Run To The Hills
Gnarles Barkleyn vanha Crazy-hitti pauhaa ämyreistä. Lähtöön on muutama minuutti ja aamun usva alkaa hälvetä järven päältä.
“Maybe I´m Crazy, Maybe You´re Crazy, Maybe We´re Crazy – Probably!”
Aika moni varmaan ihan vakavasti miettii touhun mielekkyyttä ja omien voimien riittävyyttä, mutta nyt se alkaa olla vähän myöhäistä.
Alkamassa on Pennsylvaniassa, Readingin lähellä juostu Blues Cruise 50K -kisa. Minulle kyseessä on ensimmäinen ultramaraton. 50 kilometrin matka ei ultraksi ole pitkä, mutta vaikeuskerrointa lisää mäkinen maasto ja kapeat, alustaltaan vaihtelevat polut.
Järjestäjän mukaan reitti ei tosin ole tekninen, vaan kokonaan juostavissa. Muutama mäki on kyllä niin hapokas, että harva niitä juoksee. Yhteensä korkeuseroa on reitin varrella noin 1100 metriä. Silti ensikertalaisia varoitetaan kuvittelemasta, että rasitus olisi “vain maraton + 8km”. Tämä osoittautui myös todeksi.
Blues Cruise oli äärimmäisen hyvin järjestetty, ja Blue Marsh Lake -järveä kiertänyt reitti oli huikean kaunis ja monipuolinen. Suurin osa oli mäkistä metsää, noin kolmasosa tasaisempaa niittyä tai järvenrantaa seurannutta polkua. Itse en kaipaa louhikkoja tai mutaa, joten maasto oli omaan makuun melko lähellä täydellistä.
Kisan johtaja Stephen Weiss kirjoitti infokirjeessä, että hänen mielestään kenenkään juoksijan ensimmäisen ultran ei pitäisi olla kilometrin lenkin nylkyttämistä uupumukseen asti, vaan nautinnollinen kokemus. Sitä Blues Cruise todella oli. Kisa vedettiin yhtenä 50 kilometrin lenkkinä, ja seitsemän huoltopistettä oli varustettu viimeisen päälle.
Pisteillä oli hommissa järjestävän Pagoda Pacers -seuran juoksijoita, joista monilla on rautainen kokemus vastaavista kisoista. Jokaiselta juoksijalta kysyttiin aina erikseen, mitä tankkausta ja apua nämä tarvitsevat.
Tarjolla oli perinteisten juomien ja iänikuisten banaaninpuolikkaiden lisäksi keitettyjä perunoita, joita voi uittaa suolassa, kotitekoisia ranskalaisia, maapähkinä-hillo-voileipiä, burritoja, keksejä, limua, pekonia ja vaihteleva liuta muita eväitä. Tarjonta oli niin maittava, että iso osa omista geeleistä ja suklaapatukoista jäi käyttämättä.
Huoltopisteiden vapaaehtoiset olivat myös amerikkalaiseen tyyliin vetäneet roolinsa täysillä asuja myöten. Yhdellä pisteellä oli Blues Brothers -teema, toisella inspiraatio oli haettu Meksikosta ja kolmannella oli käynnissä saksalaisen oluttuvan Octoberfest.
Melko amerikkalaisen optimistinen oli myös reitin varrelle asetettu ”Everything is Awesome” -kyltti. Polven reistailua lukuunottamatta myös allekirjoitin väitteen ainakin kisan suhteen.
Kaikki toimi loistavasti keliä myöten. Jos vain olisin treenannut paremmin, myös loputtomat ylämäet olisivat olleet herkkua.
Yhdysvalloissa Trail Run -tapahtumia tuntuu olevan ihan loputon määrä ja harrastajia riittää. Myös Blues Cruise on kasvattanut suosiotaan ja viime vuosina tapahtuma on myyty loppuun. Tänä vuonna mukaan otettiin 400 juoksijaa.
Järvimaiseman takia kisalle on luotu merellinen teema, vaikka sisämaassa oltiinkin. Maaliin päässeitä tervehti laivaston kapteeni Ted Andrus asianmukaisesti pukeutuneena ja jokainen maaliviivan alle kahdeksassa tunnissa ylittänyt sai soittaa laivakelloa. Ikäluokkien voittajille jaettiin palkinnoksi koristeltu airo.
Oma ponnistelu jäi tuloslistalla puolenvälin tienoille, mutta sen verran ”Awesome” kokemus oli, että ensi vuonna pitää todennäköisesti mennä uudestaan.
Tänä vuonna reitti kuljettiin vastapäivään ja ensi vuonna myötäpäivään. Pitäähän se ero käydä testaamassa?!
