Älä usko vanhusta, joka sanoo haluavansa asua kotonaan

On perjantaiaamupäivä, kun soitan isoäidille ja kysyn: ”Muistatko, että tänään on se päivä, kun lähdet kuntoutusjaksolle?” Ei hän muista. ”En lähde”, isoäiti vastaa ykskantaan, ”haluan olla kotona. Täällä on paras olla.”

Vaikka 77-vuotiaalla isoäidilläni on useita vakavia perussairauksia ja pitkälle edennyt muistisairaus, hän asuu yksin kotonaan. Me läheiset olemme yrittäneet saada häntä ympärivuorokautiseen hoitoon jo pitkään, mutta tuloksetta. Paikkoja ei ole, mutta sitä ei sanota ääneen. Siksi kotihoidon virallinen kanta on, että isoäiti on edelleen siinä kunnossa, että pärjää kotona. Pienenä helpotuksena tilanteeseen isoäidille myönnetään silloin tällöin, kuten nyt, viikon kuntoutusjaksoja vanhusten palvelukeskuksiin. Niissä hän pääsee lepäämään täyshoidossa. Alzheimerin vuoksi muistikuvat jaksoista ovat kuitenkin jälkikäteen olemattomia tai puolittaisia. Siksi isoäiti heittäytyy vastustamaan lähtemistä.

Meille läheisille vastustus on tuttua. Mitä pidemmälle isoäidin muistisairaus on edennyt, sitä enemmän hänen käytöksensä on ruvennut muistuttamaan neljävuotiaan uhmaa. En syö. En ota lääkettä. En varmasti lähde minnekään. Haluan olla vain kotona.

Pitkään ajattelin, että isoäidillä on oikeus mielensä muuttamiseen – vaikka oman etunsa vastaisesti. Niin ajattelen nytkin. Päätämme puhelimessa äitini kanssa, että jos isoäiti kieltäytyy lähtemästä, häntä ei pakoteta. Päättäköön itse.

Vielä en tiedä, että vain viikon kuluttua olen aivan eri mieltä.

Ajan isoäidin luo iltapäivällä. Olen varautunut käyttämään kaikki maanittelukeinoni saadakseni hänet lähtemään, mutta perille päästyäni isoäiti istuukin täysissä pukeissa vuoteellaan. Sängylle hän on kasannut tavaroita, jotka hän haluaa ottaa mukaansa palvelukeskukseen. Puhelinkeskustelustamme on pari tuntia, ja nyt hän tuntuu muistavan vain, että on sopinut lähdöstä – ei, että vastustaa sitä. Pääsemme liikkeelle yllättävän myönteisissä merkeissä.

Perillä palvelukeskuksessa epäilys iskee isoäidin sijaan minuun. Olen nähnyt useita palvelukeskuksia sisältä, ja tämänkertainen on kolkoimmasta päästä, entinen sairaala äärimmäisen askeettiseksi lyhytjakso-osastoksi muutettuna. Täälläkö masennuksesta ja yksinäisyydestä kärsivän isoäidin on tarkoitus piristyä, voimaantua ja alkaa voida paremmin?

Kolkon sairaalamiljöön ohella epäilyksiäni kasvattaa meidät vastaanottava hoitaja. Kun saavumme osastolle, hoitaja esittelee itsensä minulle, mutta ei isoäidille (yllättävän yleistä, ja tylyä potilasta kohtaan). Hän johdattaa meidät isoäidin huoneeseen. Sen ovella pala nousee kurkkuuni. Huone on suuri ja valoisa, mutta kalustus – vankilassakin on kodikkaampaa (minkä tiedän, koska olen käynyt niissäkin). Rautaputkinen sairaalasänky, sairaalalakanat, paljas harmaa muovimattolattia. Pieni rautaputkinen yöpöytä, kaakeloitu seinä, teipillä seinään kiinnitetty repaleinen juliste. Onneksi isoäiti ei näytä välittävän. Hän istahtaa vuoteen reunalle ja katsahtaa ulos ikkunasta. Sen takana kasvaa suuria, vasta lehteen puhjenneita koivuja, juuri sellaisia joita isoäiti rakastaa.

Puran isoäidin vaatteet kaappiin samalla, kun hoitaja aloittaa haastattelunsa. Minkälaisia tavoitteita rouvalla on tälle tulevalle viikolle, hoitaja kysyy. Isoäiti on sanaton ja katsahtaa minuun. ”Mitä mieltä sinä Meri olet?” hän kysyy. Minä olen sitä mieltä, että jos kysymykseen todella haluaa vastauksen, asia pitäisi esittää vakavasti muistisairaalle ihmiselle aivan toisella tavalla. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että me läheiset toivomme isoäidin saavan syötyä viikon aikana mahdollisimman hyvin. Viimeksi punnittaessa isoäiti on painanut 36 kiloa, mikä on vaarallisen vähän ja jo itsessään syy, miksi isoäidin ei pitäisi enää asua yksin kotona. Hoitaja kohottaa kulmiaan ja nyökkää. Hän on samaa mieltä, paino on saatava nousemaan.

Entä minkälaiset ovat wc-toimintosi, hoitaja tiedustelee. Taaskaan isoäiti ei ymmärrä kysymystä, joten hoitaja toistaa sen, hieman eri muodossa: Ehditkö ajoissa vessaan vai lirahteleeko pöksyyn? Puren hammasta vieressä. Tämän voisi hoitaa niin paljon tyylikkäämmin. Muistamattomuus ja avuttomaksi muuttuminen ovat jo itsessään nöyryyttäviä kokemuksia ihmiselle, miksi vanhuksen on mahdotonta antaa säilyttää edes loput arvokkuudestaan? Olen varma, että nyt isoäitikin kiukustuu, mutta ei, hän vastaa rauhallisesti ehtivänsä aivan hyvin vessaan. Se on useimmiten ihan totta.

Seuraa liuta kysymyksiä, jotka isoäiti ymmärtää (katseletko yleensä televisiota tai kuunteletko radiota, mitä harrastat, käytkö itse kaupassa), kunnes puhe kääntyy isoäidin kotiin. Kerron, että sen oveen on pari kuukautta sitten asennettu hälytyslaite. Joka kerta isoäidin avatessa kotiovensa laite pärähtää huutamaan ja huhuilee, mihin isoäiti on menossa. Hälytin oli kotihoidon ratkaisu siihen, että isoäiti eksyi kotitalonsa käytäville ja lähikaduille. Koska kotihoito ei muuten pysty takaamaan isoäidin turvallisuutta, se on tehnyt kodista vankilan, josta poistuminen on hälytyksen uhalla kielletty.

Onko rouvalla siis ilmennyt tällaista karkailua, hoitaja kysyy. Saan jälleen tehdä töitä pysyäkseni rauhallisena. Vastaan, että en itse puhuisi karkailusta. Kyse on isoäidin kodista, josta hän on tottunut käymään ulkona silloin kun haluaa. Muistisairaus muuttaa luontaisen ulkona käymisen tarpeen karkailuksi niiden näkökulmasta, jotka eivät pysty huolehtimaan vanhuksen turvallisuudesta.

Kun hoitaja vielä haastattelun lopuksi tiedustelee isoäidiltä, onko tämän puolesta ookoo, että hänestä osastolla mahdollisesti otettuja valokuvia käytetään internetissä tai osaston esitteissä (isoäiti ei ole koskaan käyttänyt internetiä, jos ylipäänsä tietää, mikä se on), pidättelen kiukun kyyneliä. Jos isoäiti itse kokisi kysymykset tökeröiksi tai epäasiallisiksi, pakkaisin hänen tavaransa takaisin laukkuun ja veisin hänet kotiinsa. Siitä huolimatta, että isoäidillä ei ole pitkään aikaan ollut hyvä olla kotonaan, olen vain puolen tunnin palvelukeskuskokemuksen jälkeen valmis vetämään johtopäätöksen: parempi kotona kuin täällä.

Mutta isoäiti hymyilee, hän haluaa jäädä.

Odotan koko viikonlopun soittoa, jossa isoäiti kertoo saaneensa tarpeekseen ja haluavansa kotiin. Sellaista ei tule. Itse asiassa soittoa ei tule ollenkaan. Tiistaina uskaltaudun soittamaan itse hänelle. Kuulostelen varovaisesti, millaista palvelukeskuksessa on ollut. Vastaus on minulle yllätys: ”Täällä ei ole lainkaan hassumpaa. Ihmiset ovat kivoja, ruoka hyvää ja maisemat kauniita. Ja kaikkialla on puhdasta. Ei sitten mitään ruikuttamista!”

Olen hetken kuin puulla päähän lyöty. Pikku hiljaa tajuan: Joka kerta, kun isoäiti on sanonut haluavansa pysyä kotona, äänessä on ollut pelko tuntematonta kohtaan. Se ei ole ihme, sillä ”laitoksia” on monenlaisia, kokemukset kirjavia eikä vanhuksella koskaan ole tietoa siitä, mihin seuraavaksi päätyy. Minun näkökulmastani tämänkertainen palvelukeskus on ankeuden ja epäonnistuneen kohtaamisen kulminoituma, mutta isoäiti on saanut sieltä juuri sen, mitä on tarvinnutkin – maittavan ruoan, ruokailuseuraa, puhtaan huoneen ja riittävästi omaa rauhaa. Minun on melkein vaikea uskoa sitä todeksi, mutta isoäiti kuulostaa tyytyväisemmältä kuin aikoihin.

Puhelu saa pohtimaan myös vanhustenhuollon säästöistä vastaavien poliitikkojen hokemaa mantraa. Sen mukaan ”vanhukset haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään”. Haluavatko todella? Silloinkin, kun koti ei enää pysty tarjoamaan turvaa? Vai sanovatko useimmat vanhukset pitävänsä kotia parhaana paikkana samasta syystä kuin minun isoäitini, koska koti on (turvattomuudesta huolimatta) tuttu, kun taas muut vaihtoehdot tuntemattomia ja siksi pelottavia?

On seuraavan viikon perjantai, kun äitini hakee isoäidin palvelukeskuksesta takaisin kotiinsa. Sen sijaan, että isoäiti palaisi kotiinsa riemusta kiljuen, hänellä on yksi huoli ennen muita: onko hänellä enää edellytyksiä pärjätä yksin kotonaan?

Vanhusten kotihoidon arki on yhdistelmä kiireessä annettua suihkuapua, haavanhoitoa ja saattohoitamista

Oli vuosi 2009, kun Hanna, eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa asuva nuori nainen sai kesätyöpaikan kaupungin vanhuksille tarkoitetusta kotihoitopalvelusta. Kesähoitajan tehtäviin kuului muun muassa valmistaa vanhuksille aamiaista, auttaa vessaan, antaa aamulääkkeet ja suihkuapua. Erityisesti suihkussa käyminen pelotti monia vanhoja ihmisiä. Siellä heille tapahtui usein onnettomuuksia.

Työ oli nuorelle hoitotyöstä kiinnostuneelle Hannalle onnenpotku: Tehtävää oli paljon, mutta vanhusten kanssa oleminen tuntui hyvältä ja hyödylliseltä. Lähes kaikki kotihoidon asiakkaina olleet ihmiset olivat hyväkuntoisia ja lähinnä kaipasivat tukea arjessaan. Hanna koki, että hänestä oli vanhuksille apua, että kotihoidon avulla heidän elämänsä helpottui.

Tunne oli niin palkitseva, että Hanna hakeutui kotihoitoon töihin myös seuraavana kesänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Lopulta hän teki sijaisvuoroja myös viikonloppuisin ja lähes kaikkina koulun loma-aikoina.

Mutta vuosien varrella työ muuttui. Potilaat lisääntyivät, minkä lisäksi vanhukset olivat aiempaa huonokuntoisempia. Loppuvuonna 2014 Hanna havahtui ajatukseen, että itse asiassa vanhusten kotihoidossa harva asia oli enää ennallaan. Kun työ oli aiemmin palkinnut tekijänsä, tunsi Hanna nyt jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Enää hoitajilla ei ollut aikaa edes vanhusten kaikista merkittävimmistä tarpeista huolehtimiseen.

Ajatuksesta tuli Hannalle huono olo: riski siihen, että jollekin vanhuksista sattuisi jotakin hänen työvuorollaan, oli joka päivä suuri.

Syksyllä 2014 Hannalle kuuluvalla kotihoitoalueella asiakkaana ollut Aino, iäkäs ja huonokuntoinen vanhus, sairastui. Kuume nousi korkeaksi, yleiskunto romahti, ja pian Aino joutui sairaalaan. Koska hän oli maannut viime kuukausina paljon, pakaroihin ja alaraajoihin oli syntynyt pieniä makuuhaavoja. Sairaalassa haavat pahenivat ja kunto huononi. Kotihoidon työntekijät olivat vakuuttuneita, että kotiin Aino ei enää palaisi.

Mutta niin silti tapahtui.

Joulun tienoilla Aino kotiutettiin. Ennen hänen luokseen menemistä Hanna luki potilastietojärjestelmästä kuntoarvion. Sen mukaan Aino pystyi asumaan kotonaan ja ottamaan askelia. Arvion mukaan hän pystyi myös istumaan paikallaan vaikka puoli päivää.

Se ei ollut totta.

Kun Hanna ensimmäisen kerran Ainon kotiutumisen jälkeen tapasi potilaansa, hän tajusi, etteivät Ainon jalat kantaneet lähes lainkaan – vanhusta oli kannettava. Kookkaan, liikuntakyvyttömän naisen hoito olisi vaatinut aivan toisenlaiset resurssit kuin hänen hoitoonsa oli osoitettu.

Muutenkin Aino oli huonossa kunnossa: Aiemmin pienet makuuhaavat olivat muuttuneet valtaviksi, kovaa kipua pakaroihin ja alaraajoihin aiheuttaviksi avohaavoiksi. Niiden paranemista ei helpottanut se, että Aino joutui käyttämään vaippoja ja istumaan ne päällään päivittäin useita tunteja. Koska hän sai vielä syötyä itsenäisesti, hoitajille ei ollut varattu aikaa jäädä hänen luokseen ruokailun ajaksi. Ruoka nostettiin Ainon eteen, ja sitten hoitajan oli mentävä. Usein Aino löydettiin ruokapöydän ääreltä vaippa täynnä ulostetta.

Kun haavat muhivat eritteessä, kivut pahenivat. Päivä päivältä tilanne paheni. Hannan mukaan yhtä huonokuntoisia tapauksia, joiden hoitoon ei ollut riittävää aikaa, oli lukuisia.

Millä sanalla kotihoidon arkea sisältäpäin nähnyt työntekijä kuvailisi työssään tapahtunutta muutosta? Nopea. Muutos oli nopea – ja se johtuu säästöistä. Vain muutaman vuoden sisällä vanhustenhuollon resursseista on kadonnut valtava siivu. Sen seuraukset ovat rumat.

”Jos minulle olisi vuonna 2009 sanottu, että viiden vuoden kuluttua teen samassa työtehtävässäni saattohoitoa, en olisi uskonut”, Hanna sanoo. Niin kuitenkin tapahtui.

Ainon tila huononi nopeasti, ja pian selvää oli, että hän ei kauan eläisi. Vanhuksen toive oli saada nukkua pois omassa kodissaan. Kotihoito tilasi paikalle lääkärin. Häntä tarvittiin kahdesta syystä: kirjoittamaan Ainolle elvytyskieltopäätös ja laittamaan tippa, jotta Aino saisi tarvitsemansa kipulääkkeet (nieleminen ei enää onnistunut).

Lääkärin saapumisessa kesti kaksi viikkoa. Se tarkoitti, että jos Aino olisi tuona aikana saanut sairauskohtauksen, Hannan ja hänen työtovereidensa velvollisuus olisi ollut elvyttää häntä. Se tarkoitti myös, että kovissa kivuissa kuolemaa tehnyt vanhus ei saanut tarvitsemiaan lääkkeitä.

Hannan mukaan lääkärin aikatauluongelmat johtuivat liian suurista potilasmääristä. Saman ongelman edessä olivat myös kotihoidon muut työntekijät: muiden vanhusten lisäksi heidän oli hoidettava nyt myös kuolevaa potilasta. Hannasta se tuntui kamalalta, sillä kiire oli koko ajan kova.

”Kuolevaa ihmistä pitäisi voida hoitaa rauhassa, olemalla läsnä ja empaattinen, pitämällä kädestä ja silittämällä. Pitäisi olla aikaa kuunnella, kun ihminen muistelee, mitä on elämässään tehnyt ja mitä olisi pitänyt. Kiirettä ei saisi näyttää. Silti meillä oli kiire koko ajan.”

Aino menehtyi lopulta kevään korvalla.

* * *

Tämä blogi sai alkunsa kesäkuun Imagessa julkaistusta artikkelistani Yksin kotona. Juttu käsittelee suomalaista vanhustenhuoltoa ja vastaa kysymykseen, miksi useiden vanhusten asiat ovat yhä huonommin ja huonommin – vuonna 2013 säädetystä vanhuspalvelulaista huolimatta. Samalla artikkeli on tarina vakavasti muistisairaasta isoäidistäni, jolle tapahtui onnettomuus. En todennäköisesti syyllisty kovin merkittävään juonispoilaukseen kertoessani, että suurimpien ongelmien syynä ovat vanhustenhuoltoon viime vuosina kohdennetut säästöt.

Miksi omistaa blogi aiheelle, josta lehti on juuri julkaissut laajan artikkelin? Koska pitkästä jutusta huolimatta aiheesta on kertomatta paljon – esimerkiksi Ainon ja Hannan tarina, sekä se, millä kriteereillä ja käytännöillä vaikkapa vakavasti muistisairailta ihmisiltä evätään oikeus ympärivuorokautiseen hoitoon.

Pureudun blogissani esimerkiksi vanhuspalvelulakiin ja siihen, mitä kovasti kohkatulla lailla lopulta säädettiinkään. Seuraan uuden hallituksen vanhuspalveluihin kohdistamia päätöksiä ja kerron, mitä ne konkreettisesti tarkoittavat. Sukellan muistisairaan vanhuksen arkeen ja kerron, mitä tapahtuu, kun läheiset yrittävät saada selvästi aliravitun, 36-kiloiseksi kotonaan laihtuneen vanhuksen ympärivuorokautiseen hoitoon. Kerron myös, miten vanhimman väestönosan hoitaminen on järjestetty muissa Pohjoismaissa, Euroopassa sekä ikärakenteeltaan Suomea muistuttavassa Japanissa.

Tätä blogia ohjaa yksi ajatus ennen muita: vakavimmat vanhustenhuollon ongelmat johtavat ihmisoikeusloukkauksiin. Ne ovat mahdollisia, koska yhteiskuntamme rakenteet ja lainsäädäntö ne sallivat.

Meillä journalisteilla on velvollisuus pitää siitä meteliä.

Hannan ja Ainon nimet on muutettu.