Venäjän konventionaalisen sotavoiman arvioinnista

Vieraskynä 28.7.2016, Topias Uotila.

Topis UotilaMediassa esiintyy usein arvioita Venäjän asevoimien koosta ja arvailuja Suomen Puolustusvoimien riittävyydestä niihin verrattuna. Monet arvioista perustuvat lähtöaineistoon, joka käsittelee lähinnä lähialueiden varuskuntamääriä, eivätkä ne siten anna totuudenmukaista kuvaa tilanteesta. Arvioitaessa Venäjän konventionaalisia asevoimia on parempi tukeutua historiallisista operaatioista ja harjoituksista saatavaan tietoon. Tässä vertailussa Puolustusvoimien sodanajan kokoonpano näyttää riittävältä. Topias Uotilan mukaan Suomen onkin keskeistä arvioida ja kehittää kokonaismäärän sijaan koko puolustusjärjestelmän valmiuteen ja nopeuteen liittyviä tekijöitä. Uotila on turvallisuuspolitiikan ja sotataidon harrastaja sekä aktiivinen reserviläinen.


Venäläisiä joukkoja voitonpäivän paraatissa. Lähde: kremlin.ru.

Suomen puolustuskeskustelussa sivuutetaan joukkotuhoaseet, joten esimerkiksi mediassa artikkelit arvioivat Venäjän kyvykkyyttä lähinnä listaamalla konventionaalista sotavoimaa. Kärjistettynä huonoimmillaan artikkelit vertailevat onko Venäjällä enemmän varuskuntia alle 200 km päässä rajasta kuin Suomella. Vaikka osa teksteistä on parempia, yritän tässä kirjoituksessa hahmottaa luotettavampia tapoja arvioida Suomen kannalta relevantin sotavoiman määrää keskittyen sotilaiden lukumäärään, joka ylätasolla on kohtalainen mittari suorituskyvylle. Konventionaalisen voiman arviointi on edelleen tärkeää eikä ydin- tai kybersota ole poistanut mahdollisuutta niin sanotusti perinteisen kaltaisen sodan syntymiseen sillä näitä jatkuvasti soditaan.

Perinteisten arviointitapojen heikkouksia

Varuskuntien määrän laskeminen on Suomen osalta täysin harhaanjohtavaa, koska varuskunta ei lähtökohtaisesti vastaa sodan ajan joukkoa vaan on koulutusorganisaatio. Virhe on suurin piirtein sama kuin arvioisi bruttokansantuotetta peruskouluja laskemalla.

Venäjän osalta tilanne on hieman parempi suurimman osan varuskunnista vastatessa myös samaisesta operatiivisesta joukosta. Puhutaan niin sanotuista pysyvän valmiuden joukoista, joiden tavoitteena on olla 95 prosenttisesti miehitettyjä ja kuuden tunnin lähtövalmiudessa.

Jos kuitenkin prikaatien lukumääriä lasketaan, tuntuu usein vielä hämärtyvän, että prikaati ei ole aina sama yksikkö tyypistä ja maasta toiseen vaan esimerkiksi henkilöstömäärä voi vaihdella moninkertaisesti. Luonnollisesti todellista tietoa joukoista pyritään myös hämärtämään. Esimerkiksi Venäjän moottoroidussa jalkaväkiprikaatissa on arvioitu olevan noin 4 500 sotilasta, kun taas panssariprikaatissa vain puolet siitä. Joissain tapauksissa tämä tarkoittaa karkeasti yhtä voimakasta joukkoa ja joissain taas ei.

Venäjän maavoimien prikaatit 2011. Mukailtu julkaisusta Venäjän asevoimat muutoksessa – kohti 2030-lukua.
Joukko Kpl Henkilöstö per joukko
Armeijan johtoporras 10
Panssariprikaati 4 9 200 2 300
Moottoroitu jv-prikaati 28 124 700 4 454
Tiedusteluprikaati 2
Salausprikaati 1
Ilmarynnäkköprikaati 3
Konekivääritykistödivisioona 1
Sotilastukikohta (MtjvPr) 4
Spetsnaz-prikaati 7
Tykistöohjusprikaati 8
Tykistöprikaati 9
Raketinheitinprikaati 4
Ilmatorjuntaohjusprikaati 9
Pioneeriprikaati 2
92 300 000 3 261

Kolmanneksi lähialueeseen keskittyvät arviot tuntuvat olettavan, että Venäjälle olisi jotenkin mahdotonta logistisesti ja johtamisjärjestelmän kannalta siirtää joukkoja ihan mistä tahansa valtakuntansa alueelta toiselle. Pikemminkin on lähes varmaa, että varsinainen sota Suomen kaltaista vastustajaa vastaan motivoisi kyllä löytämään logistiset ja johtamisratkaisut.

Viimeiseksi usein tarkastellaan vain rauhan ajan voimia, mikä antaa esimerkiksi Suomen suorituskyvystä täysin harhaisen vaikutelman. Esimerkiksi varusmiehet lasketaan monesti vahvuuteen mukaan, vaikka kukaan ei vielä muutama kuukausi sitten tiennyt saako heitä sotimiseen edes käyttää.

Jopa Puolustusvoimat näyttää aikoinaan syyllistyneen kahteen jälkimmäiseen virheeseen. Lähde: Sotilaan käsikirja 2010. Puolustusvoimat. Helsinki, 2010.

Jopa Puolustusvoimat näyttää aikoinaan syyllistyneen kahteen jälkimmäiseen virheeseen. Lähde: Sotilaan käsikirja 2010. Puolustusvoimat. Helsinki, 2010.

Venäjän asevoimat

Venäjällä, kuten Suomessakin, sotimiseen kykeneviä joukkoja on muuallakin kuin puolustusministeriön alaisuudessa. Näitä ovat sisäministeriön alaisuudessa toimivat sisäiset joukot (MVD), rajavartiosto sekä liittovaltion turvallisuusjoukot (FSB).

Näiden yhteenlaskettu henkilöstömäärä on lähempänä puolta miljoonaa, joista suuri osa on kykeneviä täysmittaisiin sotatoimiin omaten esimerkiksi tykistöä ja kohua herättäneitä Stryker-vaunuja muistuttavaa kalustoa.

Varsinaiset puolustusministeriön alaiset asevoimat jakaantuvat viiteen puolustushaaraan, sekä neljään sotilaspiiriin, jotka ovat varsinainen sotatoimia johtava strategisen tason johtoporras yli puolustushaarojen. Monesti median tekemissä vertailuissa lasketaan vain läntisen sotilaspiirin joukot. Venäjällä puolustushaaroja ovat maa-, meri- ja ilma-avaruusvoimien lisäksi strategiset ohjusjoukot, sekä maahanlaskujoukot ja puolustushaarojen rinnalla on olemassa vielä oma tukiorganisaationsa.

Kaiken kaikkiaan puolustusministeriön joukoissa aktiivipalveluksessa sotilaita on noin 750 000 ja lisäksi reservissä noin kaksi miljoonaa. Maavoimissa aktiivipalveluksessa on noin 300 000, merivoimissa 150 000 ja strategisissa ohjusjoukoissa 100 000, ilma-avaruusvoimissa 350 000. Maahanlaskujoukoissa taas on yli 60 000 sotilasta, mikä on erityisen merkittävää huomioida, koska nämä ovat nimenomaan ilmakuljetteisia ensi-iskun joukkoja ja erillään maavoimien, sekä sotilaspiirien vahvuudesta.

Yhteenlaskettuna eri ministeriöissä Venäjällä on siis ilman liikekannallepanoa käytettävissä noin miljoona sotilasta ja reservit mukaan luettuna noin kolme miljoonaa.

Venäjän sotilaspiirit kuvattuna eri väreillä. Läntinen sinisellä. Käsivarrelle näyttää käyneen huonosti.

Millaista voimaa Venäjä voisi käyttää oikeassa sodassa?

Lienee mahdotonta että Venäjä siirtäisi yhteen paikkaan valtakunnassaan kaikki joukkonsa, koska tällöin todennäköisesti esimerkiksi Tšetšenia itsenäistyisi, Georgia ottaisi kaikki maakuntansa takaisin hallintaan ja Ukraina siirtäisi joukkonsa takaisin Krimille. Toisaalta myöskään esimerkiksi ydinasejoukoista ei henkilöitä siirrettäisi rintamalle. Käytettävissä olevien joukkojen määrä riippuu lisäksi keskeisesti käytettävissä olevasta ajasta, mutta on olemassa kaksi kohtalaisen luotettavaa tapaa arvioida millaista voimaa milläkin varoitusajalla esimerkiksi tänne luoteisrajalle saataisiin. Voidaan joko tarkastella millaisia skenaarioita Venäjä harjoittelee tai millaista voimaa se on käyttänyt aiemmissa operaatioissa.

Harjoitustoiminta

Venäjä on harjoituksissaan toistuvasti saanut erittäin nopealla varoitusajalla mobilisoitua jopa 150 000 sotilasta. Harjoituksiin on osallistunut joukkoja kaikista aseellista voimaa käyttävistä organisaatioista ja useammasta sotilaspiiristä. Lisäksi joukkoja on siirretty jopa 3 000 km päähän. Käytännössä tämä on niin pitkä matka, että voidaan todeta Venäjän kykenevän siirtämään minkä tahansa joukkonsa mihin osaan valtakuntaa haluaa maksimissaan parin viikon varoitusajalla. Jos mieleen ei muistu, kuin pitkä matka 3 000 tai edes 1 500 km on, kannattaa perehtyä mihin tahansa saatavilla olevaan karttaan.

Venäjän ja NATO:n suurimpia harjoituksia 2013-2015. Venäjän osalta MD:tä seuraavat kirjaimet kertovat osallistuvat sotilaspiirit. "Readiness exercise" taas tarkoittaa harjoitusta, jossa joukot on kutsuttu kokoon päivässä parissa. Lähde: Ståhl B, Wiktorin J: What's at stake? A geopolitical perspective on the Swedish economic exposure in Northeast Europe. Svensk tillväxtbarometer. Stockholm, 2015.

Venäjän ja NATO:n suurimpia harjoituksia 2013–2015. Venäjän osalta MD:tä seuraavat kirjaimet kertovat osallistuvat sotilaspiirit. ”Readiness exercise” taas tarkoittaa harjoitusta, jossa joukot on kutsuttu kokoon päivässä parissa. Lähde: Ståhl B, Wiktorin J: What’s at stake? A geopolitical perspective on the Swedish economic exposure in Northeast Europe. Svensk tillväxtbarometer. Stockholm, 2015.

Todelliset operaatiot

Mielenkiintoisin todellinen operaatio on ehdottomasti Ukrainan sota. Tämän kirjoituksen kannalta ei ole tarpeellista arvioida Ukrainan sisällä toimivien venäläisjoukkojen määrää, vaan riittää tarkastella operaatiosuuntaan ja rajan tuntumaan vietyjen joukkojen määrää. Yhteensä joukkoja on arvioitu olleen noin 50 000–80 000 sotilasta. Myös aiemmin Georgian sodassa käytetty voima on mielenkiintoinen vertailukohta. Siellä joukkoja arvioidaan olleen 70 000.

Muista Venäjän operaatioista Tšetšenian sodat ovat jo hieman vanhentuneita tietolähteitä ja Syyria taas luonteeltaan niin erilainen, ettei siinä käytetty joukkomäärä kuvaa samaa asiaa. Olkoonkin, että Tšetšeniassa käytetty joukkomäärä vastaa melko tarkasti Ukrainaa ja Georgiaa. Syyriasta voidaan pikemminkin tarkastella muita suorituskykyjä kuin lukumäärällisiä. Venäjä on siis todistanut kykynsä käyttää sotatoimeen noin 70 000 hengen voimaa.

Edeltäviä tosiasioihin pohjautuneita arvioita voidaan tarkistuksen vuoksi verrata esimerkiksi RANDin tutkimukseen, jossa simuloitiin hyökkäystä Baltian maihin. Vaikka Baltia on selvästi pienempi alue, on Suomi toisaalta maastona rikkonaisempi järvien ja metsien ansiosta. RAND arvioi hyökkäävän joukon olevan 27 pataljoonataisteluosastoa eli erittäin karkeasti noin 30 000 miestä. Tämän ollessa vain maavoimien osuus, olisi kokonaisuus melko lähellä myös Ukrainassa käytettyä. Tosin Ukrainassa käytetty määrä on ollut myös RANDin lähtökohta arviota tehdessään, joten tarkastelumme kannalta tarkistuksessa on tietty kehäpäätelmän vaara. RANDin käyttämässä arviointitavassa huomattavaa on kuitenkin, että prikaatien ja rykmenttien arvioidaan kunkin saavan liikkeelle vain mainitun taisteluosaston kokoisen joukon eli selvästi alle puolet määrävahvuudestaan. Prikaati varuskuntana ei siis vastaa käytettävissä olevaa prikaatia.

Yhteenvetona voidaan arvioida, että Venäjä todistetusti käyttää noin 70 000 sotilaan voimaa operaatioissaan, harjoittelee 150 000 kanssa ja todennäköisesti pystyy käyttämään sujuvasti ja erittäin nopeasti useita kymmeniä prosentteja enemmän, jos tarve vaatii, eli vaikkapa 200 000 sotilasta. Määrä saattaa uuden kansalliskaartin myötä nousta merkittävästi.

Eräänlaisena realismitarkistuksena luvuille voidaan pitää myös sitä, että Irakiin hyökättiin 380 000 sotilaalla vuonna 2003, joista 192 000 oli Yhdysvaltalaisia. Yhdysvaltojen aktiivipalveluksessa on lähes kaksinkertainen määrä sotilaita verrattuna Venäjään.

Riittääkö Suomen puolustuskyky?

Jokaisen kotimaisen aihetta käsittelevän artikkelin taustalla on lopulta sama kysymys Suomen puolustuskyvyn riittävyydestä. Realistisen kuvan saamiseksi olisikin hyvin toivottavaa, että journalistit käyttäisivät parempia arviointitapoja varuskuntalistausten sijaan. Haastavaksi asian tekee se, että näitä arvioita kommentoimaan tuskin saa ketään ammattilaista. Vastaavasti varuskuntien paikkoja voidaan kommentoida koska tahansa.

Puolustusvoimien sodanajan kokoonpano on ylätasolla julkinen Wienin asiakirjan valtioiden välisen luottamusta lisäävän tiedonvaihdon takia. Huomattavaa on, että sopimus koskee vain Euroopassa olevia joukkoja, joten Venäjä voi aina ”piilottaa” joukkonsa Uralin taakse.

Sodanajan joukko-osastoja taas on listattu myös tässä.

Lähde: Valtioneuvoston selonteko. Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2012 (VNS 6/2012 vp), sivu 103.

