Hesarin maanpetos

Helsingin sanomat julkaisi tänään artikkelin Suomen salaisin paikka, jossa kerrottiin Viestikoelaitoksesta ja esitettiin otteita lähteenä käytetystä aineistosta, jotka oli luokiteltu salaisiksi tai erittäin salaisiksi.

Artikkelin ingressissä asiaa perusteltiin tulevilla tiedustelulaeilla ja toimitus julkaisi kymmenen tuntia artikkelin ilmestymisen jälkeen sitä perustelevan pääkirjoituksen.

Suomen salaisin paikka Keski-Suomen kallioiden uumenissa saa muun tiedustelulaitoksen ohella oikeuden valvoa internetliikennettä, jos eduskunta hyväksyy tiedustelulait. Kansanedustajat joutuvat päättämään asiasta tietämättä tarkkaan, mitä Tikkakoskella oikein tapahtuu.

Helsingin sanomat, Suomen salaisin paikka, 16.12.2017

Patrioottinen someraivo

Sosiaalisessa mediassa alkoi 16.12.2017 aamulla nopeasti nouseva maanpuolustuksellinen someraivo, jossa Helsingin Sanomia ja artikkelin kirjoittaneita toimittajia kritisoitiin julkaisusta. Kritii Vouhotus sisälsi muun muassa ajatuksia mistä rikoksista on kyse, mm. valapattoisuudesta, valtionpetoksesta, vakoilusta jne. Myös julkisuuslakia siteerattiin eri yhteyksissä, joskin sen relevanssi rajoittuu nimensäkin mukaan (Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta) siihen miten viranomainen tietoa käsittelee. Tässä tapauksessa julkisuuslaki koskee mahdollisen virkamiehen tekemää salassapitovelvollisuuden rikkomista, mikä on asiassa merkittävää ns. lähdesuojan kannalta, mutta ei varsinaisesti velvoita toimittajaa.

Valapatto ja suvakkihuora

Huomionarvoista ”kunnon isänmaan ystävien” somekeskustelussa se, että monet mainituista rumista syytöksistä ja ällöttävästä parjauksesta kohdistettiin Helsingin Sanomiin ja sen toimittajiin Laura Halminen ja Tuomo Pietiläinen. Jälkimmäisen kohdalla muutamassa kommentissa peräänkuuluteltiin uskollisuutta sotilasvalalle ja käytettiin naurettavan paljon aikaa sen pohtimiseen onko Pietiläinen vannonut valan vai ei. Eräillä foorumeilla ehdittiin jo julistaa teloitustuomioita. Toimittaja Halmista kohtaan kohdistettiin nykyään jonkinlaiseksi normaaliksi muodostuneita sukupuoleen meneviä hyökkäyksiä – useimmat ala-arvoisempia ja painokelvottomampia kuin väliotsikko yllä.

Niinistöt haukkoina

Myös Tasavallan presidentti kommentoi asiaa painavasti kansliansa kautta tiedotteessa, vaikkei ottanut millään tavalla kantaa Helsingin Sanomien julkaisupäätökseen. Parempi otsikko olisi ollut ”…lausunto Puolustusvoimien tietovuodosta”. Ylipäällikön kommentti antoi lisää löylyä maanpuolustukselliselle someraivolle ja voimaannutti Helsingin Sanomien lynkkaukseen ja toimittajiin kohdistuviin hyökkäyksiin orientoituvaa keskustelua.

Iltapäivällä Yle kertoi puolustusministeriä siteeraten, että Pääesikunta on laajentanut aiemmin epäillyssä tietovuotoasiassa tekemäänsä tutkintapyyntöä koskemaan myös maanpetosrikoksiin lukeutuvaa turvallisuussalaisuuden paljastamista (RL 12:7) nimenomaan Helsingin Sanomien toimituksen osalta.

Puolustusministeri Niinistö tuli myös esiin Trump-tyylisellä tviitillä antaen ymmärtää Helsingin Sanomien ja sen toimittajien olevan epäisänmaallisia.

