Vanhusten kotihoidon arki on yhdistelmä kiireessä annettua suihkuapua, haavanhoitoa ja saattohoitamista

Oli vuosi 2009, kun Hanna, eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa asuva nuori nainen sai kesätyöpaikan kaupungin vanhuksille tarkoitetusta kotihoitopalvelusta. Kesähoitajan tehtäviin kuului muun muassa valmistaa vanhuksille aamiaista, auttaa vessaan, antaa aamulääkkeet ja suihkuapua. Erityisesti suihkussa käyminen pelotti monia vanhoja ihmisiä. Siellä heille tapahtui usein onnettomuuksia.

Työ oli nuorelle hoitotyöstä kiinnostuneelle Hannalle onnenpotku: Tehtävää oli paljon, mutta vanhusten kanssa oleminen tuntui hyvältä ja hyödylliseltä. Lähes kaikki kotihoidon asiakkaina olleet ihmiset olivat hyväkuntoisia ja lähinnä kaipasivat tukea arjessaan. Hanna koki, että hänestä oli vanhuksille apua, että kotihoidon avulla heidän elämänsä helpottui.

Tunne oli niin palkitseva, että Hanna hakeutui kotihoitoon töihin myös seuraavana kesänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Lopulta hän teki sijaisvuoroja myös viikonloppuisin ja lähes kaikkina koulun loma-aikoina.

Mutta vuosien varrella työ muuttui. Potilaat lisääntyivät, minkä lisäksi vanhukset olivat aiempaa huonokuntoisempia. Loppuvuonna 2014 Hanna havahtui ajatukseen, että itse asiassa vanhusten kotihoidossa harva asia oli enää ennallaan. Kun työ oli aiemmin palkinnut tekijänsä, tunsi Hanna nyt jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Enää hoitajilla ei ollut aikaa edes vanhusten kaikista merkittävimmistä tarpeista huolehtimiseen.

Ajatuksesta tuli Hannalle huono olo: riski siihen, että jollekin vanhuksista sattuisi jotakin hänen työvuorollaan, oli joka päivä suuri.

Syksyllä 2014 Hannalle kuuluvalla kotihoitoalueella asiakkaana ollut Aino, iäkäs ja huonokuntoinen vanhus, sairastui. Kuume nousi korkeaksi, yleiskunto romahti, ja pian Aino joutui sairaalaan. Koska hän oli maannut viime kuukausina paljon, pakaroihin ja alaraajoihin oli syntynyt pieniä makuuhaavoja. Sairaalassa haavat pahenivat ja kunto huononi. Kotihoidon työntekijät olivat vakuuttuneita, että kotiin Aino ei enää palaisi.

Mutta niin silti tapahtui.

Joulun tienoilla Aino kotiutettiin. Ennen hänen luokseen menemistä Hanna luki potilastietojärjestelmästä kuntoarvion. Sen mukaan Aino pystyi asumaan kotonaan ja ottamaan askelia. Arvion mukaan hän pystyi myös istumaan paikallaan vaikka puoli päivää.

Se ei ollut totta.

Kun Hanna ensimmäisen kerran Ainon kotiutumisen jälkeen tapasi potilaansa, hän tajusi, etteivät Ainon jalat kantaneet lähes lainkaan – vanhusta oli kannettava. Kookkaan, liikuntakyvyttömän naisen hoito olisi vaatinut aivan toisenlaiset resurssit kuin hänen hoitoonsa oli osoitettu.

Muutenkin Aino oli huonossa kunnossa: Aiemmin pienet makuuhaavat olivat muuttuneet valtaviksi, kovaa kipua pakaroihin ja alaraajoihin aiheuttaviksi avohaavoiksi. Niiden paranemista ei helpottanut se, että Aino joutui käyttämään vaippoja ja istumaan ne päällään päivittäin useita tunteja. Koska hän sai vielä syötyä itsenäisesti, hoitajille ei ollut varattu aikaa jäädä hänen luokseen ruokailun ajaksi. Ruoka nostettiin Ainon eteen, ja sitten hoitajan oli mentävä. Usein Aino löydettiin ruokapöydän ääreltä vaippa täynnä ulostetta.

Kun haavat muhivat eritteessä, kivut pahenivat. Päivä päivältä tilanne paheni. Hannan mukaan yhtä huonokuntoisia tapauksia, joiden hoitoon ei ollut riittävää aikaa, oli lukuisia.

Millä sanalla kotihoidon arkea sisältäpäin nähnyt työntekijä kuvailisi työssään tapahtunutta muutosta? Nopea. Muutos oli nopea – ja se johtuu säästöistä. Vain muutaman vuoden sisällä vanhustenhuollon resursseista on kadonnut valtava siivu. Sen seuraukset ovat rumat.

”Jos minulle olisi vuonna 2009 sanottu, että viiden vuoden kuluttua teen samassa työtehtävässäni saattohoitoa, en olisi uskonut”, Hanna sanoo. Niin kuitenkin tapahtui.

Ainon tila huononi nopeasti, ja pian selvää oli, että hän ei kauan eläisi. Vanhuksen toive oli saada nukkua pois omassa kodissaan. Kotihoito tilasi paikalle lääkärin. Häntä tarvittiin kahdesta syystä: kirjoittamaan Ainolle elvytyskieltopäätös ja laittamaan tippa, jotta Aino saisi tarvitsemansa kipulääkkeet (nieleminen ei enää onnistunut).

Lääkärin saapumisessa kesti kaksi viikkoa. Se tarkoitti, että jos Aino olisi tuona aikana saanut sairauskohtauksen, Hannan ja hänen työtovereidensa velvollisuus olisi ollut elvyttää häntä. Se tarkoitti myös, että kovissa kivuissa kuolemaa tehnyt vanhus ei saanut tarvitsemiaan lääkkeitä.

Hannan mukaan lääkärin aikatauluongelmat johtuivat liian suurista potilasmääristä. Saman ongelman edessä olivat myös kotihoidon muut työntekijät: muiden vanhusten lisäksi heidän oli hoidettava nyt myös kuolevaa potilasta. Hannasta se tuntui kamalalta, sillä kiire oli koko ajan kova.

”Kuolevaa ihmistä pitäisi voida hoitaa rauhassa, olemalla läsnä ja empaattinen, pitämällä kädestä ja silittämällä. Pitäisi olla aikaa kuunnella, kun ihminen muistelee, mitä on elämässään tehnyt ja mitä olisi pitänyt. Kiirettä ei saisi näyttää. Silti meillä oli kiire koko ajan.”

Aino menehtyi lopulta kevään korvalla.

* * *

Tämä blogi sai alkunsa kesäkuun Imagessa julkaistusta artikkelistani Yksin kotona. Juttu käsittelee suomalaista vanhustenhuoltoa ja vastaa kysymykseen, miksi useiden vanhusten asiat ovat yhä huonommin ja huonommin – vuonna 2013 säädetystä vanhuspalvelulaista huolimatta. Samalla artikkeli on tarina vakavasti muistisairaasta isoäidistäni, jolle tapahtui onnettomuus. En todennäköisesti syyllisty kovin merkittävään juonispoilaukseen kertoessani, että suurimpien ongelmien syynä ovat vanhustenhuoltoon viime vuosina kohdennetut säästöt.

Miksi omistaa blogi aiheelle, josta lehti on juuri julkaissut laajan artikkelin? Koska pitkästä jutusta huolimatta aiheesta on kertomatta paljon – esimerkiksi Ainon ja Hannan tarina, sekä se, millä kriteereillä ja käytännöillä vaikkapa vakavasti muistisairailta ihmisiltä evätään oikeus ympärivuorokautiseen hoitoon.

Pureudun blogissani esimerkiksi vanhuspalvelulakiin ja siihen, mitä kovasti kohkatulla lailla lopulta säädettiinkään. Seuraan uuden hallituksen vanhuspalveluihin kohdistamia päätöksiä ja kerron, mitä ne konkreettisesti tarkoittavat. Sukellan muistisairaan vanhuksen arkeen ja kerron, mitä tapahtuu, kun läheiset yrittävät saada selvästi aliravitun, 36-kiloiseksi kotonaan laihtuneen vanhuksen ympärivuorokautiseen hoitoon. Kerron myös, miten vanhimman väestönosan hoitaminen on järjestetty muissa Pohjoismaissa, Euroopassa sekä ikärakenteeltaan Suomea muistuttavassa Japanissa.

Tätä blogia ohjaa yksi ajatus ennen muita: vakavimmat vanhustenhuollon ongelmat johtavat ihmisoikeusloukkauksiin. Ne ovat mahdollisia, koska yhteiskuntamme rakenteet ja lainsäädäntö ne sallivat.

