Näin opettaja kämmäilee siinä missä muutkin – oma valintakoe kannattaa syynätä tarkkaan

2000-luvun alussa opiskelukaverilleni TKK:lla tapahtui huvittavasti: hän ilmoittautui kurssille Ihminen ja tietoliikennetekniikka, mutta jätti osallistumatta yhdellekään luennolle, tentistä puhumattakaan. Yllätys oli suuri, kun seuraavan lukukauden alussa sähköpostiin kolahti ilmoitus suoritetusta kurssista, arvosanalla 3.

Toinen esimerkki samasta oppilaitoksesta: tentistä ykkösen saanut opiskelija sai opintorekisteriin kurssista arvosanan 4.

Näin siis opiskelijan päästä katsottuna. Opettajana (TKK 2003-2009 ja Metropolia 2009-) itse olen muninut ainakin pari kertaa: yhdelle opiskelijalle oli jäänyt tenttitehtävästä pisteet kirjaamatta kokonaan. Toisessa tapauksessa opiskelijalla oli kaikki kurssin pakolliset tehtävät ja tentti suoritettuna, mutta en ollut kirjannut hänelle arvosanaa kurssista. Ja nämä ovat tapaukset jotka näin yhtäkkiä muistan, varmasti olen sählännyt muutenkin.

Miten tällaista pääsee tapahtumaan? No, koska opettaja sählää välillä ihan siinä missä lääkäri tai automekaanikkokin. Kymmenen tai kaksikymmentä koepaperia on helppo tarkistaa ajan kanssa ja tuplatarkistaa, ja virheitä harvoin sattuu kun jo koepaperia jo tarkastellessa muistaa opiskelijat henkilökohtaisesti. Mutta esimerkiksi TKK:n Sähkötekniikka-kurssin, jonka suoritti vuodessa luokkaa 400-500 opiskelijaa (ja korjasin kaikkien välikokeet eli noin 1000 paperia vuodessa), kanssa homma menee väkisinkin liukuhihnailuksi – ja jossain välissä sattuu se virhe. Ja tämä oli vain yksi opettamistani kursseista, kokonaisuudessa käsieni läpi on kulkenut äkkiä arvioiden lähes kymmenen tuhatta (ehkä jopa yli) opiskelijaa arvosanoineen.

Yksittäinen tenttiarvosana on pikkujuttu, mutta entäpä virheet, jotka voivat heijastua voimakkaasti koko nuoren loppuelämään? Hesarissa oli pari päivää sitten mielipidekirjoitus otsikolla Yliopiston virhe oli viedä nuorelta opiskelupaikan – pääsykokeen tulos tallennettiin väärän henkilön kohdalle:

Koska pääsykoe oli mennyt nuoren mielestä mukavasti, hän päätti ottaa yhteyttä yliopiston hakijapalveluihin: ”Liittyen puhelinkeskusteluumme tänään: Valintakoepisteesi oli erehdyksessä tallennettu väärän saman sukunimisen henkilön kohdalle. Suuret pahoittelut virheestä! Asiaa on ryhdytty korjaamaan.”

Hyvä, että rehtori nosti asian esille. Ja hyvä, että opiskelija lähti peräämään oikeuksiaan. Rehtori vetää kuvioihin myös yliopistojen rahoitusleikkaukset. Niin vahingollisia kuin ne muuten ovat, tähän asiaan niillä tuskin on ollut osaa eikä arpaa. Kun koetuloksia naputellaan käsin Exceliin, tällaisia virheitä voi sattua varsinkin esimerkiksi kymmenen peräkkäisen Virtasen kohdalla. Mitä asialle sitten pitäisi tehdä:

