marttila, selitätkö maallikolle mitä tarkoittaa käppäukko?

Alkuperäinen tarkoitukseni oli käyttää sitä käännöksenä fuckboysta, eli näistä creeplordeista Tinderissä ja muualla sosiaalisessa mediassa, jotka ahdistelevat naisia ja käyttäytyvät kuin siat.

Mutta kieli muuttuu ja kehittyy:

Sitten se evolvoitui tavallaan myös kattamaan nämä tyypit jotka tulevat aina feminismikeskusteluihin tai naisten kokemuksia käsitteleviin keskusteluihin vähättelemään kaikkea. Niin, ja henkilöitä, joiden mielestä seksuaalinen ahdistelu tai seksuaalissävytteinen ahdistelu on okei koska se on ”vaan some”.

Mitä haittaa käppäukoista on (vastasitkin tosin jo)?

He tulevat vain myrkyttämään keskustelua ja ahdistelemaan.

Voitko antaa esimerkin tunnetusta käppäukosta?

Milko Aikio.

Muita?

No sitten vaikkapa rasistit jotka tulee mölisemään raiskauskeskusteluihin ajamaan omaa agendaansa.

Miten voi ehkäistä ettei itse ole käppäukko?

Jos puhutaan esimerkiksi naisten kokemuksista niin kuuntelee, eikä ota itseensä sellaisessa not all men -hengessä jatkuvasti.

Kielitoimiston sanakirjaan pääsyä odotellessa…

 

Tuolilla päähän, kivittämistä… – toimittajat väkivallan uhrina Suomessa

Ylen kuvaajaan käsiksi käyminen nosti pinnalle toimittajien kohtaaman väkivallan Suomessa. Aiheesta käydään vilkasta keskustelua ainakin Twitterissä.

Mitä tapauksia näitä sitten on tämä tuoreimman lisäksi? Löysin seuraavat tuoreehkot tapaukset:

Paljon laajempi ilmiö on sitten väkivallalla uhkaileminen. Törkypalaute ja väkivallalla uhkailu on tuttua esimerkiksi Venäjän informaatiosodasta, poliisirikollisuudesta ja maahanmuuttoa sivuavista aiheista kirjoittaville ja uusnatsien Rajat kiinni -mielenosoituksia kuvanneille toimittajille. Journalisti-lehden kyselyn mukaan joka kuudetta toimittajaa on uhkailtu. Joskus uhkailu johtaa tuomioon, joskus ei: keväällä 2016 valtakunnalliseen julkisuuteen nousi tapaus, jossa toimittajaan kohdistunut uhkailu johti syyttämättäjättämispäätökseen. Kohun seurauksena valtakunnansyyttäjä aloitti tapauksesta esitutkinnan.

Toimittajiin kohdistuvaa väkivaltaa googlatessa haaviin jäi myös tapaus, joka ei suoraan liity työhön toimittajana: helmikuussa 2014 päätoimittaja sai nyrkistä kun meni huomauttamaan toimituksen ikkunaan nojaillutta kaljaveikkoa.

Vieraskynä: Miten vasaralla sometetaan – media, politiikot, some ja käytöstavat

Jatkuvan oman pään aukomisen sijaan on tarpeellista nostaa välillä sellaisten henkilöiden kirjoituksia, joilla on mielekästä sanottavaa mutta ei megafonia sanomistensa levittämiseen. Yksi heistä on Jussi Marttila. Alla hänen kirjoituksensa Miten vasaralla sometetaan – media, politiikot, some ja käytöstavat. Marttila on nostellut kissaa pöydälle aiemminkin: suosittelen tutustumaan kirjoituksiin Masennus on uusi realismi sekä lehtijuttuun Köyhän realismi on hulluutta ja seuraamaan häntä Twitterissä.

****

Miten vasaralla sometetaan – media, politiikot, some ja käytöstavat

Turhin kaikista oikeuksista on pitkään ollut sananvapaus. Ei siksi, ettei se olisi tärkeä, vaan se että se ei ole koskaan aiemmin toteutunut lainkaan. Parikymmentä vuotta sitten jos mielipiteesi olivat rumia, oli turha odottaa sitä että pääsisit esittämään niitä juuri missään. Median ja poliittisen sfäärin symbioosi takasi sen, että status quon haastaminen oli mahdotonta. Aina näin ei tietenkään ollut, koska ennen uusliberalismin voittokulkua kapitalismin ja sosialismin kamppailu loi tilan missä status quoa Suomessa haastoi sosialismi. Sitten uusliberalismi voitti ja ainoastaan yksi totuus oli sallittua. Vasemmistolaiset lehdet kuolivat pois tai näivettyivät.