Meillä journalisteilla on velvollisuus pitää siitä meteliä.

Hannan ja Ainon nimet on muutettu.

Kommentit
  1. 1

    Anne-Maarit sanoo

    Upeaa Meri teet blogillasi merkittävä informaatiota. Minä puolestani yritän myös jakaa tietoa eteenpäin.

  2. 2

    Vipunen sanoo

    Tämä on karmea totuus. Säästämme ihmiset hengiltä arvottomalla tavalla. Teknologia on kehittynyt huimasti, missä sitä hyödyntävät ratkaisut ja panostukset? Esimerkiksi Vaasassa investoitiin ensin ja sitten kerättiin hedelmät säästöinä (http://yle.fi/uutiset/vaasa_saasti_puoli_miljoonaa_lisaamalla_vanhuspalveluita/8003276)

    Olisi mukava jatkossa lukea asiaan sisältäpäin vihkiytyneen ajatuksia siitä miten hallinto on järjestetty. Mielestäni kyse on ristiriidasta soterahojen ja sen mukana tulevan vallan sekä varsin yksinkertaisen palvelutuotannon tarpeen ja sen kasvun välillä. On aika arveluttavaa näin konservatiivinkin näkökulmasta että lähes poikkeuksetta aina kun säästetään, ensin lähtevät hoitajat/lääkärit/siivoojat/tarjoilijat/kokit. Sen sijaan viineriporras porskuttaa vailla huolta huomisesta tai asiakkaasta. Motivoituminen ylätasolla tulee nähdäkseni kaikesta muusta kuin siitä että asiakas pääsee hänelle kuuluvaan hoitoon – viipymättä. Itse asiassa ’tehtävä’ tuskin kirkkaana mielessä kun tarpeeksi ylös hallintohimmelissä katsotaan. Ymmärsin itse vuosia sitten että kun palveluorganisaatiota uudistetaan esim toimintaympäristön muutoksen johdosta, aloita aina ensin yläpäästä, muussa tapauksessa asiakas kärsii ensin.

    Kyseessä ovat niin isot rahat että olemme vieraantuneet itse asiasta – mitä olemmekaan tuottamassa? Väestö vanhenee ja palvelutarve kasvaa samalla kun käytettävistä varoista on ’pulaa’. Veroja keräämme kuitenkin enemmän kuin kertaakaan lähihistoriassa (https://www.veronmaksajat.fi/luvut/Tilastot/Verotuotot/) ja silti mikään ei riitä.

    Jos jossain esim naapurisairaanhoitopiirissä (tai kerrassaan naapurimaassa) on innovoitu hyvä tapa toimia, se on syytä olla implementoimatta ettei vain huomata läskiä yläpäässä (= ensi vuoden budjetti pienene). Ensi vuonnakin on sitä paitsi syytä olla varaa uuteen kuntayhtymäjohtajan muotokuvaan: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014102318775119_uu.shtml (myönnän, tämä on lapsellinen mutta oikeudenmukaisuutta peräänkuuluttava kuriositeetti).

    Olisi hienoa nähdä että meillä olisi rohkeus hyödyntää uusinta teknologiaa, lean-ajattelua ja lähiesimiestyön kehittämistä sekä työn joustoja ja työn tekemisen malleja kun palvelutuotantoa uudistetaan. Näkisin tässä suorastaan vientituotteen mahdollisuuden keskipitkällä aikavälillä.

    Onnea uudelle blogille tärkeästä asiasta!

    • 2.1

      Meri Valkama sanoo

      Viisaita ajatuksia, kiitos niistä. Kieltämättä olisi kiinnostava kuulla hallinnonkin näkökulma aiheeseen. Katsotaan, josko saisin avattua tuotakin puolta blogissani.