Sananvapauden rajoittaminen ei tosin koskaan ole ollut ministeri Niinistölle ongelma, vaan lähinnä harras toive. [1, 2, 3]

Hesarin perustelu on hyvä, mutta yhteiskunnassa, jossa on lähes absoluuttinen luottamus puolustusvoimiin, on vaikea kyseenalaistaa edes hyvin tiukkaa salassapitoa, vaikka sen alainen toiminta puuttuisi merkittävästi perusoikeuksiin. Laajat valtuudet viranomaisille antavia tiedustelulakeja on käytössä myös muissa maissa. Niissä maissa, jotka lukeutuvat Suomen viiteryhmään, on myös tiedusteluviranomaisten toiminnassa julkisuus ja läpinäkyvyys ja salaisissakin asioissa perin laaja osittaisjulkisuus. Suomessa pidetään puolestaan kynsin ja hampain kiinni lähes absoluuttisesta salassapidosta. Joskus niin kovaa, että välillä hämätään itseäänkin siitä mikä on salaista ja mikä ei.

Tiukat ulostulot asiassa osoittavat, että tiedustelulait ovat nyt loppusuoralla ja ne halutaan läpi. Presidentin arvovallan asettaminen rikostutkinnan taakse saattaa näkyä poikkeuksellisen vahvoina toimina lähdesuojan murtamiseksi. Helsingin Sanomilla ei tule olemaan helppoa, etenkin kun Suomen lainsäädäntö ei tunne sellaista sananvapautta, joka olisi kovin voimakas suhteessa salassapitoon, kun kyseessä on viranomaisen suojattavaan etu, taikka lähdesuojaan.

Avoimuus ja julkisuus vaihtoehtona

Olisi toki hyvä, jos Puolustusvoimien Tiedustelulaitos voisi itse kertoa toiminnastaan avoimemmin. Tuskinpa luottamusta puolustusvoimiin ainakaan vähentäisi se, että laitos voisi vuosiraportilla esimerkiksi Ruotsin MUST:in tapaan kertoa missä mennään kiinnostavan tiedustelun alalla. [4, 5, 6, 7]

Ruotsin sotilastiedustelukeskusken MUST:in vuosikatsaus vuodelta 2016

Ruotsin sotilastiedustelukeskusken MUST:in vuosikatsaus vuodelta 2016

Vuodon selvittämisen kannalta edellytykset siihen ovat varsin hyvät; lähdesuojaa ei ole, jos virkamies on syyllistynyt rikokseen luovuttaessaan asiakirjan. Olemattomaksi muuttunut suoja on helposti murrettavissa pakkokeinoin, joskin Hesarin toimituksen ja toimittajien kotien ratsaaminen vaikuttaisi ajatuksena perin absurdilta ja Venäjän mallilta. Toimittaja voidaan velvoittaa rangaistuksen uhalla todistamaan, koska oikeudenkäymiskaaren 17:20 mukaan ”[t]uomioistuin voi velvoittaa [OK 17 luvun 20 §:n 1 momentissa] tarkoitetun henkilön todistamaan, jos syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta tai joka koskee salassapitovelvollisuuden rikkomista rangaistavaksi säädetyllä tavalla.” Tässä tapauksessa viimeinen säännös, eli salassapitovelvollisuuden rikkominen rangaistavaksi säädetyllä tavalla täytyy aina.

Vaikka Hesarin perustelut jutulle olivat hyvät ja läpinäkyvyys, avoimuus ja julkisuus ovat tavoiteltavia, lienee vaikutus päinvastainen. Poliisin tutkinta maanpetosrikoksesta ja siihen liittyvät pakkokeinot vaientavat hyvin tehokkaasti kaiken keskustelun aiheesta ja antavat ikävän leiman niille, jotka ymmärtävät Hesarin näkemystä asiassa. Lopputuloksena tiedustelulait menevät vieläkin sutjakammin läpi, viranomaisen oikeus absoluuttiseen salassapitoon vahvistuu ja median edellytykset käyttää vuodettua tietoa esimerkiksi väärinkäyttötapauksissa heikkenevät. Tällainen lopputulos antaisi helposti viranomaisille blankovaltuutuksen mihin tahansa, jota vielä tukisivat suuri yleinen luottamus ja harvat oikeustapaukset. Perusoikeuksien turvan kannalta lopputulos olisi katastrofaalinen. Hesarin päätös julkaista tiedot oli rohkea ja vaikka tiedot ovat yli 10 vuotta vanhoja ja julkaistu asiasisältö yleistä tietoa useimmille, niin väärin meni. Muualta maailmasta vastaava tieto olisi tosin saatu viranomaiselta itseltään, kuten esim. MUST:in vuosikatsauksesta voi lukea ja MUST:in johtaja on useasti medialle kertonut. Toivottavasti viranomainen ymmärtää tästä tiedon tarpeesta jotain, sillä Hesarin jutussa luottamusta herätti kuvaus Viestikoelaitoksen toiminnan selkeästä painopisteestä, pääpiirteinen selostus siitä mitä laitos tekee ja vaikutelma laaja-alaisuudesta. Onko tällaista yleistä tietoa syytä salata absoluuttisesti vai olisivatko ne viranomaisen kertomana vieläkin paremmin luottamusta kasvattavia?