Tässä ympäristössä minä olen kasvanut, ja kuten Slavoj Žižek sanoo, on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin markkinatalouden loppu. Itsehän kuvittelen maailmanlopun joka päivä. Markkinataloudelle en näe loppua vielä.

Joskus muutama vuosi sitten tapahtui jotain outoa, kun helppokäyttöiset sosiaaliset mediat alkoivat yleistyä ja niiden sisällöstä tuli uutisaiheita sinänsä. Suomalaiselle kädettömälle toimittajalle on toki helpointa aina kirjoittaa juttu siitä, mitä joku Mikael Jungner on taas sanonut jostain Überista tai mistä nyt sitten kaikesta se puhuukaan. En tiedä, koska Mikael blokkasi minut Twitterissä, kun vittuilin hänelle – mistä päästään asian varsinaiseen ytimeen.

Toimittaja ja poliitikko ovat olleet julkisen keskustelun portinvartijoina hyvin pitkään. Toimittaja päättää mitä lehteen tai lähetykseen tulee, poliitikko saa päättää mistä puhuu koska journalistit harvemmin haastavat poliitikkoja aggressiivisesti. Aiemmin ihmiset puhuivat siitä mistä poliitikko päätti puhua ja mitä toimittaja päätti nostaa esiin. Sosiaalisessa mediassa taas kumpikaan näistä ei saa päättää mistä ihmiset puhuvat. Ja seuraukset ovat monesti dramaattisen hupaisia.

Sen näkee siitä, miten mukamas-kohutoimittaja Enbuske, jonka kapinallisuus on pinnallista soopaa, soittelee ja tekstailee naisoletetuille, jotka ovat haukkuneet Enbusken juttuja sosiaalisessa mediassa. Koska eihän se nyt vaan käy, että joku nobody käy haastamaan palkitun kohutoimittajan.

Sen näkee siitä, miten hallitusministerit eivät osaa käyttää sosiaalista mediaa keskusteluun, vaan julistavat tyhjänpäiväisyyksiä omalle laumalleen ja pitävät tarkkaan huolta siitä, että eivät koskaan reagoi mihinkään kritiikkiin. Koska eihän se nyt kävisi päinsä, että joku satunnainen työtön ja vielä rumia puhuva Kumamon-avatarilla varustettu Twitter-tili kertoisi ruman vitsin joka menee Alexander Stubbin ihon alle.

Ja sitten päästäänkin vasaraan. Käytöstavat ja etiketti ovat monesti hegemonian työkaluja. Luodaan ympäristö jossa, koska kritiikkiä voi esittää vain tietyllä tavalla, kritiikkiä ei itse asiassa voi lainkaan esittää. Ei sovi sanoa, että Juhana Vartiainen on varmaankin eduskunnan tyhmin mies ja sen käsitys taloustieteestä on samalla tasolla kuin Scooterin käsitys hegeliläisestä dialektiikasta.

Ei saa sanoa, että Juha Sipilä on toimitusjohtaja joka ei olisi voinut menestyä koskaan muuten kuin Pohjanmaan melko sairaissa olosuhteissa ja joka ei itse asiassa ymmärrä politiikasta yhtään mitään.

Mutta hei, entäpä jos ei ole tasan mitään menetettävää? Miksi käyttäytyä hyvin ihmisiä kohtaan silloin kun heitä ei kiinnosta sinua kuunnella muutenkaan? Itse olen huomannut, että se on ollut hyvin voimauttava kokemus. Kun joku valtion virkamies sanoo, että nyt on toimittu lain mukaisesti, vaikka turvapaikanhakijat kuolisivatkin palautuksen jälkeen, voi sanoa ”saatanan Eichmannit.” Se jos jokin vie asioita eteenpäin, se että rikotaan keskustelujen hegemoniset rakenteet. Sillä tavalla voi sotkea suohon niin miesasiamiehet, rasistit kuin oikeiston talousfasistiset idioottipoliitikot. Kieltäytymällä siitä keskustelusta minkä ne haluavat käydä. Sen sijaan me joilla ei ole etuoikeutta, me voisimme alkaa käydä omaa keskusteluamme, sitä keskustelua joka tekee noista hegemoneista tarpeettomia.

Jussi Marttila