  • Opiskelijan kannattaa peilata aina omaa koetulostaan mallivastauksiin tai jos niitä ei ole saatavilla, vähintään omaan perstuntumaan. Fysiikassa tai matematiikassa (tai monivalintatehtävissä) tämä on helpompaa (vastaus on ”oikein” tai ”väärin”), mutta kyllä kaikenlaisissa tehtävissä pääsykokeisiin valmistautunut opiskelija omaa jonkinlaisen näppituntuman siitä, osasiko hän vai ei.
  • Omaan vastaukseen ja sen arvosteluun kannattaa tutustua. Tämä riippuu sitten oppilaitoksesta, miten homma on toteutettu: käydäänkö paikan päällä vai saako omat vastaukset valokopiona kotiin.
  • Oppilaitoksen päässä Excel-virheitä voisi vähentää käsittelemällä kokeita kuin näyteputkiloita labrassa: koepaperiin mukaan viivakoodi, jonka kanssa pisteet kohdistetaan oikealle henkilölle.
    • Tämä voisi olla hyvä idea noin arvostelubiaksen poistamisen kannalta: nimen perusteella päätelty etnisyys, julkisuuden henkilöys tai sukupuoli ei vaikuta edes alitajuisesti arvosteluun, kun opiskelijasta näkee vain suorituksen ja viivakoodin.

Olen itse ollut arvostelemassa Metropolian valintakokeita, ja vaikka hoidan homman erityisen huolellisesti, on inhimillisen virheen riski aina olemassa. Ohjeistus on kunnossa, korjaajien ohjeessa erityisesti painotetaan tarkistamaan myös henkilötunnus jotta tapauksessa ”kymmenen peräkkäistä Virtasta” jokainen saisi varmasti omat pisteensä.

Kun itse hain 18-vuotiaana opiskelemaan, minulle ei olisi tullut mieleenkään että arvioinnissa tai tulosten käsittelyssä voisi tulla möhläyksiä. Tämä Hesarin mielipidepalstalla ollut tapaus onkin mainio auktoriteettikritiikkiin herättelijä. Pienikin moka voi aiheuttaa suuria vahinkoja, jos se sattuu sopivassa paikassa.

 

P.S. Minua kiinnostaa myös, mitä tapahtui sille opiskelijalle joka nyt sai perusteettoman ilmoituksen opiskelupaikasta. Menettikö hän paikkansa vai pääsikö kuitenkin sisälle? Jälkimmäinen on perustellumpaa ja oikeudenmukaisempaa, hän on voinut jo tehdä paikan saamistiedon perusteella järjestelyjä, kuten olla vastaanottamatta toista opiskelupaikkaa tai irtisanoa nykyisen vuokrasopimuksensa eri paikkakunnalla.

  • Edit: Hesari oli tehnyt followupin mielipidekirjoituksen perusteella, josta käy ilmi, että ainakin jos opiskelija on saanut tiedon opiskelupaikasta niin sitä ei häneltä viedä.

Missä on ”Sosiaaliturva – käyttäjän opas”?

Reilun viikon aikana on ollut parikin juttua mediassa, joissa on toistunut yhteinen piirre: vähäosaiselle olisi ollut tarjolla jotain palvelua, mutta kyseisellä vähäosaisella ei ole ollut tietoa tästä palvelusta. Ensin sosiaalitoimisto ei maksanut (harkinnanvaraisena) 140 euron rippileirilaskua. Sitten selvisi, että seurakunta voi kohtuullistaa tai vapauttaa kokonaan rippikoulumaksusta. Perhe ei vain tiennyt tästä.

Toisessa jutussa kerrottiin vähävaraisten lapsiperheiden leirimahdollisuuksista:

Paikkojakin on vielä vapaana lähinnä keski- ja loppukesälle, mutta vähävaraisille perheille hinta voi olla este hakea leiripaikkaa. Monilta jää huomaamatta, että vähävaraiset perheet voivat hakea Helsingin kaupungilta toimeentulotukea lasten kesäleirejä varten.

Positiivista asiassa on, että mediassa on ylipäätään juttuja sosiaaliturvan käytöstä. Toukokuussa lukemassani kirjassa Luokkavallan vahtikoirat kritisoidaan sitä, että media kirjoittaa lähinnä keskiluokkaa koskevista jutuista eikä köyhempien ihmisten asioista, puhumattakaan että eriarvoisuutta lähdettäisiin kyseenalaistamaan.

Esimerkiksi verosuunnittelusta on lehtijuttuja, sosiaaliturvasta ei. Itse asiassa laillisesta verosuunnittelusta on olemassa ihan oma lehtikin, Taloustaito, joka tulee Veronmaksajain keskusliitto ry:n jäsenille. (Lehdessä on vero- ja sijoitusjuttujen lisäksi toki muutakin keskiluokkalifestyle-kamaa, kuten auto- ja viinijuttuja, mutta pääpaino on veroasioissa.)

