Vanhusten kotihoidon arki on yhdistelmä kiireessä annettua suihkuapua, haavanhoitoa ja saattohoitamista

Oli vuosi 2009, kun Hanna, eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa asuva nuori nainen sai kesätyöpaikan kaupungin vanhuksille tarkoitetusta kotihoitopalvelusta. Kesähoitajan tehtäviin kuului muun muassa valmistaa vanhuksille aamiaista, auttaa vessaan, antaa aamulääkkeet ja suihkuapua. Erityisesti suihkussa käyminen pelotti monia vanhoja ihmisiä. Siellä heille tapahtui usein onnettomuuksia.

Työ oli nuorelle hoitotyöstä kiinnostuneelle Hannalle onnenpotku: Tehtävää oli paljon, mutta vanhusten kanssa oleminen tuntui hyvältä ja hyödylliseltä. Lähes kaikki kotihoidon asiakkaina olleet ihmiset olivat hyväkuntoisia ja lähinnä kaipasivat tukea arjessaan. Hanna koki, että hänestä oli vanhuksille apua, että kotihoidon avulla heidän elämänsä helpottui.

Tunne oli niin palkitseva, että Hanna hakeutui kotihoitoon töihin myös seuraavana kesänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Lopulta hän teki sijaisvuoroja myös viikonloppuisin ja lähes kaikkina koulun loma-aikoina.

Mutta vuosien varrella työ muuttui. Potilaat lisääntyivät, minkä lisäksi vanhukset olivat aiempaa huonokuntoisempia. Loppuvuonna 2014 Hanna havahtui ajatukseen, että itse asiassa vanhusten kotihoidossa harva asia oli enää ennallaan. Kun työ oli aiemmin palkinnut tekijänsä, tunsi Hanna nyt jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Enää hoitajilla ei ollut aikaa edes vanhusten kaikista merkittävimmistä tarpeista huolehtimiseen.

Ajatuksesta tuli Hannalle huono olo: riski siihen, että jollekin vanhuksista sattuisi jotakin hänen työvuorollaan, oli joka päivä suuri.

Syksyllä 2014 Hannalle kuuluvalla kotihoitoalueella asiakkaana ollut Aino, iäkäs ja huonokuntoinen vanhus, sairastui. Kuume nousi korkeaksi, yleiskunto romahti, ja pian Aino joutui sairaalaan. Koska hän oli maannut viime kuukausina paljon, pakaroihin ja alaraajoihin oli syntynyt pieniä makuuhaavoja. Sairaalassa haavat pahenivat ja kunto huononi. Kotihoidon työntekijät olivat vakuuttuneita, että kotiin Aino ei enää palaisi.

Mutta niin silti tapahtui.

Joulun tienoilla Aino kotiutettiin. Ennen hänen luokseen menemistä Hanna luki potilastietojärjestelmästä kuntoarvion. Sen mukaan Aino pystyi asumaan kotonaan ja ottamaan askelia. Arvion mukaan hän pystyi myös istumaan paikallaan vaikka puoli päivää.

Se ei ollut totta.

Kun Hanna ensimmäisen kerran Ainon kotiutumisen jälkeen tapasi potilaansa, hän tajusi, etteivät Ainon jalat kantaneet lähes lainkaan – vanhusta oli kannettava. Kookkaan, liikuntakyvyttömän naisen hoito olisi vaatinut aivan toisenlaiset resurssit kuin hänen hoitoonsa oli osoitettu.

Muutenkin Aino oli huonossa kunnossa: Aiemmin pienet makuuhaavat olivat muuttuneet valtaviksi, kovaa kipua pakaroihin ja alaraajoihin aiheuttaviksi avohaavoiksi. Niiden paranemista ei helpottanut se, että Aino joutui käyttämään vaippoja ja istumaan ne päällään päivittäin useita tunteja. Koska hän sai vielä syötyä itsenäisesti, hoitajille ei ollut varattu aikaa jäädä hänen luokseen ruokailun ajaksi. Ruoka nostettiin Ainon eteen, ja sitten hoitajan oli mentävä. Usein Aino löydettiin ruokapöydän ääreltä vaippa täynnä ulostetta.

Kun haavat muhivat eritteessä, kivut pahenivat. Päivä päivältä tilanne paheni. Hannan mukaan yhtä huonokuntoisia tapauksia, joiden hoitoon ei ollut riittävää aikaa, oli lukuisia.

Millä sanalla kotihoidon arkea sisältäpäin nähnyt työntekijä kuvailisi työssään tapahtunutta muutosta? Nopea. Muutos oli nopea – ja se johtuu säästöistä. Vain muutaman vuoden sisällä vanhustenhuollon resursseista on kadonnut valtava siivu. Sen seuraukset ovat rumat.

”Jos minulle olisi vuonna 2009 sanottu, että viiden vuoden kuluttua teen samassa työtehtävässäni saattohoitoa, en olisi uskonut”, Hanna sanoo. Niin kuitenkin tapahtui.

Ainon tila huononi nopeasti, ja pian selvää oli, että hän ei kauan eläisi. Vanhuksen toive oli saada nukkua pois omassa kodissaan. Kotihoito tilasi paikalle lääkärin. Häntä tarvittiin kahdesta syystä: kirjoittamaan Ainolle elvytyskieltopäätös ja laittamaan tippa, jotta Aino saisi tarvitsemansa kipulääkkeet (nieleminen ei enää onnistunut).

Lääkärin saapumisessa kesti kaksi viikkoa. Se tarkoitti, että jos Aino olisi tuona aikana saanut sairauskohtauksen, Hannan ja hänen työtovereidensa velvollisuus olisi ollut elvyttää häntä. Se tarkoitti myös, että kovissa kivuissa kuolemaa tehnyt vanhus ei saanut tarvitsemiaan lääkkeitä.

Hannan mukaan lääkärin aikatauluongelmat johtuivat liian suurista potilasmääristä. Saman ongelman edessä olivat myös kotihoidon muut työntekijät: muiden vanhusten lisäksi heidän oli hoidettava nyt myös kuolevaa potilasta. Hannasta se tuntui kamalalta, sillä kiire oli koko ajan kova.

”Kuolevaa ihmistä pitäisi voida hoitaa rauhassa, olemalla läsnä ja empaattinen, pitämällä kädestä ja silittämällä. Pitäisi olla aikaa kuunnella, kun ihminen muistelee, mitä on elämässään tehnyt ja mitä olisi pitänyt. Kiirettä ei saisi näyttää. Silti meillä oli kiire koko ajan.”

Aino menehtyi lopulta kevään korvalla.

* * *

Tämä blogi sai alkunsa kesäkuun Imagessa julkaistusta artikkelistani Yksin kotona. Juttu käsittelee suomalaista vanhustenhuoltoa ja vastaa kysymykseen, miksi useiden vanhusten asiat ovat yhä huonommin ja huonommin – vuonna 2013 säädetystä vanhuspalvelulaista huolimatta. Samalla artikkeli on tarina vakavasti muistisairaasta isoäidistäni, jolle tapahtui onnettomuus. En todennäköisesti syyllisty kovin merkittävään juonispoilaukseen kertoessani, että suurimpien ongelmien syynä ovat vanhustenhuoltoon viime vuosina kohdennetut säästöt.

Miksi omistaa blogi aiheelle, josta lehti on juuri julkaissut laajan artikkelin? Koska pitkästä jutusta huolimatta aiheesta on kertomatta paljon – esimerkiksi Ainon ja Hannan tarina, sekä se, millä kriteereillä ja käytännöillä vaikkapa vakavasti muistisairailta ihmisiltä evätään oikeus ympärivuorokautiseen hoitoon.

Pureudun blogissani esimerkiksi vanhuspalvelulakiin ja siihen, mitä kovasti kohkatulla lailla lopulta säädettiinkään. Seuraan uuden hallituksen vanhuspalveluihin kohdistamia päätöksiä ja kerron, mitä ne konkreettisesti tarkoittavat. Sukellan muistisairaan vanhuksen arkeen ja kerron, mitä tapahtuu, kun läheiset yrittävät saada selvästi aliravitun, 36-kiloiseksi kotonaan laihtuneen vanhuksen ympärivuorokautiseen hoitoon. Kerron myös, miten vanhimman väestönosan hoitaminen on järjestetty muissa Pohjoismaissa, Euroopassa sekä ikärakenteeltaan Suomea muistuttavassa Japanissa.

Tätä blogia ohjaa yksi ajatus ennen muita: vakavimmat vanhustenhuollon ongelmat johtavat ihmisoikeusloukkauksiin. Ne ovat mahdollisia, koska yhteiskuntamme rakenteet ja lainsäädäntö ne sallivat.

Meillä journalisteilla on velvollisuus pitää siitä meteliä.

Hannan ja Ainon nimet on muutettu.