Vanhusten hoitaminen ei huvita hallitusta

”Tällä hetkellä sitä, mikä tilanne todellisuudessa on, ei tiedä kukaan.”

Näin totesi pari kuukautta sitten tekemässäni haastattelussa geriatri Laura Viikari. Oli huhtikuinen tiistai, eduskuntavaalit oli käyty kaksi päivää aiemmin, ja olin juuri kysynyt Viikarilta, millaisia odotuksia ja toiveita hänellä on vanhuspalveluiden suhteen tulevalle hallitukselle.

”Toivon, että seuraava hallitus velvoittaisi kunnat selvittämään, kuinka moni vanhuksistamme todella olisi ympärivuorokautisen hoidon tarpeessa”, Viikari sanoi, sillä tosiaan: sitä, mikä tilanne todellisuudessa on, ei tiedä kukaan.

Onko Juha Sipilän johtama, keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen muodostama hallitus vastaamassa Viikarin toiveeseen?

Näyttää siltä, että päin vastoin.

Varmistetaan vanhuspalvelulain toteutuminen kotihoitoa lisäten. Kehitetään eri asumismuotoja. Omaishoitajien jaksamista tuetaan. Lisätään yhteisöllisyyttä ja sukupolvien välistä yhteyttä.

Varmistetaan. Kehitetään. Tuetaan. Lisätään. Hallitusohjelman vanhuspalveluja käsittelevän osuuden verbejä ei ole valittu vahingossa. Niiden tarkoitus on luoda turvallinen kuva – homma hanskassa, kaikki kulkee kohti parempaa. Mutta mitä konkreettisesti tarkoittaa esimerkiksi ”vanhuspalvelulain toteutumisen varmistaminen kotihoitoa lisäten”?

Tampereen yliopiston gerontologian professori Marja Jylhä kirjoittaa Talous & Yhteiskunta -lehdessä (1/2015) vanhuuden pitenemisestä:

Vaikka eliniän nousu on jatkunut melkein yhtäjaksoisesti yli 200 vuotta, vanhuusiän piteneminen ja todella pitkäikäisten ihmisten määrän kasvu on kestänyt vasta muutaman vuosikymmenen. Yli 85-vuotiaita ihmisiä oli Suomessa 30 vuotta sitten noin 35 000*, nyt heitä on 135 000 ja vuonna 2040 noin 360 000. Sata vuotta täyttäneitä oli 1980-luvun alussa vajaa sata, nyt heitä on 700.

Tämänkaltainen väestönkehitys on maailmassa ennennäkemätöntä. Siksi ensiarvoisen tärkeää olisi totuudenmukaisiin tilastoihin pohjautuen kartoittaa, millaisia ikääntyvän väestön palveluntarpeet ovat. Niin ei ole Suomessa tehty – eikä uuden hallitusohjelman mukaan tulla tekemäänkään. Sen sijaan palveluja leikataan samaan aikaan, kun niiden tarve kasvaa räjähdysmäisesti.

Edellisen hallituskauden poliittiset päätökset tähtäsivät ympärivuorokautisten hoitopaikkojen rajuun karsimiseen. Rakennepoliittisessa ohjelmassa laitosasumisesta on päätetty säästää 300 miljoonaa euroa vuoteen 2017 mennessä. Päätöksen seurauksena lukuisia laitoshoidossa olleita vanhuksia palautettiin koteihinsa. Vakavasti monisairaiden, kotona pärjäämättömien vanhusten hoito kaatuu päivittäin kotihoidolle, mutta myös omaisten niskaan. Käsillä on inhimillinen katastrofi, jonka suuruutta voimme olennaisten väestötietojen puuttuessa vain arvailla.

Miksi kotihoidon lisääminen ei helpota, vaan pikemminkin huonontaa tilannetta? Siksi, että vakavasti muistisairaiden osuus lisääntyy koko ajan. Kotihoidolla ei ole mahdollisuutta vastata heidän tarpeisiinsa. Tällä hetkellä noin neljä kymmenestä yli 90-vuotiaasta sairastaa muistisairautta, yleisimpänä Alzheimerin tautia. Se vahingoittaa muistin lisäksi sekä psyykkistä että fyysistä toimintakykyä. Sairauden edetessä ihminen ei tunnista kotiaan. Hän ei erota vuorokaudenaikoja, ei osaa käyttää televisiota, puhelinta tai liettä eikä muista, että kotihoidon työntekijän käynnistä on vain puoli tuntia. Kuten Marja Jylhä artikkelissaan kirjoittaa, toisen ihmisen on oltava jatkuvasti saatavilla, vaikka hänen apuaan ei koko ajan tarvitakaan.

