Älä usko vanhusta, joka sanoo haluavansa asua kotonaan

On perjantaiaamupäivä, kun soitan isoäidille ja kysyn: ”Muistatko, että tänään on se päivä, kun lähdet kuntoutusjaksolle?” Ei hän muista. ”En lähde”, isoäiti vastaa ykskantaan, ”haluan olla kotona. Täällä on paras olla.”

Vaikka 77-vuotiaalla isoäidilläni on useita vakavia perussairauksia ja pitkälle edennyt muistisairaus, hän asuu yksin kotonaan. Me läheiset olemme yrittäneet saada häntä ympärivuorokautiseen hoitoon jo pitkään, mutta tuloksetta. Paikkoja ei ole, mutta sitä ei sanota ääneen. Siksi kotihoidon virallinen kanta on, että isoäiti on edelleen siinä kunnossa, että pärjää kotona. Pienenä helpotuksena tilanteeseen isoäidille myönnetään silloin tällöin, kuten nyt, viikon kuntoutusjaksoja vanhusten palvelukeskuksiin. Niissä hän pääsee lepäämään täyshoidossa. Alzheimerin vuoksi muistikuvat jaksoista ovat kuitenkin jälkikäteen olemattomia tai puolittaisia. Siksi isoäiti heittäytyy vastustamaan lähtemistä.

Meille läheisille vastustus on tuttua. Mitä pidemmälle isoäidin muistisairaus on edennyt, sitä enemmän hänen käytöksensä on ruvennut muistuttamaan neljävuotiaan uhmaa. En syö. En ota lääkettä. En varmasti lähde minnekään. Haluan olla vain kotona.

Pitkään ajattelin, että isoäidillä on oikeus mielensä muuttamiseen – vaikka oman etunsa vastaisesti. Niin ajattelen nytkin. Päätämme puhelimessa äitini kanssa, että jos isoäiti kieltäytyy lähtemästä, häntä ei pakoteta. Päättäköön itse.

Vielä en tiedä, että vain viikon kuluttua olen aivan eri mieltä.

Ajan isoäidin luo iltapäivällä. Olen varautunut käyttämään kaikki maanittelukeinoni saadakseni hänet lähtemään, mutta perille päästyäni isoäiti istuukin täysissä pukeissa vuoteellaan. Sängylle hän on kasannut tavaroita, jotka hän haluaa ottaa mukaansa palvelukeskukseen. Puhelinkeskustelustamme on pari tuntia, ja nyt hän tuntuu muistavan vain, että on sopinut lähdöstä – ei, että vastustaa sitä. Pääsemme liikkeelle yllättävän myönteisissä merkeissä.

Perillä palvelukeskuksessa epäilys iskee isoäidin sijaan minuun. Olen nähnyt useita palvelukeskuksia sisältä, ja tämänkertainen on kolkoimmasta päästä, entinen sairaala äärimmäisen askeettiseksi lyhytjakso-osastoksi muutettuna. Täälläkö masennuksesta ja yksinäisyydestä kärsivän isoäidin on tarkoitus piristyä, voimaantua ja alkaa voida paremmin?

Kolkon sairaalamiljöön ohella epäilyksiäni kasvattaa meidät vastaanottava hoitaja. Kun saavumme osastolle, hoitaja esittelee itsensä minulle, mutta ei isoäidille (yllättävän yleistä, ja tylyä potilasta kohtaan). Hän johdattaa meidät isoäidin huoneeseen. Sen ovella pala nousee kurkkuuni. Huone on suuri ja valoisa, mutta kalustus – vankilassakin on kodikkaampaa (minkä tiedän, koska olen käynyt niissäkin). Rautaputkinen sairaalasänky, sairaalalakanat, paljas harmaa muovimattolattia. Pieni rautaputkinen yöpöytä, kaakeloitu seinä, teipillä seinään kiinnitetty repaleinen juliste. Onneksi isoäiti ei näytä välittävän. Hän istahtaa vuoteen reunalle ja katsahtaa ulos ikkunasta. Sen takana kasvaa suuria, vasta lehteen puhjenneita koivuja, juuri sellaisia joita isoäiti rakastaa.

Puran isoäidin vaatteet kaappiin samalla, kun hoitaja aloittaa haastattelunsa. Minkälaisia tavoitteita rouvalla on tälle tulevalle viikolle, hoitaja kysyy. Isoäiti on sanaton ja katsahtaa minuun. ”Mitä mieltä sinä Meri olet?” hän kysyy. Minä olen sitä mieltä, että jos kysymykseen todella haluaa vastauksen, asia pitäisi esittää vakavasti muistisairaalle ihmiselle aivan toisella tavalla. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että me läheiset toivomme isoäidin saavan syötyä viikon aikana mahdollisimman hyvin. Viimeksi punnittaessa isoäiti on painanut 36 kiloa, mikä on vaarallisen vähän ja jo itsessään syy, miksi isoäidin ei pitäisi enää asua yksin kotona. Hoitaja kohottaa kulmiaan ja nyökkää. Hän on samaa mieltä, paino on saatava nousemaan.

Entä minkälaiset ovat wc-toimintosi, hoitaja tiedustelee. Taaskaan isoäiti ei ymmärrä kysymystä, joten hoitaja toistaa sen, hieman eri muodossa: Ehditkö ajoissa vessaan vai lirahteleeko pöksyyn? Puren hammasta vieressä. Tämän voisi hoitaa niin paljon tyylikkäämmin. Muistamattomuus ja avuttomaksi muuttuminen ovat jo itsessään nöyryyttäviä kokemuksia ihmiselle, miksi vanhuksen on mahdotonta antaa säilyttää edes loput arvokkuudestaan? Olen varma, että nyt isoäitikin kiukustuu, mutta ei, hän vastaa rauhallisesti ehtivänsä aivan hyvin vessaan. Se on useimmiten ihan totta.

Seuraa liuta kysymyksiä, jotka isoäiti ymmärtää (katseletko yleensä televisiota tai kuunteletko radiota, mitä harrastat, käytkö itse kaupassa), kunnes puhe kääntyy isoäidin kotiin. Kerron, että sen oveen on pari kuukautta sitten asennettu hälytyslaite. Joka kerta isoäidin avatessa kotiovensa laite pärähtää huutamaan ja huhuilee, mihin isoäiti on menossa. Hälytin oli kotihoidon ratkaisu siihen, että isoäiti eksyi kotitalonsa käytäville ja lähikaduille. Koska kotihoito ei muuten pysty takaamaan isoäidin turvallisuutta, se on tehnyt kodista vankilan, josta poistuminen on hälytyksen uhalla kielletty.

Onko rouvalla siis ilmennyt tällaista karkailua, hoitaja kysyy. Saan jälleen tehdä töitä pysyäkseni rauhallisena. Vastaan, että en itse puhuisi karkailusta. Kyse on isoäidin kodista, josta hän on tottunut käymään ulkona silloin kun haluaa. Muistisairaus muuttaa luontaisen ulkona käymisen tarpeen karkailuksi niiden näkökulmasta, jotka eivät pysty huolehtimaan vanhuksen turvallisuudesta.

Kun hoitaja vielä haastattelun lopuksi tiedustelee isoäidiltä, onko tämän puolesta ookoo, että hänestä osastolla mahdollisesti otettuja valokuvia käytetään internetissä tai osaston esitteissä (isoäiti ei ole koskaan käyttänyt internetiä, jos ylipäänsä tietää, mikä se on), pidättelen kiukun kyyneliä. Jos isoäiti itse kokisi kysymykset tökeröiksi tai epäasiallisiksi, pakkaisin hänen tavaransa takaisin laukkuun ja veisin hänet kotiinsa. Siitä huolimatta, että isoäidillä ei ole pitkään aikaan ollut hyvä olla kotonaan, olen vain puolen tunnin palvelukeskuskokemuksen jälkeen valmis vetämään johtopäätöksen: parempi kotona kuin täällä.

Mutta isoäiti hymyilee, hän haluaa jäädä.

Odotan koko viikonlopun soittoa, jossa isoäiti kertoo saaneensa tarpeekseen ja haluavansa kotiin. Sellaista ei tule. Itse asiassa soittoa ei tule ollenkaan. Tiistaina uskaltaudun soittamaan itse hänelle. Kuulostelen varovaisesti, millaista palvelukeskuksessa on ollut. Vastaus on minulle yllätys: ”Täällä ei ole lainkaan hassumpaa. Ihmiset ovat kivoja, ruoka hyvää ja maisemat kauniita. Ja kaikkialla on puhdasta. Ei sitten mitään ruikuttamista!”

Olen hetken kuin puulla päähän lyöty. Pikku hiljaa tajuan: Joka kerta, kun isoäiti on sanonut haluavansa pysyä kotona, äänessä on ollut pelko tuntematonta kohtaan. Se ei ole ihme, sillä ”laitoksia” on monenlaisia, kokemukset kirjavia eikä vanhuksella koskaan ole tietoa siitä, mihin seuraavaksi päätyy. Minun näkökulmastani tämänkertainen palvelukeskus on ankeuden ja epäonnistuneen kohtaamisen kulminoituma, mutta isoäiti on saanut sieltä juuri sen, mitä on tarvinnutkin – maittavan ruoan, ruokailuseuraa, puhtaan huoneen ja riittävästi omaa rauhaa. Minun on melkein vaikea uskoa sitä todeksi, mutta isoäiti kuulostaa tyytyväisemmältä kuin aikoihin.

Puhelu saa pohtimaan myös vanhustenhuollon säästöistä vastaavien poliitikkojen hokemaa mantraa. Sen mukaan ”vanhukset haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään”. Haluavatko todella? Silloinkin, kun koti ei enää pysty tarjoamaan turvaa? Vai sanovatko useimmat vanhukset pitävänsä kotia parhaana paikkana samasta syystä kuin minun isoäitini, koska koti on (turvattomuudesta huolimatta) tuttu, kun taas muut vaihtoehdot tuntemattomia ja siksi pelottavia?

On seuraavan viikon perjantai, kun äitini hakee isoäidin palvelukeskuksesta takaisin kotiinsa. Sen sijaan, että isoäiti palaisi kotiinsa riemusta kiljuen, hänellä on yksi huoli ennen muita: onko hänellä enää edellytyksiä pärjätä yksin kotonaan?

Kommentit
  1. 1

    eeva hurskainen sanoo

    Niin totta! Juuri muutos on pelottavaa. Järkyttävää, että kunnat pitävät sitä tekosyynä jättää vanhukset heitteille kotiinsa. Itse muutin toukokuun alussa senioritaloon. Täytän pian 75 v, olen vielä hyväkuntoinen, tosin monisairas, mutta en tietääkseni vielä muistisairas. Kun pakkasin sukulaisten avulla tavaroitani, mietin moneen kertaan, että tämä on viimeinen hetki muuttaa, pian tulisi aika, jolloin sanoisin, etten lähde kotoa mihinkään — muutos sinänsä ahdistaa jo nyt. Mutta nyt kun katson kaunista pikkukotiani, menen käytäviä pitkin ruokasaliin edulliselle lounaalle, toisten seuraan, tai hipsuttelen alakerran kuntosaliin, ajattelen kiitollisena, että en muuttaisi täältä enää minnekään. Siis ajoissa liikkeelle!

    • 1.1

      Meri Valkama sanoo

      Olipa ihana lukea sinun tarinasi, Eeva, kiitos kun jaoit sen. Yritän usein asettautua isoäidin asemaan ja miettiä, miltä minusta tuntuisi tehdä päätös kotoa pois muuttamisesta. Ymmärrän, että pelottavalta, ja hirvittävän lopulliselta. Läheisenä toivoisin, että isoäiti luottaisi meihin perheenjäseniinsä niin paljon, että uskoisi, kun sanomme, ettemme koskaan tekisi sellaisia ratkaisuja, jotka huonontavat hänen tilannettaan – päinvastoin. Mutta ymmärrän myös, että kun ympäröivä maailma muuttuu sairauden myötä hahmottamattomaksi, sitä takertuu siihen ainoaan tuttuun, mitä jäljellä enää on, kotiin. Olet taatusti tehnyt viisaan päätöksen, kun olet muuttanut silloin, kun vielä olet hyväkuntoinen. Voi kun vastaava olisi mahdollista kaikille muillekin vanhuksille. Kaikkea hyvää sinulle!

  2. 2

    Eila Järveläinen sanoo

    Aika kriittinen olet, tyttären tytär, Meri Valkama. En itse varmaan osaisi asettaa kysymyksiäni viisaammin, jos olisin vastaanottaja. Blogissasi on paljon hyviä havaintoja, kiitos niistä!

    Eevalle kiitos kommentista! Me emme uskalla muuttaa helpompaan paikkaan, vaikka ei Oiva tätäkään kodikseen aina tunnista, ihmettelee välillä, miksi täällä on samoja tauluja kuin meillä. Hänellä on jatkuvasti tarve lähteä kotiin Loimaalle. Hankalin asia on portaat toiseen kerrokseen. Kiva kun olet löytänyt hyvän ratkaisun. Eila

    • 2.1

      Meri Valkama sanoo

      Kiitos palautteestasi, Eila. Minun on selvästi vaikea kytkeä toimittaja-asennetta pois päältä yksityiselämässä… Toivottavasti siitä on hyötyä sekä läheisille että blogin lukijoille.

      Toivottavasti löydätte hyvän ja teille molemmille turvallisen asumisratkaisun. Vaikeita kysymyksiä tietenkin, etenkin, kun on mietittävä kahden ihmisen tarpeet. Mukavaa kevättä!

  3. 4

    Tarja sanoo

    Olisi hienoa jos näitä paikkoja voisi jotenkin sisustaa talkoovoimin. Seinille vaikka päiväkodin lasten tekemiä taideteoksia, ja vanhoja mutta kodittaita sisustustyynyjä ja päiväpeitteitä joita monella on varmasti ylimääräisiä kertynyt.

  4. 5

    Paul Hämäläinen sanoo

    Kiitos aivan loistavasta kirjoituksesta! Kolahti vähän liiankin syvälle… Puit vaan sanoiksi kaiken sen, mitä olemme tunteneet ja mettineet ja ihmetelleet. Totuttelua uuteen elämään.

  5. 6

    Vera sanoo

    kuulostaa tutulta, työskentelen itse samanlaisella osastolla (väitämpä vielä kuva perusteella että juuri tuolla samalla mistä kirjoitit). Arki ei ole niin yksiselitteistä – on täysin resursseista kiinni miten osastoa voi muuttaa. Kesää varten haimme rahaa osaston parvekekukkiin – hakemuksessa mainittiin kukat ja multa – mitään muuta et saa mukanasi kaupasta kantaa. Et edes lapiota tai istutuslaatikkoa, vaikka raha siihen riittäisikin. Talo on vanha kuin mikä – se rapistuu päivä päivältä. Milloin menee vessan pönttö rikki, milloin käsisuihku ei pysykkään enää seinässä. Remonttiin on kaksi tuskallisen pitkää vuotta. Minua hoitajana säälittää niin kamalasti ohjata uusia asiakkaita huoneisiin, näen ilmeistä että eihän tämä ole todellista. Jos osasto on yhdistetty, toisella puolella pitkäaikaisasiakkaita ja toisella lyhytaikaisasikkaita, niin pitkäpuolen kodinomaisuuteen ja sänkyjen kuntoon panostetaan, tietenkin. Laitoshuollossa asuminen on paljon kodikkaampaa ja virikkeellisempää. Henkilökohtaisesti teen kaikkeni sen eteen, että uusi asiakas saa jakson aikana olla mahdollisimman kotoisissa tunnelmissa, ei vain lätkitä annosta eteen ilman mielipidettä tai lykätä pyörätuolilla suihkuun, kun nyt on suihkupäivä. Haluan olla se maailman paras hoitaja, enhän ole ollut sitä kuin vasta toista kesää. Haluan tehdä jaksosta edes siedettävän, toivon et kaikki kuntoutusjaksojen piirissä olevat asiakkaat ja heidän omaiset myös huomaisivat mitä me teemme. Me emme halua että asiakkaat joutuvat asumaan tylsissä ankeissa huoneissa, mutta tämä on nyt se piste, mihin velat ovat meidät ajaneet. Kuraa otan hoidosta vastaan tiettyyn pisteeseen asti enkä aina onnistu työssäni, mutta ymmärrän miten arvokasta työtä teen.
    Tämä viesti ei ole tarkoituksena haukkua mielipidettäsi tai vähätellä kertomustasi, kerron vain miten asiat ovat.

  6. 7

    Eriksson sanoo

    Meri – Koska verovaroja ei kohdisteta vanhustenhuoltoon, niin mitä laki sanoo vapaaehtoisista lahjoituksista valtion pyörittämiin laitoksille/osastoille? Nimittäin nykyään netti mahdollistaa ties millaisten keräyksien järjestämistä. Näin ne jotka kokevat, että haluaisivat suoraan suorittaa ”vapaaehtoisen veronmaksun” pystyisi tukemaan haluamansa kohdetta (kuten esim. uusi lastensairaala).

    https://www.gofundme.com/

    http://www.city.fi/yhteiskunta/kohta+voi+kerata+rahaa+ilman+lupaa/8341

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *