Terroristi, in’shallah?

[K]un tulin avopuolisoni kanssa katsomasta Hurt Lockeria, istui bussissa eteemme kaksi imaamin näköistä kaveria. Voi sitä hikoilun määrää, kun herrat ottivat esiin alkeellisen näköisen Nokia-puhelimensa…

Eräs kolleega turvattomuuden tunteesta pari vuotta sitten

Turvallinen — turvaton

Turvallisuutta on … varma olo. Tuttu tunne. Mikä sitten on arkipäivän turvattomuutta? Sotilaat ottavat tietoisen riskin, laittavat henkensä likoon. Kohtaavat uhkia, torjuvat uhkia. Tuntevatko sotilaat koskaan turvattomuutta? Varmasti, mutta useimmiten vain lyhyinä hetkinä. Kun uhka on tunnistettu kohde, se voidaan torjua tai sitä voidaan rajoittaa. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni oikein turvattomaksi, ikään kuin aseista riisutuksi.

Turvallisuutta ei voida mitata tuntematta turvattomuutta.

Viimeksi tunsin turvattomuutta yli kaksi vuotta sitten. Päivä Bostonin terrori-iskun jälkeen. Astun Helsingin metroon. Istahdan oranssille penkille. Kuulen kahden miehen arabiankielistä keskustelua. Olen järkevä ihminen; suurempi uhka Suomessa tulee syrjäytyneistä suomalaisista, jotka tarttuvat aseeseen tai rakentavat pommeja. Ei maahanmuuttajista. Ei muslimeista. Minä olen järkevä ihminen!

 – Terr… Mitä jos…

Ensimmäinen ajatukseni. Ei mitään paniikkia, mutta epävarma ja turvaton olo. Pelko. Täysin järjetöntä ja yliampuvaa suhteessa vallitsevaan uhkaan. Keskikäytävän toisella puolella istuu kaksi suomalaista nuorta. Toinen kuuntelee angstisävytteistä musiikkia kuulokkeillaan ja toinen pelaa synkän oloista liveroolipeliä läppärillään. 1000 kertaa todennäköisempiä uhkia. Mutta sillä ei enää ollut väliä — amerikkalaista radikaalin islamin uhan narratiivia kantanut nuoliammus oli puhkaissut suomalaisen panssarini.

ما شاء الله

Katselen vastapäätä istuvaa vanhempaa rouvaa. Hän vilkuilee miehiä. Vilkas arabiankielinen keskustelu ja varovasti lausuttu masha’Allah (suom. ”se on Jumalan tahto”) kasvattaa turvattomuutta eksponentiaalisesti. Näen pelon rouvan silmissä. Minun haarniskani sai vain pienen naarmun. Hänen muurinsa murtui. Hän elää turvattomassa yhteiskunnassa. Hän ei ollut valinnut muuta riskiä kuin metromatkan. Kuten minäkin.

Kaksi vuotta myöhemmin

إن شاء الله

Tänään, vajaat kaksi vuotta myöhemmin — Ukrainan, Pariisin ja Syyrian jälkeen — taas sama ilmiö ja tunne. Sillä erotuksella, että minä en tuntenut turvattomuutta. Istun bussissa matkalla Helsinkiin. Luen (taas) tohtori Saara Jantusen kirjaa Infosota. Vastapäätäni istuu nuori hijabiin pukeutunut opiskelijatyttö, vieruskaverin kanssa käydystä keskustelusta päätellen tuleva lääkäri. Sitten hän puhuu puhelimeen. Puheessa toistuvat muutamaan kertaan in’shallah (suom. ”jos Luoja suo”) ja masha’Allah. Vastapäätäni istuvan hieman minua vanhemman naisen kädet pysähtyvät hetkeksi tabletin pinnalla. Kaksi muuta matkustajaa jäätyy sekunnin murto-osaksi.

Väkivalta ja turvallisuus

Puolustusvoimissa suhteemme turvallisuuteen on hieman erilainen. Me tunnemme turvallisuutta, koska osaamme tunnistaa uhkia ja torjua niitä. Tämä tunne leviää koko suomalaiseen yhteiskuntaan yleisen asevelvollisuuden myötä. Harva ajattele ”mitä jos?” kun puhutaan sotilaallisesta maanpuolustuksesta. Vapaapalokuntalaisen on helppo olla, koska hän osaa itse sammuttaa palon. Tämä sotilaallinen turvallisuuden tunne elää niin kauan, kun suuri osa kansasta on suorittanut asepalveluksen. Tunne ei katoa vaikka todelliset suorituskyvyt romuttuvat, sillä se on jokaiseen kansalaiseen sisäänrakennettu. Maanpuolustuksen suhteen suomalainen turvallisuuden tunne on vakaalla pohjalla.

Arkipäivän turvattomuuden tunne alkaa kuitenkin jo olla kouriintuntuva. Suomalaiset pelkäävät maahanmuuttajia, maahanmuuttajat pelkäävät suomalaisia, kukaan ei puhu, kukaan ei osallista yhteiskuntaan. Entä sitten ne kaksi miestä metrossa ja opiskelijatyttö bussissa? Toisin kun kristityillä, jotka eivät ylipäätään uskalla lausua Jumalan nimeä, on muslimin huulilla usein الله‎ (Allah).

Keskivertoeuroopplaisen tai –amerikkalaisen kuullessa nimen الله‎ jossakin sen muodoissa:

  • سبحان الل subhan’Allah, Luoja olkoon ylistetty
  • ما شاء الله masha’Allah), se on Jumalan tahto
  • إن شاء الله  ins’hallah, jos Luoja suo

syntyy hänelle herkästi mielikuva terroristista joka huutaa الله أكبر (Allahu Akbar) hetkeä ennen pommien räjäyttämistä. Se varovainen ja hiljainen tapa, jolla miehet ja nuori nainen lausuivat Jumalan (Allah) nimen, on myös osoitus turvattomuuden ja epävarmuuden tunteesta. Näistä syrjäytyneisyys, eristäytyminen ja radikalisoituminen on vain muutaman askeleen ja huonon kokemuksen päässä. Tästä asiasta meidän tulisi olla eniten huolissamme.

Katupartiointi

Minäkin olen Turussa tehnyt oman osani katupartionnista nuorena. Silloin, 90-luvulla oli kyse siitä, että pidimme kadut itsellämme, kun pilottitakkeihin pukeutuneet ”isänmaalliset” ja ”puhtaat” maiharijengit partioivat kaduilla päästääkseen pakolaisten ja maahanmuuttajien kimppuun. Minä olin silloin siinä maajoukkueessa, joka liikkui kaupungilla, vain siitä syystä, että se oli vapautemme ja oikeutemme. Siinä ”hengaillessa” juttelimme kaikille; suomalaisille, maahanmuuttajille, joskus jopa ”vastustajille”, eli skineille, mutta usein sen tuloksena juostiin pakoon. Jalat oli nopeet — kertaakaan ei minun tarvinnut ketään lyödä, vaikka moni valkoinen supisuomalainen kaveri sai turpiinsa. Yleensä monipäiseltä skinijengiltä. Raukkamaisesti, päähän maassa makaavaa potkien. Eräät alaisinani olleet varusmiehet ja jotkut työkaverini lukeutuvat varmaan näihin ”vastustajiin”. Me näemme asiat toisin nykyään ja teemme yhdessä työtä turvallisen suomalaisen yhteiskunnan eteen.

Sitten löytyy näitä uuden ajan Odinin sotilaita ja heidän katupartionsa, jotka ovat luvanneet auttaa kaikkia suomalaisia ja käyttäytyä hyvin. Minusta tämä tuntuu tosi turvalliselta ja patrioottiselta, toisin kuin esimerkiksi ahkerasti opiskelevaa, maahanmuttajataustaista, islamilaista, ja suomalaisten hyvinvoinille omistautunuutta tulevaa lääkäriä vastapäätä halvassa bussissa istuminen.

Turvallisuutta ei voida mitata tuntematta turvattomuutta.

//James