Hesarissakin oli myös ”taviksille” suunnattu verosuunnittelujuttu, jossa puhuttiin sijoitusrahastoista ja henkivakuutuksesta. Nämäkin ovat rahakkaampien tai vähintään keskiluokkaisten ihmisten juttuja. Pienellä pohdinnalla löytyisi verosuunnitteluvinkkejä jotka koskisivat suurempaa osaa kansasta. Esimerkiksi vuonna 2003 sain vähennettyä verotuksessa kesätyöpalkkarahoilla ostamani kannettavan tietokoneen ja iPAQ-kämmenmikron – koska käytin niitä työssäni tutkimusapulaisena. Kuinka moni parikymppinen opiskelija tietää tämän mahdollisuuden?

Verohallinnosta kyllä soitettiin perään ja tiukkasanainen virkailija kysyi, että ”miksi kaksi tietokonetta”. Vastasin, että toinen on tavallinen tietokone ja toinen on kämmenmikro, jota käytän kalenterina. Kiitos hei, ja asia oli sillä selvä. Tämäkin on verosuunnitteluvinkki: verohallinnosta saatetaan kysyä puhelimitse tai kirjeitse, mistä vähennyksessä on kysymys, eikä sitä pidä pelästyä vaan vastataan jaarittelematta mistä on kysymys. Joskin nykyään harvemmin noita käsin käsitellään, jos verohistoria on nuhteeton: opiskelijoiden teknolelujen tai ammattilehtien syynääminen kuluttaa enemmän verohallinnon rahaa kuin mitä mahdollisia väärinkäytöksiä löytyisi.

Työpaikan intranetissä joku avasi pari vuotta sitten keskustelun siitä, että kun työmarkkinatilanne on mitä on, pitäisikö meillä opettaa (ei omana kurssinaan mutta luentona valmistuville tjsp.) myös miten kuuluu toimia, jos valmistumisen jälkeen jää työttömäksi. Tämä herätti vastustusta, että ei nyt koulussa tule tuollaiseen kannustaa tai jotain semmoista. Koitin löytää kyseisen keskustelun huonolla menestyksellä, eli nyt mennään muistikuvan varassa.

Olen muuallakin törmännyt argumenttiin, että sosiaaliturvaa ei saisi ”mainostaa” koska se ”houkuttelee ihmisiä käyttämään sitä väärin”.

Mielestäni asia on juuri päin vastoin. Sosiaaliturvaa pitää saada sen joka sitä tarvitsee, ei vain sen, joka tietää oikeat niksit. Ja jo nyt sosiaaliturvan alikäyttö on suurempi ongelma kuin sen väärinkäyttö. Ainoa käytännön keino tämän epäsymmetrian kitkemiseksi on tuoda nämä niksit kaikkien saataville (perustuloa odotellessa). Lakiteksti on puisevaa luettavaa ja maallikko sortuu helposti tulkintavirheisiin. Jo pienillä, lyhyillä ja selkokielisillä vinkeillä pärjää pitkälle – jos ne ovat asiantuntijan laatimia. Esimerkiksi se, että jos ei ole löytänyt työtä valmistuttuaan, työttömäksi kannattaa ilmoittautua heti valmistumista seuraavana päivänä, koska työmarkkinatukea ei myönnetä takautuvasti, on hyvä esimerkki lyhyestä ja toimivasta neuvosta.

Lakitekstin lisäksi on soveltamisoppaita, mutta ne on kirjoitettu viranomaisnäkökulmasta, ei sosiaaliturvan käyttäjää ajatellen. Järjestöillä on omia oppaita, kuten pitkäaikaissairaiden ja vammaisten sosiaaliturvaopas. Mutta selkeää ”kaikille suunnattua” perusopusta sosiaaliturvasta ei ole. Olennaista oppaassa olisi:

  • Selkokielisyys: kirja olisi kaikkien tai ainakin lähes kaikkien luettavissa. Selkeät tiivistelmät ja faktalaatikot ja muut perusasiat kuntoon.
  • Kattavuus: on toimeentulotukea, asumistukea, työmarkkinatukea (peruspäiväraha ja ansiosidonnainen). Joskus ansiosidonnaisella saa opiskellakin. Millä ehdoilla, ja miten.
  • Runsas esimerkkien määrä: mikä onnistuu, mikä ei. Miten erilaiset rajanvetotapaukset käyttäytyivät muutoksenhaussa?
  • Sudenkuopista varoittaminen: aina säännöllisesti joku yllättyy yleisönosastolla siitä, että lapsen tilille maksettu synttärisatanen poltti toimeentulotuet tai juuri ennen työsuhteen päättymistä perustettu toiminimi poltti työmarkkinatuet. Nämäkin ovat vältettävissä yksinkertaisilla ohjeilla.
  • Lisätietojen äärelle opastavuus: oppaasta tulee tuhatsivuinen, jos siihen sisällytetään kaikki pikkuyksityiskohdat ja poikkeusten poikkeukset.

Tällaista opasta ei ole käsittääkseni kukaan vielä tehnyt (tai jos on, niin se on huonosti markkinoitu). Joko olisi aika?

Mitä lääkärit eivät kerro sinulle -lehti on paskaa niin päältä kuin sisältäkin

Muutama viikko sitten joka kotiin jaettavassa Postinen-mainoslehdykässä oli eriskummallinen lehtimainos, josta syntyi pienimuotoinen somepöhinä ja toimitettu mediakin kirjoitti aiheesta. Tämänpäiväisten Twitter-päivitysten perusteella lehti on nyt irtomyynnissä ja kävin koppaamassa yhden kappaleen Paimion ABC:ltä ettei muiden tarvitse.

Lehden otsikot ovat samaa kuraa mitä ennakkomainoksessakin: rukous voi estää aviorikoksen ja niin päin pois päin. Kannessa pistää silmään heti ensimmäisenä, että taitto-ohjelman käyttöä ehkä pitää treenata. S yytä mielestäni olisi:

2016-06-07 17.21.19

Höpölehden tekijöillä näyttää olevan ironia veressään tai sitten he haluavat turvata selustansa juridisesti. Vaikka koko lehden nimi Mitä lääkärit eivät kerro sinulle sisältää implisiittisesti väitteen lääkäreiden epäluotettavuudesta, lehti kehottaa kuitenkin pikkupräntillä menemään lääkäreiden puheille:

mitä lääkärit eivät kerro sinulle

Kuten Hesari kirjoitti (ja lehden nettisivuillakin todetaan), kyseessä on latvialaisen kustantajan lehti. Itse tuuba ei tule latviasta vaan sisältö on lisensoitu brittiläiseltä What doctor’s don’t tell you -lehdeltä. Aloittaessaan ilmestymisensä 2012 lehti aiheutti kritiikkivyöryn, jopa huuhaan kurmottamisen maailman ykkösnimi Randi otti kantaa aiheeseen. Lyhyesti: lehden sisältö on hihasta ravistettua tuubaa.

Suomi-versio ei tietenkään tee poikkeusta. Sisältö vilisee typoja, foliohattuilua ja disinformaatiota. Ensimmäinen numero sisältää oikeastaan kaikkea terveysskeidaa, joista mainittakoon:

  • Rokotehuuhaa (”Tiettyihin maihin ei saa matkustaa ilman todistusta keltakuumerokotuksesta. Muut matkarokotteet aiheuttavat enemmän riskejä kuin hyötyjä.”)
  • Lempiaiheeni eli Säteilyhörhöily (”Langaton internet – Terveydelliset syyt joiden vuoksi siitä pitäisi kieltäytyä”)
  • Maadoitushömppä (”Maan tasalla – Uusi teoria esittää, että maadoitus pitää meidät terveinä”)
    • Sähkölaitteiden suojamaadoitus kyllä pitää meidät terveinä eristevian sattuessa, mutta ihmisten maadoittaminen on hömppää.
  • Tahdonvoimalla paraneminen (”Syövän kukistaneita ihmisiä yhdistää kyky muuttua”)
    • Väite joka on paitsi tieteellisesti perustelematon myös helvetin loukkaava syöpää sairastavia kohtaan.

