Hallituksen leikkaukset vaikeuttaisivat myös läheishoivan ja työn yhdistämistä

Hallitus ilmoitti aikomuksestaan leikata vuosilomapäiviä, sunnuntai- ja ylityökorvauksia ja muuttaa arkivapaita palkattomiksi vapaapäiviksi. Lisäksi suunnitelmissa on alentaa sairauspäivien korvaustasoa niin, että ensimmäinen sairauslomapäivä on jatkossa palkaton ja päiviltä 2–9 maksetaan vain 80 prosenttia palkasta. Niin perinteisissä tiedotusvälineissä kuin sosiaalisessa mediassa on puitu leikkausten vaikutuksia erityisesti pienipalkkaisten ja naisvaltaisten alojen työntekijöihin, joista suuri osa on hoitoalalla työskenteleviä naisia.

Alhainen ansiotaso ja työn vaativuus ovat tietenkin tärkeimmät näkökulmat, joihin vedota leikkaussuunnitelmia kritisoitaessa. Kolmas tärkeä pointti on jäänyt julkisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle: Moni hoitoalalla työskentelevä hoitaa työnsä ohella myös sairasta tai iäkästä läheistään – siis usein paikkaa aukkoja, joita riittämättömät julkiset palvelut synnyttävät. Hallituksen nyt kaavailemat rajut säästöt kohdistuvat siis paitsi isoon joukkoon pienipalkkaisia naisia myös niihin huonokuntoisiin, erityisesti kotona asuviin vanhuksiin, joita naiset hoitavat.

Kirjoitin hiljattain läheishoivaa käsittelevän artikkelin Helsingin Sanomiin. Sitä työstäessäni hätkähdin useaan otteeseen aiheeseen liittyviä tilastoja. Vuonna 2012 työssäkäyvistä suomalaisista 28 prosenttia eli noin 700 000 toimi läheishoivaajana. Se on valtava määrä, ja hyvin todennäköisesti tällä hetkellä lukuna varsin alikanttiin – väestön nopean ikääntymisen vuoksi myös läheistään hoitavien ihmisten määrä kasvaa nopealla vauhdilla. Osa heistä toimii läheishoivaajana vapaaehtoisesti ja mielellään, osa vastentahtoisesti vaihtoehtojen puuttuessa.

Käytännössä läheishoivaaja tekee samaa kuin omaishoitaja, siis hoitaa apua tarvitsevaa läheistään. Omaishoitajasta läheishoivaajan erottaa kuitenkin yksi olennainen seikka – hänellä ei ole kunnan kanssa tehtyä toimeksiantosopimusta tekemästään hoivatyöstä. Läheishoivaajan tekemä omaishoito tapahtuu siis vailla korvausta, oli hoidettavaa kuinka paljon hyvänsä.

Tilastot kertovat hoivavastuun sukupuolittuneisuudesta: Yli 45-vuotiaista työssäkäyvistä läheishoivaajista 62 prosenttia on naisia. Helsingin yliopistossa tänä syksynä valmistuneen tutkimuksen mukaan suurin osa heistä huolehtii omista tai puolisonsa vanhemmista. Myös miehet hoitavat läheisiään, mutta pääasiassa vasta työuransa päättymisen jälkeen eläkkeellä.

Tutkimuksen toinen tekijä, Helsingin yliopiston tutkimusjohtaja, dosentti Kaisa Kauppinen totesi artikkelissani näkevänsä sukupuolittuneessa hoivataakassa jatkumon:

”Läheishoivaroolit ovat perinteisten perheroolien jatke. Monille naisille tilanne on rankka. Ensin on hoidettu omat lapset. Kun he ovat muuttaneet pois kotoa, onkin taas palattava hoivaajan rooliin. Se herättää monissa ärsyyntymistä ja turhautumisen tunteita.”

