Milloin sinä kuulit internetistä ensimmäisen kerran – entä käytit?

Muistatko vielä purkit, kaukopuhelut modeemilla sekä mediakohun, jonka johdosta internet (joka silloin kirjoitettiin isolla iillä) tuli koko kansan tietoon?

Törmäsin sattumalta Facebookissa hankkeeseen, jossa kerätään muistitietoa: Muistatko sinä, milloin kuulit internetistä ensimmäisen kerran?Missä ja kenen kanssa olit, kun käytit nettiä ensimmäistä kertaa? Mikä on mieluisin tai mieleenpainuvin kokemuksesi netinkäytössä? Voit tutustua keruuseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilla. Huomatkaa, että samalla on käynnissä Joystickit kaakkoon -hanke, jossa kerätään pelimuistoja. Siihenkin ehtii vielä osallistumaan, vaikka ”virallinen deadline” meni jo.

Päätin osallistua ja kirjoittaa lyhyesti omista varhaisista netinkäyttökokemuksistani. No, eihän siitä lyhyesti kirjoittamisesta mitään tullut, vaan tämä paisui 22000 merkin tarinaksi.

Milloin suomalainen joutui ylipäätään tekemisiin internetin kanssa? Tähän vaikuttaa aika paljon se, olitko 1990-luvun puolen välin tienoilla helsinkiläinen eliittilukiolainen jonka vanhemmista toinen on töissä teknologiayrityksessä ja toinen yliopistolla, vai asuitko pienellä maalaispaikkakunnalla josta oli lähimpään tietokoneliikkeeseen 50 kilometrin matka ja 20 oppilaan luokalta ylipäätään edes tietokone löytyi vain muutaman kodista. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Olen kotoisin Jokioisilta, joka on n. 5000 asukkaan kunta Forssan kupeessa, Turun, Tampereen ja Helsingin muodostaman kolmion keskellä (ei mitään).

Meille hankittiin tietokoneeseen modeemi joko syksyllä 1994 tai keväällä 1995 – muistan varmasti vain, että että olin seiskaluokalla silloin. Virallinen syy (lue: syy jolla sain perusteltua ko. härvelin hankinnan vanhemmille) oli, että äiti teki satunnaisia käännöstöitä, ja faksimodeemilla tekstit liikkuisivat kirjepostia nopeammin (mistään sähköpostista en ollut kuullutkaan, eikä sitä vielä 1994 ollut vielä käytössäkään kuin yliopistoissa, isommissa firmoissa ja it-alan firmoissa) kuin kirjepostilla.

Oma motiivi modeemin vinkumiselle oli tietenkin BBS:t, joista olin lukenut MikroPC- ja Mikrobitti-lehdistä. En ollut kovin ”sosiaalinen” (itse asiassa verkossa tuntemattomien ihmisten kanssa keskusteleminen tuntui aika vastenmieliseltä ajatukselta), mutta ohjelmien ja pelien lataaminen BBS:stä eli purkeista modeemin avulla houkutteli.

Sivuhuomio: olin lukenut jo muutama vuosi ennen tuota jostain Petteri Järvisen kirjasta – olisiko ollut legendaarisen PC-käyttäjän käsikirjan joku vanhemman pään painos – että uusia ohjelmia voi tietokoneelle ”imuroida purkeista” (lainausmerkkeineen). Kirjassa ei avattu, mitä sanonta tarkoittaa, mutta se jäi mieleen hassunkuuloisuutensa takia.

Tätä ennenhän uusia ohjelmia ja pelejä sai tietokoneelle ainoastaan kaupasta ostamalla (Tampereelta, Turusta tai Helsingistä – lähimmässä kaupungissa eli Forssassa ei mitään pelikauppaa ollut ja jos oli niin kyse oli jostain nyrkkipajasta joka ei ainakaan itseään mainostanut) tai kavereilta kopioimalla. Kun kotitietokoneeseemme ostettiin cd-asema (liekö vuosi 1993), tuli vaihtoehdoksi myös kokoelma-CD-levyt, joista kuulin pikkuveljen opettajalta alakoulussa – tämä kyseinen opettaja (jonka nimen olen jo unohtanut) jopa lainasi So much shareware -nimisen levyn muutamaksi viikoksi, josta löytyi varsinkin pikkupelejä Windows 3.1:lle (silloinen käyttöjärjestelmä 486-koneellamme).

Kaupasta hakemisen lisäksi Shareware- ja ilmaisohjelmia tuli hankittua Avesoftista ja myöhemmin Teiskon PC-ohjelmapalvelusta tilaamalla. Jälkimmäinen oli kuuluisa kirjoitusvirheitä vilisevästä luettelostaan (mutta siitä ei löydy Googlella mitään, toisin kuin Avesoftista).

No, modeemi hankittiin ja jostain lehdestä löydetyillä ohjeilla sitten soitin johonkin purkkiin ja latailin sieltä uusia pelejä. Muistan nimeltä vain kaksi purkkia, Kotelo BBS:n ja tietenkin MBnetin. Purkin valintaan vaikutti oikeastaan kaksi asiaa: sen piti mielellään olla omalla teleliikennealueella (eli 03-alueella) ettei mene kaukopuhelumaksuja ja sen piti olla mielellään sellainen että siellä ei ollut upload-download-ratio-sääntöä. Tällä taisi olla joku oma nimikin jota nyt en muista, mutta monessa purkissa oli sääntö, että sinne piti myös ladata ohjelmia että sieltä sai ladata ohjelmia (ihan reilua ja ymmärrettävää, mutta kun itsellä ei oikein ollut mitä ladata). MBnetin soittosarja oli 09-alueella, eli se kävi hieman kalliimmaksi.