Ja niin edelleen. Lehdessä ikävintä on se, että jos kirjoitusvirheitä ei lasketa, lehti on siistille paperille painettu ihan asiallisen näköinen lehti. Jos Magneettimedia aiheuttaa rokotusmäärien laskua, tämäkin lehti on potentiaalisen vaarallinen. Hyvä puoli tässä uudessa lehdessä on, että se on maksullinen. Toivottavasti ihmiset eivät maksa kyseisestä tuubasta. Silmäile lehteä huumorimielessä, mutta jätä se hyllyyn. Lehtien painaminen ja jakelu on kallista, ei tätä kovin monta numeroa tehdä jos se ei käy kaupaksi.

Niin, se sisältö? Jos kirjoittaisin jokaisesta artikkelista debunkkauskirjoituksen, siihen menisi viikko. Seassa voi olla jotain faktaakin, sitä en kiistä. Lyhyesti sanottuna lehti noudattaa terveyshuuhaassa noin ylipäätäänkin tuttua linjaa: raflaavia otsikoita ja liioiteltuja johtopäätöksiä, joille haetaan uskottavuutta komeilla lähdeviiteluetteloilla.

Alla muutama kuva lehden sisällöstä. Ensin tuuban tekijät:

2016-06-07 17.43.04

joista esimerkiksi toimittaja Ilona Suvilehto voi olla kokonaan keksitty nimi, tämän nimistä tyyppiä ei löydy googlaamalla, Facebookista eikä myöskään numerotiedustelusta. Ja sitten muutama valittu pala lehden ”sisällöstä” (klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi):

2016-06-07 17.48.17

2016-06-07 17.50.24

2016-06-07 17.51.22

2016-06-07 17.51.29

2016-06-07 17.51.40

2016-06-07 17.52.00

Voin esimerkinomaisesti blogata myöhemmin jostain yksittäisestä aiheesta, jos joku kaipaa vakuutteluja siitä, että lehden sisältö on tuubaa. Vaikka tästä tulee taatusti kyllä juttua muuallakin, niin skeptikkoblogeissa kuin toimitetunkin median puolella.

Löpinä ”eurooppalaisista juomatavoista” on höpöä – matkusta jos et usko!

Teini-ikäisenä minulla ei ollut varaa matkustaa ja silloin harvoin kun matkustin, kyse oli simppelistä perhelomasta vanhempien kanssa. Hotellille palattiin aikaisin illalla eikä yöelämään tullut tutustuttua. Tämän takia joka puolella toistettava urbaanilegenda siitä kuinka vain Suomessa örvelletään ja muualla Euroopassa juodaan sivistyneesti upposi sukkana. Usko koki pienen kolauksen saksalaisissa opiskelijabileissä ja murtui lopullisesti kolmekymppisenä työmatkoilla.

Alkoholijuomia myydään muuallakin kuin Suomessa, niitä juodaan ja niistä tullaan humalaan. Niin Puolassa matemaatikkojen konferenssissa, paikallisten professorien kanssa Saksassa tai opiskelijoiden formulakisojen iltabileissä. Venäjältä, Japanista ja Britanniastakin kuulee hurjia juttuja. Tai Italiasta. Ja omiin kokemuksiin sitten voi lisätä kollegoilta ja kavereilta kuullut jutut – ja Facebookissa jutskaillaan lisää.

Siispä joka kerralla naurattaa, kun luen kirjoituksen jossa parjataan suomalaisia juomatapoja ja verrataan niitä eurooppalaisiin. Tuoreimpana esimerkkinä Helena Petäistön kolumni, joka on otsikoitu Vain Suomessa humaltuminen ei ole häpeällinen teko. Ai jaa?

Oman kokemukseni mukaan alkoholinkäyttö riippuu ihan tilanteesta ja porukasta. Niin Suomessa kuin Saksassa voidaan mennä työpäivän jälkeen lasilliselle ja siitä autolla kotiin. Tai vetää perseet keskiviikkoiltana. Kolumnisti on MTV:n uutisten Pariisin-kirjeenvaihtaja, joten kyse lienee vahvistusharhasta eikä siitä, että hän ei ole matkustanut Suomen ulkopuolella. Ehkä hänen paikallinen kaveriporukkansa Pariisissa vain käyttää alkoholia vähän? Itse en millään tavalla ihannoi kunnon kännien vetämistä, mutten tuomitsekaan. Mutta se, että tämä kännien tuomitsemattomuus olisi joku suomalainen juttu, on höpöä.