Kauppisen ja tutkijatohtori Mia Silfver-Kuhalammen tutkimukseensa haastattelemista läheishoivaajista monet työskentelivät hoiva-alalla pääasiassa lähi- ja sairaanhoitajina. He kuuluvat siis juuri siihen joukkoon, joiden työehtoja hallitus tällä hetkellä kaavailee huonontavansa. Se on pelottavaa ja surullista, sillä jo nyt läheishoivan ja työn yhdistäminen on mutkikasta, ja seuraukset ulottuvat laajalle työelämään. Ylitöitä, työmatkoja tai uusia työtehtäviä on vaikea ottaa vastaan. Työpäivät voivat lyhentyä, ja töitä voi olla keskeytysten vuoksi vaikea saada tehtyä. Usein myös työyhteisö kuormittuu.

Koetuksella on myös läheishoivaajan terveys. Työnsä ohessa hoivaavilla on tilastollisesti muita enemmän väsymystä, stressioireita, ajatuksia ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisestä ja tarvetta sairauslomille. Jos läheishoivasta selviytyminen vaatii lyhennettyä työaikaa tai työtehtävien vaihtamista, vaikutukset voivat ulottua myös eläkkeeseen.

Sekä suomalaiset että kansainväliset selvitykset osoittavat, että läheishoivaajalla on muita suurempi riski joutua pois työelämästä. Se koskettaa useimmiten keski-ikäisiä naisia. Kauppisen ja Silfver-Kuhalammen tutkimukseensa haastattelemista henkilöistä muutama kertoi hakeutuneensa työhön, joka ei vastannut heidän koulutustasoaan, mutta jousti silloin kun hoivatilanteet vaativat. Jotkut kertoivat jääneensä kokonaan pois työstään, koska eivät voineet kuormittaa työtovereitaan.

Monelle työn ja hoivaamisen yhtälö on silti myönteinen. Työssäkäynti antaa vastapainoa hoivalle ja tuo taloudellista turvaa. Jos työyhteisö suhtautuu tilanteeseen empaattisesti, se auttaa jaksamaan sekä hoiva- että työtehtävissä. Tukea saavilla on tutkimuksen mukaan vähemmän stressioireita ja kuormitusta. Ei ole vaikea ennustaa kasvaako vai väheneekö työyhteisön tuki läheishoivaajille työpaikoissa, joissa palkkaa pienennetään, lomia lyhennetään ja sairauspäivistä ei makseta enää aiempaan tapaan.

Kun jo valmiiksi kuormittuneen läheishoivaajan elämää hankaloitetaan pienentämällä ansiotasoa, vähentämällä lomia ja heikentämällä sairausloman pitämisen mahdollisuutta, huononnetaan samalla merkittävästi heidän tilannettaan, joita läheishoivaajat auttavat. Heitä ovat erityisesti huonokuntoiset vanhukset, jotka asuvat kotonaan (laitoshoidossa olevat vanhukset tarvitsevat läheishoitoa huomattavasti kotiasujia vähemmän). 

Kun julkiset hoivapalvelut vähenevät ja ikääntyvien määrä kasvaa, tulisi päättäjien löytää uusia keinoja yhdistää hoiva ja työ. Hallitukselle ilmaisena vinkkinä todettakoon, että sellainen keino tuskin on suuren läheishoivaajajoukon työelämän vaikeuttaminen.

Edit 20.9.2015 klo 10.35: Tekstiin lisätty määritelmä omaishoitajan ja läheishoivaajan eroista.

Vanhusten hoitaminen ei huvita hallitusta

”Tällä hetkellä sitä, mikä tilanne todellisuudessa on, ei tiedä kukaan.”

Näin totesi pari kuukautta sitten tekemässäni haastattelussa geriatri Laura Viikari. Oli huhtikuinen tiistai, eduskuntavaalit oli käyty kaksi päivää aiemmin, ja olin juuri kysynyt Viikarilta, millaisia odotuksia ja toiveita hänellä on vanhuspalveluiden suhteen tulevalle hallitukselle.