Hallituksen päätös kotihoidon lisäämisestä on sen tosiasian kieltämistä, että muistisairaiden tarpeisiin vastaavaa kotihoidon mallia ei ole vielä keksitty. Dementikkojen kohdalla puheet siitä, kuinka ”vanhukset haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään”, ovat tyhjää retoriikkaa. Vaikka hallitus asian miten päin hyvänsä esittää, kotihoidon painotus ei lähde vanhusten tarpeista. Se on poliitikkojen tekemä ideologinen päätös.

Ympärivuorokautisen hoidon tarpeen suurin aiheuttaja on dementia. Sitä sairastavia ei voi jättää kotihoidon varaan. Jos verovaroin rahoitettuja vanhuspalveluita ei ole saatavilla, palveluihin on varaa vain kaikkein varakkaimmilla.

Kun vanhan väestön osuus vuosi vuodelta kasvaa, väestönkehityksellisten tilastojen valossa selvää on, että hoidon tarpeen ja tarjonnan välillä on valtava epäsuhta. Siltä ei pelasta edes toinen hallitusohjelmaan kirjattu linjaus, jonka tavoite on lisätä yhteisöllisyyttä ja sukupolvien välistä yhteyttä.

Eräs tätä kirjoitusta varten taustaksi haastattelemani gerontologi kuvaa linjausta ”täysin asiantuntemattomaksi”. Miksi? Koska tutkimusten valossa vanhusten tärkeimpiä tukipylväitä ovat jo nyt läheiset, erityisesti lapset. Vanhusten kokonaishuolenpidosta suurimman osan kantavat perheet – ja niin on ollut aina. Huolimatta tarinoista, joissa läheisten hylkäämät vanhukset viruvat yksinäisyydessään, jo vuosikymmenten ajan valtaosa vanhuksista on nimennyt tärkeimmiksi auttajikseen perheenjäsenensä.

Marja Jylhä kirjoittaa: Lapset ja muut omaiset ovat jo nyt vanhojen ihmisten tärkeimpiä auttajia, tärkeämpiä kuin mikään virallinen palvelu. Hoidon saamisen vaikeutuessa keski-ikäiset ihmiset, joiden odotetaan jatkavan työelämässä entistä pidempään, joutuvat käyttämään entistä enemmän aikaa vanhempiensa palvelujen hankkimiseen ja niiden puutteen paikkaamiseen.

Sukupolvien välisen yhteyden lisäämiseen liittyy myös toinen hallitusohjelman kohta, jonka mukaan työikäisten mahdollisuuksia omaisen hoitamiseen lisätään. Hallitukselta toivoisi tarkennusta siihen, miten. Onko tarkoituksena esimerkiksi luoda vanhustenhoitovapaa täysillä eläke-eduilla? Jos kyllä, päätös on hyvä. Muuten tilanne tuskin on muuttumassa merkittävästi.

Kuten edellinen hallitus, myös nykyinen sulkee silmänsä todellisuudelta. Ulkopuolelta vanhustenhuolto saattaa näyttää systeemiltä, josta on helppo kerätä säästöjä. Sen ympärillä on myös vaivatonta pyöritellä retorisesti helposti hyväksyttävää puhetta, jonka mukaan ”paras paikka vanhukselle on kotona”.

Kohderyhmänä vanhukset ovat helppo säästökohde. He eivät ole järjestäytynyt joukko, kuten ay-liike, vaan joukko heikkoja, monisairaita, kuolemaa lähestyviä ihmisiä – ainoja, reinoja, vuokkoja ja onneja, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Myöskään heidän äänestyskäyttäytymisestään ei tarvitse kovin paljon huolta kantaa. Läheisille omaisen hoitaminen on puolestaan sekä henkisesti että fyysisesti raskasta työtä, joka imee helposti voimat. Harva läheinen jaksaa omaisensa perushoivasta huolehtimisen ohella vaatia oikeuksia, taistella resurssien puolesta tai viedä eteenpäin edes selkeitä laiminlyöntejä tai heitteillejättöjä.