Joku käyttämäni purkki sitten otti tuollaisen upload-download-säännön käyttöön jo siihen tutustuttuani – en muista purkin nimeä mutta tiedotteessa oli lause, joka kuului suurin piirtein

Eli vastedes motut jylläämään myös tänne toiseen suuntaan.

Motu oli aikansa slangisana modeemille. Ja kovo oli kovalevy (jossain tietokoneslangiartikkelissa kovalevyä kutsuttiin myös ”winchesteriksi” eli ”winsuksi” tai ”hardikseksi” mutta en ikinä ollut kuullut kenenkään käyttävän näitä vakavissaan).

Joskus muuten kyseenalaistin näitä lehtijutuissa esiteltyjä slangitermejä: käyttikö niitä muka oikeasti joku isompikin porukka vai oliko kyse jonkun parin kaveruksen keskenään käyttämästä termistä joista toinen sattui olemaan tietokonelehden toimittaja. 2000-luvulla näille slangisanoille sitten irvailtiinkin: muistan kun Otaxin nyysseissä joku möi tietokonetta ”kahdella kovolla” johon joku irvaili tyyliin

”Vau! Että oikein kaksi kovoa? Siis kaksi hardista!”

Toinen myötähäpeällinen esimerkki oli ysiluokan äidinkielen kirjassa ollut esimerkkilause tietokoneslangista:

Softi tilttasi koska mössödossissa oli bugi.

Softi ei ole siis typoni, vaan noin siellä seisoi.

Puhelinmodeemi on nykynuorisolle aika tuntematon kapistus, vaikka laajakaistamodeemi löytyy edelleenkin melko monesta kodista. Nykyäänhän nettiin mennään joko 4g-yhteydellä langattomasti tai sitten valokuitua pitkin jos sellainen on saatavilla. Tai jos taloon ei satu tulemaan valokuitua mutta tarvitsee pienilatenssisen yhteyden vaikkapa räiskintäpelejä varten, niin yhteys kulkee kuparikaapelia pitkin. Vaihtoehtoja ja niiden variansseja on muitakin ja en ole eri laajakaistatekniikoiden kirjainyhdistelmiä seurannut enää moneen vuoteen – kun käytännössä homma menee niin että syötät palveluntarjoajan nettilomakkeeseen kotiosoitteesi ja sivu kertoo heti, millä hinnalla saan minkäkin nopeuteisen liittymän kotiisi.

BBS-aikakautena yhteys kulki teknisesti puheluna, ja maksoi saman verran kuin puhelu – puheen sijasta piuhaa pitkin kulki äänitaajuuksille moduloitua dataa. BBS:n eli purkin ylläpitäjällä – eli sysopilla – oli tietokone jossa pyöri joku BBS-sovellus ja sitten koneen modeemi (tai modeemit, jos sisäänsoittolinjoja oli useampi) oli asetettu tilaan jossa se vastaa sisääntuleviin puheluihin.

Kun yhteys oli muodostettu, purkissa saattoi – vähän purkista riippuen – osallistua palstakeskusteluun, imuroida ohjelmia itselleen tai uppia niitä purkkiin päin tai pelata online-pelejä (joista yhteenkään en koskenut, mutta nimeltä muistuu mieleen Vga Planets jota sai pelata muistaakseni ainakin MBnetissä).

Tiedostonsiirrossa piti siinäkin ”osata” jotain: piti valita protokolla, jolla tiedostoja siirrettiin. Yleisin (ja paras?) oli ZMODEM. Vanhempia oli ainakin XMODEM ja YMODEM ja sitten oli Kermit, jota en kertaakaan käyttänyt, mutta muistan siitä yhden nettikeskustelun:

  • Mikä on vihreä ja siirtää filejä?
  • Kermit!
  • Väärin! Mikä on vihreä eikä siirrä filejä paskan vertaa, tai jos siirtää niin lukuisten virheiden kera.

Joku purkki mainosti sellaista kuin Lightning ZMODEM, jonka piti olla tosi paljon nopeampi kuin tavallinen ZMODEM. Jo silloisella tietotaidolla pidin tätä mahdottomana mutta kokeilin silti. Ja yhtä hidashan se oli, eli ilmeisesti kusetusta koko himmeli.

Sen sijaan toimiva tuote oli (muistaakseni jonkun suomalaiskoodarin kehittämä) SMODEM. Protokolla oli yhtä nopea kuin ZMODEM, mutta tiedoston latausta odotellessa sillä saattoi osallistua verkkokeskusteluun ajan tappamiseksi. Ei sillä että olisin halunnut tätä käyttää (enkä kertaakaan muuten käyttänyt).

SModemista on pakko kertoa yksi muisto: koulukaverini kävi kylässä koska heille oli hankittu pc-tietokone mutta heillä ei ollut modeemia ja hän halusi ladata MBNetistä jonkun ohjelman, en muista minkä. Hän tuli sitten meille sitä lataamaan. SModem-latauksen aikana ruudun yläreunassa luki teksti:

Paina F5 liittyäksesi ryhmäkeskusteluun.

Kaveri väänsi tämän muotoon ”Paina F5 liittyäksesi ryhmähomoiluun” mille sitten nämä kaksi murroisikäistä poikaa nauraa kikattivat monta minuuttia (elettiin vuotta 1995 maaseudulla ja käsitys seksuaalivähemmistöistä ja heihin suhtautumisesta oli muodostettu lähinnä television sketsiohjelmista).