”Toivon, että seuraava hallitus velvoittaisi kunnat selvittämään, kuinka moni vanhuksistamme todella olisi ympärivuorokautisen hoidon tarpeessa”, Viikari sanoi, sillä tosiaan: sitä, mikä tilanne todellisuudessa on, ei tiedä kukaan.

Onko Juha Sipilän johtama, keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen muodostama hallitus vastaamassa Viikarin toiveeseen?

Näyttää siltä, että päin vastoin.

Varmistetaan vanhuspalvelulain toteutuminen kotihoitoa lisäten. Kehitetään eri asumismuotoja. Omaishoitajien jaksamista tuetaan. Lisätään yhteisöllisyyttä ja sukupolvien välistä yhteyttä.

Varmistetaan. Kehitetään. Tuetaan. Lisätään. Hallitusohjelman vanhuspalveluja käsittelevän osuuden verbejä ei ole valittu vahingossa. Niiden tarkoitus on luoda turvallinen kuva – homma hanskassa, kaikki kulkee kohti parempaa. Mutta mitä konkreettisesti tarkoittaa esimerkiksi ”vanhuspalvelulain toteutumisen varmistaminen kotihoitoa lisäten”?

Tampereen yliopiston gerontologian professori Marja Jylhä kirjoittaa Talous & Yhteiskunta -lehdessä (1/2015) vanhuuden pitenemisestä:

Vaikka eliniän nousu on jatkunut melkein yhtäjaksoisesti yli 200 vuotta, vanhuusiän piteneminen ja todella pitkäikäisten ihmisten määrän kasvu on kestänyt vasta muutaman vuosikymmenen. Yli 85-vuotiaita ihmisiä oli Suomessa 30 vuotta sitten noin 35 000*, nyt heitä on 135 000 ja vuonna 2040 noin 360 000. Sata vuotta täyttäneitä oli 1980-luvun alussa vajaa sata, nyt heitä on 700.

Tämänkaltainen väestönkehitys on maailmassa ennennäkemätöntä. Siksi ensiarvoisen tärkeää olisi totuudenmukaisiin tilastoihin pohjautuen kartoittaa, millaisia ikääntyvän väestön palveluntarpeet ovat. Niin ei ole Suomessa tehty – eikä uuden hallitusohjelman mukaan tulla tekemäänkään. Sen sijaan palveluja leikataan samaan aikaan, kun niiden tarve kasvaa räjähdysmäisesti.

Edellisen hallituskauden poliittiset päätökset tähtäsivät ympärivuorokautisten hoitopaikkojen rajuun karsimiseen. Rakennepoliittisessa ohjelmassa laitosasumisesta on päätetty säästää 300 miljoonaa euroa vuoteen 2017 mennessä. Päätöksen seurauksena lukuisia laitoshoidossa olleita vanhuksia palautettiin koteihinsa. Vakavasti monisairaiden, kotona pärjäämättömien vanhusten hoito kaatuu päivittäin kotihoidolle, mutta myös omaisten niskaan. Käsillä on inhimillinen katastrofi, jonka suuruutta voimme olennaisten väestötietojen puuttuessa vain arvailla.

Miksi kotihoidon lisääminen ei helpota, vaan pikemminkin huonontaa tilannetta? Siksi, että vakavasti muistisairaiden osuus lisääntyy koko ajan. Kotihoidolla ei ole mahdollisuutta vastata heidän tarpeisiinsa. Tällä hetkellä noin neljä kymmenestä yli 90-vuotiaasta sairastaa muistisairautta, yleisimpänä Alzheimerin tautia. Se vahingoittaa muistin lisäksi sekä psyykkistä että fyysistä toimintakykyä. Sairauden edetessä ihminen ei tunnista kotiaan. Hän ei erota vuorokaudenaikoja, ei osaa käyttää televisiota, puhelinta tai liettä eikä muista, että kotihoidon työntekijän käynnistä on vain puoli tuntia. Kuten Marja Jylhä artikkelissaan kirjoittaa, toisen ihmisen on oltava jatkuvasti saatavilla, vaikka hänen apuaan ei koko ajan tarvitakaan.

Hallituksen päätös kotihoidon lisäämisestä on sen tosiasian kieltämistä, että muistisairaiden tarpeisiin vastaavaa kotihoidon mallia ei ole vielä keksitty. Dementikkojen kohdalla puheet siitä, kuinka ”vanhukset haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään”, ovat tyhjää retoriikkaa. Vaikka hallitus asian miten päin hyvänsä esittää, kotihoidon painotus ei lähde vanhusten tarpeista. Se on poliitikkojen tekemä ideologinen päätös.

Ympärivuorokautisen hoidon tarpeen suurin aiheuttaja on dementia. Sitä sairastavia ei voi jättää kotihoidon varaan. Jos verovaroin rahoitettuja vanhuspalveluita ei ole saatavilla, palveluihin on varaa vain kaikkein varakkaimmilla.

Kun vanhan väestön osuus vuosi vuodelta kasvaa, väestönkehityksellisten tilastojen valossa selvää on, että hoidon tarpeen ja tarjonnan välillä on valtava epäsuhta. Siltä ei pelasta edes toinen hallitusohjelmaan kirjattu linjaus, jonka tavoite on lisätä yhteisöllisyyttä ja sukupolvien välistä yhteyttä.

Eräs tätä kirjoitusta varten taustaksi haastattelemani gerontologi kuvaa linjausta ”täysin asiantuntemattomaksi”. Miksi? Koska tutkimusten valossa vanhusten tärkeimpiä tukipylväitä ovat jo nyt läheiset, erityisesti lapset. Vanhusten kokonaishuolenpidosta suurimman osan kantavat perheet – ja niin on ollut aina. Huolimatta tarinoista, joissa läheisten hylkäämät vanhukset viruvat yksinäisyydessään, jo vuosikymmenten ajan valtaosa vanhuksista on nimennyt tärkeimmiksi auttajikseen perheenjäsenensä.

Marja Jylhä kirjoittaa: Lapset ja muut omaiset ovat jo nyt vanhojen ihmisten tärkeimpiä auttajia, tärkeämpiä kuin mikään virallinen palvelu. Hoidon saamisen vaikeutuessa keski-ikäiset ihmiset, joiden odotetaan jatkavan työelämässä entistä pidempään, joutuvat käyttämään entistä enemmän aikaa vanhempiensa palvelujen hankkimiseen ja niiden puutteen paikkaamiseen.

Sukupolvien välisen yhteyden lisäämiseen liittyy myös toinen hallitusohjelman kohta, jonka mukaan työikäisten mahdollisuuksia omaisen hoitamiseen lisätään. Hallitukselta toivoisi tarkennusta siihen, miten. Onko tarkoituksena esimerkiksi luoda vanhustenhoitovapaa täysillä eläke-eduilla? Jos kyllä, päätös on hyvä. Muuten tilanne tuskin on muuttumassa merkittävästi.

Kuten edellinen hallitus, myös nykyinen sulkee silmänsä todellisuudelta. Ulkopuolelta vanhustenhuolto saattaa näyttää systeemiltä, josta on helppo kerätä säästöjä. Sen ympärillä on myös vaivatonta pyöritellä retorisesti helposti hyväksyttävää puhetta, jonka mukaan ”paras paikka vanhukselle on kotona”.

Kohderyhmänä vanhukset ovat helppo säästökohde. He eivät ole järjestäytynyt joukko, kuten ay-liike, vaan joukko heikkoja, monisairaita, kuolemaa lähestyviä ihmisiä – ainoja, reinoja, vuokkoja ja onneja, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Myöskään heidän äänestyskäyttäytymisestään ei tarvitse kovin paljon huolta kantaa. Läheisille omaisen hoitaminen on puolestaan sekä henkisesti että fyysisesti raskasta työtä, joka imee helposti voimat. Harva läheinen jaksaa omaisensa perushoivasta huolehtimisen ohella vaatia oikeuksia, taistella resurssien puolesta tai viedä eteenpäin edes selkeitä laiminlyöntejä tai heitteillejättöjä.

Olen miettinyt viime päivinä useita kertoja ystäväni kertomaa tapausta. Hän tapasi hiljattain kotikulmillaan somalinaisen, joka kertoi työskentelevänsä vanhusten kotihoidossa. Aluksi työ oli tuntunut mielekkäältä ja hyvältä, mutta vuosien varrella kaikki muuttui. Toinen toistaan huonokuntoisempia, koteihinsa suljettuja vanhuksia nähtyään nainen havahtui ajatukseen. Se on tarkkanäköinen analyysi 2010-luvun Suomesta:

”Aluksi Suomi näytti maalta, jossa on hieno, toimiva, ihmisistä huolehtiva järjestelmä. Mutta kun täällä vähän aikaa elää ja näkee vanhustenhuollon sisältäpäin, selväksi käy, että järjestelmä on vain pintaa, jonka alla asiat ovat todella huonosti.”

*Korjaus: Marja Jylhän Talous & Yhteiskunta -lehdessä (1/2015) julkaistun artikkelin mukaan yli 85-vuotiaita oli vuonna 1980 noin 3 500. Tilastokeskuksen diagrammi osoittaa kuitenkin, että luvusta on pudonnut yksi nolla. Oikea luku on siis tekstiin korjattu 35 000.

Älä usko vanhusta, joka sanoo haluavansa asua kotonaan

On perjantaiaamupäivä, kun soitan isoäidille ja kysyn: ”Muistatko, että tänään on se päivä, kun lähdet kuntoutusjaksolle?” Ei hän muista. ”En lähde”, isoäiti vastaa ykskantaan, ”haluan olla kotona. Täällä on paras olla.”

Vaikka 77-vuotiaalla isoäidilläni on useita vakavia perussairauksia ja pitkälle edennyt muistisairaus, hän asuu yksin kotonaan. Me läheiset olemme yrittäneet saada häntä ympärivuorokautiseen hoitoon jo pitkään, mutta tuloksetta. Paikkoja ei ole, mutta sitä ei sanota ääneen. Siksi kotihoidon virallinen kanta on, että isoäiti on edelleen siinä kunnossa, että pärjää kotona. Pienenä helpotuksena tilanteeseen isoäidille myönnetään silloin tällöin, kuten nyt, viikon kuntoutusjaksoja vanhusten palvelukeskuksiin. Niissä hän pääsee lepäämään täyshoidossa. Alzheimerin vuoksi muistikuvat jaksoista ovat kuitenkin jälkikäteen olemattomia tai puolittaisia. Siksi isoäiti heittäytyy vastustamaan lähtemistä.

Meille läheisille vastustus on tuttua. Mitä pidemmälle isoäidin muistisairaus on edennyt, sitä enemmän hänen käytöksensä on ruvennut muistuttamaan neljävuotiaan uhmaa. En syö. En ota lääkettä. En varmasti lähde minnekään. Haluan olla vain kotona.

Pitkään ajattelin, että isoäidillä on oikeus mielensä muuttamiseen – vaikka oman etunsa vastaisesti. Niin ajattelen nytkin. Päätämme puhelimessa äitini kanssa, että jos isoäiti kieltäytyy lähtemästä, häntä ei pakoteta. Päättäköön itse.

Vielä en tiedä, että vain viikon kuluttua olen aivan eri mieltä.

Ajan isoäidin luo iltapäivällä. Olen varautunut käyttämään kaikki maanittelukeinoni saadakseni hänet lähtemään, mutta perille päästyäni isoäiti istuukin täysissä pukeissa vuoteellaan. Sängylle hän on kasannut tavaroita, jotka hän haluaa ottaa mukaansa palvelukeskukseen. Puhelinkeskustelustamme on pari tuntia, ja nyt hän tuntuu muistavan vain, että on sopinut lähdöstä – ei, että vastustaa sitä. Pääsemme liikkeelle yllättävän myönteisissä merkeissä.

Perillä palvelukeskuksessa epäilys iskee isoäidin sijaan minuun. Olen nähnyt useita palvelukeskuksia sisältä, ja tämänkertainen on kolkoimmasta päästä, entinen sairaala äärimmäisen askeettiseksi lyhytjakso-osastoksi muutettuna. Täälläkö masennuksesta ja yksinäisyydestä kärsivän isoäidin on tarkoitus piristyä, voimaantua ja alkaa voida paremmin?

Kolkon sairaalamiljöön ohella epäilyksiäni kasvattaa meidät vastaanottava hoitaja. Kun saavumme osastolle, hoitaja esittelee itsensä minulle, mutta ei isoäidille (yllättävän yleistä, ja tylyä potilasta kohtaan). Hän johdattaa meidät isoäidin huoneeseen. Sen ovella pala nousee kurkkuuni. Huone on suuri ja valoisa, mutta kalustus – vankilassakin on kodikkaampaa (minkä tiedän, koska olen käynyt niissäkin). Rautaputkinen sairaalasänky, sairaalalakanat, paljas harmaa muovimattolattia. Pieni rautaputkinen yöpöytä, kaakeloitu seinä, teipillä seinään kiinnitetty repaleinen juliste. Onneksi isoäiti ei näytä välittävän. Hän istahtaa vuoteen reunalle ja katsahtaa ulos ikkunasta. Sen takana kasvaa suuria, vasta lehteen puhjenneita koivuja, juuri sellaisia joita isoäiti rakastaa.

Puran isoäidin vaatteet kaappiin samalla, kun hoitaja aloittaa haastattelunsa. Minkälaisia tavoitteita rouvalla on tälle tulevalle viikolle, hoitaja kysyy. Isoäiti on sanaton ja katsahtaa minuun. ”Mitä mieltä sinä Meri olet?” hän kysyy. Minä olen sitä mieltä, että jos kysymykseen todella haluaa vastauksen, asia pitäisi esittää vakavasti muistisairaalle ihmiselle aivan toisella tavalla. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että me läheiset toivomme isoäidin saavan syötyä viikon aikana mahdollisimman hyvin. Viimeksi punnittaessa isoäiti on painanut 36 kiloa, mikä on vaarallisen vähän ja jo itsessään syy, miksi isoäidin ei pitäisi enää asua yksin kotona. Hoitaja kohottaa kulmiaan ja nyökkää. Hän on samaa mieltä, paino on saatava nousemaan.

Entä minkälaiset ovat wc-toimintosi, hoitaja tiedustelee. Taaskaan isoäiti ei ymmärrä kysymystä, joten hoitaja toistaa sen, hieman eri muodossa: Ehditkö ajoissa vessaan vai lirahteleeko pöksyyn? Puren hammasta vieressä. Tämän voisi hoitaa niin paljon tyylikkäämmin. Muistamattomuus ja avuttomaksi muuttuminen ovat jo itsessään nöyryyttäviä kokemuksia ihmiselle, miksi vanhuksen on mahdotonta antaa säilyttää edes loput arvokkuudestaan? Olen varma, että nyt isoäitikin kiukustuu, mutta ei, hän vastaa rauhallisesti ehtivänsä aivan hyvin vessaan. Se on useimmiten ihan totta.

Seuraa liuta kysymyksiä, jotka isoäiti ymmärtää (katseletko yleensä televisiota tai kuunteletko radiota, mitä harrastat, käytkö itse kaupassa), kunnes puhe kääntyy isoäidin kotiin. Kerron, että sen oveen on pari kuukautta sitten asennettu hälytyslaite. Joka kerta isoäidin avatessa kotiovensa laite pärähtää huutamaan ja huhuilee, mihin isoäiti on menossa. Hälytin oli kotihoidon ratkaisu siihen, että isoäiti eksyi kotitalonsa käytäville ja lähikaduille. Koska kotihoito ei muuten pysty takaamaan isoäidin turvallisuutta, se on tehnyt kodista vankilan, josta poistuminen on hälytyksen uhalla kielletty.

Onko rouvalla siis ilmennyt tällaista karkailua, hoitaja kysyy. Saan jälleen tehdä töitä pysyäkseni rauhallisena. Vastaan, että en itse puhuisi karkailusta. Kyse on isoäidin kodista, josta hän on tottunut käymään ulkona silloin kun haluaa. Muistisairaus muuttaa luontaisen ulkona käymisen tarpeen karkailuksi niiden näkökulmasta, jotka eivät pysty huolehtimaan vanhuksen turvallisuudesta.

Kun hoitaja vielä haastattelun lopuksi tiedustelee isoäidiltä, onko tämän puolesta ookoo, että hänestä osastolla mahdollisesti otettuja valokuvia käytetään internetissä tai osaston esitteissä (isoäiti ei ole koskaan käyttänyt internetiä, jos ylipäänsä tietää, mikä se on), pidättelen kiukun kyyneliä. Jos isoäiti itse kokisi kysymykset tökeröiksi tai epäasiallisiksi, pakkaisin hänen tavaransa takaisin laukkuun ja veisin hänet kotiinsa. Siitä huolimatta, että isoäidillä ei ole pitkään aikaan ollut hyvä olla kotonaan, olen vain puolen tunnin palvelukeskuskokemuksen jälkeen valmis vetämään johtopäätöksen: parempi kotona kuin täällä.

Mutta isoäiti hymyilee, hän haluaa jäädä.

Odotan koko viikonlopun soittoa, jossa isoäiti kertoo saaneensa tarpeekseen ja haluavansa kotiin. Sellaista ei tule. Itse asiassa soittoa ei tule ollenkaan. Tiistaina uskaltaudun soittamaan itse hänelle. Kuulostelen varovaisesti, millaista palvelukeskuksessa on ollut. Vastaus on minulle yllätys: ”Täällä ei ole lainkaan hassumpaa. Ihmiset ovat kivoja, ruoka hyvää ja maisemat kauniita. Ja kaikkialla on puhdasta. Ei sitten mitään ruikuttamista!”

Olen hetken kuin puulla päähän lyöty. Pikku hiljaa tajuan: Joka kerta, kun isoäiti on sanonut haluavansa pysyä kotona, äänessä on ollut pelko tuntematonta kohtaan. Se ei ole ihme, sillä ”laitoksia” on monenlaisia, kokemukset kirjavia eikä vanhuksella koskaan ole tietoa siitä, mihin seuraavaksi päätyy. Minun näkökulmastani tämänkertainen palvelukeskus on ankeuden ja epäonnistuneen kohtaamisen kulminoituma, mutta isoäiti on saanut sieltä juuri sen, mitä on tarvinnutkin – maittavan ruoan, ruokailuseuraa, puhtaan huoneen ja riittävästi omaa rauhaa. Minun on melkein vaikea uskoa sitä todeksi, mutta isoäiti kuulostaa tyytyväisemmältä kuin aikoihin.

Puhelu saa pohtimaan myös vanhustenhuollon säästöistä vastaavien poliitikkojen hokemaa mantraa. Sen mukaan ”vanhukset haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään”. Haluavatko todella? Silloinkin, kun koti ei enää pysty tarjoamaan turvaa? Vai sanovatko useimmat vanhukset pitävänsä kotia parhaana paikkana samasta syystä kuin minun isoäitini, koska koti on (turvattomuudesta huolimatta) tuttu, kun taas muut vaihtoehdot tuntemattomia ja siksi pelottavia?

On seuraavan viikon perjantai, kun äitini hakee isoäidin palvelukeskuksesta takaisin kotiinsa. Sen sijaan, että isoäiti palaisi kotiinsa riemusta kiljuen, hänellä on yksi huoli ennen muita: onko hänellä enää edellytyksiä pärjätä yksin kotonaan?