      Teknologiaa näkisin mieluusti kehitettävän vanhustenhuollossa niin, että se lisäisi vanhusten elämänlaatua. Esimerkki oman muistisairaan isoäitini arjesta (pidempi versio tarinasta printtilehden jutussani): Kun isoäiti alkoi eksyillä kotitalonsa käytäville ja lähikaduille, kotihoito asensi hänen yksiöönsä hälytyslaitteen. Se toimii niin, että kun isoäiti avaa kotinsa oven, laite kajauttaa kovaan ääneen varoituksen. Tarkoitus olisi käsittääkseni, että vanhus havahtuisi siihen, mitä on tekemässä ja palaisi kotiinsa. Tässä tapauksessa tulos on kuitenkin päinvastainen: aina hälytin ei toimi ja naapurit ovat löytäneet isoäidin harhailemasta eksyneenä. Sen lisäksi hälyttimen kova ääni stressaa häntä suunnattomasti ja aiheuttaa hurjia raivokohtauksia. Tulos: Meille läheisille laite tuo jonkunlaista turvaa, koska tiedämme, että (useimmiten) laite havaitsee isoäidin lähdön ja ilmoittaa siitä palveluntarjoajalle Palmiaan. Mutta muistisairaalle vanhukselle laite on valtava ylimääräisen stressin ja pahanolon aiheuttaja. Konkreettisesti se tekee isoäidin asunnosta vankilan, josta poistuminen on mahdotonta. Teknologiset apuvälineet voivat olla suuri apu vanhustenhuollossa, mutta sen kanssa pitäisi olla tarkkana, ettei käykin päinvastoin ja vanhuksen elämänlaatu laske.

  3. 3

    Ansu sanoo

    Hienoa, että lähdit kirjoittamaan aiheesta. Olet aivan oikeassa, että median pitää pitää meteliä asiasta.

    Tulipahan mieleeni, että saisitko jostain kaivettua asiakastyytyväisyyskyselyitä niiden kuntien osalta, jotka ovat ulkoistaneet vanhustenhoitoa. Onko kustannukset pienentyneet ja asiakastyytyväisyys parantunut vai toisin päin?

    Niin ja huomasithan tämän: http://www.keskipohjanmaa.fi/35029/hetkessa-elajien-kyla/s/5ed65d5f

    Onnea ja menestystä blogille!
    Ansu

    • 3.1

      Meri Valkama sanoo

      Kiitos vinkistä, katsotaan, jos asiakastyytyväisyystutkimuksia löytyisi. Kiitos myös linkistä! En ollut lukenut tuota juttua, mutta Hollannin ja Tanskan vanhustenhuollon malleista puhutaan paljon, ja minäkin aion niistä täällä blogissani kirjoittaa.

  4. 4

    Sirpamamma sanoo

    Tämä tosikertomus voisi olla ihan mistä Suomen kunnasta tahansa. Ja valitettavasti palvelut vaan huononevat ja kaikkein köyhimmät kärsivät.

    Kiitos, että pidät meteliä!

    • 4.1

      Meri Valkama sanoo

      Juuri näin, näitä tarinoita riittää, mutta niiden kohteet eivät pysty kokemuksistaan enää meteliä pitämään. Voimattomia ja äänettömiä on helppo kohdella huonosti – siitä koituu harvoin seurauksia.

  5. 5

    Sade sanoo

    Todella tärkeä ja ajankohtainen aihe, jonka ympärille on syytäkin rakentaa julkisuutta iin kylmien faktojen kuin henkilötarinoiden muodossa. Toivottavasti (julkisen) vanhustenhoidon puutteiden ja suoranaisten laiminlyöntien esille nostaminen johtaa myös toimenpiteisiin. Kansalaisalotteita ja -aktivismia, mediajulkisuutta, blogeja; ruohonjuuri- ja puunlatvatason toimintaa, kaikki kehiin tärkeän asian puolesta!

  6. 6

    Maikki sanoo

    Todella hieno kirjoitus, ja hienoa että asiat tulevat julkisuuteen. itsekkin työskentelen kuntapuolella vanhustenhoidossa, mutta en kotipalvelussa.
    Kotihoidossa riittää töitä mutta juur tuon takia en sinne mene.
    Olen itse olllut siellä 2000 luvun alkupuolella muutaman viikon, silloin oli ihan eri tilanne,asiakaslista oli sopiva ja oli aikaa kaikille.
    Harmittaa että säästöjä tehdään sieltä mistä niitä ei pitänyt tehdä.
    Jotenkin oma näkemys on muuttunut, kotona olo kotihoidon turvin ei ole inhimillisin vaihtoehto, se on jo melkein ihmisrääkkäystä =(
    Henkilömitoituksia ajatellen pitäisi säätää myös asiakasmäärä rajoituksia / hoitaja sekä se että aikaa olisi tehdä työt ajan kanssa. Ei haavoja hoidella 5ssä minuutissa tai vaippoja vaihdella samassa ajassa jne.

    Ja puhumattakaan saattohoitopotilaista, ihanteellisin olisi että paikalla olisi kokoajan joku …. jollei omaisia ole niin hoitaja sitten. Käsittämätöntä myös että lääkärin tulo kestää 2viikkoa, mutta jotenkin itse uskoisin että elvytyskiellon sais puhelimitse tai tietojärjestelmän kautta kirjallisena lääkäriltä, kotisairaanhoitajat tai vaikka ambulanssi voi tipan iskeä kunhan kipulääkkeelle saa luvan lääkäriltä.

    • 6.1

      Meri Valkama sanoo

      Kiitos, kun jaoit omia kokemuksiasi. Monet kotihoidon työntekijät todella vaikuttavat uupuneilta ja nääntyneiltä. Myös heidän jaksamiseensa pitäisi kiinnittää huomiota.

      Tuosta lääkärin tulemisesta tuli mieleen, että haastattelemani Hannan yksi havainto on, että he, jotka eivät enää pysty vaatimaan oikeuksiaan tai joilla ei ole niistä huolehtivia omaisia, ovat kaikista huonoimmassa asemassa. Äänekkäimmät saavat enemmän ja parempia palveluja kuin äänettömät. Ehkä siitä oli kyse myös Ainon kohdalla. Ajatus on karmiva, mutta looginen: kun resursseja on vähän, ne, jotka eivät niitä aktiivisesti vaadi, jäävät herkästi ilman.

  7. 7

    sanoo

    Olen aloitteen tekijänä Kansalaisaloite Arvokas vanhuus ja nyt taistellaan koko Suomessa.
    Asian ydin on juuri tuo; Ne vanhukset, jotka ovat huonokuntoisia tai muistisairaita, jotka tällä hetkellä ovat kotonaan yksin kotihoidon vastuulla. Heidän hoitopaikkaansa yritämme vaikuttaa.
    Samoin niiden vanhusten hoitopaikkaan, jotka eivät halua olla kotonaan yksin.
    Vaikka meillä ns. ”vanhuslaissa” puhutaan että vanhuksen tahtoa tulee kuulla, näin ei tapahdu.
    25.5 2015 aloitetaan nimien kerääminen Kansalaisaloitteeseen Arvokas Vanhuus, aloite löytyy jo nyt netistä <a href="https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1282&quot;
    Kiitos että pidät asiasta "meteliä"

    • 7.1

      Meri Valkama sanoo

      Juuri näin, vanhuspalvelulakia rikotaan jatkuvasti. Hienoa, että teitte kansalaisaloitteen, toivon sille menestystä!

  8. 8

    Neiti E sanoo

    Kiitos blogista! Mielenkiintoisia juttuja. Samat teemat pätevät myös muihin kuin vanhuksiin, esim. vammaisiin, syöpäsairaisiin ja muihin pitkäaikaissairaisiin. Äidilläni todettiin viime vuonna parantumaton aivosyöpä ja tuntuu kyllä, että suurin taistelu ei ole ollut tautia vastaan vaan ”systeemiä” vastaan. Sairaalassa sai taistella kaikesta, kotihoidossa saa taistella kaikesta. Ongelma myös, että suht nuoren syöpäsairaan (kasvaimen myötä liikunta- ja toimintakyky lähes menetetty) tilanteeseen suhtaudutaan aivan samalla tavalla kuin esim. muistisairaan vanhuksen tilanteeseen. Tämä ei mielestäni ole mitenkään tarkoituksenmukaista. Tilanne on ollut päällä nyt noin vuoden. Juuri nyt pohdin, että jäänkö pois töistä, koska tämänhetkinen apu (4 käyntiä päivässä) ei vain riitä. Mistään ”ylimääräisestä” ei huolehdita.

