Vanhusten hoitaminen ei huvita hallitusta

”Tällä hetkellä sitä, mikä tilanne todellisuudessa on, ei tiedä kukaan.”

Näin totesi pari kuukautta sitten tekemässäni haastattelussa geriatri Laura Viikari. Oli huhtikuinen tiistai, eduskuntavaalit oli käyty kaksi päivää aiemmin, ja olin juuri kysynyt Viikarilta, millaisia odotuksia ja toiveita hänellä on vanhuspalveluiden suhteen tulevalle hallitukselle.

”Toivon, että seuraava hallitus velvoittaisi kunnat selvittämään, kuinka moni vanhuksistamme todella olisi ympärivuorokautisen hoidon tarpeessa”, Viikari sanoi, sillä tosiaan: sitä, mikä tilanne todellisuudessa on, ei tiedä kukaan.

Onko Juha Sipilän johtama, keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen muodostama hallitus vastaamassa Viikarin toiveeseen?

Näyttää siltä, että päin vastoin.

Varmistetaan vanhuspalvelulain toteutuminen kotihoitoa lisäten. Kehitetään eri asumismuotoja. Omaishoitajien jaksamista tuetaan. Lisätään yhteisöllisyyttä ja sukupolvien välistä yhteyttä.

Varmistetaan. Kehitetään. Tuetaan. Lisätään. Hallitusohjelman vanhuspalveluja käsittelevän osuuden verbejä ei ole valittu vahingossa. Niiden tarkoitus on luoda turvallinen kuva – homma hanskassa, kaikki kulkee kohti parempaa. Mutta mitä konkreettisesti tarkoittaa esimerkiksi ”vanhuspalvelulain toteutumisen varmistaminen kotihoitoa lisäten”?

Tampereen yliopiston gerontologian professori Marja Jylhä kirjoittaa Talous & Yhteiskunta -lehdessä (1/2015) vanhuuden pitenemisestä:

Vaikka eliniän nousu on jatkunut melkein yhtäjaksoisesti yli 200 vuotta, vanhuusiän piteneminen ja todella pitkäikäisten ihmisten määrän kasvu on kestänyt vasta muutaman vuosikymmenen. Yli 85-vuotiaita ihmisiä oli Suomessa 30 vuotta sitten noin 35 000*, nyt heitä on 135 000 ja vuonna 2040 noin 360 000. Sata vuotta täyttäneitä oli 1980-luvun alussa vajaa sata, nyt heitä on 700.

Tämänkaltainen väestönkehitys on maailmassa ennennäkemätöntä. Siksi ensiarvoisen tärkeää olisi totuudenmukaisiin tilastoihin pohjautuen kartoittaa, millaisia ikääntyvän väestön palveluntarpeet ovat. Niin ei ole Suomessa tehty – eikä uuden hallitusohjelman mukaan tulla tekemäänkään. Sen sijaan palveluja leikataan samaan aikaan, kun niiden tarve kasvaa räjähdysmäisesti.

Edellisen hallituskauden poliittiset päätökset tähtäsivät ympärivuorokautisten hoitopaikkojen rajuun karsimiseen. Rakennepoliittisessa ohjelmassa laitosasumisesta on päätetty säästää 300 miljoonaa euroa vuoteen 2017 mennessä. Päätöksen seurauksena lukuisia laitoshoidossa olleita vanhuksia palautettiin koteihinsa. Vakavasti monisairaiden, kotona pärjäämättömien vanhusten hoito kaatuu päivittäin kotihoidolle, mutta myös omaisten niskaan. Käsillä on inhimillinen katastrofi, jonka suuruutta voimme olennaisten väestötietojen puuttuessa vain arvailla.

Miksi kotihoidon lisääminen ei helpota, vaan pikemminkin huonontaa tilannetta? Siksi, että vakavasti muistisairaiden osuus lisääntyy koko ajan. Kotihoidolla ei ole mahdollisuutta vastata heidän tarpeisiinsa. Tällä hetkellä noin neljä kymmenestä yli 90-vuotiaasta sairastaa muistisairautta, yleisimpänä Alzheimerin tautia. Se vahingoittaa muistin lisäksi sekä psyykkistä että fyysistä toimintakykyä. Sairauden edetessä ihminen ei tunnista kotiaan. Hän ei erota vuorokaudenaikoja, ei osaa käyttää televisiota, puhelinta tai liettä eikä muista, että kotihoidon työntekijän käynnistä on vain puoli tuntia. Kuten Marja Jylhä artikkelissaan kirjoittaa, toisen ihmisen on oltava jatkuvasti saatavilla, vaikka hänen apuaan ei koko ajan tarvitakaan.

Hallituksen päätös kotihoidon lisäämisestä on sen tosiasian kieltämistä, että muistisairaiden tarpeisiin vastaavaa kotihoidon mallia ei ole vielä keksitty. Dementikkojen kohdalla puheet siitä, kuinka ”vanhukset haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään”, ovat tyhjää retoriikkaa. Vaikka hallitus asian miten päin hyvänsä esittää, kotihoidon painotus ei lähde vanhusten tarpeista. Se on poliitikkojen tekemä ideologinen päätös.