Ensimmäinen modeemimme oli sellainen valkoinen pystyssä seisova ulkoinen modeemi, jolla saavutti 14400 bitin sekuntinopeuden ja se kytkettiin tietokoneen sarjaporttiin (eipä löydy tätäkään enää nykykoneista – niin sarja- kuin printterille käytetyn rinnakkaisportinkin korvasi USB-portti). Yksittäisen tarkahkon kuvatiedoston lataaminen kesti minuuttikaupalla ja paljon (pieniä ja pienitarkkuuksisia) kuvia sisältävän nettisivunkin (sitten kun internetiin päästiin) aukeaminen kokonaan kesti kymmenen sekuntia tai enemmän. Vuonna 1997 (vanhan koneen hajottua) ostetussa tietokoneessa olikin sitten jo sisäinen modeemi mukana, jossa oli nopeutta peräti 56 kilobittiä sekunnissa. Tästä nopeampiin nopeuksiin pääsi sitten digitaalisella ISDN-yhteydellä ja muutamaa vuotta myöhemmin ADSL-yhteydellä.

Muistan kun ISDN-yhteyttä mainostettiin joskus 1990-luvun lopulla tv-mainoksella, jossa tyypin lankapuhelin soi ja hän vastasi:

  • Mitäs tässä, surffailen netissä…
  • Ja puhut puhelimessa?!?!?!
  • Kyllä, ISDN-liittymän kanssa se on mahdollista!

ISDN:ssä homma meni jotenkin niin, että siinä oli kaksi kanavaa, ja saatoit käyttää toista nettiyhteytenä ja toista puheluun samaan aikaan. Saatoit myös käyttää molempia nettiyhteyteen, jolloin yhteys oli tuplasti nopeampi.

Toinen mainos jolla mainostettiin – muistaakseni juuri ISDN-liittymää – oli mainos jossa nainen puhuu kännykkään ja kertoo menevänsä treffeille jonkun netissä tapaamansa tyypin kanssa. ”Ja kato, nyt se lähetti kuvan. Vau, hän on ihan Brad Pittin näköinen.”

Sitten nainen lähtee pois koneen äärestä pukeutumaan treffejä varten, ja kuva latautuu loppuun ja paljastuu, että seinällä oli Brad Pitt (tai joku muu julkkismieskomistus) julisteena ja alla makailee tukevahko ”ruman” näköinen mies sängyllä sipsikulho kädessä tai jotain sinne päin.

MBNetin alkuajoilta muistan vielä sen, että siitä tuli piakkoin julkaisunsa jälkeen niin suosittu, että sinne oli pirun vaikea päästä soittamalla läpi. Aina tuuttasi varattua. Varmasti sisään pääsi vain tyyliin soittamalla ennen kuutta aamulla (lehti julkaisi oikein hienot ruuhkakäppyrät ongelmaa pahoitellessaan). Muistaakseni ruuhkaongelmaa pahensi (modeemien yleistymisen lisäksi) kaukopuhelujen hintakilpailu – joskus ysärin alussa kaukopuhelut olivat kalliita, mutta sitten sai valita minkä operaattorin kaukopuheluverkkoa käytti ja hinnat laskivat. Edelleen, muistaakseni (saatan muistaa väärin) Finnetin 109-kaukopuhelu oli ainakin iltaisin halvin. Telellä oli sitten 101-kaukopuhelut. Kun soitti kaukopuhelua, ensin valittiin tuo 109 tai ja sitten puhelinnumero.

Purkeista löytyi kaikkea muutakin: anarkistin keittokirja, terroristin käsikirja ja sitten joku tekstitiedosto, jossa oli vinkkejä RAY:n rahapeleihin (joiden todenperäisyydestä ei ole mitään käryä vieläkään). Ohjeessa käytiin läpi erilaisia tyylejä lyödä kolikkoa pajatsoon (joista muistan ainakin ”raidaamisen” eli lyödään jatkuvasti niin että voittoreikien päällä on aina kaksi kolikkoa pomppimassa) sekä väitettiin, että vanhanmallisen hedelmäpelin rullien nytkähtämisestä voi päätellä sen, kun se vaihtaa tilaan jossa se antaa voittoja ulos (lienee höpöhöpöä, mutta mieleen tämmöinen yksityiskohta jäi).

Näihin purkeissa kiertäneihin tekstitiedostoihin liittyen: onkohan muuten jollain instituutiolla (Kansalliskirjasto? Pelimuseo? Tekniikan museo?) jotain projektia joilla tällaista historiaa – siis purkeissa kiertäneitä tekstitiedostoja ja sen sellaisia – tallennettaisiin? Jos ei ole niin toivottavasti on pian. Rupeaa olemaan kiire saada ne talteen keski-ikäistyvien nörttien vinteiltä löytyvistä diskettilaatikoista.

Toinen asia joka kaivelee nörttihistoria-amatöörin sieluani on, että muistan kun itäsuomalaiselta vuokramökiltä palatessa (kaikkea sitä jääkin mieleen) katselin olisiko ollut Lappeenrannan tai Kouvolan Prisman lehtihyllyssä jotain harvinaisempaa suomenkielistä tietokonelehteä, jonka kansi oli mustavalkoinen, nimi taisi olla ”Assembly” tai ”Assembler” tai jotain sinne päin ja kansijuttuna oli ”Esittelyssä piraattipurkki”. Mikäköhän lehti tämä oli, muistaako kukaan? Liekö joku pieni indie-julkaisu tai jonkun lehden erikoisnumero.

Piratismista taas rönsyili mieleen, että ennen Suomen liittymistä ETAan tietokoneohjelmien (ja siten myös pelien) kopiointi yksityiskäyttöön oli täysin laillista, kielto tuli muistaakseni vasta vuonna 1994. Pelien kopiointi kavereille ja kavereilta oli jotenkin niin luonnollinen juttu että muistan kun minulle tuli järkytyksenä kun luin jostain sen olevan laitonta.

Kun pc-kotitietokoneista ja internetistä rupesi 1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tulemaan mainstreamia, ruvettiin piratismista puhumaan myös mediassa ja muistan elävästi kun kopioin Word-tekstinkäsittelyohjelman kaverilta että äiti sai jonkun sähköpostitse saamansa dokkarin auki että ”onko tämä siis piraatti”. XD

No, sitten viimein siihen internetiin, josta meinasin aluksi kirjoittaa, kunnes modeemimuistoja ripuloivat aivoni venyttivät tekstin 18000 merkin pituiseksi. Internetistä olin lukenut siitäkin, edellä mainituista Mikrobitti- ja MikroPC-lehdistä. Mutta en ikinä käyttänyt, vaikka modeemi ja purkit olivat tuttuja. Tilanne muuttui 1995, kun kävimme äidin kanssa Heurekassa, jossa oli rivissä useampi internetiin kytketty tietokone. Minuun (ja erityisesti äitiini) teki vaikutuksen Virtual Tourist -palvelu ja CIA Factbook.

Nyt on vaikea pistää aikajärjestykseen tapahtumia, mutta muistaakseni jo ennen tätä Heureka-reissua aikuinen sukulaiseni kysyi – kun kerroin että meille on ostettu modeemi – että ”Oletko ollut intternetissä?” johon vastasin että ”En, mä oon ollut vaan näissä pienemmissä” tarkoittaen siis purkkeja.

Sitten toinen sukulainen kertoi että hän käyttää internetiä (Turun yliopiston kautta) ja kertoi mitä kaikkea siellä voi tehdä ja kysyin, että mistä minä saisin yhteyden internetiin ja hän vastasi että ”Teleltä”. Sitten hän kertoi Telen maksullisista ISP-numeroista, joiden hinnat olivat sen verran huikeita että en innostunut saati ehdottanut vanhemmilleni että kokeiltaisiin.

No, tuon Heureka-reissun jälkeen äiti kysyi että ”voiko internetin hankkia kotiin” ja olin juuri sopivasti lukenut jostain – varmaan taas Mikrobitistä tai MikroPC:stä – Scifi Communications -nimisen firman mainoksen, joka tarjosi internet-palvelua (vai liittymää vai milläköhän nimellä ne kutsuivat tuotettaan) halvalla. Muistaakseni äiti perusteli tätä yleissivistysnäkökohdalla tyyliin ”tosta oppii maantietoa tosi hyvin” tai jotain sen sellaista. Tietokoneista äiti ei noin muuten ollut kiinnostunut ja isä vielä vähemmän – mutta ymmärsivät vissiin että ”nää on tulevaisuuden juttu” ja kun näytin koneella viihtyvän niin päättivät tukea harrastusta, vaikka perheen rahatilanteessa ei ollut kehumista ja uuden tietokoneen ostoa piti aina suunnitella kuukausitolkulla etukäteen.

Scifi Communicationsin ISP-palvelu oli mullistava: aikaisemmin tavallinen rivikansalainen oli päässyt nettiin vain Telen soittosarjan kautta (joka oli niin kallis että rikkaan rinnakkaisluokkalaisenkin kotona ei noin vain saanut surffailla netissä – hintoja en muista, muistatko sinä?). Scifi oli mullistava, koska heidän hintansa muistan ulkoa: ruuhka-aikaan 2 markkaa tunti ja sen ulkopuolella 1 markka tunnilta, eli halpaa kuin saippua. Päälle tuli tietenkin paikallispuhelumaksu (vai oliko se jo paikallisverkkomaksu tuolloin).

Muistan kun koulussa mainitsin tälle mainitulle rinnakkaisluokkalaiselle ladanneeni internetistä jotain, mihin hän totesi ”vähänkö on kallista”. Kerroin tästä mullistavasta Scifi Communicationista (ja olin jopa ottanut kouluun mukaan palvelun esitteen, joka tuli samassa kirjekuoressa liittymäsopimuksen ja ohjelmistolevykkeen kanssa). No, Scifi otettiin heilläkin käyttöön saman tien – ja nyt ei ollut netissä surffailu enää kallista. Muistan kun tämän kaverin isoveli innostui oikein tosissaan ja teki itselleen kotisivut ja kyseli aina koulun käytävällä vastaan tullessaan että joko olen tehnyt itselleni kotisivut.

En sellaisia ikinä silloin tehnyt. Tekninen puoli (html:n alkeet) oli hanskassa, mutta en keksinyt sinne mitään laitettavaa (silloin ei ollut vielä kännykkäkameroita kissa- ja autokuvien ottamiseen (enkä olisi mutsin Ladasta varmaan kehdannut kuvia postaillakaan)) keksinyt. Kaverin isoveli oli tehnyt ihan hauskan kotisivun itselleen – siellä oli kasvokuva, jonka toista silmää klikkaamalla (tehty muistaakseni imagemappina) pääsi pornosivuille.

Pornosivuista tuli mieleen, että ysiluokalla ollessani Jokioisten yläasteellekin hankittiin tietokone jolla pääsi internetiin. Koulun nettisalasanaa (joka piti syöttää aina kun modeemilla soitti palveluntarjoajalle) vahdittiin hieman huonosti, ja lopputuloksena oli, että alkukesästä 1997 yläkoulun kotisivuille ilmestyi pornokuva. Koska netissä surffailu ei ollut mitään suurta viihdettä eikä nykymuotoista someakaan oltu vielä keksitty, kuva huomattiin vasta loppukesästä vähän ennen koulun alkua ja se päätyi oikein uutiseksi Forssan Lehteenkin.

”Rehtori Pertti Järvisen mukaan salasana on ilmeisesti saatu hakkeroimalla selville.”

Moni väitti rehtorille eli Pertsalle että minä tein sen (kuulin tästä kansalaisopiston metallikäsityökerhossa syksyllä aloitettuani lukion), mutta se ei pidä paikkaansa. Olin kyllä rikostoveri. Salasana oli muistaakseni 5alasin ja tunnustan kertoneeni sen luokkakaverille ja sanoneeni, että olisi muuten hauska pila vaihtaa sinne joku nakukuva. Salasanan kuulin toiselta kaverilta, joka oli vakoillut sen muistaakseni pyytämällä opettajaa kirjoittamaan salasanan kirjautumiskenttään ja vaihtamalla salamannopeasti alt-tab-näppäinyhdistelmällä fokuksen notepadiin.

Nykyään tällaisesta tulisi varmaan sakot mutta silloin se oli ”vaan joku netti”. Itse muuten kirjoittelin yläkouluikäisenä uutisryhmiin ihan omalla nimelläni vähän pehmeitäkin, koska ”kukaan kaveri ei siellä ole tai niitä sieltä löydy”. No, sitten tuli Google ja 2000-luvun alussa muistan puolihäpeillen naamapalmuttaneeni 15-vuotiaan Vesan ajatuksenjuoksulle ja kirjoitustyylille.

Vuodelta 2000 on jäänyt myös eräs hauska muisto ISP-palvelu -sanasta mieleen, kun aloitin sähkötekniikan opinnot TKK:lla. Uusille opiskelijoille oli pakollinen kurssi ”Tietokone työvälineenä” (eli tietokone lyömävälineenä tai tietokone lapiona eli tuttavallisemmin ”lapiokurssi”). Joku opiskelijoista kysyi tarjoaako yliopisto ”semmoista ISP-palvelua” opiskelijoille ja luennoitsija ei ollut moisesta termistä kuullutkaan. Tästä päättelin että voi olla kova asiantuntija mutta joku yksittäinen termi voi olla silti mennyt ohi korvien. Samalla luennolla hän kuitenkin kertoi, että ATK-keskuksella on pari numeroa joihin voi soittaa modeemilla ja päästä internetiin. Tosin palvelu oli jo vuonna 2000 vähän turhia, koska jo tuolloin muutama yritys tarjosi ihan ilmaista nettiyhteyttä modeemeitse (en ihan ollut kärryillä bisnesmallista – liekö puhelinyhtiö maksanut siitä että saa laskutettavaa paikallispuheluliikennettä).

ISP-palvelu sanana selitettiin jossain lehtijutussa muistaakseni niin, että koska tavallisella ihmisellä ei ole lähiverkkoa jonka hän kytkisi internetiin (eikun siis Internetiin), niin hän tarvitsee Internet Service Providerin eli ISP-palvelun, johon hän voi ottaa modeemilla yhteyden ja näin päästä Internetiin. Samassa artikkelissa oli myös vastaus kiistaan siitä, kirjoitetaanko internet isolla vai pienellä: on katsos lähiverkkoja (LAN) ja sitten jos tällaiset kytkee yhteen niin meillä on internet. Ja sitten on Internet, joka on maailman suurin internet. Nykyään tämä Internet on vakiintunut niin arkitermiksi että se kirjoitetaan pienellä – ja 99,999 % ihmisistä ei ole varmaan mistään firmojen lähiverkkoja yhdistelelmällä kasatuista ”interneteistä” kuullutkaan.

Mutta takaisin vuoteen 1995 ja siihen, mistä suuri yleisö mahtoi kuulla internetistä ensi kertaa. Internet oli – ainakin maaseudulla Jokioisilla – harvojen harrastus vuonna 1995. Yliopisto-opiskelijat, varsinkin tekniikan ja tietojenkäsittelytieteen opiskelijat, olivat toki käyttäneet nettiä jo vuosia ennen tuota. Opettajista ja muista aikuisista harva oli netistä kuullutkaan 1995. Milloin internetistä tuli ”ison yleisön juttu”? Muistan tämän kuin eilisen päivän: internet oli yhtäkkiä kaikkien huulilla, kun tv-uutisissa oli juttu internetissä levitettävästä lapsipornosta. Tämä tapahtui vuonna 1995 hyvin pian sen jälkeen kun ”meille oli hankittu netti”.

Muistan vielä kun koulukaverit tulivat heti seuraavana aamuna välitunnilla (ihan leikkimielisen hyväntahtoisesti) naljailemaan, että olenko katsellut paljon lapsipornoa. Ylen tv-uutisten arkistoon en pääse käsiksi omalta koneeltani, mutta Hesarin arkistohaun kautta löytyy uutinen helmikuulta 1995: Internet välittää lasten alastonkuvia helsinkiläisosoitteesta. Tästä olikin sitten uutista loppuvuodeksi: pelkästään vuodelta 1995 hakusana lapsiporno löytää 51 uutista Hesarin arkistosta, kun vuosina 1990-1994 löytyy koko neljän vuoden ajanjaksolta vain 40 osumaa.

Tämän jälkeen ei tarvinnut selitellä ei-nörteille mikä se internet oikein on. Paitsi että sieltä löytyy muutakin kuin lapsipornoa (johon en muuten itse ikinä ole internetissä törmännyt). Vuonna 1995 internetistä kirjoitettiin mediassa muutenkin paljon – olihan kyseessä uraauurtava ja näppärä työkalu. Tätä ennen löytyi satunnaisia mainintoja, kuten mm. uutinen lakimiehestä joka aikoi haastaa Internetin oikeuteen:

internet oikeuteen

Tulipas pitkä ja rönsyilevä kirjoitus – näin käy helposti kun rupeaa muistelemaan. Varma keski-ikäistymisen merkki. Toisaalta onhan näissä mielenkiintoista kerrottavaa: tietotekniikka kehittyy sellaista vauhtia, että moni itselle ”äsken” tapahtunut juttu on täyttä hepreaa parikymppiselle kaverille. Yle Prismalta tuli vähän aikaa sitten dokumentti Äänetkin voivat kuolla sukupuuttoon, jonka alussa nuorisolle esitellään levypuhelimen ääntelyä sekä modeemin kihinää ja se on heille ihan uusi ja uppo-outo juttu. Meillä muuten oli molemmat, levypuhelin ja modeemi :-). Vanhemmat eivät suostuneet vaihtamaan näppäinpuhelimeen, kun levypuhelinkin oli kerran vielä toimiva.

Ajat muuttuvat. Kielikin muuttuu. Siksi laitoin tähänkin ”asiatekstiin” sekaan pari hymiötä, vaikka kaikki eivät siitä tykkää.

Otan mielelläni vastaan vinkkejä muista samanhenkisistä kirjoituksista – erityisesti BBS-kulttuuri ja sen alkuvaiheet kiinnostavat, koska itse pääsin vain pintaraapaisemaan sitä. Myös Telesampo ja Infotel jäivät kokematta, jos ei niiden lehtimainoksien näkemistä (ja muistaakseni nämä mainittiin oikein puhelinluettelossakin) lasketa kokemiseksi. 1980-luvun tuotoksena minulta on kokematta on paljon muutakin jännää, kuten reikäkorteille asseblerilla koodaaminen. Kekkosen hautajaiset sentään muistan.

Uusimmassa Tekniikan Waiheita -lehdessä muuten jutut BBS-kulttuurista että verkkokeskustelukulttuurista, blogannen niistäkin heti kun ehdin. Mielenkiintoisia olivat.

Bitcoin ja verotus – valvonnassa ei ole mitään hämärää tai laitonta – verotuskohtelu vain on epäreilu

Ilta-Sanomat julkaisi viime viikolla artikkelin Bitcoinin verotuksesta. Haastatellun Verohallinnon ylitarkastajan mukaan ”monille tulee yllätyksenä” että bitcoinien luovutusvoitoista – olipa se realisoitunut euroiksi vaihdettaessa tai uutta läppäriä ostettaessa – napsahtaa 30 % pääomatulovero.

Kun Bitcoin-hype kävi kuumimmillaan 2013, päädyn eräänlaiseksi median epäviralliseksi Bitcoin-asiantuntijaksi yksinkertaisesti siksi, että parempiakaan ei oikein ollut tarjolla. Nyt tilanne on toinen ja aiheesta löytyy perusteellisempaa kirjallisuuttakin.

Tilasin mm. 2012 Kilan lausunnon bitcoinien kirjanpitokäsittelystä (Verohallinto julkaisi verotusohjeensa vasta vuotta myöhemmin) ja sen jälkeen päätynyt haastateltavaksi teeman ympärillä niin Ylen Aamu-TV:hen (nyt rupesi taas tekemään mieli laihduttaa noihin mittoihin :P), Ylellä muutaman kerran myöhemmin sekä CNBC:llekin, josta juttu poimittiin useampaan suomalaismediaan.

Verotuksen kannalta Bitcoin on CFD:n tapainen outolintu: se ei ole koti-irtaimistoa eikä arvopaperi, joten verotuskohtelu on hieman absurdi: luovutsvoitoista menee pääomatulovero, mutta tappioita ei saa vähentää. Myöskään hankintameno-olettamaa ei voi käyttää.

Tämä ei ole Verohallinnon syy vaan lainsäätäjän. Bitcoin-aktiivit ovat parikymppisiä yliopisto-opiskelijoita eikä heillä ole Osakesäästäjien keskusliiton kaltaista ison rahan lobbausorganisaatiota taustallaan, joten lainsäädäntöön on turha mitään muutoksia odotellakaan.

Mitä tulee tuohon Ilta-Sanomien mysterisoimaan valvontaan, niin siinä ei ole mitään mystistä: Verohallinto pyytää systemaattisesti suomalaisilta bitcoin-alan yrityksiltä selvityspyynnöin sekä verotarkastusten yhteydessä listat bitcoineja ostaneista ja myyneistä henkilöistä. Etenkin verotarkastuksen yhteydessä verottaja pääsee käsiksi käytännössä kaikkiin yrityksen transaktioihin täysin laillisesti. Simple as that! Eli jos myyt esimerkiksi vuonna 2012 100 eurolla ostamasi bitcoinit nyt 20000 eurolla esimerkiksi Bittiraha.fi:n kautta etkä ilmoita niitä ensi kevään veroilmoituksessa, voit olla satavarma, että selvityspyyntö kolahtaa postiluukusta ennemmin tai myöhemmin.

Ulkomaisen bitcoin-pörssin kanssa selvityspyyntö voi taas viuhua siitä syystä, että pankki ilmoittaa epätavallisesta transaktiosta viranomaisille. Esimerkiksi jos muutamia satasia keskimäärin pyörittelevän opiskelijan tilille napsahtaa yhtäkkiä 20000 euroa, voi kimppuunsa saada verottajan (tai vielä pahempaa, pankin sijoitusneuvojan).

Yhtä lailla ”kiinni” jää jos vaihtaa bitcoininsa käteiseksi Bittimaatissa ja käyttää omaa puhelinnumeroaan transaktiossa.

Se, miten tietoja käsitellään, on sitten verottajan sisäinen juttu. Yksi tapa on lähettää tällainen ympäripyöreä ”karhukirje” vaikkapa koko Bittirahan asiakasrekisterille ja syynätä tarkemmin ne tapaukset jotka eivät ilmoita mitään. Se, minkä kokoisesta summasta lähtee selvityspyyntö (eli mihin summaan ns. puuttumisraja on vedetty) on sekin Verohallinnon ei-julkista tietoa.

Koska Bitcoinia käytetään maksuvälineenä huumekaupassa, myös poliisilla ja tullilla on satavarmasti joku vähintään auttavilla it- ja data-analytiikkataidoilla varustettu tarkastaja, joka seuraa bittivaluutan liikkeitä. Bitcoinhan ei ole anonyymi, vaan ainoastaan pseudonyymi: kaikki rahansiirrot ovat julkisia, eli jos alkuperäinen ostotapahtuma euroista bitcoineiksi (tai myyntitapahtuma toiseen suuntaan) on yhdistettävissä johonkin henkilöön, niin ovat loputkin.

Anonymiteettiä voi koittaa parantaa käyttämällä miksauspalvelua, mutta parhaiten yönsä nukkuu kun ilmoittaa voitot verohallinnolle (tämä on sentään tehty helpoksi summa vaan ”muut pääomatulot” -kenttään ja sillä sipuli).

Kokonaan eri asia on, että muutaman krapulapizzan osto bitcoineilla pitäisi sekin periaatteessa ilmoittaa (jos olet ostanut bitcoinit 50 sentillä ja ostat niillä 10 euron pizzan, syntyy 9,50 € luovutusvoittoa), ja tässä taas ei ole mitään järkeä – sekä oma että Verohallinnon vaiva ylittävät kaiken kohtuuden mitä tulee summien suuruuteen. Laittaisin tämän samaan kategoriaan kuin pulloja keräämällä saadut tulot – jotka periaatteessa pitäisi ilmoittaa, mutta Verohallinto ei niitä kyttää.

Mitä yhteistä on yksisarvishoidolla, lääkärihelikopterilla ja rintasyöpäseulonnalla?

Ennätin vasta nyt lukemaan huhtikuun lopulla julkaistua Skepsis ry:n ja Ursan julkaisemaa tietokirjaa Voiko se olla totta? (toim. Tiina Raevaara) – johon olen itsekin kirjoittanut yhden luvun terveydenhuollon humpuukitekniikasta.

Kirjasta tuli melkoisen suosittu Hesarin julkaiseman positiivisen arvostelun jälkeen – varausjono pääkaupunkiseudun kirjastoissa hipoo viidensadan varaajan rajaa:

mitä ruokkii osittain se, että kirjaa ei saa rivikirjakaupoista sisäänmarssimalla vaan se on tilaustuote (kirjoitan tästä erikseen lisää myöhemmin). Ursan kirjakaupassa Helsingin Observatoriolla kirjaa toki on, ja keskustan Akateemisessa ja Rosebudeissa sitä kuulemma on. Eli jos ei ole Helsingin keskustaan asiaa, kirjan saa parin päivän toimitusajalla Ursan nettikaupasta (ja jos sähkökirja kelpaa, kirja löytyy sähkökirjana Elisa Kirjasta ja Ellibs-kirjakaupasta – joista ainakin jälkimmäisessä kirjaa pääsee lukemaan heti ilman drm-saastaa).

Mutta asiaan. Päätin aloittaa lukemisen fanittamani terveyssosiologian dosentti Markku Myllykankaan (jos nimi ei ole ennestään tuttu, lue Hesarin haastattelu) artikkelista Lääketiedekään ei aina vaikuta.

Myllykankaan ulosannissa tykkään (faktojen lisäksi) eniten epätylsästä tyylistä sekä siitä, että Myllykangas uskaltaa kyseenalaistaa myös asioita joiden kyseenalaistamisesta ei välttämättä tule selkääntaputtelua. Pettymystä ei tullut tälläkään kertaa: Myllykangas nostaa pöydälle useamman maalaisjärjellä hyödyllisen – ja ah niin sympaattisen – mutta tutkimusten perusteella käytännössä hyödyttömän rahareiän.

Kyytiä saavat nimittäin niin lääkärihelikopterit kuin rinta- ja eturauhassyöpäseulonnatkin sekä kriisien jälkeinen ”debriefing”. Enkelihoidoille ja yksisarvisterapialle on helppo naureskella, mutta mitenkäs nämä? Myllykangas käyttää tekstissään termiä vaikuttavuus. Pelkästään se, että joku hoito ”tuntuu toimivan”, ei riitä, vaan pitää tutkia hoidon vaikuttavuutta. Lääkärin ja potilaan näppituntumaa hoidon toimivuudesta kun vääristää sekä lumevaikutus että se, että moni vaiva nyt vaan paranee itsestään. Lääke voi olla myös pahempi kuin tauti.

Äkkiseltään tuntuu minustakin ihan järkevältä, että meillä on lääkärihelikoptereita. Onhan se dramaattista ja upeaa: saat sydänkohtauksen mökillä. Paikalle pörähtää ensin iso, kallis ja komeaa ääntä pitävä lääkärihelikopteri ja vähän ajan päästä ambulanssi, jolla matkaat sairaalaan. Lääkärihelikopteri siis pelasti sinut ja jää komea tarinakin kerrottavaksi. Entä jos kopteria ei olisi ollut? Olisit voinut jäädä henkiin siltikin, vaikka paikalle olisi hälytetty pelkkä kumipyöräambulanssi. Nimittäin Myllykankaan mukaan lääkärihelikoptereiden vaikuttavuudesta ei ole tehty ainoatakaan satunnaistettua kontrolloitua koetta:

Näytön sijaan kopteritoiminta perustuu lähinnä lentävien lääkäreiden vakuutteluun sekä erityisesti lujaan uskoon ja hartaaseen toiveeseen.

Suoraan ja piikikkäästi sanottu, mutta ihan aiheesta:

Lukuisat tutkimukset osoittavat, että vastoin maalaisjärkeä kopterit eivät tuo automaattisesti lisähyötyä. Koptereiden hyödyt rajoittuvat yksittäistapauksiin. Mitä paremmin tehty tutkimus, sitä pienempi hyöty koptereista on saatu. Lääkintäkopterit ovat lähinnä kustannuslisä terveydenhuoltoon.

Lääkärihelikopterissa lienee samaa eksotiikkaa kuin hävittäjälentokoneissa: ilmailu nyt vaan on coolimpaa kuin kumipyöräambulanssi tai tykistö.

*** EDIT 11.7.2017 klo 17.10 ***

Kirjoituksessani oli tarinanpätkä (omani, ei Myllykankaan) jossa potilas kuljetettiin kopterilla sairaalaan. Suomessa lääkärihelikoptereita käytetään lääkärin paikalle kuljettamiseen, ei potilaan kuljettamiseksi sairaalaan. Kiitos Skepsiksen verkkokeskustelulle tämän spottaamisesta – asia seisoo myös FinnHEMSin sivuilla:

Vastoin yleistä käsitystä HEMS-helikopterit kuljettavat harvoin potilaita. Helikopterien ensisijaisena tehtävänä on kuljettaa lääkäri mahdollisimman nopeasti potilaan luokse. Potilas kuljetetaan sairaalaan yleensä ambulanssilla, joka on myös hälytetty kohteeseen.

Myös koptereita koskeva Cochrane-katsaus koskee nimen omaan potilaita kuljettavia koptereita. Tämä täsmennys toki ei muuta sitä seikkaa että näyttöä vaikuttavuudesta ei ole.

***

Satikutia Myllykankaalta saa myös kriisien jälkipuinti eli niin sanottu ”debriefing”. Itse muistan kun Kauhajoen koulusurmien jälkeen jonkun koulun rehtori paheksui haaskalle iskeneitä firmoja – ja löytyihän se uutinenkin pienellä googlailulla (Kuokkalan rehtori: Surmilla rahastetaan ja Ulkopuolinen kasvatusapu iski haaskalle kouluihin):

Pulkkisen mukaan Kauhajokea kaupallistettiin välittömästi. Yritykset tarjosivat Kuokkalan koululle maksullista kriisiapua, luentoja ja kasvatuksellista materiaalia. Pakkaa pyrkivät sekoittamaan lisäksi erilaiset vakaumukselliset yhteisöt ja yli-innokkaat vanhemmat.

Suomessa debriefingin käyttö sai tuulta siipien alle Aasian tsunamin jälkeen 2004, kun poliitikot päättivät ”tehdä jotain” auttaakseen eloonjääneitä uhreja – rahaa syydettiin summamutikassa kriisiterapiaan jälkipuinteineen – ja kuten Myllykangas sanoo:

Terapiaa vastaan hangoittelevia peloteltiin, että heillä voi mennä vielä ihan hyvin, mutta ilman terapiaa he saattavat pian romahtaa. Jälkipuinti-istuntoihin osallistumisen vapaaehtoisuudesta ja sen mahdollisesta haitallisuudesta ei juuri hiiskuttu.

Kyllä. Haitallisuudesta. Jälkipuinnista on tehty lukuisia tutkimuksia. Yhdessäkään kunnolla toteutetussa tutkimuksessa ei ole osoitettu siitä olevan hyötyä, mutta ainakin yhdessä tutkimuksessa jälkipuinti on osoittautunut haitalliseksi.

Runtua dosentilta saavat myös rintasyöpäseulonnat ja eturauhassyövän seulonnat. Rintasyöpäseulonnoilla löytyy toki syöpiä, mutta seulonnoista on myös haittaa, ja ennen kaikkea ne eivät vähennä rintasyöpäkuolleisuutta. Suomen Kuvalehti muuten julkaisi aiheesta laajan jutun viime helmikuussa: Turhaa pelkoa ja hoitoa: Helenan rintasyöpä löytyi seulonnassa – Vaikka olisi saanut jäädä löytymättä.

Rintojen omatarkkailunkin hyödyt ovat vähän niin ja näin: ne aiheuttavat turhaa ahdistusta rintojen hyvänlaatuisista kyhmyistä, turhaa lääkärissä juoksemista ja tarpeettomia koepaloja. Eikä omatarkkailu edes vähennä rintasyöpäkuolleisuutta.

Eturauhassyöpäseulonnat ovat hyödyttömiä nekin, mutta silti, Myllykankaan sanoin

Terveydenhuollossa, niin julkisessa kuin niin sanotussa yksityisessäkin, on rituaalin omainen käytäntö, että joka kerta, kun viisikymmentä vuotta täyttänyt mies saadaan kiinni, hänen verestään mitataan PSA-arvo – ja valitettavan usein miehen itsensä tietämättä.

PSA-seulontatesti on massaseulonnoissa epäluotettava ja jopa testin 40 vuotta sitten keksinyt tohtori Richard Ablin totesi jo vuonna 2010, että seulonnasta on tullut kallis kansanterveyskatastrofi. PSA-testin ongelmana ovat väärät positiiviset tulokset, jotka johtavat turhiin ja kivuliaisiin koepaloihin. Seulonta löytää myös paljon merkityksettömiä syöpiä: yli kolmanneksella yli 80-vuotiaista miehistä on eturauhassyöpä, mutta vain yksi neljästäkymmenestä tässä ikäryhmässä kuolee siihen. Syöpähoidoilla on ikäviä sivuvaikutuksia impotenssista inkontinenssiin ja lisäksi: ne, joille tehdään eturauhassyöpätesti, kuolevat eturauhassyöpään yhtä usein kuin ne, joita ei testata lainkaan.

Myllykankaan hampaisiin joutuvat myös – tutkimusnäytön puutteen vuoksi – tarkistuskäynnit tavan vuoksi, kitarisojen poisto korvatulehdusten torjumiseksi, turhat antibioottikuurit ja osteoporoosin lääkehoito.

Turhat testit ja hoidot ovat siis lähinnä rahareikä. Sama raha kannattaisi käyttää hoitoihin joista on hyötyä sekä hyödyllisten hoitojen kehittämiseen.

Kirjoituksen otsikkoon palatakseni: Myllykangas muistuttaa, että vaikka virallisessa lääkinnässä harrastettaisiin kuinka paljon turhia hoitoja tahansa, homeopaattien, reiki- enkelienergia- ja vyöhyketerapeuttien sekä muiden vastaavien puoskareiden kannattaa muistaa, että heidän outohoitonsa pysyvät yhtä tehottomina huijauksina kuin ennenkin.