  9. 9

    Ulla Ådahl-Sundgren sanoo

    ”Yksin kotona”. Suurkiitos Meri Valkama artikkelista joka syventäen ja monipuolisesti kertoo tämän päivän eräästä suuremmista ongelmista, vanhustenhoidon surkeasta tilasta. Äitini on 95-vuotias, sotainvalidin leski ja viiden lapsen äiti. Hänen lähimuistinsa on jo vuosia ollut täysin olematon (diagnoosi Altzheimer vuodesta 2001), minkä takia hän ei vuosiin ole voinut huolehtia itsestään eikä yhtään mistään muustakaan kodissaan. Hänen passiivisuutensa on ”auttanut” häntä asumaan kotona, hän vaan makaa sängyssään yksin ollessaan. Hän on siis täysin riippuvainen läpivuorokautisesta tukiverkostosta jotta pystyisi syömään ja ylläpitämään vuorokauden ajat. Kotihoidon resurssit eivät tällaiseen riittäisi edes alkuunkaan vaikka tulisivatkin neljä kertaa vuorokaudessa häntä ”hoitamaan”. Meillä on käynyt mahtava onni koska olemme veljeni vaimon kautta voineet palkata hoitajan joka uskomattomalla tavalla klo 12 ja 15 välillä rakkaudella hoitaa äidin syömiset ja juomiset, ja kaiken muun äidin huushollissa. Kunnan kotihoitajat juoksevat sisään ja ulos aamuin-illoin. Kunnan kotihoito toimii horjuen, niin että aamu on joskus vasta klo 11, ja ilta joskus jo klo 16. Sanomatta myös äidin vointi silloin horjuu, ja me lapset plus meidän ihana päivähoitajamme saamme tehdä rutkasti töitä että tilanne tasaantuisi. Nyt päivähoitajan voimat rupeaa hiipumaan kuten myös meidän. Olemme taas uuden tilanteen edessä. Ilman päivähoitajaa emme tule toimeen. Kuusi vuotta sitten pyysin ensimmäistä kertaa kotihoidon sosiaalihoitajalta kuntoarvion, ja sen jälkeen olen pyytänyt arviota kaksi kertaa, viimeksi syksyllä 2014. En ole vieläkään saanut kuntoarviota vaikka laki siihen velvoittaa. Sosiaalihoitaja ”vakuuttaa” joka kerta ettei sellaista tarvitse tehdä koska äiti ”ei tee itselleen eikä kenellekään muulle mitään pahaa”. Siis hän voi asua kotona ja kuntoarvio on turha tehdä. ”Tiesitpä kuinka monta vanhusta jotka ovat piirissämme paljon huonokuntoisempia kuin äitisi, niin ymmärtäisit”, hän myös sanoi. Tähän kohtaan pyysin häntä laskemaan kuinka monta piirimme vanhuksista todellakin ovat ympärivuorokautisen hoitopaikan tarpeessa, ja lähettää tämä akuuttina viestinä poliitikoille että lakkaavat uskomasta kaiken olevan hyvin. Vastaus: ”Luuletko että he tahtovat meiltä sellaista tietoa?!” Mutta kuka muu voisi heille jakaa tätä tietoa ellei kotihoidon ammattilaiset jotka päivittäin ovat tässä työssä ja tuntevat tilanteen? minä kysyin. Siihen soiaalihoitajalla ei ollut vastausta, ja kysymys jäi leijumaan ilmaan. Mutta hänen kivikasvonsa vaihtuivat hetkeksi hiukan inhimillisemmän näköisiksi.
    Ja vielä: Pitäisi saada ne henkilöt vastuuseen jotka poistivat alkuperäisestä vanhuspalvelulaista kohdan ”… tai hoito oli vanhuksen arvokkaan elämän … kannalta perusteltua”. Ketkä he olivat ja minkä takia he poistivat tämän laatukriteerin?
    Nyt kansalaisaloitetta allekirjoittamaan! Kiitos blogista ja voimia pitämään meteliä.

Trackbacks

  1. […] Pureudun blogissani esimerkiksi vanhuspalvelulakiin ja siihen, mitä kovasti kohkatulla lailla lopulta säädettiinkään. Seuraan uuden hallituksen vanhuspalveluihin kohdistamia päätöksiä ja kerron, mitä ne konkreettisesti tarkoittavat. Sukellan muistisairaan vanhuksen arkeen ja kerron, mitä tapahtuu, kun läheiset yrittävät saada selvästi aliravitun, 36-kiloiseksi kotonaan laihtuneen vanhuksen ympärivuorokautiseen hoitoon. Kerron myös, miten vanhimman väestönosan hoitaminen on järjestetty muissa Pohjoismaissa, Euroopassa sekä ikärakenteeltaan Suomea muistuttavassa Japanissa.  […]

Vastaa käyttäjälle Ulla Ådahl-Sundgren Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *