Valokuvaa rakkaimpiasi

Aloin valokuvaamaan joskus vuosituhannen vaihteessa. (Jos valokuvausharrastuksen aloittamiseksi mielletään ensimmäisen järjestelmäkameran hankinta.) Homma lähti oikeastaan liikkeelle National Geographic -lehden kuvien ja valokuvaajien ihailusta. Varmasti jokaisella valokuvaajalla on ainakin jossain vaiheessa uraa ollut vahva halu vaikuttaa maailmaan omilla kuvilla ja tehdä jotain ”isoa”. Sotakuvaajat vaarantavat oman henkensä saadakseen viestitettyä muulle maailmalle millaisia kauheuksia sodassa tapahtuu. Ylipäänsä ”sankarivalokuvaajan” myyttiin on liittynyt se, että valokuvaaja menee paikkoihin joissa muut eivät käy ja näyttävät kuvillaan miten asiat ovat jossain toisaalla. Ja pyrkivät valokuvillaan vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin tai asenteisiin. Tässä ei ole mitään väärää. Valokuvauksen historia tuntee monta esimerkkiä, jotka ovat omalta osaltaan olleet vaikuttamassa esim. sotien päättymiseen. Kaikki tuntevat Meeri Koutaniemen valokuvat ympärileikatuista tytöistä Keniassa. Meerin valokuvat ovat vaikuttaneet paljon yleiseen keskusteluun tyttöjen silpomisesta. Valokuvalla voi muuttaa maailmaa.

familyman_syyskuu-15_16169

Itselläni oli pitkään lievä identiteettikriisi valokuvaajana. Ajattelin, että en pääse toteuttamaan kunnolla itseäni liian pienissä ja tutuissa ympyröissä. Halusin ”maailmalle”, jonnekin kauas, mutta käytännössä elämäntilanteeni takia se ei ollut mahdollista. Pitkään ajattelin, etten voi tehdä mielenkiintoisia projekteja kotikonnuillani. Silloin eli vahvana trendi lähteä ulkomaille toteuttamaan eksoottisia dokumentaarisia projekteja. Surullista kyllä, en juurikaan kuvannut edes omia lapsiani. Kuvasin vain töissä. Ajattelin että se on ihan okei, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä.

17008-003

Jälkeenpäin asia tuntuu täysin itsestäänselvältä, mutta jossain vaiheessa tajusin, että voin kuvata myös omaa perhettäni ja se voisi itseasiassa olla muidenkin mielestä kiinnostavaa. Itselleni läheiset ihmiset eivät ole läheisiä muille. Yleisösi näkökulmasta on yhdentekevää ovatko dokumentaarisen projektisi henkilöt itsellesi läheisiä. Päinvastoin, siitä on vain hyötyä, että kuvaat jotain mikä on läsnä joka päivä. Ainakaan se ei ole missään nimessä tylsää. Mitä henkilökohtaisempi dokumentaarisen projektin aihe on sinulle, sen parempi se on projektin yleisen kiinnostavuuden kannalta ja saat siitä silloin enemmän itsekin.

17005-004

Vaikka nyt kirjoitankin lähinnä dokumentaarisen valokuvaprojektin näkökulmasta, läheisiä voi ja kannattaa tietysti kuvata ilman aikomustakaan näyttää kuvia ulkopuolisille. Valokuvat säilyvät muistoina senkin jälkeen kun aika meidät jättää. Olemme täällä maailmassa vain hetken.

17003-001

Laitoin tähän kuvitukseksi muutaman otoksen omasta projektistani, jonka työnimi on muuttunut entisestä ”The Family Man”:stä Klo 12:34 :ksi. Tuo maaginen kellonaika on ensimmäisen lapseni syntymäkellonaika. Yhteensä minulla on neljä lasta. Olin 34 vuotias kun nuorin lapseni syntyi. Olen asunut 12 eri asunnossa. Tuo kellonaika tupsahtelee esiin erikoisissa yhteyksissä. Aika usein sattumalta tarkistan kellosta ajan ja se on juuri tuo 12:34 Kerran lomalento perheen kanssa myöhästyi ja uusi koneen lähtöaika Fuerteventuralta Helsinkiin oli  Klo 12:34 Täytyy myöntää, että silloin vähän pelotti.


Eric Kim: ”Why you should photgraph your loved ones”

 

 

Week in a Minute #3

Touhuilen lasten kanssa aika paljon muutenkin, mutta vielä kun on (leikkimielinen) paine saada viikon video kasaan joka sunnuntai, tulee ehkä vielä enemmän ajateltua mitä kaikkea kivaa sitä voisi tehdä. Toinen syy miksi näitä videoita teen on testailla ja opetella erilaisia videoihin liittyviä juttuja mm. värimäärittelyä. Näistä pienistä videoista ammentaa paljon ideoita myös ammatillisesti. Puhumattakaan siitä kun voi katsella kavereiden aikaansaannoksia. Kannattaa tsekata youtubesta ainakin Valtteri Hirvonen, Marko Rantanen ja Kim Öhman.

