Voit lopettaa väittelyn – näin määritetään, mikä on urheilua

Kun kesäkuun puolivälissä selvisi, että muun muassa shakki ja bridge hakevat olympialajin statusta, alkoi jälleen yksi klassisimmista urheiluväittelyistä: mikä on urheilua? Helsingin Sanomat käsitteli aihetta tiistaisessa pääkirjoituksessaan.

Kysymykseen on olemassa selkeä vastauskaava.

Urheilulajin määritelmä on se, että siihen sisältyy kilpailu ja kuka tahansa terve ihminen ei osaa tehdä siinä vaadittavaa fyysistä, konkreettista suoritetta ilman harjoittelua. Tämä siksi, että urheilun ydin on kilpailu paremmuudesta ja se on perusluonteeltaan fyysistä tekemistä. Se on lähtöisin painin, voimistelun, jousiammunnan ja ratsastuksen kaltaisesta toiminnasta.

Kuka tahansa kykenee siirtelemään shakkinappuloita tuosta vain. Samoin pitämään pelikortteja kädessään. Siksi shakki ei ole urheilua, vaan lautapeli, ja taas bridge sekä pokeri – joka myös pyrkii brändäämään itsensä urheilulajiksi – ovat korttipelejä.

Niinpä kääntäen esimerkiksi golf, biljardi, darts ja curling – joiden urheilustatuksesta kuulee usein kiisteltävän – ovat urheilua. Samoin vaikkapa karting ja ravit ovat urheilua, joskin toki nimenomaisesti auto- ja hevosurheilua. Jopa videopelit ovat vähintäänkin enemmän urheilua kuin lauta- ja korttipelit. Erilaiset kehonrakennuskilpailut ovat urheilua. Ne vain ovat arvostelulajeja, kuten vaikkapa vakiotanssit tai lumilautailun lumikourukisa. Ja taas baletti – joka vaatii fyysisesti äärimmäisen paljon – on urheilua vain, jos siinä kilpaillaan. Jos ei kilpailla, se on taidetta.

Toki kuka tahansa kykenee heittämään tikan suoraan pystymetsästäkin suunnilleen tikkataulun paikkeille, hutkimaan biljardikepillä pitkin verkaa tai juoksemaan muutaman metrin, mutta moista ei voi vielä laskea lajinomaiseksi urheilusuoritukseksi.

Noin. Nyt se ikiaikainen väittely voidaan lopettaa.

Mutta miksi ajanvietteet, jotka maalaisjärjelläkin arvioiden eivät ole urheilua, haluaisivat tulla mielletyksi urheiluksi?

Luonnollisesti rahan takia.

Urheilu on valtavan suosittu viihdeteollisuuden alalaji, jonka vuosittainen globaali yhteisliikevaihto on 350–450 miljardia euroa. Potille riittää halukkaita jakajia. Siksi esimerkiksi kortti- ja lautapelit pyrkivät olympialaisiin. Urheilulajistatus olisi niille pelkästään imagovoittona suunnaton. Esimerkiksi shakin tunnettuus-, näkyvyys- ja talousmahdollisuudet nousisivat aivan uudelle tasolle. Kansainvälinen shakkiliitto on niiden toivossa muun muassa aloittanut dopingtestit, vaikka maailman ykköspelaaja Magnus Carlsenkin on sanonut niitä järjettömiksi.

Yhtä järjetöntä on lauta- ja korttipelien väittäminen urheiluksi. Onneksi nyt kuka tahansa kykenee määrittämään, mikä on urheilua, mikä ei.

Antti Pärnänen

Koululiikuntakeskustelu lipsahti urheilukeskusteluksi

Suomessa on viime aikoina keskusteltu paljon koululiikunnasta. Se on näinä toistuvien pullamössösukupolvien aikoina oikein virkistävää, mutta yhtälailla otollinen sudenkuoppa yksipuolisille, harkitsemattomille sekä näköalattomille puheenvuoroille ja aatoksille.

Tuore hallitus ja sen ohjelma sai urheilupiireistä paljon kiitosta halustaan ympätä jokaisen peruskoululaisen koulupäivään yksi tunti liikuntaa. Pyrkimys on jalo – mutta se ei välttämättä koskaan toteudu. Kun kunnallisia palveluja ylipäätään kutistetaan, liikunnanopettajien tai koulutuntien määrää tuskin kyetään lisäämään. Hallitusohjelman lauselman toteuttamisen vaihtoehdoksi jää lähinnä muiden aineiden opettaminen liikunnallisesti, mikä on periaatteessa mahdollista, mutta haastavaa ja iso muutos opettajien rutiineihin.

Toinen äskettäin laajalti huomioitu koululiikuntauutinen oli se, ettei perinteikkään Cooperin juoksutestin tuloksia saa enää käyttää oppiaineen arvosanan perusteena. Kielto koskee uudessa opetussuunnitelmassa kaikkia kunto-ominaisuuksia mittaavia testejä. Se tunnuttiin tulkittavan yleisesti jälleen uudeksi askeleeksi kohti ylisuojelevaista kieltoyhteiskuntaa.

Tulkittiin, että lapsilta halutaan kieltää kilpailu ja kaikki muukin kiva.

Mutta kysehän ei ole siitä.

Kyse on urheilun ja liikunnan rajapinnasta, joka monelta suomalaiselta on hämärtynyt. Seikka, jossa näkyy ohkainen urheilusivistyksemme.

Urheilun keskiössä on kilpaileminen ja omien rajojen etsiminen, liikunnassa hyvä mieli ja terveydestä huolehtiminen. Siinä se ero.

Liikuntatunti-sanassahan esiintyy sana ”liikunta” siksi, että tunnin sisällön on määrä olla liikuntaa. Koululiikunnan pyrkimys tai lähtökohta ei ole suomalaisen urheilun palveleminen, vaan oppilaiden innostaminen liikunnalliseen elämäntapaan. Jos siinä onnistutaan, sivutuotteena toki palvellaan urheilua. Kun useimmilla lienee tuttuja, jotka muistelevat vaikkapa peruskoulun hiihtotunteja kauhulla, on selvää, että myöskään fyysisen suorituskyvyn mittaamiseen tarkoitettu testi ei monen kohdalla palvele koululiikunnan tarkoitusta.

– Liikuntanumeroa annettaessa arvioinnin kohteena ovat oppiminen ja työskentely oppitunneilla, eivät oppilaan henkilökohtaiset ominaisuudet kuten fyysinen kestävyys. Pakolliset liikuntatunnit eivät riitä esimerkiksi kestävyyskunnon edistämiseen. Se on fysiologinen fakta. Ei voida siis olettaa, että Cooper-testin tulos perustuisi liikuntatunnilla tehtyihin harjoitteisiin. Kestävyyskunnon kehittäminen tapahtuu koulutuntien ulkopuolella, opetushallituksen liikunnanopetuksen kehittämisestä vastaava opetusneuvos Matti Pietilä kommentoi Helsingin Sanomille.

Perusteluhan on oikein järkevä.

Toki liikunnassakin voitaisiin alkaa antaa kotitehtäviä, kuten esimerkiksi matematiikassa ja historiassa. Tällöin saatettaisiin ajatella, että vaikkapa Cooperin testi olisi koe, joka osoittaa, onko kotitehtävät tehty. Mutta toimisiko se, jos liikuntatunteja on jatkossakin yksi tai kaksi viikossa? Ja palvelisiko sekään tervehenkiseen elämäntapaan innostamista?

Suomalaisessa koulujärjestelmässä liikuntaa ei opeteta luonnostaan aktiivisesti urheilevia, vaan nimenomaan niitä muita varten. Periaate ei taatusti ole vuosikymmenten aikana toteutunut optimaalisesti, mutta juuri siksi uusi opetussuunnitelma on askel tavoiteltuun suuntaan.

Kannattaa myös huomata, että fyysisiä ominaisuuksia mittaavat testit eivät ole jatkossakaan kiellettyjä. Opettajien on vain harkittava aiempaa tarkemmin, palvelevatko ne koululiikunnan tavoitetta.

On aivan ymmärrettävää, jos moni opettaja tulkitsee, että eivät palvele.

Eikä sitä Cooperia ole aiemminkaan joka koulussa juostu.