Ympärivuorokautisen hoidon tarpeen suurin aiheuttaja on dementia. Sitä sairastavia ei voi jättää kotihoidon varaan. Jos verovaroin rahoitettuja vanhuspalveluita ei ole saatavilla, palveluihin on varaa vain kaikkein varakkaimmilla.

Kun vanhan väestön osuus vuosi vuodelta kasvaa, väestönkehityksellisten tilastojen valossa selvää on, että hoidon tarpeen ja tarjonnan välillä on valtava epäsuhta. Siltä ei pelasta edes toinen hallitusohjelmaan kirjattu linjaus, jonka tavoite on lisätä yhteisöllisyyttä ja sukupolvien välistä yhteyttä.

Eräs tätä kirjoitusta varten taustaksi haastattelemani gerontologi kuvaa linjausta ”täysin asiantuntemattomaksi”. Miksi? Koska tutkimusten valossa vanhusten tärkeimpiä tukipylväitä ovat jo nyt läheiset, erityisesti lapset. Vanhusten kokonaishuolenpidosta suurimman osan kantavat perheet – ja niin on ollut aina. Huolimatta tarinoista, joissa läheisten hylkäämät vanhukset viruvat yksinäisyydessään, jo vuosikymmenten ajan valtaosa vanhuksista on nimennyt tärkeimmiksi auttajikseen perheenjäsenensä.

Marja Jylhä kirjoittaa: Lapset ja muut omaiset ovat jo nyt vanhojen ihmisten tärkeimpiä auttajia, tärkeämpiä kuin mikään virallinen palvelu. Hoidon saamisen vaikeutuessa keski-ikäiset ihmiset, joiden odotetaan jatkavan työelämässä entistä pidempään, joutuvat käyttämään entistä enemmän aikaa vanhempiensa palvelujen hankkimiseen ja niiden puutteen paikkaamiseen.

Sukupolvien välisen yhteyden lisäämiseen liittyy myös toinen hallitusohjelman kohta, jonka mukaan työikäisten mahdollisuuksia omaisen hoitamiseen lisätään. Hallitukselta toivoisi tarkennusta siihen, miten. Onko tarkoituksena esimerkiksi luoda vanhustenhoitovapaa täysillä eläke-eduilla? Jos kyllä, päätös on hyvä. Muuten tilanne tuskin on muuttumassa merkittävästi.

Kuten edellinen hallitus, myös nykyinen sulkee silmänsä todellisuudelta. Ulkopuolelta vanhustenhuolto saattaa näyttää systeemiltä, josta on helppo kerätä säästöjä. Sen ympärillä on myös vaivatonta pyöritellä retorisesti helposti hyväksyttävää puhetta, jonka mukaan ”paras paikka vanhukselle on kotona”.

Kohderyhmänä vanhukset ovat helppo säästökohde. He eivät ole järjestäytynyt joukko, kuten ay-liike, vaan joukko heikkoja, monisairaita, kuolemaa lähestyviä ihmisiä – ainoja, reinoja, vuokkoja ja onneja, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Myöskään heidän äänestyskäyttäytymisestään ei tarvitse kovin paljon huolta kantaa. Läheisille omaisen hoitaminen on puolestaan sekä henkisesti että fyysisesti raskasta työtä, joka imee helposti voimat. Harva läheinen jaksaa omaisensa perushoivasta huolehtimisen ohella vaatia oikeuksia, taistella resurssien puolesta tai viedä eteenpäin edes selkeitä laiminlyöntejä tai heitteillejättöjä.

Olen miettinyt viime päivinä useita kertoja ystäväni kertomaa tapausta. Hän tapasi hiljattain kotikulmillaan somalinaisen, joka kertoi työskentelevänsä vanhusten kotihoidossa. Aluksi työ oli tuntunut mielekkäältä ja hyvältä, mutta vuosien varrella kaikki muuttui. Toinen toistaan huonokuntoisempia, koteihinsa suljettuja vanhuksia nähtyään nainen havahtui ajatukseen. Se on tarkkanäköinen analyysi 2010-luvun Suomesta:

”Aluksi Suomi näytti maalta, jossa on hieno, toimiva, ihmisistä huolehtiva järjestelmä. Mutta kun täällä vähän aikaa elää ja näkee vanhustenhuollon sisältäpäin, selväksi käy, että järjestelmä on vain pintaa, jonka alla asiat ovat todella huonosti.”

*Korjaus: Marja Jylhän Talous & Yhteiskunta -lehdessä (1/2015) julkaistun artikkelin mukaan yli 85-vuotiaita oli vuonna 1980 noin 3 500. Tilastokeskuksen diagrammi osoittaa kuitenkin, että luvusta on pudonnut yksi nolla. Oikea luku on siis tekstiin korjattu 35 000.