Viime viikolta ei paljon ollut visualisoitavaa duunin kannalta. Usein kun on jotain mielenkiintoista työtä, on vain niin kiire ettei sitä kerkiä millään dokumentoimaan. Viikon video keskittyy tällä kertaa siis yksityiselämään. Oltiin Veetin kanssa Lammassaaressa, Peetun kanssa fudistreeneissä. Vaimon kanssa oli pitkästä aikaa treffit leffan ja safkan merkeissä ja eilen hoitelin viherpeukalon hommia, josta  myös edellisessä blogipostauksessa.

Nastaa viikkoa lukijoille!

Siemen

Taskukameramies oli sujauttanut viime syksynä muutaman siemenen  filmipurkkiin kesää 2017 varten. Niitä sitten tänään vähän pähkäilin ja muutaman työnsin multaankin. Aivan jäätävä klisee, mutta nyt kevään tullen sitä on jotenkin kummasti pirteämpi ja aamullakin tulee vaan pompattua pystyyn ilman kellon torkuttamista.

Nää siemenet jotenkin kuvastaa sitä kevään uudelleensyntymisen ihmettä. Pikkuhiljaa vihreys ottaa niskalenkkiä liasta ja kurasta, joka tällä hetkellä hallitsee maisemaa pihamaalla. Olen aina miettinyt miksi jotkut siemenet on niin pieniä, ettei niitä hädin tuskin paljaalla silmällä näe? Tällainen on esim. timjamin siemen. Vastaavasti taas pinaatin tai persiljan siemenet ovat huomattavasti suurempia.simenet

Haluaisin joskus olla omavarainen kasvisruoan (ja energiantuotannon) kanssa, mutta ehkä se ei taida olla täysin realistista ainakaan tällä hetkellä. Siihen pyrkiminen on jo kuitenkin askel oikeaan suuntaan. Kasvukausi on Suomessa sen verran lyhyt, että aika yksipuoliseksi saattaisi ravinto käydä ellei turvautuisi talvisin oman pihan ulkopuolella tuotettuihin rehuihin. Energian kanssa saattaisi olla helpompaa, kenties. Haaveilen aurinkopaneeleista ja Teslan akuista. Ja tietenkin sähköautosta.  Siinä olisi jotenkin erittäin paljon järkeä jos suuri osa ruoantuotannosta hoituisi tässä omalla pihalla ja autokin liikkuisi sähköllä mikä on tuotettu omilla aurinkopaneeleilla. Oma diesel-auto vetelee tällä hetkellä viimeisiään ja olen aika varma, että seuraava auto tulee olemaan sähköinen. Tällöin voisi hyvällä omallatunnolla asua kaupungin laidalla, varata itselleen paljon elintilaa ja olla osallistumatta ajatukseen rakentaa kaupunkia pystysuunnassa.

Tämä hämmästyttää joka kerta. Yhdessä kesäkurpitsassa on kymmeniä siemeniä. Nyt kylvän niitä 3kpl ja saan taas selkä vääränä kantaa ylimääräistä satoa työkavereille kun kaikkea ei itse kerkiä syömään.

Omakotitalon tontti on pieni oma ekosysteemi, jota voi joko hallita järkevästi tai sitten ihminen voi porsastella vähintäänkin samaan tapaan kuin rietas kaupunkilainen konsanaan. Kyse on ihan siitä miten ihminen omaa elämäänsä haluaa elää. Minä pidän ajatuksesta, että kasvikset kiertävät kehää rajatulla alueella, omalla tontilla. Tarina alkaa siemenestä, joka kylvetään kasvimaalle. Myöhemmin vihannes syödään, siemen otetaan talteen ja naatit ynnämuut jätteet kompostoidaan. Komposti tuottaa multaa, jota kärrätään kasvimaalle. Otetaan filmipurkista jälleen uusi siemen ja kierto alkaa alusta. Siinä on jotain älyttömän fantastista, että ihminen voi tallettaa (lähes) kaikkien syömiensä kasvisten dna:n talteen ja olla ainakin osittain riippumaton HSY:stä, Alepasta, kuljetusliikkeistä ja muusta infrasktruktuurista mihin tavallisen kaupunkilaisen elämä pitkälti nojaa. Okei, viljely vaatii paljon työtä ja siihen on aika vaikea motivoitua jos siitä ei tykkää. Monet paiskivat myös niin paljon duunia, ettei sitä päivittäistä parituntista vaan millään saa mahdutettua päivän aikatauluihin. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin omasta valinnasta. Jos viljelyyn on vain mahdollisuus. Ymmärrän tietysti, että kaikilla tätä mahdollisuutta ei ole, mutta parveke- ja laatikkoviljelylläkin pääsee jo aika pitkälle. Joissain taloyhtiöissä on perustettu yhteisiä viljelyksia talojen sisäpihoille tai jopa katoille. Jos edes yrtit pystyisi kasvattamaan itse, sekin olisi jo iso asia. Ne kuitenkin kuljetetaan rekka-autolla keskusliikkeeseen ja kuorma-autolla lähikauppaan. Vähän kuin ampuisi tykillä kärpäsiä.