Savua ja peilejä

Keskusrikospoliisi teki kotietsinnän Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halmisen kotiin sunnuntai-illalla. Hesari uutisoi asiasta varsin myöhään otsikolla ”Poliisi teki kotietsinnän Helsingin Sanomien toimittajan kotiin”, jossa huvittavimpana yksityiskohtana oli kenties Halmisen kertomus siitä kuinka hän vasaroi tietokonettaan saaden aikaa savua ja apuun tulleen palokunnan myötä paikalle myös poliisin.

Kirjoitin jo aiemmin, että ”Hesarin toimituksen ja toimittajien kotien ratsaaminen vaikuttaisi ajatuksena perin absurdilta ja Venäjän mallilta”. Hesari tempaisi jutussa varsin näyttävästi aloitteen pakottamalla poliisin kiireellisyysperustaiseen kotietsintään. Samalla Hesari laittoi maanantai-aamun uutiset uusiksi. Muutama suunniteltu puheenvuoro jäi käyttämättä, kun huomio keskittyi median edustajaan kohdistettuun kotietsintään.

[T]ällaista ei länsimaisessa yhteiskunnassa ole totuttu näkemään. On syytä olla huolissaan.

Riikka Venäläinen, YLE.

Ylen Aamu-TV 18.12.2017: Tiedustelun tietovuoto ja journalismi. Klikkaa kuvaa siirtyäksesi Areenan videoon.

Ylen Aamu-TV 18.12.2017: Tiedustelun tietovuoto ja journalismi. Klikkaa kuvaa siirtyäksesi Areenan videoon.


Halmisen veto on hyvä yritys pelastaa se mitä pelastettavissa on. Yle ehti jo antaa HS:lle puhtaat paperit otsikolla ”Media teki tehtävänsä – Asiantuntijat arvioivat, että HS kävi vuotouutisessa rajalla, mutta jäi turvalliselle puolelle”. Hesarin osalta asia on kuitenkin verrattain selvä. Edellisessä merkinnässä totesin asiaa tutkittavan turvallisuussalaisuuden paljastamisena (RL 12:7). Kyseisen pykälän säännökset ovat verrattain avoimia, minkä myös Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio toteaa HS:n artikkelissa. Lainsäätäjän tarkoitusta on haettava lain esitöistä (HE 94/1993 vp). Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskeva yksityiskohtainen perustelu on varsin karu Hesarin näkökulmasta:

Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskevan säännöksen soveltaminen edellyttäisi tahallisuutta, ei kuitenkaan pyrkimystä hyödyttää
vierasta valtiota tai vahingoittaa Suomea. Tahallisuuteen sisältyy tieto siitä, että seikka on Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi tai että seikan paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.
[…]
Vakoilua koskevasta säännöksestä poiketen edellytyksenä ei ole, että seikan tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.
[…]
Turvallisuussalaisuuden paljastamisena voitaisiin pitää esimerkiksi puolustusvoimien joukko-osastojen sijoitussuunnitelmien paljastamista […] Suomen rajojen, aluevesien tai ilmatilan valvontaa koskevien järjestelyjen julkistaminen siten, että luvaton liikkuminen Suomesta ulkomaille tai ulkomailta Suomeen helpottuisi. Ulkomaansuhteiden suojelemiseksi salassa pidettävänä seikkana voitaisiin pitää esimerkiksi sellaista seikkaa, jonka tuleminen yleiseen tietoon kotimaassa aiheuttaisi vahinkoa Suomen suhteille vieraaseen valtioon.
[…]
Rangaistavuus edellyttää paljastamisen oikeudettomuutta. Oikeudettomasti ei menettele se, jolla on säännöksiin perustuva valtuus antaa tietoja salaisuudesta tai julkistaa se. Tällaista harkintavaltaa koskevia säännöksiä on ennen kaikkea yleisten asiakirjojen julkisuudesta annetussa laissa. Oikeudetonta tiedon hankkimista ei ole myöskään julkisen sanan tavanomainen haastatteluin ja kyselyin tai selvityksin tapahtuva tietojen keruu. Sen sijaan tiedotusvälineidenkään lukuun toimiva henkilö ei saa oikeudettomin keinoin hankkia tällaisia tietoja julkistamistarkoituksessa.

HE 94/1993 vp

Keskeistä näyttäisi siis olevan se, että kyseessä on objektiivisesti arvioiden turvallisuussalaisuus ja että se on oikeudettomasti hankittu. Koska avoimin ovin käsiteltyjä ennakkotapauksia ei juuri ole, on mahdotonta tukeutua muihin oikeuslähteisiin kuin hallituksen esitykseen. Määräävää ei kuitenkaan näyttäisi lainsäätäjän kuvauksen mukaan olevan pelkkä leima paperissa, vaan se on lähtökohtainen edellytys sille, että tiedon oikeudetonta julkistamista yleensä voidaan käsitellä turvallisuussalaisuuden paljastamisena. Kiinnostavana näyttäytynee se, miten oikeus arvioi mitkä keinot ovat oikeudettomia tiedon hankkimisessa, jos toimittajat ovat saaneet asiakirjat vuotajalta tai muulta lähteeltä luettavassa ja salaamattomassa muodossa. Vuotajan osalta kyseessä on salassapitorikos ja siinä määräävä on julkisuuslaki, jolloin pelkkä leima riittää. Asiakirjan sisällöllä ei sinänsä ole suurta väliä, joskin tuottamuksen astetta arvioitaessa sisältö ja vahinko tai mahdollisuus vahinkoon on tietysti myös merkitsevää.

Joka tapauksessa Helsingin Sanomat tanssii veitsen terällä. Ensimmäinen juttu asiassa oli varsin huonosti jäsennelty, vaikka jälkeenpäin tehdyt perustelut olivatkin kantavia. Hesari teki myös mediatalona ison virhearvion. Jutun julkaiseminen suututti lukijakunnan, jolla on erittäin korkea luottamus puolustusvoimiin ja poliisiin. Aiemmin sanomani pätee edelleen: ”Vaikka Hesarin perustelut jutulle olivat hyvät ja läpinäkyvyys, avoimuus ja julkisuus ovat tavoiteltavia, lienee vaikutus päinvastainen. Poliisin tutkinta maanpetosrikoksesta ja siihen liittyvät pakkokeinot vaientavat hyvin tehokkaasti kaiken keskustelun aiheesta ja antavat ikävän leiman niille, jotka ymmärtävät Hesarin näkemystä asiassa. Lopputuloksena tiedustelulait menevät vieläkin sutjakammin läpi, viranomaisen oikeus absoluuttiseen salassapitoon vahvistuu ja median edellytykset käyttää vuodettua tietoa esimerkiksi väärinkäyttötapauksissa heikkenevät. Tällainen lopputulos antaisi helposti viranomaisille blankovaltuutuksen mihin tahansa, jota vielä tukisivat suuri yleinen luottamus ja harvat oikeustapaukset.”

Avoimuus avuksi

Bild från fra.se

Bild från fra.se


Jos halutaan keskustella itse asiasta, eli ”sotilastiedustelusta”, tai tiedustelusta yleensä, niin tiedustelun lähtökohtaisena luonteena ja ongelmana on avoimuuden puute. Viranomaiset pyytävät nyt uusia laajempia valtuuksia ja puolustusvoimat pitää edelleen kiinni absoluuttisesta salassapidosta (KHO, 2007). Näin teki myös aikoinaan Suojelupoliisi, joskin se on jo oppinut läksynsä varsin hyvin. Sotilastiedustelun osalta ei olisi kovin ongelmallista kertoa perustietoja kansalle. Sotilastiedustelun ”tuotteiden” ”asiakkaisiin” olisi syytä lisätä yksi ryhmä, joka on julkista tietoa tarvitsevat. Perusasiat olisi hyvä kertoa, sillä salaaminen ei vähennä kiinnostusta ja kun kovimmalla leimalla salataan perusasioita, joita voi lukea esimerkiksi puolustusvoimien lehdestä (Ruotuväki) tai internetin eri lähteistä rapauttaa se salaamisen perustelujen uskottavuutta. Ruotsissa ja monissa muissa maissa sotilastiedustelusta vastaava viranomainen kertoo avoimesti yleisellä tasolla mitä se tekee ja miksi. Tekniikoita, taktiikoita ja toimintatapoja ei luonnollisesti kukaan paljasta ja avoimessa Ruotsissakin esimerkiksi MUST:in KSI on täysin salainen. Mutta Viestikoekeskuksen ”vastinpari” FRA on varsin avoin perustietojensa ja sääntelynsä osalta.

Luottamusta rakennetaan sillä, että toiminnasta kerrotaan avoimesti ja säännöllisesti ennen kuin p***a osuu tuulettimeen. Yle käsitteli julkisen tiedon tarvetta varsin hyvin artikkelissan, jonka myös kohun keskellä hienosti sosiaalisessa mediassa esiintynyt puolustusvoimien tiedustelupäällikkö Harri Ohra-aho linkitti omaan tviittiinsä. Asiassa puhuttiin taas vähän ohi, kun Ohra-aho vastasi Ylen artikkeliin puhumalla tiedon sanitoinnista ja lisätalousarvioesityksistä eduskunnalle. FRA:n osalta sitä koskeva julkinen tieto on tietotarpeeseen tuotettua ja perustuu lain lisäksi myös valtioneuvostotason (regeringskansliet) ohjeisiin viranomaisten julkisuudesta ja tiedon asettamisesta yleisön saataville.

Yksisarvinen, aarnikotka ja sotilastiedustelu

Suomessa asia on vaikeampi ja se johtuu osin maamme historiasta. Kekkosen aikana poliisi oli osin politisoitunut ja tiedon hankinta ja käyttö oli osa sisäpoliittista peliä. Idän ja lännen välimaastona Suomella oli monta erilaista ja vaikeasti yhteen sovitettavaa intressiä; niin Neuvostoliittoa, länsimaista yhteistyötä kuin myös omaa turvallisuuttaan kohtaan. KGB:n myyriä oli monilla tasolla ja heidän pääsynsä tietoihin oli jopa valtioneuvostotasoista. Samaan aikaan länsimainen yhteistyö oli syytä juurikin sen poliittisen tulenarkuuden takia pitää visusti salassa.

Olisi perin sinisilmäistä ajatella, että sotilastiedustelu ei missään vaiheessa olisi saanut, hankkinut, käyttänyt ja jakanut sellaista tietoa Suomen kansalaisista. Oikeutus sotilastiedustelulle haetaan usein puolustusvoimien varsin yleisestä tehtävästä, joka nykyisessä laissa on sotilaallinen maanpuolustus. Samaan aikaan on kuitenkin hieman ristiriitaista, että viranomainen itse hakee uusia valtuuksia ja perustelee niitä juuri sillä, että tiedustelutoimintaa ei voitaisi lainkaan tehdä ilman erityisen tarkkaa ja yksityiskohtaista sääntelyä ja tarvittavia lisävaltuuksia. Asiassa syntyy helposti kuva, että aiemmin ei ole voitu tehdä mitään eikä mitään ole tehty, koska ei ole ollut valtuuksia. Jos asia todella olisi näin, niin varsin huonosti voitaisiin puolustusvoimien todeta leiviskäänsä hoitaneen. Arvostus mm. kansainvälisessä yhteisössä ja kumppanuudet kertovat toista. Tiedustelu on harmaata aluetta, niin myös sotilastiedustelu.

”Sotilastiedustelusta”: Suomalaisessa lainsäädännössä sotilastiedustelu on varsin uusi käsite. Julkisuuslaki (621/1999) tuntee sanan, mutta sen määritelmää, tarkoitusta ja merkitystä ei mikään laki tunne. Sotilastiedustelua ei siis ole olemassa. 😉

Kaikki kuntoon heti, tai…

Se, että aiemmin on hoidettu hommia hyvin ja fiksusti ilman lakeja on hyvä asia. Ilman lakeja ei ole laittomuuksiakaan ja jos Suomi ei tee tiedustelua, niin joku muu kyllä tekee. Oikeusturvan ja luottamuksen kannalta on kuitenkin huolestuttavaa, että sääntelyä ei ole saatu aikaiseksi.

Kenen oikeusturva?

Yhtä tärkeä kuin kansalaisten luottamus ja oikeusturva on myös puolustusvoimien työntekijöiden oikeusturva. Tilanne, jossa työntekijä joutuu olemaan epätietoinen siitä mitä voi tai ei voi tehdä ja rikosoikeudelliset vastuukysymykset eivät ole selviä on kestämätön. Kestämätöntä olisi myös se, että oma organisaatio ei tukisi jos tiedustelutoimeksiantoa hoitaessa osuu niin sanotusti tuulettimeen. Selvät pelisäännöt ovat eduksi kaikille. Lainsäädäntö on laahannut. Viimeksi kirjoitin asiasta neljä vuotta sitten ja liian hitaasti on asiassa edetty. Puolustusvoimat on halunnut lait paikalleen ja ajanut asiaa hyvin. Avoin ja mahdollistava sääntelypohja lisäisi myös luottamusta kansainvälisessä tiedusteluyhteisössä. Kuten monissa muissa puolustusvoimia koskevissa laillisuusasioissa on lukkona ollut milloin eduskunta, hallitus, presidentti tai muu taho, kukin aikaan ja poliittiseen ilmapiiriin sopivine perusteluineen. On pelätty että syntyisi jonkinlainen poliittinen koneisto, vaikka puolustusvoimat on halunnut paikalleen lainsäädännön, joka asettaa selvät rajat ja pelisäännöt siihen mihin ja miten tietoa voidaan hankkia, käyttää ja jakaa. Ehkä enemmän on pelätty oman poliittisen kontrollin ja siihen liittyvän oman sisäpoliittisen agendan katoamista. Kansanedustaja Mikko Kärnän mainitsemaan laittomuuden tilaan, so. sääntelyn puutteeseen, ei puolustusvoimat ole millään tavoin syyllinen. Tilille tulisi vaatia edellisiä valtiopäiviä ja hallituksia.

Nyt syntynyt tiedustelukohu ja sen taakse laitettu arvovalta, mm. Tasavallan presidentin lausunnot asiassa, osoittavat kuinka tulenarasta asiasta on kysymys. Julkilausuttuina motiiveina ovat salassapitorikos, vuodon vaikutus ulkomaan suhteisiin, tiedon saamiseen ulkomailta ja tiedustelulaitoksen luottamukseen kumppaneiden silmissä. Ne ovat varsin painavia. Salaisina motiiveina on varmasti jossain pelko siitä, että vuodossa paljastuisi tietoa siitä, että sotilastiedustelun piirissä olisi saatu, hankittu, käytetty ja jaettu sellaista tietoa Suomen kansalaisista, jolla ei ole varsinaista merkitystä sotilastiedustelun kannalta. Tällainen tieto, vaikka aika itsestään selvää, olisi pelkokuvissa omiaan kaatamaan uudet tiedustelulait.

Tokkopa näin. Hesarin juttu ratkeaa oikeusteitse. Tärkeintä olisi palauttaa luottamus. Hesarin osuutena lienee palauttaa luottamus lehteen ja puolustusvoimien sekä puolustusministeriön tehtävä lienee lisätä luottamusta uusiin lakeihin. Nyt nähty ohipuhuminen ja asioiden sekoittaminen toisiinsa edistävät vain vastakkainasettelua. Jos uusia lakeja ei saada, niin huonompaan suuntaan mennään. Vaarassa ovat silloin niin kansalaiset, sotilastiedustelun työntekijät, puolustusvoimien arvostus ja Suomen asema maailmalla. Tärkeää on myös, että uusia lakeja ei vesitetä, vaan saadaan keinot ja välineet käyttöön. Esitys laiksi sotilastiedustelusta on jätetty valtioneuvoston lainsäädännön arviointineuvostolle 8.12.2017. Tiedustelupäällikkö Harri Ohra-aho kehui esitystä hyväksi ja sitä se varmasti on, ottaen huomioon ajan ja paineen. Huomio kiinnittyy kuitenkin valitettavasti siihen, että kirjoitusvirheitäkään ei ole saatu korjattua vajaan kahdeksan kuukauden aikana ja esityksen pykälissä on muutoksia, jotka eivät heijastu yksityiskohtaisissa perusteluissa. Lakiesitys on kuitenkin lukemisen arvoinen ja neuvosto hoitaa varmasti kuprut kuntoon. Jätän linkin vielä kertaalleen tähän kaikkien löydettäväksi, koska Google-haku ei sitä palauta ja julkaisua tai tiedotetta ei ole vielä viety puolustusministeriön sotilastiedustelua koskevan sivuston alle. Suosittelen kaikille kunnollista lukemista ja hapen haukkaamista ennen kommentointia. Patrioottisen someraivon aika on ohi ja on tärkeä keskittyä kansalaisten perusoikeuksien oikeasuhtaiseen yhteen sovittamiseen kansan turvallisuuden tarpeeseen, jota valtion palveluksessa olevat pyyteettömästi tekevät. Jakolinjoja on suomalaiseen yhteiskuntaan syntynyt ihan tarpeeksi.

//James


Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta minkään viranomaisen tai muun tahon virallista kantaa.
Säännöt: Kommentointi vain omalla nimellä, ellei minun kanssani ole muuta sovittu. Keskustelu asiasta. Asiattomuudet poistetaan ja bannataan.

Hesarin maanpetos

Helsingin sanomat julkaisi tänään artikkelin Suomen salaisin paikka, jossa kerrottiin Viestikoelaitoksesta ja esitettiin otteita lähteenä käytetystä aineistosta, jotka oli luokiteltu salaisiksi tai erittäin salaisiksi.

Artikkelin ingressissä asiaa perusteltiin tulevilla tiedustelulaeilla ja toimitus julkaisi kymmenen tuntia artikkelin ilmestymisen jälkeen sitä perustelevan pääkirjoituksen.

Suomen salaisin paikka Keski-Suomen kallioiden uumenissa saa muun tiedustelulaitoksen ohella oikeuden valvoa internetliikennettä, jos eduskunta hyväksyy tiedustelulait. Kansanedustajat joutuvat päättämään asiasta tietämättä tarkkaan, mitä Tikkakoskella oikein tapahtuu.

Helsingin sanomat, Suomen salaisin paikka, 16.12.2017

Patrioottinen someraivo

Sosiaalisessa mediassa alkoi 16.12.2017 aamulla nopeasti nouseva maanpuolustuksellinen someraivo, jossa Helsingin Sanomia ja artikkelin kirjoittaneita toimittajia kritisoitiin julkaisusta. Kritii Vouhotus sisälsi muun muassa ajatuksia mistä rikoksista on kyse, mm. valapattoisuudesta, valtionpetoksesta, vakoilusta jne. Myös julkisuuslakia siteerattiin eri yhteyksissä, joskin sen relevanssi rajoittuu nimensäkin mukaan (Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta) siihen miten viranomainen tietoa käsittelee. Tässä tapauksessa julkisuuslaki koskee mahdollisen virkamiehen tekemää salassapitovelvollisuuden rikkomista, mikä on asiassa merkittävää ns. lähdesuojan kannalta, mutta ei varsinaisesti velvoita toimittajaa.

Valapatto ja suvakkihuora

Huomionarvoista ”kunnon isänmaan ystävien” somekeskustelussa se, että monet mainituista rumista syytöksistä ja ällöttävästä parjauksesta kohdistettiin Helsingin Sanomiin ja sen toimittajiin Laura Halminen ja Tuomo Pietiläinen. Jälkimmäisen kohdalla muutamassa kommentissa peräänkuuluteltiin uskollisuutta sotilasvalalle ja käytettiin naurettavan paljon aikaa sen pohtimiseen onko Pietiläinen vannonut valan vai ei. Eräillä foorumeilla ehdittiin jo julistaa teloitustuomioita. Toimittaja Halmista kohtaan kohdistettiin nykyään jonkinlaiseksi normaaliksi muodostuneita sukupuoleen meneviä hyökkäyksiä – useimmat ala-arvoisempia ja painokelvottomampia kuin väliotsikko yllä.

Niinistöt haukkoina

Myös Tasavallan presidentti kommentoi asiaa painavasti kansliansa kautta tiedotteessa, vaikkei ottanut millään tavalla kantaa Helsingin Sanomien julkaisupäätökseen. Parempi otsikko olisi ollut ”…lausunto Puolustusvoimien tietovuodosta”. Ylipäällikön kommentti antoi lisää löylyä maanpuolustukselliselle someraivolle ja voimaannutti Helsingin Sanomien lynkkaukseen ja toimittajiin kohdistuviin hyökkäyksiin orientoituvaa keskustelua.

Iltapäivällä Yle kertoi puolustusministeriä siteeraten, että Pääesikunta on laajentanut aiemmin epäillyssä tietovuotoasiassa tekemäänsä tutkintapyyntöä koskemaan myös maanpetosrikoksiin lukeutuvaa turvallisuussalaisuuden paljastamista (RL 12:7) nimenomaan Helsingin Sanomien toimituksen osalta.

Puolustusministeri Niinistö tuli myös esiin Trump-tyylisellä tviitillä antaen ymmärtää Helsingin Sanomien ja sen toimittajien olevan epäisänmaallisia.

Sananvapauden rajoittaminen ei tosin koskaan ole ollut ministeri Niinistölle ongelma, vaan lähinnä harras toive. [1, 2, 3]

Hesarin perustelu on hyvä, mutta yhteiskunnassa, jossa on lähes absoluuttinen luottamus puolustusvoimiin, on vaikea kyseenalaistaa edes hyvin tiukkaa salassapitoa, vaikka sen alainen toiminta puuttuisi merkittävästi perusoikeuksiin. Laajat valtuudet viranomaisille antavia tiedustelulakeja on käytössä myös muissa maissa. Niissä maissa, jotka lukeutuvat Suomen viiteryhmään, on myös tiedusteluviranomaisten toiminnassa julkisuus ja läpinäkyvyys ja salaisissakin asioissa perin laaja osittaisjulkisuus. Suomessa pidetään puolestaan kynsin ja hampain kiinni lähes absoluuttisesta salassapidosta. Joskus niin kovaa, että välillä hämätään itseäänkin siitä mikä on salaista ja mikä ei.

Tiukat ulostulot asiassa osoittavat, että tiedustelulait ovat nyt loppusuoralla ja ne halutaan läpi. Presidentin arvovallan asettaminen rikostutkinnan taakse saattaa näkyä poikkeuksellisen vahvoina toimina lähdesuojan murtamiseksi. Helsingin Sanomilla ei tule olemaan helppoa, etenkin kun Suomen lainsäädäntö ei tunne sellaista sananvapautta, joka olisi kovin voimakas suhteessa salassapitoon, kun kyseessä on viranomaisen suojattavaan etu, taikka lähdesuojaan.

Avoimuus ja julkisuus vaihtoehtona

Olisi toki hyvä, jos Puolustusvoimien Tiedustelulaitos voisi itse kertoa toiminnastaan avoimemmin. Tuskinpa luottamusta puolustusvoimiin ainakaan vähentäisi se, että laitos voisi vuosiraportilla esimerkiksi Ruotsin MUST:in tapaan kertoa missä mennään kiinnostavan tiedustelun alalla. [4, 5, 6, 7]

Ruotsin sotilastiedustelukeskusken MUST:in vuosikatsaus vuodelta 2016

Ruotsin sotilastiedustelukeskusken MUST:in vuosikatsaus vuodelta 2016

Vuodon selvittämisen kannalta edellytykset siihen ovat varsin hyvät; lähdesuojaa ei ole, jos virkamies on syyllistynyt rikokseen luovuttaessaan asiakirjan. Olemattomaksi muuttunut suoja on helposti murrettavissa pakkokeinoin, joskin Hesarin toimituksen ja toimittajien kotien ratsaaminen vaikuttaisi ajatuksena perin absurdilta ja Venäjän mallilta. Toimittaja voidaan velvoittaa rangaistuksen uhalla todistamaan, koska oikeudenkäymiskaaren 17:20 mukaan ”[t]uomioistuin voi velvoittaa [OK 17 luvun 20 §:n 1 momentissa] tarkoitetun henkilön todistamaan, jos syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta tai joka koskee salassapitovelvollisuuden rikkomista rangaistavaksi säädetyllä tavalla.” Tässä tapauksessa viimeinen säännös, eli salassapitovelvollisuuden rikkominen rangaistavaksi säädetyllä tavalla täytyy aina.

Vaikka Hesarin perustelut jutulle olivat hyvät ja läpinäkyvyys, avoimuus ja julkisuus ovat tavoiteltavia, lienee vaikutus päinvastainen. Poliisin tutkinta maanpetosrikoksesta ja siihen liittyvät pakkokeinot vaientavat hyvin tehokkaasti kaiken keskustelun aiheesta ja antavat ikävän leiman niille, jotka ymmärtävät Hesarin näkemystä asiassa. Lopputuloksena tiedustelulait menevät vieläkin sutjakammin läpi, viranomaisen oikeus absoluuttiseen salassapitoon vahvistuu ja median edellytykset käyttää vuodettua tietoa esimerkiksi väärinkäyttötapauksissa heikkenevät. Tällainen lopputulos antaisi helposti viranomaisille blankovaltuutuksen mihin tahansa, jota vielä tukisivat suuri yleinen luottamus ja harvat oikeustapaukset. Perusoikeuksien turvan kannalta lopputulos olisi katastrofaalinen. Hesarin päätös julkaista tiedot oli rohkea ja vaikka tiedot ovat yli 10 vuotta vanhoja ja julkaistu asiasisältö yleistä tietoa useimmille, niin väärin meni. Muualta maailmasta vastaava tieto olisi tosin saatu viranomaiselta itseltään, kuten esim. MUST:in vuosikatsauksesta voi lukea ja MUST:in johtaja on useasti medialle kertonut. Toivottavasti viranomainen ymmärtää tästä tiedon tarpeesta jotain, sillä Hesarin jutussa luottamusta herätti kuvaus Viestikoelaitoksen toiminnan selkeästä painopisteestä, pääpiirteinen selostus siitä mitä laitos tekee ja vaikutelma laaja-alaisuudesta. Onko tällaista yleistä tietoa syytä salata absoluuttisesti vai olisivatko ne viranomaisen kertomana vieläkin paremmin luottamusta kasvattavia?

Ruotsissa, Saksassa, Norjassa, Yhdysvalloissa, Virossa, Liettuassa ja muualla viranomaiset ovat oppineet antamaan julkisia tietoja sitä mukaa kun ovat saaneet lisää valtuuksia ja samalla epäonnistuneet viestinnässään. Julkinen ja vaikuttava viestiminen helpottaa myös määrärahojen tarpeen perustelua. Ehkäpä Suomessa voitaisiin oppia muutenkin kuin kantapään kautta?

//James


Säännöt: Kommentointi vain omalla nimellä, ellei minun kanssani ole muuta sovittu.
Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta minkään viranomaisen tai muun tahon virallista kantaa.

Median rooli terrorismissa (Terrorismin kokonaiskuva, osa 3)

Saatteeksi

terror-headlines

Tämän artikkelisarjan tarkoituksena on keskustella terrorismista. Keskustelun lähtökohtana on nuoren suomalaisen koululaisen näkökulma. Artikkelisarjassa eri alojen asiantuntijat keskustelevat terrorismista. Tämä on artikkelisarjan kolmas osa ja aiheena on ”Median rooli terrorismissa?”

Koululaisen ääntä blogisarjassa käyttää Iida Hilden, Siilinjärven Suininlahden yläasteen oppilas. Iida sai tammikuussa tehtäväkseen laatia uskonnon opinnoissa tutkielman terrorismista.

Lue myös artikkelisarjan aiemmat osat, eli johdanto, osa 1 ”Mitä terrorismi on?” ja osa 2 ”Terrorismi ja islam”. Artikkelisarjan laajan lähdeluettelon ja lisää luettavaa löydät täältä.

//James


Vieraskynä 19.4.2017, Laura Halminen.

Jumala on suuri. Kuorma-autojen jumala on vielä suurempi.

Kun kuin ihminen haluaa pahaa, mikään rajoitus ei voi estää ihmistä, kirjoittaa Laura Halminen. Laura Halminen on toimittaja, joka sattumalta asui lapsena sortuneessa valtiossa ennen kuin se sortui. Halminen työskentelee Helsingin Sanomissa ja kirjoittaa mieluiten tietoturvasta. Voit seurata häntä Twitterissä

Perjantaina seitsemäs huhtikuuta Tukholmassa tapahtui terrori-isku. James Mashiri julkaisi edellisen vierasblogini terrorismista vain tunteja iskun jälkeen..

Osa työstäni Helsingin Sanomissa on editointia. Näin oli Tukholman iskun iltanakin. Sellaisissa tilanteissa uutisissa on kiire: uutta tietoa tulee tipoittain lähes koko ajan, sitä pitää saada räätälöityä tarkoiksi mutta luonteviksi kokonaisuuksiksi ilman kieli- ja kirjoitusvirheitä nopeasti painokseen kerrallaan. Jos painokone joutuu odottamaan, se maksaa rahaa. Jos kiireen takia möhlii, se maksetaan laadussa ja yleisön luottamuksessa.

Helsingin Sanomat julkaisi lauantaina 8. huhtikuuta Tukholman terrori-iskusta kolme aukeamaa asiaa. Minä vastasin edeltävänä iltana niiden editoinnista – en yksin, mutta osaltani. Sisältöä vaihdeltiin ja päivitettiin painoksesta toiseen ja kolmanteen aina puolille öin asti. Minä ja HS:n Skandinavian-kirjeenvaihtaja soitimme perjantai-illan aikana toisillemme yhteensä kolmetoista puhelua.

Pariin otteeseen illan aikana puhuin nopeasti perheenjäseneni kanssa. Hän sanoi: tämä isku tulee lähelle. Samaa lausui päätoimittajamme Antero Mukka kolumnissaan. Minä editoin päätoimittajankin tekstin. Jouduin lyhentämään sitä.

Vasta yöllä kotona ehdin ajatella iskua. Otsikot, painokset, sivut, rivit ja kuvatekstit vilisivät vielä silmissä. Ei sellainen lähelle tule. Kiire ilta töissä, ei ihmeempiä.

Selasin yöllä Twitteriä tarkoituksenani tarkistaa millaisia kuvia Tukholman iskusta oli julkaistu. Nykyään on perin epätavallista, jos yhtään rikospaikkakuvaa ei löydy – onhan jokaisella nykyään julkaisualustat taskussamme.

Kahden tienoilla yöllä löysin kuvan naisesta, joka katsoo kohti murskaantunutta koiraa. Nainen istuu kadulla, hän on ojentanut jalkansa suoriksi eteen. Naisen oikean jalkaterän paikalla on veristä mössöä. Toisessa kuvassa on tummatukkainen nainen kolmessa osassa. Laukku on lentänyt viereen, kasvoja ei näy.

Lauantaina, iskun jälkeisen päivän iltana olen jälleen editointivuorossa. Kiire ei ole yhtä kova. Soittelemme kirjeenvaihtajan kanssa ehkä vain kolmesti. Tukholma-uutisia on kaksi aukeamaa, ehdin editoida muutakin ja selata vähän Twitteriä.

Viitteet iskun tekijän yhteyksistä ääri-islamiin kiertävät jo, vaikka sosiaalisessa mediassa liikkuvaa tekijän henkilöyttä ei ole vahvistettu. Muslimeja haukutaan. Törmään Twitterissä yhdysvaltaiseen Trump-uskovaiseen, joka väittää iskun tekijän ajaneen 11-vuotiaan tytön päälle. Mies jakaa kuvakaappauksena tytön äidin huolestunutta ”lapseni ei ole tullut kotiin” -päivitystä sekä sitä edellisenä yönä näkemääni kuvaa naisesta kolmessa osassa.

No ei voi olla, taas nuo pistävät omiaan jonkun satunnaisen Facebook-läpän perusteella, ajattelen. Tekee mieli twiitata takaisin että älä nyt urpo jaksa, kuvottavaa hautarauhan rikkomista tuollainen paskanpuhuminen.

Ryhdyn kuitenkin tarkistamaan asiaa. Selaan huolestuneen äidin Facebook-seinää, surffaan muutaman ruotsalaisen keskustelupalstan jossa vertaillaan 11-vuotiaan tytön koulukuvaa rikospaikkakuvaan. Tytöllä oli koulukuvassa takki, joka muistuttaa rikospaikkakuvassa kolmessa osassa olleen naisen takkia.

Lauantaina Ilta-Sanomat kertoo kadonneesta tytöstä.

Minä jatkan työtäni, editoin. Laitan otsikot järjestykseen ja viimeistelen kuvatekstit. En tarkista, ovatko Twitterissä näkemäni rikospaikkakuvat todella sieltä mistä niiden väitetään olevan. Jos kyseessä olisi ollut työtehtävä, olisin kuvien aitouden tietenkin tarkistanut.

Ruotsalainen iltapäivälehti Expressen selvittää tytön kohtaloa. Ilta-Sanomat lainaa Expresseniä. Myöhään lauantaina käy ilmi, että Tukholman iskussa kuoli 11-vuotias tyttö. Sukulaiset vahvistavat tiedon.

Kun painokset ovat valmiit, menen kotiin. Valvon aamuneljään ja ajattelen kuvia tummansinisestä takista. Kirjoitan runon. Käytän seuraavan viikon sen epäröintiin, voisinko tarjota runoa Jamesin blogiin julkaistavaksi.

Minulla oli vahva ennakkoasenne sosiaalisen median niin sanottuja ”alt-right” –toimijoita kohtaan. He kun jakavat välillä aivan mitä sattuu. Onneksi minulla oli riittävästi harkintakykyä olla toteamatta heille yhtään mitään ilman että tarkistan väittämät itse – tai että joku muu luotettava tarkistaa ne.

Uskontoon liittyvistä asenteista riippumatta: tämän 11-vuotiaan suhteen alt-right -väen jakama perustieto iskussa kuolleesta piti paikkansa.

Katson, että työhöni kuuluu kohdata todellisuus sellaisena kuin se on, rikospaikkakuvineen ja kaunistelematta. Jos vaikkapa Twitter olisi ryhtynyt poistamaan kuvia tai iskuun liittyviä keskusteluja, olisin tiennyt vähemmän.

Olisiko jotain tietoja pitänyt poistaa omaisten vuoksi? Ehkä. Jos iskussa kuollut olisi ollut minun sukulaiseni tai ystäväni, hänen kohtalonsa valjastaminen poliittisten päämäärien tueksi olisi loukannut verisesti. Jotain vastaavaa koki Yrjö Timonen sen jälkeen kun hänen tyttärensä Hanna Ruax kuoli varastopalossa Yhdysvalloissa oltuaan kreolimiehensä kanssa bileissä.

Olisiko iskusta pitänyt jättää kokonaan kertomatta? Ei missään tapauksessa. Sosiaalisen median logiikka, kaikki kuvat julki äkkiä ja juorut päälle, ei vastaa uutismedian toimintalogiikkaa. Perinteinen uutismedia, oli se verkkopalvelu, radio, televisio tai sanomalehti, ensinnäkin tarkistaa tai ainakin pyrkii parhaansa mukaan tarkistamaan saadun tiedon. Perinteinen media tarjoaa puheenaiheet siten, että yleisön tulee voida luottaa saamaansa informaatioon.

Jos medialla on vapaus johtaa, sillä on myös vastuu johtaa luotettavasti. Se on aika painava vastuu.

Perinteinen uutismedia ei ole sosiaalinen media. Se on vaitonaisempi ja usein myös hitaampi, sillä tietojen arkistaminen on aikaa vievää ja työlästä.  Perinteinen media ei esimerkiksi myöskään mässäile itsemurhilla, sillä se tiedostaa, että ideat leviävät pelkästään siitäkin että asioista kerrotaan. Tästä syystä esimerkiksi  minun työnantajani välttää julkaisemasta Anders Behring Breivikistä kuvia joissa Breivik nostaa kätensä natsitervehdykseen. Jos ilmeisen provokaation voi torjua, on vain vastuullista pyrkiä torjumaan se.

Juuri tästä syystä perinteisen median rajoittamisessa ei olisi paljoakaan järkeä. Median kerronnan rajoittaminen terrorismin ja useita muitakin yhteiskunnalle merkityksellisten uutistilanteiden suhteen antaisi entistä vankemman kaikupohjan sosiaaliselle medialle. Somea kontrolloi siitä vastaava yhtiö. Toistaiseksi näiden yhtiöiden yhteiskuntavastuu hakee vasta muotoaan siinä missä perinteiselle medialle on käytäntöjen lisäksi useissa maissa omat toimielimensä niiden regulointia ja itsesääntelyä varten.

Sosiaalisen median rajoittaminen on hankalampi kysymys. En pidä todennäköisenä, että se tulisi koskaan onnistumaan täysimääräisesti. Tiettyjä rajoittamiskäytäntöjä on toki jo olemassa: esimerkiksi Facebookissa ei saa näkyä nännejä. Twitter on hiljan ottanut käyttöön yhä kattavampia algoritmeja jihadistisen propangandan poistamiseksi. Tosin niidenkin toiminta on vähän sinne päin: alkuvuodesta Twitter poisti tilejä, jotka automatisoidusti etsivät sen palvelusta jihadistien propagandaa ja kannustivat yleisöä ilmiantamaan propagandaa poistettavaksi.

Sosiaalisen median vähäiset rajoitteet ovat paitsi sananvapautta, myös hyödyllisiä: esimerkiksi useiden maiden tiedustelupalvelut saavat arvokasta tietoa jihadistien toiminnasta heidän somekäyttäytymisensä perusteella. Kirjoitin asiasta tarkemmin pari vuotta sitten, valtaosa argumenteista pätee edelleen.

Minä olisin varmaan päässyt Tukholman iskun suhteen vähemmällä mielipahalla, jos en olisi nähnyt niitä oletettavasti oikeita rikospaikkakuvia. Mutta minä halusin nähdä ne. Halusin, sillä arvostan todellisuutta sellaisenaan, väärentämättömänä ja kaunistelematta: raakuuksia en arvosta, vaan sitä, ettei niitä peitellä minulta. Uskon, että arvostelukykyni ansaitsee sen että saan paitsi työkaluja raportoida faktat, myös mahdollisuuden muodostaa käsitykseni asioista itse. En halua filttereitä, en ruusunpunaisia tai tummia laseja. Haluan sen, mikä on todellista.

Sen perusteella minä voin istua hiljaa aamuneljään ja miettiä mitä itse ajattelen. Ja purkaa ne vaikka runomuotoon. Huomauttaisin, että seuraava on luovaa kirjoittamista. Tajunnanvirtaa oikeastaan. Sitä ei ole syytä sekoittaa todellisuuteen.

Perjantai oli Gunillalle hyvä päivä. Mossen lääkärintarkastus sujui hyvin, eikä koira edes murissut lääkärille. Sitten tuli Ruslan ja murskasi Mossen kokonaan, sekä Gunillalta oikean jalan.

Perjantaina Lilya kiitteli kevättä. Viimein pyöräilykausi pääsee käyntiin, il hamdulillah. Lilya otti Instagramiin kuvan lapsista uusissa pyöräilykypärissään.

Arkania ei aate kiinnostanut. Rahaa pitäisi tulla enemmän. Arkanille oli yhdentekevää, miksi. Rahaa se vain halusi. Piti kuulemma saada uusi kello. Niinpä torstaina Ruslan vaihtoi autonsa Arkanin passiin.

Keskustassa Jimmy ja Alexander halusivat syödä vähän paremmat pihvit Alexanderin uuden työpaikan kunniaksi.

Ruslan oli lähdössä. Kohta he kohtaisivat. Ruslan, oikeus ja kohtuus.

Lilya kyllä aavisti, niin kuin vain vaimot aavistavat. Hiljaisuudesta sen huomasi. Mutta Aishasta oli tulossa nuori nainen, ja huivi oli unohtua kotiin harva se aamu. Pikku Ahmadin iho oireili talven jäljiltä ja poika heräili öisin.

Ruslan oli lähdössä. Siltä Lilyasta tuntui. Kunhan ei nyt jonkun uskonnottoman blondin matkaan. Oikeastaan Lilya ei halunnut ajatella koko asiaa.

Muistaisiko naapurin vanha Gulnara, siitä vaaleansinisestä talosta, jos menisi sitten koputtamaan ovelle, Ruslan mietti. Arkanin lentolippu riittäisi vain Ankaraan asti. Mutta sieltä pääsisi kyllä bussilla Samarkandiin. Mutta ensin oli asioita.

Lannoitteet oli saatu kaverilta Ystadin läheltä, asetoni kynsilakanpoistoaineesta. Naulat työpaikalta, kourallinen kerrallaan. Ei ollut vaihtoehtoja, Ruslan ajatteli usein. Oli ajatellut koko talven.

Ruslanin rakas oli lähdössä. Hän tuoksui mustapippurilta ja hennalta. Lilya, pikku Ahmad, Islam ja Maryam menivät pyöräilykypärät kainaloissaan ja Ruslan kuuli rapusta tutun hissinoven kolahduksen. He menisivät takapihan puistoon.

Siitä ei näkisi toiselle talon uloskäynnille.

Ruslan pakkasi tarvikkeet Aishan vanhaan koulureppuun. Pinkki ponikuvionti ei enää kelvannut teinille.

Emma oli lähdössä koulusta. Onneksi oli perjantai, tyttö ajatteli ja hypisteli perhoskaulakoruaan. Lauantaina olisi ratsastustunti, mutta sinne ei sentään tarvitsisi herätä kahdeksalta.

Läheisessä ravintolassa Jimmy ja Alexander tilasivat härkää, mediumina kummallekin. Alexander otti oluen.

Mosse kakkasi keskelle Drottninggatania. Onneksi on kakkapusseja ja roskis lähellä, Gunilla ajatteli nolona. Samaan aikaan häntä nauratti. Kerrankos sitä, ei koirankakka ole ennenkään maailmaa kaatanut. Sitä paitsi aurinkokin paistoi. Oli jotenkin optimistinen olo. Niin kuin nyt huhtikuisena perjantaina voi ihmisellä pohjolassa olla.

Ruslan halusi, eikä sittenkään halunnut. Hermostutti. Jos hän ei löytäisikään autoa? Tästä riippui nyt niin paljon. Oslo, Malmö ja vaikka mitä.

Auton täytyy löytyä.

Emma ajatteli Ashrafia. Ashraf nauroi, Emma muistaa noustessaan bussista ja soittaa äidilleen että moi, nähdään kohta Sergelstorgetilla. Ashraf, ihana Ashraf. Hauska ja kohtelias. Joskus Emmasta tuntuu kuin Ashraf katsoisi häntä tavallista pidempään. Jos Ahsharista tulisi isona pelikoodari ja Emmasta lakinainen. Millaista tulevaisuus olisi. Emman rinnassa läikähtää.

Ruslan näkee auton. Ei ehdi ajatella sitä, että se on vielä puolillaan oluttankkeja. Myöhemmin Islamabadissa Mohamed ja Abdul hymähtävät suojattinsa yhteensattumalle: miten puhutteleva tapa näpäyttää vääräuskoisia. Syntiin kun tartut, syntiin hukut.

Ruslan toimii.

Ruslan on Samarkandissa, naapurin Gulnara hymyilee ja näyttää pikku Ruslanille vastakuoriutuneita kananpoikia. Miten äiti huutaa ja huhuilee kutsuessaan syömään. Miten katupöly lentää Benuiry Schoh Kochasilla kun pojat pelaavat futista.

Kuljettaja huomaa Ruslanin, yrittää repiä kuormurin ovea auki. Ruslan lyö. Ruslan on menossa kotiin. Jalka kaasulle. Asetoni haisee.

Emma näkee Mossen. Se haistelee roskista oikealla puolella suojatietä. Koirat ovat ihania, Emma ajatelee. Ashrafikin tykkäsi leikkiä Danielin terrierin kanssa jonain iltapäivänä viime kuussa.

Ruslan kiihdyttää. On kiire kotiin. Hän muistaa Naisten suuran.

Ashraf heitti Danielin koiranlelun mulle ja mä otin sen kiinni, Emma muistaa ja katsoo Mossea oikealla. Ihana Ashraf.

Ruslan ajaa Emman päälle.

Emma ehtii nähdä suojatien, kakkaavan Mossen ja Ashrafin. Se käy äkkiä.

Mutta Gunilla näkee Ruslanin. Katsoo suoraan kohti ja väistää. Mutta Mosse ei seuraa. Gunillan ote hihnasta lipeää.

Jumala on suuri. Kuorma-autojen jumala on erittäin suuri.

Jimmy ja Alexander haarukoivat alkusalaattia ja näkevät. Olutlogoa kuormurin kyljessä eivät ehdi. Mutta he näkevät Emman suojatiellä, he näkevät Mossen ja Gunillan, kaiken muun. Sen, mitä Emmasta ja Mossesta jää tielle jäljelle. Pihvipaikan tarjoilija ryntää heidän kylkeensä kiinni akvaarioikkunaan. Jimmy oksentaa lattialle. Alexanderin ääni on ontto, kun hän tilaa heti toisen oluen.

Ruslan kaartaa vasemmalle ja törmää, mutta Aishan ponikuvioinen reppu pysyy yhtenä kappaleena. Otsoni sekoittuu asetonin hajuun. Ruslanilla on jo kiire.

Perjantai oli Gunillalle hyvä päivä. Perjantai oli optimistinen kevätpäivä. Oli Emma ja Ashraf, uusi työ, oli auringonpaiste il hamdullilah.

Ruslan juoksee. Ja muistaa pikku Ahmadin. Kun Ahmad syntyi, silloinkin Ruslan juoksi kotiin.

Lilya vie lapset pyöräilemään. Ruslan juoksee metroon. Kättä polttaa ja kirvelee. Pitää päästä kotiin.

Allah on suuri.

Muistaisiko Gulnara hoitopoikansa? Missä äiti on? Entä isä? Missä lapset ovat? Ruslan hyppää ulos metrosta ja lopettaa.