Tämä siis noin omiin ja kavereiden kokemuksiin perustuen. Koska joku tivaa pian kuitenkin sitä tiede- tai asiantuntijanäkökulmaa tähän, niin lukaiskaa:

Lääketiede kehittyy – AIDS-kammo istuu ihmisissä kuin paskatatti

Luin Long Playn uusimman jutun (tiivistelmä tässä) Vaarattomat rikolliset, joka kertoo oikeuslaitoksen ja poliisin suhtautumisesta HI-positiivisiin. Koko jutun voi ostaa Long Playn sivuilta. Maksuttomasta sivuääni-jutusta voi lukea kovaa kritiikkiä tuoreehkosta Korkeimman oikeuden HIV-tuomiosta: Rikosoikeuden asiantuntija ja infektiolääkärit: Korkeimman oikeuden tuore hiv-tuomio on virheellinen.

Suosittelen taas ostamaan ja lukemaan koko jutun – se on sen kaljatuopin hinnan arvoinen, kuten edellinenkin suosittelemani Long Play tekopenissarvilla höystettyihin saatananpalvontatouhuineen.

Kaikki joiden työmatkan tai kauppareissun varrella sattuu olemaan iltapäivälehtien lööppiteline, muistavat varmaan HI-virusta tahallaan levittäneet Aki Hakkaraisen ja Steven Thomaksen ja HIV-raiskaaja George Kingsin.

Viruksen levittäminen tarkoituksella on asia erikseen, joten en puutu siihen tässä (kuten ei juuri puututtu Long Playn jutussakaan). Mutta nykylääketiede mahdollistaa, että HI-positiivinen voi viettää turvallisesti seksielämää, myös ilman kondomia.

Nimittäin: sitten noiden 1990-luvun tapauksien tiede on vahvistanut, että jos HI-positiivinen on asianmukaisessa lääkityksessä, virus ei tartu. Eli HI-positiivisen kanssa voi ihan turvallisesti harrastaa seksiä ilman kondomia, jos hän käyttää lääkitystä.

Ylipäätään HI-virus ei tartu kovin helposti. Itsekin olin vielä muutama vuosi sitten kuvitellut (olen sitä ikäluokkaa joka katseli alakoululaisena tätä telkkarista) että tauti tarttuu tuosta vain, vaikka asia on juuri päinvastoin: suuseksissä HIV-tartuntariski on lähes nolla, penis vaginaan -seksissä alle promillen ja peppupenetraatiossakin luokkaa prosentti per laaki. Riskiä nostaa, jos sukuelimissä on (esimerkiksi muiden seksitautien) aiheuttamia haavaumia. Yllättävä yksityiskohta ainakin minulle oli, että peppuseksissä vastaanottavana osapuolena riski on suurempi kuin huumeneulan jakamisessa.

HIViin ja AIDSiin liittyvä tieto kaipaisi itse kullakin päivittämistä. Long Playn jutussa tartutaan erinomaisesti myös toiseen ongelmaan: viranomaisten rasistiseen suhtautumiseen (lihavoinnit minun):

Charityn [afrikkalainen seksityöntekijä] tapauksessa Iltalehti julkaisi kuvatekstissä ohjeen:

”Oletko ostanut seksiä tai ollut muuten tekemisissä tämän naisen kanssa? Ota välittömästi yhteys poliisiin.

Infektiosairauksiin erikoistuva sisätautien erikoislääkäri, lääketieteen tohtori Ville Holmberg  puhui kollegoidensa kanssa, että jos poliisi oli oikeasti huolissaan miesten terveydestä, sen olisi pitänyt tiedottaa näin: jos sinulla on ollut suojaamatonta seksiä prostituoidun kanssa, kannattaa mennä hiv-testiin.

Holmberg ihmettelee, onko olemassa miehiä, jotka eivät tiedä, että prostituoidun kanssa kannattaa käyttää kondomia.

”Eikö sitä voi edellyttää suomalaiselta mieheltä?”

(Seksityöntekijöitä auttavan Pro-tukipisteen selvitysten mukaan ehdotukset suojaamattomasta seksistä tulevat pääosin asiakkailta.) [Yllättyneitä ovat?]

Holmbergin mielestä lehdet kirjoittavat rasistiseen ja sovinistiseen sävyyn naisista, jotka usein ovat heikossa asemassa.

Jutussa kerrotaan myös tapauksesta 1990-luvun lopulta, jossa suomalaispariskunta oli tutustunut Bangkokissa thaimaalaisnaiseen, harrastanut hänen kanssaan seksiä ja järjestänyt hänet kotikaupunkiinsa 74-vuotiaan miehen aviovaimoksi. Suomessa thaimaalainen nainen oli seksisuhteessa paitsi aviomiehensä myös hänet maahan tuoneen pariskunnan ja kahden muun miehen kanssa.

No, sitten hänellä todettiin HIV-tartunta. Seuraus: mediamyllytys + syyttäjä vaati naiselle rangaistusta neljästä tapon yrityksestä. Oikeudessa todistajana olleen lääkärin mukaan

oikeudessa kävi ilmi, että nainen oli taloudellisesti täysin riippuvainen suomalaisista seksikumppaneistaan. Nyt näistä suomalaisista oli tullut naisen epäiltyjen rikosten uhreja, jotka vaativat vahingonkorvausta hiv:n pelon aiheuttamasta henkisestä kärsimyksestä.

Eli jännästi muljautettiin ihmiskaupan uhri (tuohon aikaan ihmiskauppaa ei juuri tunnistettu) rikolliseksi ja vielä maksamaan korvauksia… niin, HIV ei tarttunut kehenkään, mutta HIV-tartunnan pelon aiheuttama henkinen kärsimys oikeutti muutaman sadan euron korvauksiin ”henkisestä kärsimyksestä”.

Vastaavanlainen rasistinen suhtautuminen paistoi läpi Tampereella työskennelleen seksityöntekijän tapauksessa:

Vuonna 2010 iltapäivälehdet mässäilivät Itä-Afrikasta kotoisin olevan tamperelaisnaisen tapauksella. Poliisi epäili häntä törkeästä pahoinpitelystä ja 17:stä sellaisen yrityksestä. Poliisin mukaan toistakymmentä miestä oli ollut naisen kanssa suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä ja yhdellä oli hiv-tartunta. (Tartunnan syntytapa oli kuitenkin epäselvä, eikä syyttäjä siltä osin nostanut syytettä.)

Naisen kuva ja koko nimi julkaistiin iltapäivälehdissä. Lehdet kertoivat hänen toimineen eroottisena tanssijana ja käyttäneen taiteilijanimeä Rachel. Lehtijutuissa häntä kutsuttiin yksinkertaisesti ”HIV-Racheliksi”.

Iltalehden mukaan nainen oli suostunut poliisin ehdotukseen hänen kuvansa julkaisemisesta. Jutussa ei käsitelty sitä, minkälainen mahdollisuus tutkintavankeudessa olevalla afrikkalaisella naisella oli ollut vapaasti punnita poliisin ehdotusta.

Olisi vaikea kuvitella, että jos itse päristelisin kuukausikaupalla menemään Kallion yössä ja saisin positiivisen HIV-testituloksen, pärstäkuvani olisi iltapäivälehdessä HIV-Vesana. Tai oikeampi vertaus olisi niin päin, että tietäisin olevani positiivinen ja käyttäisin estolääkitystä. Juttu jatkuu:

Vuonna 2011 nainen sai hovioikeudelta kahden vuoden ehdottoman vankeustuomion vaaran aiheuttamisesta. Kolme vuotta myöhemmin nainen sai samantyyppisistä teoista kuuden kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen. Hänet tuomittiin maksamaan 1 500 euron vahingonkorvaus miehelle, joka ei saanut hiv-tartuntaa. Nainen käytti hiv-lääkitystä.

Valkoisen heteromiehen henkinen kärsimys pelkästä testituloksen odottelusta oli 1500 euron arvoinen.

Vuonna 2008 sveitsiläislääkärit julkaisivat kannanoton, jonka mukaan tutkimusnäyttö vahvistaa, että HIV ei tartu eteenpäin, mikäli viruspitoisuus on lääkityksen ansiosta niin pieni ettei se ole mitattavissa. Lääkärikunnassa näkemys on nykyään kiistaton, ja se on saanut taakseen laajan tutkimusnäytön. Lääkäri Ville Holmberg onkin sitä mieltä, että koulujen AIDS-valistusta pitäisi muuttaa:

Kouluissa pitäisi opettaa, että lääkityksellä oleva hiv-positiivinen, jonka virusarvot ovat mittaamattomissa, ei tartuta. On piilomoralismia olla kertomatta se. Ylipäänsä mielestäni yhteiskunnassa voi esittää moralistisia argumentteja, mutta silloin pitää sanoa, että ne ovat moralistin mielipiteitä.

Oikeuskäytäntöön nämä tutkimustulokset eivät valitettavasti ole vielä valuneet, kuten viimevuotisista Korkeimman oikeuden päätöksistä voidaan päätellä. Long Playn jutussa asia puretaan auki yksityiskohtaisesti – kaikkine ongelmineen. Suosittelen lukemaan. Jos tiivistän, niin ongelma on seuraavanlainen. Hesarin jutussa seisoo:

”Pelkästään asianmukaisesti noudatettu lääkitys ei kuitenkaan merkitse, ettei suojaamattomaan sukupuoliyhdyntään hiv-positiivisen kanssa liity rikoslaissa ja oikeuskäytännössä tarkoitettu konkreettinen ja vakava vaara”, KKO huomautti.

Tämä ei pidä lääketieteen valossa paikkaansa. Ja sitten tämä:

Mies ei myöskään kertonut sairaudestaan kumppanilleen, jolloin tämä olisi itse voinut päättää suhteeseen ryhtymisestä ja käytettävistä varotoimista.

Miksi tätä sovelletaan vain HIV/AIDSiin? Pitäisikö minun sanoa aina kaverilleni, että olen muutaman kerran meinannut ajaa kolarin autolla ja pidän itseäni vähän sohlona kuskina? Ja entä muut seksitaudit? Kuten Long Playn jutussa todetaan:

Lääkäreiden mukaan hiv alkaa olla verrattavissa muihin infektiotauteihin. Esimerkiksi klamydia voi aiheuttaa lapsettomuutta ja herpeksestä seuraa joillekuille hyvin hankalia oireita. Tartunnan saaneet eivät kuitenkaan tee rikosilmoituksia.

Että milloin ne HIV:tä koskevat asenteet saadaan päivitettyä 1980-luvulta 2010-luvulle? Niin oikeuslaitoksessa, seksivalistuksessa kuin arkielämässäkin. Hoidettu HIV ei tartu.

Wlan-kielto taloyhtiössä ja fanipostia

Kaveri vinkkasi Ylilaudalta löytyvästä kuvasta (ks. myös keskustelu), jossa on kuva eilen päivätystä taloyhtiön päätöksestä. Itse asiassa tätä kuvaa on tarjottu jo toistakymmentä kertaa minulle eri reittejä pitkin, mistä en sinänsä ole yllättynyt…

Koska kyseessä on selvä feikki (missään taloyhtiössä ei ole tuollaista määrää pykäliä järjestyssäännöissä (52 kpl) ja vaikka taloyhtiöskenessä liikkuu valta-asemissa jos jonkinlaista viiripäätä, noin totaalinen pihallaolo tuntuu epäuskottavalta), ajattelin olla blogaamatta ollenkaan mutta kun tämän saa kätevästi niputettua saamaani fanikirjeeseen, niin tehdään tällainen kieli poskessa -postaus perjantaipäivän kunniaksi.

Tuohon taloyhtiölappuun voi (feikkiyden lisäksi) todeta vain, että moisilla lippulapuilla voi pyyhkiä takapuoltaan, ei ole olemassa lakia jonka perusteella taloyhtiö voisi kieltää wlanin käyttöä tai mitä tahansa muutakaan normaaliin elämään kuuluvaa toimintaa. Toiveita voi toki esittää, kuten viime vuonna joku valpas asukas taisi tehdäkin, ja onpa moista kaipailtu ihan Hesarin yleisönosastollakin. Loppujen lopuksi taloyhtiö voi kieltää aika harvoja juttuja (klik, klik).

No tuo lappu lienee 99,9 % varmuudella pila (kuten joku Twitterissä väitti jo selvinneen), mutta tällainen tuli postissa minulle ihan oikeasti:

faniposti

faniposti 2

Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla. En tiedä mutta luulen, että lähettämisen triggerinä toimi postaukseni Chickin traktaateista. Sama tyyppi on ollut ilmeisesti asialla ennenkin, silloin varoiteltiin ”homotouhuista”.