Joukko-osastojen lisäksi samat 230 000 sotilasta voidaan jakaa myös käyttöperiaatteen mukaan operatiivisiin, alueellisiin ja paikallisjoukkoihin, sekä toisaalta puolustushaaroittain maa-, meri- ja ilmavoimiin. Kun vielä huomioidaan, että sodan aikana rajavartioston joukot ovat osa Puolustusvoimien ilmoitettua vahvuutta, saadaan kattava käsitys Suomen puolustuksen volyymista.

Kukin lukija voi tehdä esitettyihin arvioihin haluamiaan korjauksia liittyen teknologiseen edistystasoon ja osaamistasoon sekä kaluston ja henkilöstön kuntoon ja motivaatioon. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että Suomen suunniteltu sodan ajan vahvuus on riittävä siihen nähden, mitä Venäjä harjoituksissaan ja todellisissa operaatioissaan pystyy käyttämään, kun kyse ei ole heille eksistentiaalisesta konfliktista. Eikä tätä muuta edes se, että kokonaiseen sotaan ei voida soveltaa nyrkkisääntöä hyökkääjän kolminkertaisesta ylivoimasta. Pikemminkin mielestäni puolustajalta vaaditaan karkeasti yhtä suuri joukko hyökkääjään nähden torjunnan onnistumiseksi. Koska Venäjä tietenkin arvioi mahdollisuuksiaan ennen operaatiota, pyrkisi se mahdollisessa konfliktissa kokoamaan aina riittävän suuren joukon riippumatta aiemmista suorituksista. Konfliktin eskaloituminen riippuu siten aina arvioidusta panos-tuotos-suhteesta. Mikäli tilanne on Venäjälle riittävän vakava eli jopa eksistentiaalinen ja Suomi pitää yksinkertaisesti saada pois pelistä vaikka epäkonventionaalisin keinoin, ei Suomella ole juuri mahdollisuuksia oli sodanajan vahvuus sitten 230 000 sijaan vaikka 350 000. Sellaista on olla pieni maa yksin. Pienen pitää välttää tähän tilanteeseen joutuminen.

Puolustajalla on aina kiire

Vaikka Venäjä käyttäisikin ison operaation suunnitteluun ja valmisteluun kuukausia, niin varsinaisessa toteutusvaiheessa Venäjä on saanut tuon 150 000 sotilasta liikkeelle parissa päivässä, tavoitteen ollessa muutamia tunteja. Kieltämättä näin lyhyellä perustamisajalla myös varuskuntien etäisyydellä on jotain merkitystä. Harva joukko etenee yli 1 000 km vuorokaudessa. Ei kuitenkaan ole käytännössä suurta merkitystä onko Suomen raja tyhjä Murmanskin ja Pietarin välillä. Joka tapauksessa on syytä todeta, ettei se nytkään ole, kun Alakurtissa on joukkoja. Myös RANDin Baltiaa koskevassa tutkimuksessa ennakkovaroitusajaksi NATO:lle arvioitiin vain yksi viikko. Kun Venäjä on pitänyt näitä valtavia harjoituksia myös Suomen lähialueilla ja Suomen voisi olettaa näillä aikajanoilla niihin joutuvan reagoimaan, olisi oletettavaa, että myös valmiutta kohottavia kertausharjoituksia tarvittaisiin aika-ajoin. Julkisuudesta en ole löytänyt yhtään tapausta.

Keskeisemmäksi Suomen haasteeksi jää aikadimension hallinta eli tiedustelu ja ennakkovaroitus, päätöksenteko, valmiuden säätely, sekä liikekannallepano. Aiemmin reservin saaminen palvelukseen on lainsäädäntösyistä kestänyt vähintään kolme kuukautta ja sen jälkeen varsinainen torjuntavalmiuden saavuttaminen vielä jonkin aikaa. Tähän asti olisi siis tarvinnut pärjätä rajavartioston, jonka sodanajan vahvuus ei enää ole julkinen, sekä noin 30 000 kantahenkilökunnasta ja varusmiehistä koostuvan sotilaan voimin. Jos ylipäätänsä jokin varusmiesjoukko olisi paikalla ja saanut riittävän koulutuksen edes talvella metsässä keskenään hengissä pysymiseen. Nykyään kun saapumiserissäkin on katko.

//Topias Uotila


Tiesithän, että voit seurata Topiasta Twitterissä.

Julkisuus juoksuhaudoissa

Sotapakko

Uutisissa ja sosiaalisessa mediassa on herännyt keskustelua Porin prikaatin komentajan antamasta kiellosta haastetella varusmiehiä siitä, miten he suhtautuvat heidän käyttöönsä sotatehtävissä. Taustalla on ollut asevelvollisuuslailla säädetyt rajoitukset varusmiesten käytölle puolustusvoimien toisen lakisääteisen tehtävän toteuttamisessa.

Tässä laissa tarkoitetussa palveluksessa oleva asevelvollinen voidaan palvelustehtävänään määrätä puolustusvoimista annetun lain 2 §:n 1 momentin 2 a kohdassa tarkoitettuun virka-aputehtävään ja 2 b kohdassa tarkoitettuun pelastustehtävään. Pelastustehtävässä tai virka-apua annettaessa asevelvolliset eivät saa osallistua:

1) vaarallisten henkilöiden kiinniottamiseen;

2) räjähteiden raivaamiseen;

3) aseellista voimankäyttöä edellyttäviin tehtäviin; eikä

4) muihin vastaaviin vaarallisiin tehtäviin.

Asevelvollisuuslaki (1438/2007) 78 § 1 mom

Valmiusasia

Varusmiespalveluksen aikana asevelvolliset koulutetaan ja harjaannutetaan sotilaallisen maanpuolustuksen tehtäviin ja siten osaltaan luodaan edellytykset sodan ajan varalta tarvittavien joukkokokonaisuuksien tuottamiselle.

Asevelvollisuuslaki 36 § 1 mom

Jossain vaiheessa 2000-luvun vastuullisen ja yhteistyökykyisen erityisen hyvän naapurin ikuisen rauhan hybriksessä perustehtävä kuitenkin unohtui. Nyt lausuntoa siitä, voidaanko varusmiehiä käyttää maanpuolustustukseen piti hakea oikeuskanslerilta asti.

Tällaisen valmiuden palauttaminen ei ole ihan ”joukko kasaan ja sotaan” -luokan homma, vaikka talvisodassa tehtiin joskus näinkin. Varusmiesten käyttö taistelutehtäviin ja sen säätely on laaja-alainen muutos, joka edellyttää siihen liittyen doktriinin, organisaation, koulutuksen, kaluston, henkilöstön, johtamisen ja tilanhallinnan tarkastamista ja vaikuttaa moniin näistä. Nämä ovat niitä valmiusasioita, joista puolustusvoimat ei kerro. Selvää lienee, että varusmiesten käyttö taistelutehtäviin vaikuttaa koulutusjärjestelmään, koska sillä täytyy kyetä todentamaan saavutettu osaaminen ensimmäiseen tehtävään. Siitä seuraa todennäköisesti sijoitus joukkorakenteeseen, joka taas on organisaatioasia. Logistisesti tämä edellyttää myös käytössä ja varastoituna olevan materiaalin sijoituksien ja jakoperusteiden tarkastamista. Eli kyseessä on puolustusjärjestelmätason asia kaikkine seurannaisvaikutuksineen. Tällaisesta seurannaisvaikutusten analyysistä käytämme nimitystä DOTMLPF (Doctrine, Organization, Training, Materiel, Leadership, Personnel, Facilities), eikä se ole mikään kotikutoinen suomalainen keksintö (ks esim. John Knotts).

Tällainen suunnittelu ja toimeenpano on usein nollasummapeliä, eli tietyn ratkaisun tekeminen on jostain muusta pois. Voi myös olla, että haluttu ratkaisu osoittautuu vaikeaksi ilman lisärahoitusta. Siksi on syytä olla huolellinen vaikka itse asia näyttäytyy päällisin puolin varsin helppona ja yksinkertaisena yksittäiselle sotilaalle (varusmiehetkin ovat sotilaita, siksi termin vaihto).

Valmius ei ole ilmaista. Paperitiikereitä voidaan taitella A4-arkin hintaan, mutta suorituskyvyn ilmentymä, eli taisteluvalmis joukko käsketyssä valmiusasteessa maksaa sitä enemmän mitä lyhyemmässä ajassa sen tulee olla käytettävissä. Kustannusneutraalia on lainsäädännön muuttaminen, mutta muste säädöskokoelman arkeilla ei ole todennettua valmiutta.

Julkisuus juoksuhaudoissa

Valitettavasti asevelvollisuuslaki yllätti myös Pääesikunnan ja nähtävästi koko Puolustusvoimat.

Asevelvollisen oikeuksia ei saa tämän lain nojalla rajoittaa enempää kuin palvelusvelvollisuuden suorittaminen, sotilaallisen järjestyksen ylläpito sekä asevelvollisten ja muiden henkilöiden turvallisuus välttämättä vaativat.

Asevelvollisuuslaki 2 § 4 mom

Mediaa ei tarvitse päästää kasarmiin häiritsemään palvelusta. Media on tervetullut silloin kun varuskunnan päällikkö tai joukko-osaston komentaja niin päättää. Eikä sitä tarvitse yleensä sen kummemmin perustella. Tässä tapauksessa kuitenkin Ylen juttuun päätyi onneton sitaatti, joka valitettavasti antaa varsin huonon kuvan puolustusvoimien suhtautumisesta varusmiesten sananvapauden rajoittamiseen.

En halua tukkia varusmiesten suita, mutta tätä asiaa ei kommentoi kukaan muu kuin pääesikunta.

Porin prikaatin komentaja Arto-Pekka Nurminen

Tällaista joukko-osaston komentajan lausuntoa ei voi oikein pitää muuna kuin esimiehen sotilaskäskynä, jonka rikkominen on palvelusrikos, josta seuraa kurinpitorangaistus tai vankeutta enintään vuosi. Eli on ihan paikallaan kysyä rajoitettiinko tässä sananvapautta ja millä perusteilla? Keskisuomalainen nostikin asian esille ja sai viestintäoikeuden professorin lisäksi myös puolustusvoimilta vastauksen.

– Varusmiesten haastatteluista palvelusaikana päätetään joukko-osastoissa tapauskohtaisesti. Porissa toimittiin oikein, koska kyse oli operatiiviseen valmiuteen liittyvästä keskeneräisestä asiasta, Puolustusvoimien viestintäjohtaja, kommodori Jan Engström toteaa.

Keskisuomalainen, 13.4.2016, ”Sananvapauden asiantuntija kummeksuu varusmiesten suiden tukkimista

On toki selvää, mitä tässä oikein haetaan, mutta koko ajatuksen juoksussa on pari perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Haastattelu, jolla halutaan selvittää sotilaiden suhtautumista heidän käyttämisestään taistelutehtäviin koulutuksen eri vaiheissa, ei lähtökohtaisesti voi olla keskeneräinen ”valmiusasia”. Tällöin kaikilta koulutuksessa olevilta sotilailta voitaisiin kieltää kertomasta suhtautumisestaan taistelukoulutukseen ja muuhun siihen välittömästi liittyvään koulutukseen aina palveluksen aloittamispäivästä kotiutumiseen.

Median tyly tyrmääminen asiassa ”valmiusasiaan” vedoten on myös ongelmallista, koska puolustusvoimat käyttää julkista valtaa ja tuottaa puhdasta julkishyödykettä, so. maanpuolustusta ja turvallisuutta. Se on asevelvollisuuden lakisääteinen ja eksplisiittinen tarkoitus, jota toteutetaan verovaroin. Siitä syntyy yhteiskunnallinen tili- ja vastuuvelvollisuus, jota tässä tapauksessa olisi hyvin voitu toteuttaa antamalla varusmiesten kertoa näkemyksistään.

– Varusmiehemme ovat fiksuja ja valveutuneita, joilta saa yleensä hyvinkin perusteltuja näkemyksiä.

Keskisuomalainen, 13.4.2016, ”Sananvapauden asiantuntija kummeksuu varusmiesten suiden tukkimista

Olen täysin samaa mieltä; sotilaamme punatiilisissä kasarmeissa ovat fiksuja ja heidän omaisiaan, läheisiään ja reservissä olevia vanhempia sukulaisia ei välttämättä ainoastaan kiinnosta ”palaako lomia”, vaan huolena on aidosti se, että heillä on sellainen koulutus ja varustus, että ovat valmiita ensimmäisiin tehtäviinsä.

Millään mitä teemme ei ole vaikutusta varusmiesten lomiin. Lomia ei pala. […] Olen yrittänyt sanoa äideille ja isille, että me pidämme huolta pojistanne.

Puolustusvoimien valmiuspäällikkö, prikaatikenraali Markku Myllykangas, Helsingin sanomissa 7.4.2016.

Vinkunat pois ja loppukoon lörpöttely

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps) vastaa asiaan blogissaan otsikolla ”Loppukoon lörpöttely” ja painottaa aivan oikein salassapitovelvollisuuden ehdottomuutta.

Pohdintaa siitä, millaista valmiusjärjestelmää ollaan luomassa, ei kuitenkaan esiinny. Yhtälailla kun on selvää, että tällaisen ”valmiusasian” säätely on salassa pidettävää, olisi myös syytä harkita mikä ei ole tai edes voi olla salassa pidettävää. Olisi varsin kummallista, jos tieto siitä, missä vaiheessa koulutustaan sotilaat voidaan määrätä taistelutehtäviin, leimattaisiin salaiseksi. Perus- ja erikoiskoulutus tuottavat taistelijan perusosaamisen ja omaan erityisen tehtävän perusosaamisen, joka on edellytys sotajoukkona toimimiselle. Tämä tieto on varsin julkista muissa demokraattisissa valtioissa ja sitä tulisikin pitää lähinnä perustietona asevelvollisuuden varusmiespalveluksen suorittamisen ehdoista. Palkatun henkilöstön tehtävissä puhutaan vastaavasti palvelussuhteen ehdoista.

Tästä olisi syytä ottaa vinkunat pois ja lopettaa spekulointi. Kun valmiussäätelyn suunnittelu on valmis ja ohjaus on annettu, tulisi sen sisältää julkisena tietona se, milloin sotilas voidaan käskeä taistelutehtäviin. Tieto siitä luo henkistä valmiutta ja maanpuolustustahtoa. Lisäksi se saattaisi julkisena tietona merkittävästi lisätä asepalvelusta suorittavien sotilaiden motivaatiota ja orientaatiota palveluksen kannalta olennaiseen toimintaan. Myös vanhemmat, joille kenraalit kertovat kuinka he ”[pitävät] huolta pojistanne (sic!)”, saisivat selkeän kuvan siitä mitä turvallisuutta valmius heille tuottaa. Mikä voisi olla hienompaa, kuin sotilas joka tulee kotiin ja kertoo, että hän on läpäissyt tehdyt koulutukset ja niihin liittyvät koulutustarkastukset ja sai päälliköltään tietää, että on valmis taistelutehtäviin isänmaan puolustamiseksi ja saanut ensimmäisen sodan ajan sijoituksensa. Kun vanhemmat sitten pojalta kysyvät mikä se tehtävä on, on vastaus siihen selvä:

Se on salassa pidettävä valmiusasia.

//James

Kouluta ja tarkasta! [Suomen puolustuskyky, osa 6]

Vieraskynä 29.3.2016, Charly Salonius-Pasternak.

Charly Salonius-PasternakPuolustusvoimiemme suorituskyky kokonaisuudessaan ei ole yhtä hyvä kuin siitä julkisuudessa annettu kuva. Suomella on uniikki ja meille täydellisesti sopiva puolustusjärjestelmä jossa valtion, yksityisen ja kolmannen sektorin toimijat tuntevat omat roolinsa ja harjoittelevat yhteistyötä. Perusta on siis erinomainen. Tästä huolimatta Suomella ei ole asianmukaisesti varusteltua, koulutettua tai valmiustarkastettuja sodan ajan puolustusvoimia. Mielikuvan ja todellisuuden välisen eron syy on koulutuksen puute. Ensi vuosikymmenen uusien hävittäjien ja aluksien hankinnat nauttivat syystä laajaa tukea, mutta juuri nyt puolustuskyvyn kannalta keskeisin hankinta olisi koulutus. Ilman merkittävästi lisättyä koulutusta ja koko puolustuskyvyn kattavia valmiustarkastuksia uskottavan puolustuksen retoriikka onttoutuu jo lähivuosina, kirjoittaa Charly Salonius-Pasternak. Suorapuheinen ja räväkkä Charly on Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija ja Imagen sankari 2015. Charlyn esittämät näkemykset ja mielipiteet ovat luonnollisesti hänen omiaan eivätkä millään tavalla heijastele hänen työnantajansa tai minkään viranomaisen kantoja.


Suomella ei ole koulutettuja sodan ajan joukkoja, emmekä tiedä saisiko niitä edes perustettua tarpeeksi nopeasti

Puolustusvoimiemme suorituskyky kokonaisuudessaan ei ole yhtä hyvä kuin siitä julkisuudessa annettu kuva. Annetun kuvan ja todellisuuden välisen kasvavan eron ovat huomioineet sisäiset ja ulkoiset tarkkailijat. Pääsyy tämän railon laajenemiselle on, että Suomen puolustuskyvyn vahvistamisen kannalta keskeisintä ”hankintaa” – eli koulutusta – ei ole tehty. Ensi vuosikymmenen uusien hävittäjien ja aluksien hankinnat nauttivat syystä laajaa tukea, mutta juuri nyt puolustuskyvyn kannalta keskeisin hankinta olisi koulutus ja sen liitännäisenä valmius. Ilman merkittävästi lisättyä koulutusta ja jaksottaisia koko puolustuskyvyn kattavia valmiustarkastuksia onttoutuu uskottavan puolustuksen retoriikka jo lähivuosina.

Suomen puolustukseen liittyvissä juhlapuheissa sanotaan liturgiamaisesti, että hyvin koulutettu reservi on yksi puolustuksemme peruspilareista. Tosiasia on kuitenkin, että Suomella ei ole hyvin koulutettuja sodan ajan joukkoja. Toki puolustusvoimat kykenee merivoimien, ilmavoimien, maavoimien ja rajavartiolaitoksen kantahenkilökuntaa käyttäen aloittamaan puolustustaistelun, mutta kestävyyttä, volyymiä ja kaikkea osaamista sillä ei ole.

Suomella on uniikki ja meille täydellisesti sopiva puolustusjärjestelmä

Liian suurella osalla reservistä ja kantahenkilökunnasta ei ole harjoituksissa testattua kykyä toimia kriisitilanteessa tai johtaa suurempia joukkoja. Monet poliitikot ja jopa puolustusvoimat on todistellut, että puolustusvoimauudistuksen jälkeen ollaan esimerkiksi kertausharjoitusten kohdalla palaamassa puolustuskyvyn ylläpidon kannalta hyvälle tasolle. Tämä ei pidä paikkaansa, etenkään huomioiden ympäröivän turvallisuuspoliittisen tilanteen ja Venäjän asevoimien merkittävästi kasvaneen suorituskyvyn.

Ongelman laajuus avautuu kun huomioidaan, että osittain vastaamaan modernin sodankäynnin vaatimuksia, maavoimat lanseerasi viime vuonna uuden taistelutavan. Sitä voi kuvata laajamittaiseksi ”iske ja irti” doktriiniksi, jossa monet pienemmät osastot iskevät koordinoidusti vihollisen joukkoihin ja vetäytyvät sitten uuden iskun valmisteluun. Tätä uutta taistelutapaa ei ole koulutettu suurimmalle osalle puolustusvoimistamme. Jos maavoimat vuonna 2015 koulutti vajaa 13 000 reserviläistä, voidaan arvioida että kestää reilun vuosikymmenen ennen kuin koko sodan ajan joukko on edes kerran kertautettu taistelemaan uuden taistelutavan mukaisesti. Suomella ei siis juuri nyt ole hyvin koulutettua sodan ajan asevoimia, ja ainoa mahdollinen ratkaisu on kertausharjoitusten merkittävä lisääminen.

Hyvin koulutetun reservin luominen vaatii muutakin kuin kertausharjoitusten merkittävän lisäämisen. Se vaatii myös merkittävästi suurempien kokonaisuuksien harjoituttamista, koulutuksen ja toiminnan modernisointia, osittaista yhteisoperointikyvyn (joint) kehittämistä, ja esimerkiksi nopean toiminnan joukkojen mobilisointikyvyn todentamisen. Nykyinen järjestelmä on jäänne ajalta, jolloin valtionjohto saattoi luottaa jopa vuoden strategiseen ennakkovaroitukseen, jolloin puolestaan mobilisaatioon ja siihen kuuluvaan lisäkoulutuksen antamiseen olisi käytettävissä monia kuukausia. Nyt meidän on tiedettävä että suunnitelmat ovat toteutettavissa päivissä tai tunneissa. Tämä vaatii valmiustarkastuksia.

Valmiustarkastusten päätavoite on todentaa, että puolustusvoimat kykenee saamaan valmiiksi tarvittavan osan sodan ajan joukoista niin, että se luo ennaltaehkäisevän kynnyksen tai in extremis pystyy aloittamaan maanpuolustuksen suunnitellulla tavalla. Tätä keskeistä osaa puolustusvalmisteluista ei ole toteutettu kustannusten ja poliittisten signaalien pelossa. On kuitenkin kysyttävä, miksi pelkäisimme sen osoittamista, että kykenemme ja olemme valmiita puolustamaan maatamme? Kustannusten pelko, sekä kertausharjoitusten että valmiustarkastusten suhteen on ymmärrettävä tässä taloudellisessa tilanteessa, mutta ei ole järkevää satsata rahaa varusmiesten koulutukseen jos sodan ajan joukot saavat näivettyä reservissä.

Valmiustarkastuksen pitäisi olla tarpeeksi suuria palvellakseen sen eri tavoitteita, arviolta 30 000 sotilasta. Hintalappu liikkuisi kymmenissä miljoonissa. Käytännössä tämä myös vaatisi varusmiesten kouluttamisen keskeyttämisen määräajaksi; asia jota on jo viimevuonna pienimuotoisesti kokeiltu yhdessä puolustusvoimien harjoituksessa. Tietenkin valmiustarkastus paljastaisi monia suunnitelmien haurauksia, mutta se on niiden tarkoituskin. Tunnollisesti toteutettu valmiustarkastus myös paljastaisi että alueellisten- ja paikallisjoukkojen varusteet ja koulutustaso eivät vastaa uhkakuvaa.

Suomella ei ole hyvin koulutettuja sodan ajan joukkoja

Suomella on maailmanlaajuisesti nähtynä uniikki ja meille täydellisesti sopiva puolustusjärjestelmä jossa valtion, yksityisen ja kolmannen sektorin toimijat tuntevat omat roolinsa ja harjoittelevat yhteistyötä. Perusta on siis erinomainen. Tästä huolimatta Suomella ei ole asianmukaisesti varusteltua, koulutettua tai valmiustarkastettuja sodan ajan puolustusvoimia. Myrskypilvet ja sade näkyvät jo taivalla, mutta poliittinen ja sotilaallinen johto eivät uskalla vaatia, että kansalaiset harjoittelevat sateenvarjon käyttöä eivätkä halua tarkistaa ovatko sadeasut vedenpitäviä. Onko syynä poliittisten päättäjien tai jopa puolustusvoimien puutteellinen tilannekuva? Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa huono tai ideologisesti värittynyt tilannekuva ja sen perustella tekemättä jätettyjä valmisteluja on vaikea hyväksyä.

Mahdollinen ratkaisu olisi paketoida harjoitukset yhdeksi hankinnaksi, kuten asejärjestelmät, ja sitten selittää päättäjille ”koulutushankinnan” puuttumisen vaikutus puolustuskykyyn. Ilman pikaisia päätöksiä todellisuuden ja hyvin koulutetun reservin liturgian välinen railo avautuu niin suureksi, että joku voi ymmärtää aukon koon väärin ja yrittää edistää omia tavoitteita kävelemällä niiden väliin.

//Charly Salonius-Pasternak


Tiesithän, että voit seurata Charlyä Twitterissä ja lukea Imagen sankaritarinan täältä. Charlyn UPIn julkaisut löydät täältä. Suosittelen lukemaan viimeisimmän, ”Ruotsin turvallisuuspolitiikan paradoksi”, joka on ajankohtainen niin tänään kuin vielä puolenkin vuoden päästä.