Emma ei mene ratsastustunnille. Ashraf ei hymyile. Gunilla ei kävele.

Kevätillassa on verta.

//Laura Halminen


Vieraskynä 13.4.2017, Topias Uotila.

Terrorismi ja media

”Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni?”

– Kiinalainen arvoitus

Terroristi tavoittelee pelkoa ihmisissä, joilla ei ole ensikäden kokemusta itse terroritekoon. Terroristi tarvitsee siis välttämättä keinon, jolla tieto terroriteosta välittyy näille ihmisille. Terroristi tarvitsee median.

Media toimii yhteiskunnassa neljäntenä valtiomahtina, jonka arvo on pitää kansalaiset tietoisina ajankohtaisista asioista. Media täydentää koulujärjestelmää, sillä uusimpia ajankohtaisia voidaan käsitellä luonnollisesti vasta niiden tapahduttua ja tultua tietoon. Kansan tietoisuus on välttämätön edellytys valistuneen demokratian toteutumiselle.

On harhaanjohtavaa sanoa median olleen portinvartija. Media ei ole koskaan ollut tiedon portinvartija, joka voisi portin sulkea kokonaan. Media kokonaisuutena on pikemminkin voinut ohjata virtaavaa vettä eli ihmisten huomiota haluamaansa suuntaan, mutta virtauksen pysäyttäminen kokonaan olisi aina romahduttanut padon. Ohjailun voima on perustunut siihen, että kilpaileva viesti on vain huhu, joka ei hyödynnä teknologiaa ja se on siksi jäänyt median valitseman viestin voimakkaamman ja tehokkaamman viestinnän alle. Sosiaalinen media tarjoaa teknologian myös huhuille, mikä on kaventanut median tehokkuusetua. Siksi sanotaan, että median portinvartijarooli on kadonnut.

Meemit ovat omassa evoluutiossaan kilpailevia ajatuksia, jotka lisääntyvät ihmisten niitä toistellessa, vahvistuvat kun niitä ajatellaan ja muokkautuvat kun muisti pettää tai kalajuttu paranee. Meemin käsite on analoginen geenin käsitteen kanssa. Kaikki ideat, huhut ja konseptit ovat meemejä, jotka kilpailevat huomiostamme mediassa ja muistissamme. Meemistä käy esimerkiksi on seuraava suomalinen tarina.

Nuori kalamies päättää vähän kiusata vanhempaansa, jolla reuma jo vaikeuttaa käsien käyttöä. Hän kertoo ensin saaneensa tällä viikolla hauen, jonka pituuden näyttää koko sylinsä mittaiseksi.

No mikäs se on vanhan herran isoin hauki kautta aikojen?

Vanha mies naama irvessä levittää käsiään, mutta ei saa kämmeniään kuin reilun kyynärän päähän toisistaan. Nuoren miehen huulille nousee hymy, joka pikkuhiljaa tarttuu myös vanhukseen.

Vai tuon kokoinen?

– Kyllä, tällainen oli silmien väli.

Mitä siis tapahtuu, jos rajoitamme mediaa terrorismin vaikeuttamiseksi? Kilpailu siirtyy kaikkien muidenkin meemien osalta pois niistä kanavista, joihin voimme vaikuttaa rajoituksin, ja joissa monesti luotettavuudelle on olemassa kontrolleja. Kilpailu kuitenkin jatkuu muissa kanavissa. Saamme siis pahimmillaan vain valtavia sosiaalisen median huhumyllyjä, joissa terroristin silmienvälikin kasvaa nopeammin kuin kuuluisan hauen.

Tiedän, että totuus on nykypäivänä vaikeuksissa, mutta ainakin ongelma on tiedostettu. Suurin osa ihmisistä myös tunnistaa median olevan totuuden parhaita kavereita.

Kun terrorismin synnyttämä kauhun meemi kilpailee totuuden kanssa, niin voittajaksi jää se, joka on viestijille tärkein. Voittajaksi jää se, joka koskettaa ja joka halutaan jakaa – ei vain napista vaan tunteella ja kertomuksella. Voittaja on viesteistä väkevin ja meemeistä mahtavin. Median toimintaedellytyksien rajoittaminen terrorismin vastustamiseksi onkin perusteltua vasta, jos uskomme, että pelko ja viha ovat vapautta ja totuutta mahtavampia. Silloin terrorismi on jo voittanut.


Vieraskynä 11.4.2017, Iida Hilden, Suininlahden yläaste, 9c, Siilinjärvi.

CNN uutisten avaussivu Pariisin terrori-iskujen jälkeen. Lähde: CNN.

CNN uutisten avaussivu Pariisin terrori-iskujen jälkeen. Lähde: CNN.

Median rooli terrorismissa

Terrorismista tiedotetaan eri medioissa paljon, ja se on saanut erityisesti sosiaalisen median otteeseensa. Terroristit haluavat luoda pelkoa ihmisten keskelle, ja sen levittäminen onnistuu median kautta helposti ja nopeasti. Lisäksi median kautta uusien taistelijoiden sekä itsemurhapommittajien rekrytointi on helpompaa, kun terroristiliikkeiden propagandalle alttiit henkilöt näkevät terroristien saavan suurta julkista huomiota osakseen. ”Media on terrorismin happea” toteaa Kari Laitinen, joka on tutkinut terrorismia ilmiönä jo vuodesta 2006. Mielestäni tämä on aika osuvasti sanottu, sillä joka kerta kun näemme esimerkiksi kaksoistornien luhistuvan televisiossa, terrorismi toimii ja saavuttaa ihmisiä. Tutkielmani aikana olen toistellut, että terrorismin on tarkoitus luoda pelkoa, joka on täysin totta. Pelko on tärkeää. Kun ihmiset pelkäävät, terroristit ovat saavuttaneet tavoitteensa. Heidän oma maailmankuvansa jää mieliimme, ja vastakkainasettelu jota aikaisemmin pohdin, tulee taas esiin. Siinä vaiheessa maailma jakautuu kahtia, hyvään ja pahaan, ja jokainen ihminen on jollain puolella. Liekki sammuu kun happi loppuu. Mediaa olisi mielestäni siis voitava rajoittaa tietyissä tapauksissa niin, ettei terrorismin aatteet leviäisi sen kautta.

//Iida Hilden


Ohjeet kommentoinnista: Kommentointi vain omalla nimellä, ellei minun kanssani ole muuta sovittu. Aiheena on ”Mitä terrorismi on?”. Tarkoitus on, että lukijat keskustelevat siitä ja esittävät samalla omat näkemyksensä aiheesta. Tavoitteena on päästä vuorovaikutteiseen keskusteluun hyvässä hengessä, joten kaikki öyhötykset poistetaan armottomasti.