Antti Pärnänen

Miten FIFA:n korruptioskandaali vaikuttaa? No ei mitenkään

Maailman suosituin urheilulaji jalkapallo valitsee tänään itselleen uuden päämiehen. Ehdokkaita on kaksi: istuva puheenjohtaja Joseph Blatter ja haastaja Ali bin Al Hussein. Sveitsiläinen Blatter on hallinnut maailman vaikutusvaltaisinta urheilujärjestöä vuodesta 1998. Hänen valtakautensa on ollut täynnä vallan väärinkäyttöskandaaleja ja imagotappioita. Jordanialaisen prinssin Al Husseinin puolestaan väitetään kotimaassaan periytyvän profeetta Muhammedista 43. polvessa.

Ikään kuin haastajan profetiallinen sukupuu ei kasvattaisi puheenjohtajakilpaa riittävän eeppisiin raameihin, viime päivien tapahtumat ovat sen todella tehneet. Ne ovat oikeastaan tehneet tästä äänestyksestä yhden historian merkittävimmistä urheilujohtajavalinnoista.

Yhdysvaltojen liittovaltion poliisi FBI pidätti keskiviikkona Zürichissä seitsemän FIFA:n korkea-arvoista päättäjää – joukossa muun muassa caymansaarelainen varapuheenjohtaja Jeffrey Webb sekä trinidad ja tobagolainen entinen varapuheenjohtaja Jack Warner. Pidätykset liittyvät Yhdysvaltojen oikeusministeriön ja Sveitsin viranomaisten laajaan lahjus-, petos- ja rahanpesututkintaan. Siis kauan jatkuneeseen korruptioon, joka konkretisoituu Venäjän vuodelle 2018 järjestettäväkseen saamiin miesten maailmanmestaruuskisoihin ja Qatarin saamiin vuoden 2022 kisoihin.

Tänäisestä puheenjohtajavalinnasta eivät tee merkittävää sen henkilöt, vaan sen arvolatautuneisuus. Jalkapallon valtakeskiön mädännäisyys on nyt paljastunut koko maailmalle. Saako Blatter silti jatkaa?

***

Vaalin voittajan henkilöllisyydestä riippumatta olennaisinta on silti se, miten korruptioskandaali vaikuttaa tulevaisuuteen.

Siihen taas vastaus on selvä. Tuskin juuri mitenkään.

Syy löytyy meidän jokaisen peilistä.

Jotta kansainvälisen liiton sisäinen kulttuuri muuttuisi avoimeksi ja väärinkäytökset tuomitsevaksi, yleisön – meidän – tulisi äänestää jaloillaan. Tulisi jättää menemättä jalkapallo-otteluihin, olla katsomatta jalkapalloa televisiosta ja välttää FIFA:n yhteistyökumppanien tuotteita. Se olisi isku ainoaan asiaan, joka lopulta merkitsee: lompakkoon.

Toki esimerkiksi FIFA:n pääyhteistyökumppaneihin lukeutuva luottojätti Visa jo uhkasi – luonnollisesti lähinnä oman julkikuvansa promotoimiseksi – katkaista sponsorointisopimuksensa, mutta moiset ulostulot ovat vain lommoja. Pelkät imagotappiot eivät aiheuta railoja, saati muutoksia. Vaikka vaikkapa Visa päätyisikin luopumaan kumppanuudesta FIFA:n kanssa, pölyn tasaannuttua sen tilalle ilmaantuu jokin toinen jättiyritys, joka haluaa osansa jalkapallon giganttisesta suosiosta ja näkyvyydestä. Eikä yhteistyökumppanuuksista irtautuminen todennäköisesti edes onnistuisi ilman valtavaa rahallista kompensaatiota tai FIFA-johtajien rikostuomiota.

Aitoihin kulttuurinmuutoksiin tarvitaan konkretiaa. Tekoja. Meiltä. Kuluttajilta.

Mutta näetkö itsesi boikotoimassa Venäjän vuoden 2018 MM-kisoja? Et katso otteluja, et keskustele niistä somessa, et juo Coca-Colaa?

Ja toimiiko naapurisi samoin? Entä vaikkapa ruotsalainen kanssaihmisesi? Tai argentiinalainen?

Niinpä.

Antti Pärnänen