Olen miettinyt viime päivinä useita kertoja ystäväni kertomaa tapausta. Hän tapasi hiljattain kotikulmillaan somalinaisen, joka kertoi työskentelevänsä vanhusten kotihoidossa. Aluksi työ oli tuntunut mielekkäältä ja hyvältä, mutta vuosien varrella kaikki muuttui. Toinen toistaan huonokuntoisempia, koteihinsa suljettuja vanhuksia nähtyään nainen havahtui ajatukseen. Se on tarkkanäköinen analyysi 2010-luvun Suomesta:

”Aluksi Suomi näytti maalta, jossa on hieno, toimiva, ihmisistä huolehtiva järjestelmä. Mutta kun täällä vähän aikaa elää ja näkee vanhustenhuollon sisältäpäin, selväksi käy, että järjestelmä on vain pintaa, jonka alla asiat ovat todella huonosti.”

*Korjaus: Marja Jylhän Talous & Yhteiskunta -lehdessä (1/2015) julkaistun artikkelin mukaan yli 85-vuotiaita oli vuonna 1980 noin 3 500. Tilastokeskuksen diagrammi osoittaa kuitenkin, että luvusta on pudonnut yksi nolla. Oikea luku on siis tekstiin korjattu 35 000.

Kommentit
  1. 1

    Tanja sanoo

    ”Ensin tehdään uudistus, sitten arvioidaan vaikutukset” on nykyisen hallituksemme linja. Vanhukset vain ehtivät kuolla koteihinsa arvioita odotellessa.

    Kiitos kiinnostavasta ja tärkeästä blogista!

    • 1.1

      Mirja sanoo

      Sitähän tämä hallitus ajaakin takaa. Vanhukset kuolee alta pois, mutta eivät siinä samalla ymmärrä, että itse vanhenevat myös. En usko että SSS miehetkään niillä suurilla rahoillaan pystyvät vanhenemistaan pysäyttämään. Joutuvat pian omien päätöstensä uhreiksi.

  2. 2

    Tintin sanoo

    Kun vanhustenhuollosta ollaan halukkaita voimakkaasti supistamaan, niin seuraavaksi olisi hyvä ottaa keskusteluun eutanasia-vaihtoehto. Useat vanhukset olisivat todennäköisesti siihen valmiita, kun vointi alkaa heikentyä. Kituminen ei ole kivaa, eikä tule yhteiskunnallekkaan niin kalliiksi. Sipilälle ja Soinille tässä pohdittavaa.

    • 2.1

      Meri Valkama sanoo

      Minustakin eutanasia pitäisi ottaa käyttöön. Mutta ei nyt kuitenkaan siksi, että julkinen valta ei ole kiinnostunut hoitamaan vanhuksiamme. Ennen kaikkea meidän pitäisi vaatia vanhuksillemme inhimillistä hoivaa, ei luovuttaa poliittisten päätösten edessä. Enemmän ja kovempaa painetta poliitikoille! Kovaa meteliä jokaisesta ihmisoikeusloukkauksesta, joka Suomessa rahan puutteen vuoksi vanhuksiin kohdistuu! Ei voi olla niin, että tämänkaltaisista päätöksistä pääsee kuin koira veräjästä.

  3. 3

    Seija Janhunen sanoo

    Tuntuu hämmästyttävältä, että me vanhukset, joiden aikana ja joiden työllä tämä maa on vaurastunut, olemme antaneet arvostuksemme romahtaa. Olemme halunneet antaa lapsillemme ja nuorillemme parempaa, mitä itse saimme ja unohdimme pitää itsestämme huolta. Olisi hyvä kertoa nuoremmille sukupolville minkälaista säästämistä ja työn tekoa elämä oli silloin kun tämä maa maksoi sotakorvauksia ja rakensi asuntoja. Ja miten lapset hoidettiin ja mistä koulunkäynnissä maksettiin jne. – Kaikkea tuollaista olen miettinyt ja ihmetellyt, miten homma lipsahti siihen, että vanhukset ovat yhteiskunnan ongelma ja taakka. Vanhuuden arvostus tipotiessään. – tuntuu mielettömälle, että vanhukset joutuvat makaamaan vaipoissaan koko päivän ja lapslla on subjektiivinen päivähoito-oikeus, vaikka vanhempi on kotona. Täytyy sanoa, että en sitä ymmärrä. – Tuttavapiirissäni on ruvettu miettimään eutanasian tarvetta, vaikka onhan tuo hoidotta jättäminenkin sitä, usein vain kovin hidasta.

    • 3.1

      Meri Valkama sanoo

      Kiitos kommentista! Minun tuntumani on, että nuoret eivät suinkaan pidä vanhuksia arvottomina kuluerinä, vaan niin tekevät ne poliittiset päättäjät, jotka eivät suostu ohjaamaan vanhustenhuoltoon riittäviä resursseja. Omassa lähipiirissäni on lukuisia nuoria ja varttuneita aikuisia, jotka ovat kauhuissaan vanhustenhuollon nykytilasta. Ainoat, joiden olen kuullut vähättelevän tilannetta, ovat ihmiset, joilla ei ole vanhustenhuollon arkeen henkilökohtaista kosketusta. Pakko todeta myös, että tänä päivänä aika monet nuoret työssä käyvät ihmiset ovat myös varsin kovilla. Emme me tietenkään sodanjälkeistä yhteiskuntaa rakenna, mutta epävarmat työmarkkinat ja rajut leikkaukset palveluihin ovat silti kova juttu. Kahden pienehkön lapsen vanhempana en toivoisi, että subjektiivista päivähoito-oikeutta ja vanhustenhuoltoa asetetaan vastakkain, koska molemmat ovat tärkeitä. Kyllä Suomessa on paljon muita kohteita, joista säästäisin ennen näitä kumpaakaan. Sitä paitsi: uuteen hallitusohjelmaan on kirjattu subjektiivisen päivähoito-oikeuden poisto. Toiko se lisäresursseja vanhustenhuoltoon? Ei. Esimerkiksi puolustusmäärärahoihin sen sijaan kyllä.

  4. 4

    Saara sanoo

    Kiitos loistavasta kirjoituksesta!

    Törmään jatkuvasti työssäni vanhuksiin, joiden hartain toive on päästä palvelutaloon – tai sitten kuolla pois. Koska kriteerit eivät täyty, ei palvelutalopaikasta ole toiveita. Kaikki kortit kannattaa siis laittaa jälkimmäisen toiveen varaan. Siihen kaiketi hallituskin tähtää.

    Mahtavaa, että joku nostaa tämän asian esille. Koska kuten kirjoitit, vanhukset eivät itse sitä tee. Valitettavaa on se, että uusi hallitus ei näytä olevan kovin kiinnostunut asiantuntijoiden näkemyksistä – saati sitten kansalaisten mielipiteistä.

    • 4.1

      Meri Valkama sanoo

      Joo, sama kokemus: kun hoito on riittävän surkeaa ja riittämätöntä, kuolemaa aletaan toivoa. Se on todella kylmäävää.

  5. 5

    Elina sanoo

    Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta. Kiitos! Ja kiitos että jaksat nostaa asioita ylös. Muutos on meidän kaikkien käsissä.

    Olisin halunnut nostaa esiin myös kunnallispolitiikan, toisin sanoen: kunnallispoliitikkojen vaikutusmahdollisuuksien tärkeyden. Hehän ensisijaisesti jakavat kunnan budjetoidut varat ja jos he eivät näe vanhustenhoidon parannuksia tärkeiksi, eivät he varojakaan tälle sektorille anna. Jos taas kokevat tärkeäksi, antavat. Rahaahan on, on vain kysymys mihin ja millä painoalueilla sitä jaetaan.

    Kunnallisessa päätöksenteossa olevat ihmiset ovat avainvastuussa tässä. (Toki valtakunnan poliitikkojen vaikutusvaltaa ja ohjausta vähättelemättä! Molemmat ovat tärkeitä).

    Kiitos ja jaksamista kaikille keksiä uusia tapoja vaikuttaa kansallisen ilmapiiriin vanhustenhoidon suhteen.

  6. 6

    Elina sanoo

    Kansakunnan tila on juuri sellainen, kuin miten heikoimpia kohdellaan. Olen sitä mieltä. Siksi en ihmettele, että on lama tai taantuma. Ihmisten kohtelussa on todellakin syvää taantumaa. Valitettavasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *