Joskus on ihan suotavaa käskeä ”väittelykumppania” syömään paskaa

Moni helppo ja vaikeakin asia selviää keskustelemalla, olipa kyseessä kaverusten ruokapaikan valinta tai ydinreaktorin suunnitteluratkaisun päättäminen. On kuitenkin tilanteita, jolloin keskustelu on käytännössä turhaa tai jopa vahingollista – tai vähintäänkin ajanhaaskausta.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, mikä erinäisten rokote-, kännykkäsäteily- ja muiden hörhöjen kanssa väittelemisessä ärsyttää: hörhö asettaa ehtoja jotka koskevat sinua muttei häntä, syyttelee (yleensä perusteettomasti) sinua siitä mitä hän tekee itse, siirtelee maalitolppia, ei vastaa hänelle esitettyihin kysymyksiin mutta itse tivaa vastauksia, ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä vaatii tasapuolista kohtelua mediassa.

Rokotteiden ja kännykkäsäteilyn tutkimiseen on pantu paljon ihmiskunnan resursseja ja niistä ”vaihtoehtoisia” mielipiteitä esittäville on helppo naureskella. Kännykkäsäteilyrintamalla on ollut melko hiljaista, mutta rokotehörhöily on nostanut päätään: aiheesta ilmestyi heinäkuussa laaja Helsingin Sanomien juttu, jonka Tiina Raevaara hienosti analysoi (ja analysoi hän kaikkea muutakin).

Harva rokotehörhö tai säteilyhörhö kääntää kelkkansa hänelle esitettyjen argumenttien edessä. Väitän, että sama pätee myös arvokysymyksiin. Kuten eräskin aikanaan Facebookissa veisteli:

Varmasti yksi toksisimpia asioita internetin keskustelukulttuurissa on se jostain tullut (liekö syynä ihmisten väärin ymmärtämät argumentointivirheoppaat tai ihan vaan etuoikeutettu asema) hölmö idea että jokainen argumentti pitäisi käsitellä erikseen ja yhtä validina. Siksi jossain skeptikkoryhmissä käppäukko voi kerta toisensa jälkeen postata jonkun MRA-artikkelin ja siitä pitää mukamas keskustella sen sijaan että toteaisi vaan suoraan että lol syö paskaa. Ei vaan jaksa sellaista.

Oikeastaan lähes kaiken mitä voi sanoa tieteenkiistäjähörhön kanssa väittelystä voi yleistää myös arvokysymyksiin, olipa kyse rasistin, naisvihaajan, trans- tai homofoobikon tai köyhyys on ihan oma vika -käppäoikeiston kanssa väittelystä. Toinen lukunsa on vielä se, että näitäkin asioita on tutkittu ja tutkitaan paljon, vaikka köyhyys ja rasismi ovat erilaisia tutkimuskohteita kuin sähkömagneettiset aallot tai puolijohteet. Sillä erotuksella, että en ole ikinä törmännyt köyhyystutkijaan tai informaatikkoon joka rupeaa selittämään sähköalan diplomi-insinöörille että hänen käsityksensä transistorin toiminnasta nyt vaan on maalaisjärjen vastainen ja vielä loukkaantuu kun hänelle sanoo vastaan.

Paljon kaivattu ”dialogiin pyrkiminen” kaikenkarvaisten sebastiantynkkysten, terhikiemunkien ja susannakaukisten kanssa on lähes sataprosenttista ajanhukkaa – jos ei siitä itse satu nauttimaan. Nauttiminenkin onnistuu käytännössä vain, jos ei kuulu mihinkään sorrettuun ihmisryhmään jolloin näiden suoltama törky ei kohdistu omaan persoonaan. Ja tässä nauttimisessa – perustelipa sitä puhtaasti viihteellä tai ”argumentointitaitojen hiomisella” tai ”kuplautumisen ehkäisemisellä” – on se ongelma, että tämä vänkäys tuo samalla näkyvyyttä näille vastenmielisille mielipiteille ja näin ollen ruokkii ”ai joku muukin on tuollaista mieltä, ehkä tämä on ok” -ilmiötä. Tämä on erityisen vaarallista asioissa, joiden olemassaolo perustuu käytännössä ainoastaan siihen, että joku muukin ajattelee niin.

Joskus paras ratkaisu on siis vain kehottaa käppäukkoa syömään paskaa ja laittaa esto perään. Alatyylin töräytys poliittisesti korrektia kieltä käyttävälle käppäukolle ravistelee myös kivasti kulttuuriimme juurtunutta käsitystä, että saat sanoa mitä tahansa, kunhan sanot sen nätisti.

Mikä on ”käppäukko” – nyt puhuu termin keksijä

Edit 16.8.: Lisäesimerkkejä käppäukkoilusta löytyy blogin kommenttiosiosta.

Käppäukko

Sosiaalisessa mediassa on kuluvan vuoden aikana vilahdellut yhä kiihtyvämpään tahtiin termi käppäukko. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Antaa termin keksijän kertoa itse.

Jussi Marttila, selitätkö maallikolle mitä tarkoittaa käppäukko?

Alkuperäinen tarkoitukseni oli käyttää sitä käännöksenä fuckboysta, eli näistä creeplordeista Tinderissä ja muualla sosiaalisessa mediassa, jotka ahdistelevat naisia ja käyttäytyvät kuin siat.

Mutta kieli muuttuu ja kehittyy:

Sitten se evolvoitui tavallaan myös kattamaan nämä tyypit jotka tulevat aina feminismikeskusteluihin tai naisten kokemuksia käsitteleviin keskusteluihin vähättelemään kaikkea. Niin, ja henkilöitä, joiden mielestä seksuaalinen ahdistelu tai seksuaalissävytteinen ahdistelu on okei koska se on ”vaan some”.

Mitä haittaa käppäukoista on (vastasitkin tosin jo)?

He tulevat vain myrkyttämään keskustelua ja ahdistelemaan.

Voitko antaa esimerkin tunnetusta käppäukosta?

Milko Aikio.

Muita?

No sitten vaikkapa rasistit jotka tulee mölisemään raiskauskeskusteluihin ajamaan omaa agendaansa.

Miten voi ehkäistä ettei itse ole käppäukko?

Jos puhutaan esimerkiksi naisten kokemuksista niin kuuntelee, eikä ota itseensä sellaisessa not all men -hengessä jatkuvasti.

Kielitoimiston sanakirjaan pääsyä odotellessa…

 

Tuolilla päähän, kivittämistä… – toimittajat väkivallan uhrina Suomessa

Ylen kuvaajaan käsiksi käyminen nosti pinnalle toimittajien kohtaaman väkivallan Suomessa. Aiheesta käydään vilkasta keskustelua ainakin Twitterissä.

Mitä tapauksia näitä sitten on tämä tuoreimman lisäksi? Löysin seuraavat tuoreehkot tapaukset:

Paljon laajempi ilmiö on sitten väkivallalla uhkaileminen. Törkypalaute ja väkivallalla uhkailu on tuttua esimerkiksi Venäjän informaatiosodasta, poliisirikollisuudesta ja maahanmuuttoa sivuavista aiheista kirjoittaville ja uusnatsien Rajat kiinni -mielenosoituksia kuvanneille toimittajille. Journalisti-lehden kyselyn mukaan joka kuudetta toimittajaa on uhkailtu. Joskus uhkailu johtaa tuomioon, joskus ei: keväällä 2016 valtakunnalliseen julkisuuteen nousi tapaus, jossa toimittajaan kohdistunut uhkailu johti syyttämättäjättämispäätökseen. Kohun seurauksena valtakunnansyyttäjä aloitti tapauksesta esitutkinnan.

Toimittajiin kohdistuvaa väkivaltaa googlatessa haaviin jäi myös tapaus, joka ei suoraan liity työhön toimittajana: helmikuussa 2014 päätoimittaja sai nyrkistä kun meni huomauttamaan toimituksen ikkunaan nojaillutta kaljaveikkoa.

Vieraskynä: Miten vasaralla sometetaan – media, politiikot, some ja käytöstavat

Jatkuvan oman pään aukomisen sijaan on tarpeellista nostaa välillä sellaisten henkilöiden kirjoituksia, joilla on mielekästä sanottavaa mutta ei megafonia sanomistensa levittämiseen. Yksi heistä on Jussi Marttila. Alla hänen kirjoituksensa Miten vasaralla sometetaan – media, politiikot, some ja käytöstavat. Marttila on nostellut kissaa pöydälle aiemminkin: suosittelen tutustumaan kirjoituksiin Masennus on uusi realismi sekä lehtijuttuun Köyhän realismi on hulluutta ja seuraamaan häntä Twitterissä.

****

Miten vasaralla sometetaan – media, politiikot, some ja käytöstavat

Turhin kaikista oikeuksista on pitkään ollut sananvapaus. Ei siksi, ettei se olisi tärkeä, vaan se että se ei ole koskaan aiemmin toteutunut lainkaan. Parikymmentä vuotta sitten jos mielipiteesi olivat rumia, oli turha odottaa sitä että pääsisit esittämään niitä juuri missään. Median ja poliittisen sfäärin symbioosi takasi sen, että status quon haastaminen oli mahdotonta. Aina näin ei tietenkään ollut, koska ennen uusliberalismin voittokulkua kapitalismin ja sosialismin kamppailu loi tilan missä status quoa Suomessa haastoi sosialismi. Sitten uusliberalismi voitti ja ainoastaan yksi totuus oli sallittua. Vasemmistolaiset lehdet kuolivat pois tai näivettyivät.

Tässä ympäristössä minä olen kasvanut, ja kuten Slavoj Žižek sanoo, on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin markkinatalouden loppu. Itsehän kuvittelen maailmanlopun joka päivä. Markkinataloudelle en näe loppua vielä.

Joskus muutama vuosi sitten tapahtui jotain outoa, kun helppokäyttöiset sosiaaliset mediat alkoivat yleistyä ja niiden sisällöstä tuli uutisaiheita sinänsä. Suomalaiselle kädettömälle toimittajalle on toki helpointa aina kirjoittaa juttu siitä, mitä joku Mikael Jungner on taas sanonut jostain Überista tai mistä nyt sitten kaikesta se puhuukaan. En tiedä, koska Mikael blokkasi minut Twitterissä, kun vittuilin hänelle – mistä päästään asian varsinaiseen ytimeen.

Toimittaja ja poliitikko ovat olleet julkisen keskustelun portinvartijoina hyvin pitkään. Toimittaja päättää mitä lehteen tai lähetykseen tulee, poliitikko saa päättää mistä puhuu koska journalistit harvemmin haastavat poliitikkoja aggressiivisesti. Aiemmin ihmiset puhuivat siitä mistä poliitikko päätti puhua ja mitä toimittaja päätti nostaa esiin. Sosiaalisessa mediassa taas kumpikaan näistä ei saa päättää mistä ihmiset puhuvat. Ja seuraukset ovat monesti dramaattisen hupaisia.

Sen näkee siitä, miten mukamas-kohutoimittaja Enbuske, jonka kapinallisuus on pinnallista soopaa, soittelee ja tekstailee naisoletetuille, jotka ovat haukkuneet Enbusken juttuja sosiaalisessa mediassa. Koska eihän se nyt vaan käy, että joku nobody käy haastamaan palkitun kohutoimittajan.

Sen näkee siitä, miten hallitusministerit eivät osaa käyttää sosiaalista mediaa keskusteluun, vaan julistavat tyhjänpäiväisyyksiä omalle laumalleen ja pitävät tarkkaan huolta siitä, että eivät koskaan reagoi mihinkään kritiikkiin. Koska eihän se nyt kävisi päinsä, että joku satunnainen työtön ja vielä rumia puhuva Kumamon-avatarilla varustettu Twitter-tili kertoisi ruman vitsin joka menee Alexander Stubbin ihon alle.

Ja sitten päästäänkin vasaraan. Käytöstavat ja etiketti ovat monesti hegemonian työkaluja. Luodaan ympäristö jossa, koska kritiikkiä voi esittää vain tietyllä tavalla, kritiikkiä ei itse asiassa voi lainkaan esittää. Ei sovi sanoa, että Juhana Vartiainen on varmaankin eduskunnan tyhmin mies ja sen käsitys taloustieteestä on samalla tasolla kuin Scooterin käsitys hegeliläisestä dialektiikasta.

Ei saa sanoa, että Juha Sipilä on toimitusjohtaja joka ei olisi voinut menestyä koskaan muuten kuin Pohjanmaan melko sairaissa olosuhteissa ja joka ei itse asiassa ymmärrä politiikasta yhtään mitään.

Mutta hei, entäpä jos ei ole tasan mitään menetettävää? Miksi käyttäytyä hyvin ihmisiä kohtaan silloin kun heitä ei kiinnosta sinua kuunnella muutenkaan? Itse olen huomannut, että se on ollut hyvin voimauttava kokemus. Kun joku valtion virkamies sanoo, että nyt on toimittu lain mukaisesti, vaikka turvapaikanhakijat kuolisivatkin palautuksen jälkeen, voi sanoa ”saatanan Eichmannit.” Se jos jokin vie asioita eteenpäin, se että rikotaan keskustelujen hegemoniset rakenteet. Sillä tavalla voi sotkea suohon niin miesasiamiehet, rasistit kuin oikeiston talousfasistiset idioottipoliitikot. Kieltäytymällä siitä keskustelusta minkä ne haluavat käydä. Sen sijaan me joilla ei ole etuoikeutta, me voisimme alkaa käydä omaa keskusteluamme, sitä keskustelua joka tekee noista hegemoneista tarpeettomia.

Jussi Marttila

Tervemenoa Facebook, suhteemme on ohi!

Tunnetko ketään, jolla ei ole sähköpostiosoitetta? Maailmankuulu tietojenkäsittelytieteilijä Donald Knuth on sellainen: hän luopui sähköpostin käytöstä vuonna 1990. Häneen saa silti yhteyden kätevästi paperikirjeellä.

Facebook-tili vuonna 2016 on vähän samanlainen kuin sähköposti 1990-luvulla: lähes kaikilla on sellainen.

Kuten useampi henkilö on jo eri kanavia pitkin niin yksityisesti kuin julkisestikin ehtinyt ihmetellä, olen hävinnyt Facebookista. Ei, en ole joutunut bannauksen, ilmiannon tai painostuksen uhriksi vaan poistin tilini ihan itse. Sain idean kesäkuussa ja harkitsin asiaa heinäkuun. Päätin, että jos en keksi kuukauden sisällä hyvää syytä jäädä Facebookiin, niin tili joutaa mennä. Siispä poistin tilini tänään tiistaina 2.8.2016 klo 16.31.

Alla vastaukset yleisimmin esitettyihin kysymyksiin:

Liittyykö tää jotenkin minuun?

Ei liity. Arvostan omanarvontuntoisuuttasi, mutta: ei liity*. Ja sitä paitsi olisi erikoista poistaa Facebook-tili jonkun henkilön takia: toisin kuin kirjoituksen alussa mainittuun Knuthiin, minuun saa edelleen yhteyden Twitterissä, Instagramissa, Snapchatissa, Whatsappissa, puhelimella, Telegramissa tai vaikka sillä paperikirjeellä – tai ihan tapaamallakin, mihin olen erityisesti tänä kesänä panostanut.

Liittyykö tää jotenkin <lisää tähän jotain sähköhörhöjen, uusnatsien ja kikkelikuvien väliltä ja niiden ulkopuolelta>?

Ei liity. Itse asiassa koitin ajoittaa tilin sulkemisajankohdan juuri sellaiseksi että ei ole mitään kähinää menossa, ettei tästä vedetä yhtäsuuruusmerkkejä mihinkään tapahtumaan. Sähköhörhöt (ja muutkin hörhöt) saavat jatkossakin tulta munille sosiaalisessa mediassa (ja ensi vuonna ilmestyvässä kirjassa, stay tuned!), joskaan eivät Facebookissa – tai toivottavasti saavat sielläkin, mutta eivät enää allekirjoittaneelta.

Yksinkertainen syylista tilin sulkemiselle on:

  • Kokeilunhalu: haluan tietää, miten ”somepersoonana” pärjää ilman Facebookia ja mitä seurauksia on Facebookista livistämisestä. Itse asiassa aikaavievin touhu tässä lähtöharkinnassa oli miettiä läpi, olenko kirjautunut johonkin palveluun vain Facebookin avulla, niin siis, että en pääse enää kyseiseen palveluun sisään koska suljin Facebook-tilini. Löytyi vain yksi tällainen, Habitica, ja siihen sai kätevästi lisättyä email-kirjautumisen ennen Facebook-tilin sulkua.
  • Facebook vei liikaa aikaa verrattuna siihen huviin ja etenkin hyötyyn mitä siitä on.
    • On jo pitkään ollut huono omatunto siitä, että en esimerkiksi ehdi vastaamaan kaikkiin yhteydenottoihin joita naamakirjan kautta tulee matalalla kynnyksellä.
  • Facebook rupeaa olemaan jo aika lailla nähty juttu (liityin muistaakseni 2007).
  • Kuten joku jossain blogini kommentissa totesi, minulla on ”taipumusta ääriajatteluun”. Kyllä, lopetan mieluummin käytön kokonaan kuin esimerkiksi vähennän postaustahtia.
  • Ehtii pelata Pokémon Go:ta enemmän (ja oltua perheen ja ystävien seurassa).

Facebook on oikeastaan ollut rikki siitä asti kun se lakkasi näyttämästä kaikkien kavereiden kaikki päivitykset aikajärjestyksessä ja rupesi valikoimaan sisältöä omien epäjulkisten algoritmiensa perusteella. Toinen heikennys oli kommentteihin vastaaminen mikä teki threadeista sekavampia (tämä on toki makuasia). En muista yhtään uudistusta joka olisi vienyt naamakirjaa parempaan suuntaan.

Tilin poisto sujui yllättävän näppärästi, salasana piti syöttää uudestaan, vastata muutamaan ”oletko varma” -kysymykseen ja yksi captchakin piti tehdä. Yllätyksiä** tuli vain kaksi: yksi niistä positiivinen ja yksi negatiivinen:

  • Positiivinen: tili sulkeutui (= profiilini hävisi) heti. Minulla oli hatara muistikuva, että siinä olisi joku harkinta-aika. Harkinta-aika olikin vain sellainen, että jos nyt tulisin 14 vuorokauden sisällä katumapäälle, pystyisin vielä palauttamaan tilini. Tämä oli positiivista, koska olisi jokseenkin pöljää että tili roikkuisi netissä mutta siihen ei pääse itse kommentoimaan.
  • Negatiivinen: kaikki kommenttini julkisiin keskusteluihin ovat myös hävinneet – mikä tekee monesta langasta, no, haastavan seurattavan. Tämä ei sinänsä haittaa kuin muutaman päivän, tuskin kukaan mitään vanhempia keskusteluja naamakirjassa edes lukee. Jotenkin olisin kuvitellut että kommenteille käy kuten seinältä bannatun henkilön kommenteille, eli nimi muuttuisi mustaksi ja jäisivät sinne olemaan, mutta ei, hävisivät kokonaan.

Nähdään ja kirjoitellaan, mutta ei Facebookissa.

 

* Ihan niin kuin vastaus kysymykseen ”nauraakohan noi mulle” on käytännössä aina ei, ja kysymykseen ”mitäköhän ne musta ajattelee” vastaus on ”todennäköisesti ei yhtään mitään”.

** Yllätyksistä nauttiminen oli ihan oma valinta: en periaatteessa googlannut mitään aiheeseen liittyviä ohjeita vaan halusin loikata tuntemattomaan.

LOGO LEHMÄ, SYP, VHS, MBnet… Mitä kolmekymppinen muistaa mutta parikymppinen ei?

Eilen palautui jonkun aivokemiahäiriön myötä mieleen Telehallintokeskuksen Pokémon-paperi – joka oli ihan uusi ja hulvaton juttu nuoremmalle ikäluokalle. Tällaiselle kolmekymppiselle (34 v) äijälle asia tuntui ihan äsken tapahtuneelta.

Siitä tulikin heti mieleen ilmiö, että maailma muuttuu niin nopeasti, että joku omasta mielestä äsken tapahtunut juttu on monella nuorelle uutta ja jännää.

(Oma lukunsa on sitten vielä se, että joku juttu voi syystä tai toisesta mennä ihan sivu suun tapahtuessaan/julkaistuessaan, ja se nousee kiinnostavaksi vuosia myöhemmin jonkun toisen tapahtuman seurauksena.)

No, heitin aiheesta hieman kömpelösti muotoillun törähdyksen Facebookiin, ja siitä tuli vahingossa hitti: langan pituus on satoja kommentteja kolmekymppisten (ja vanhempien) sukupolvikokemuksia, ja lanka versoi myös GWU:hun oman lankansa. Tuli melkoiset nostalgiavibat juttuja lukiessa, ja koitan nyt tähän koostaa parhaat palat oman subjektiivisen käsitykseni mukaan. Jos on vähänkin ylimääräistä vapaa-aikaa, niin itse langatkin kannattaa lukea, ja kommentoimaan pääsee laittamalla kaveripyynnön.

Mutta aloitetaan: mitä arkipäiväistä itsestäänselvää kolmekymppinen muistaa mitä parikymppinen ei? Jos siis pieni liioittelu sallitaan, kyllä nykyparikymppinen muistaa vielä VHS-kasetit pikkulapsuudestaan. Mutta äkkiä nämä katoavat.

Filmirullien kehittäminen ja diaprojektori

Nykyään lähes joka kännykässä on kohtalainen, arkikäyttöön sopiva kamera. Aivan 2000-luvun alussa tulivat ensimmäiset kamerakännykät ja niidenkin kamerat olivat heikkolaatuisia. Muistan vielä, kun jonkun satunnaisen ohikulkijan kamerakännykällä (ooh) ottamat suttuiset kuvat pankkiryöstäjästä päätyivät oikein iltapäivälehden lööppiin.

Mitä homma hoitui ennen digikameroita ja kamerakännyköitä? No filmikameralla tietenkin. Festari- ja kännikuvat otettiin kertakäyttökameralla. Vielä 1990-luvun alussa filmi vietiin valokuvausliikkeeseen ja noudettiin parin päivän päästä kehitettynä. Kuvat olivat joko paperikuvia (niitä kansioon laitettavia) tai diakuvia, jos perheestä löytyi diaprojektori.

Pankkiryöstöistä puheen ollen

1990-luvulla ja aiemmin tehtiin tosiaan sellaisiakin. Käteisen käytön väheneminen ja pankkien käyttöönottamat aikaviivelukot ovat lähes hävittäneet tämän rikollisuuden muodon. Pankkiryöstöt olivat yleinen aihe Poliisi-tv:ssä (jota esitettiin 1989–2013), jossa pyydettiin vihjeitä suttuisten valvontakameravideoiden perusteella, josko joku sattuisi tunnistamaan kommandopipo päässä heiluvan rosvon suttuiselta videokuvalta.

Avokelanauhuri kielten tunnilla

1990-luvun lopulla peruskoulun ja lukion kielten tunneilla oppimateriaalia kuunneltiin sellaisesta hervottoman kokoisesta painavasta avokelanauhurista. Facebookissa muisteltiin opettajan ilmiömäistä kykyä löytää silmänräpäyksessä oikea kohta nauhalta.

Ja ne videot ja videovuokraamot

Nauhojen kelaamisesta ja valvontakameravideoista päästäänkin sitten videoihin. 1980-luvun lopulla suomalaiskodeissa yleistyivät videonauhurit, kunnes 2000-luvun alussa DVD-soittimet syrjäyttivät ne. Nykyään leffat katsotaan tietokoneelta, vaikkeivät DVD:t ja Blu-raytkään ihan kadonneet ole.

Itse olen sen verran nuori että en muista aikaa jolloin markkinoilla oli kahta videonauhurityyppiä, oli Betamax ja VHS, joista jälkimmäinen jäi sitten henkiin. Viimeinen VHS-videonauhurivalmistaja kertoi panevansa lapun luukulle nyt heinäkuussa – Yle teki aiheesta hienon jutun. Betamax-nauhurien valmistus loppui jo 2002, ja Betamax-kasettien valmistus vasta viime vuonna.

Vuonna 1976 myyntiin tullut VHS-videonauhuri oli muuten se keksintö, joka oli kuolinisku pornoleffateattereille. Kyllä, sellaisia oli olemassa, ja ymmärrettävistä syistä ihmiset katsoivat porkkavideoita (tai pokevideoita kuten nykyään sanonta kuuluu) mieluummin kotonaan.

Videoita ei tarvinnut ostaa, niitä sai vuokrata videovuokraamoista. Ja nauhat piti palauttaa alkuun kelattuna.

C-kasetit ja niille ohjelmien nauhoittaminen radiosta

CD-levyt syrjäyttivät lp-levyt 1980-luvun lopulla – molemmat olivat nuorisolle kalliita (CD-levyt maksoivat 2000-luvun alussa reilut 120 markkaa eli nykyrahassa lähennellään 30 euroa).

Siispä musiikkia nauhoitettiin C-kasetille radiosta. Kun biisiä toivottiin juontajalta, usein toivottiin että ”älä pliis puhu sitten kappaleen päälle”, sehän vähän pilaa sitä äänitettä.

Puhelimen luuri, puhelinpöytä, puhelinkopit, levypuhelin, Hugo-peli, kohiseva NMT-puhelin

Kännykät yleistyivät räjähdysmäisesti 1990-luvulla. Vielä vuosikymmenen alussa sellainen oli johtajilla ja muilla tärkeillä henkilöillä, vuonna 1996 ne yleistyivät nuorilla ja muistan elävästi joulun 1997, kun nekin joilla ei vielä ollut kännykkää saivat sellaisen joululahjaksi.

Ennen kännykkää tärkeillä ihmisillä oli hakulaite, sellainen taskuun mahtuva vekotin johon tuli soittoa kaipaavan puhelinnumero, minkä jälkeen henkilö sykki lähimpään puhelinkoppiin soittamaan tällä tavoittelijalle.

Puhelinkoppien puhelimet toimivat 1990-luvun alkuun yleensä kolikoilla, mikä johti ikävään lieveilmiöön: varsinkin hiljaisessa paikassa oleva yleisöpuhelin rikottiin ja kolikot rosvottiin. Tätä vastaan taisteltiin ensin ÄLÄ RIKO! TÄMÄ PUHELIN VOI PELASTAA HENKESI -tarroilla, minkä jälkeen siirryttiin puhelinkorttien käyttöön.

Logot ja soittoäänet lehtimainoksissa

Tämä on tuoreempaa lähihistoriaa. 2000-luvun alussa oli lehdissä sivun kokoisia mainoksia, joissa mainostetiin puhelimiin tilattavia maksullisia soittoääniä ja logoja. Esimerkiksi suosittuihin Nokian puhelimiin (kyllä, Nokia oli se Ainoa Oikea kännykkä 1990-luvun puolesta välistä aina vuoden 2010 tienoille kunnes Apple pyyhki sillä lattiaa) sai tilata ruudulle näkymään logon, jossa oli yleensä joku hauska kuva tai puhelimen omistajan nimi kaunokirjoituksella.

Osamaksulla ostettu tietosanakirja

Suomenkielisiä tietosanakirjoja ei ole julkaistu vuosiin, koska Wikipedia. Ennen ei ollut Wikipediaa. Meidän yli kolmekymppisten lapsuudenkodista löytyikin yleensä joko Spectrum tietokeskus tai Otavan Ensyklopedia (jos budjetti riitti ja sivistys kiinnosti niin molemmat). Kirjasarjat olivat kalliita, ja ne sai ostaa osamaksulla.

Spectrumin artikkeli sukupuoli oli ainoa paikka missä pääsi pikkupoikana näkemään alastoman naisen (jos omaa äitiä saunassa ei lasketa). Muitakin vaihtoehtoja oli kun tiesi hakea, nimittäin:

Pornolehtien etsiminen lehtiroskiksesta, Rakasta hellästi kunnankirjastossa ja Anttilan kuvasto 

Ennen internetiä varsinainen porno piti dyykata lehtiroskiksesta. Jos kevyempi kama riitti, kunnankirjaston käsikirjaston [sic] puolelta löytyi Alex Comfortin Rakasta hellästi, jossa esiteltiin seksiasentoja piirroskuvin. Ja sitten oli tietenkin Anttilan kuvasto, jossa oli alusvaatemalleja.

Television ja Teksti-TV:n chatit ja Kiss FM:n chat

IRCiä käytetään nykyäänkin, mutta ennen Facebookia ja Twitteriä (ja Snapchatia ja Instagramia ja mitä kaikkia nykynuoriso käyttääkään) nettikeskustelut käytiin Kiss FM:n chatissa netissä, Teksti-TV:n chatissa tai Television chattiohjelmissa – joista kahteen viimeiseen osallistuttiin (maksullisia) tekstiviestejä lähettämällä. Tämä oli tuottoisaa touhua palvelua pyörittäneille firmoille, viestiä pukkasi sellaista tahtia että niitä oli jonoksi asti, ”HEI JUONTAJA PALJON ON VIIVE”.

Sitten jossain TV-chatissa vilahteli välillä juontajan sinne lisäämä lehmän kuva. Ja kiersi urbaani legenda, että sen kuvan sai sinne lähettämällä chattiviestin ”LOGO LEHMÄ” (samanformaattisella komennolla pystyi tilaamaan kännykkäänsä logon (ks. ”logot ja soittoäänet” yllä). No, tämä ei tietenkään toiminut ja chatissa vilahti säännöllisesti viesti LOGO LEHMÄ. Tälle irvailtiin vuoden 2001 Äpy-lehdessä, jossa oli Äpy-chat, joka päättyi ”MEIKÄLÄINEN LOPETTAA LOGO LEHMÄ”.

Ennen 1990-luvun puoltaväliä internet oli harvojen herkkua. Jos omisti modeemin, sillä soiteltiin MBnetiin (jonka soittosarja oli aina tukossa – jos halusi päästä läpi, piti olla liikkeellä aamukuudelta) tai muihin purkkeihin.

Fazerin musakerho (ja videokerho)

Radiosta nauhoittamisen lisäksi musiikkia tuli hankittua Fazerin musiikkikerhosta (ja leffoja Fazerin videokerhosta). Kerhoon kuulumisen ainoa ”velvoite” oli peruuttaa kuukauden äänite, jos ei sitä halunnut. Peruuttaminen tapahtui palvelunumeroon soittamalla, ja varsinkin alkuaikoina palvelurobotti oli sen verran kökkerö että ”en saanut selvää”.

Näppäinpuhelimista puheen ollen, kuka muistaa television Hugo-pelin, jossa ohjelmaan soittaja ohjasi peikkohahmoa puhelimen näppäinäänillä. Vähänkin huonompi linja niin hommasta ei tullut mitään, ja ai sitä vahingonilon määrää jos joku soitti sinne pulssivalintapuhelimella (eli levypuhelimella).

Naida vai palaa, Saatana kutsuu minua

Kuka muistaa vielä 1990-luvun saatananpalvontapaniikin (joka tuli meille viiveellä Yhdysvalloista, jossa se velloi 1980-luvulla). Ironista on, että koko saatananpalvonta tuli ”muotiin” vasta kun kirkko toi sen Suomeen kouluissa esitetyn Saatana kutsuu minua -”valistusvideon” merkeissä vuonna 1994 (tässä yksi aikalaiskokemus videosta). Saatananpalvontapöhinää voi fiilistellä vaikkapa katsomalla tämän Lauantaivekkarin jakson vuodelta 1997:

Anna Lintunen oli kuitenkin saapunut keskusteluun todistusaineiston kera. Alustuksena huolestunut äiti kertoo poikiensa viettäneen aikaa, jopa kokonaisia viikonloppuja, erään opettajan myllyllä. Paikalle oli kerääntynyt roolipelaajia ympäri Etelä-Suomea pelaamaan. Lintunen oli saanut tietoonsa, että myllyllä oli harrastettu spiritismiä.

Toinen peruskouluklassikko oli Naida vai palaa -seksivalistusvideo, jonka näyttämällä opettaja pystyi kätevästi skippaamaan ”hankalasta asiasta puhumisen”.

Pankkien oheiskrääsä ja lapsille suunnattu markkinointi

Tämä mainittiin GWU:n Facebook-langassa. Minäkin osallistuin lapsena Osuuspankin Hippo-kisoihin, ja Säästöpankista sai hakea aina syntymäpäivälahjan. Yhtenä vuotena se oli sellainen pimeässä hohtava pallo, jossa oli Säästöpankin logo. Tämä ei siis tullut postissa kotiin, vaan se piti hakea pankista, ja muistan elävästi kun virkailija selitti että ”kun pidät sitä ensin auringossa ja sit meet pimmeeseen vessaan niin se hehkuu siellä”. Ja pankkejahan oli SYP, KOP ja STS ja SKOP (ainakin).

Lopuksi

Esittelin tässä murto-osan ilmiöistä, kirjoitan myöhemmin lisää (ettei tämä paisu käsistä). Kaikkea kivaa 10 ja 20 pennin irtokarkeista ja modeemilla soittamisesta jäi käsittelemättä. Mutta sieltä Facebookin syövereistä löytyy tosiaan lisää (klik, klik). Ysärin loppua voi fiilistellä katsomalla vaikka tämän Pirkka-kokiksen mainoksen:

first choice cola

Jos tulee mieleen jotain legendaarista nykynuorille vierasta mutta ei vielä kovin vanhaa tavaraa, niin kommentoi alle tai tuonne FB:n puolelle.