Ruotsissa, Saksassa, Norjassa, Yhdysvalloissa, Virossa, Liettuassa ja muualla viranomaiset ovat oppineet antamaan julkisia tietoja sitä mukaa kun ovat saaneet lisää valtuuksia ja samalla epäonnistuneet viestinnässään. Julkinen ja vaikuttava viestiminen helpottaa myös määrärahojen tarpeen perustelua. Ehkäpä Suomessa voitaisiin oppia muutenkin kuin kantapään kautta?

//James


Säännöt: Kommentointi vain omalla nimellä, ellei minun kanssani ole muuta sovittu.
Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta minkään viranomaisen tai muun tahon virallista kantaa.

Kun mikään ei uhkaa

Sotasaaliskartta

Olli Ainola, joka ampui muutaman ”pummin” puolustusvoimien taistelualushankinnassa, kirjoitti Iltalehdessä otsikolla ”Kenraalin kartta paljastaa: Tämän takia Venäjä varustautuu Suomen pohjoisrajalla” varsin analyyttisesti ja perehtyneesti Venäjän sotilaallisen potentiaalin kehittymisestä pohjoisella alueella.

Asia ei sinänsä ole uusi, koska mm. ruotsalainen Karlis Neretnieks, kenraalimajuri evp, Swedish Defence Research Agencyn (FOI) ja Institute for Security & Development Policyn (ISDP) tutkija sekä Ruotsin kuninkaallisen sotatieteellisen akatemian (KKrVA) jäsen kirjoitti samasta asiasta huomattavasti laajemmin jo vajaa vuosi sitten helmikuun 3. päivänä 2016. KKrVA:n Försvar och Säkerhet -blogissa julkaistu merkintä löytyy käännettynä suomeksi aiemmassa merkinnässäni.

Moskovassa järjestettävä kansainvälisen turvallisuuden konferenssi Moscow Conference on International Security (MCIS) on vuosittain toistuva tapahtuma, johon pääosin ottavat osaa Venäjän liittolaiset ja muut kumppanit. Iltalehden löytämä ”paljastava kenraalin kartta” on siis yli puolentoista vuoden takaisesta konferenssista, josta on jo aiemmin kirjoitettu julkisesti, joskin suomeksi lähinnä virallista venäläismediaa lyhyesti lainaten. (lisäys 22.1.2017: suomeksi asiaa on käsitelty laajemmin viime vuonna Maanpuolustuskorkeakoulun  teoksessa Venäjän asevoimat muutoksessa — kohti 2030-lukua.)

Kuva: Venäjän asevoimien yleisesikunta. Moscow Conference on International Security 2015, 16. huhtikuuta 2015. Lähde: Blogi Russian Military Reform.

Retoriikka, strateginen viestintä ja virallinen totuus

Vajaa vuosi sitten löysin myös itseni aiheuttamasta kohua, sillä olinhan ilmeisesti muutoinkin puuttunut ”puoluepoliitiseen kiistakysymykseen” kyseenalaistaessani  ”Ei ole uhka” -mantran käyttöä.

Tällä kertaa tätä pravdaa toistaa puolustusministeri Jussi Niinistö, joka rauhoittaa kansalaisia Facebookissa:

Puolustusministeri Jussi Niinistön Facebook-päivitys 16.1.2017. Lähde: Facebook.

Puolustusministeri Jussi Niinistön Facebook-päivitys 16.1.2017. Lähde: Facebook.

Niinistö kuittaa varsin kevyesti nykyisen Venäjän Läntisen sotilaspiirin komentajan, kenraalieversti Andrei Kartapolovin puheet pelkkänä retoriikkana ja strategisena viestintänä. Retoriikka on poliitikkojen aluetta. Kaunopuheisuutta ja suostuttelun taitoa korvataan sotilaspiireissä operaatioanalyysilla, uhka-arvioilla ja esikuntatyöskentelyllä. Strategisesta viestinnästä on aina kysymys, kun puhutaan julkisesti. Strategisen viestinnän ytimenä on selkeä sanoma. Tässä suhteessa Niinistön lauantainen sanoma on hyvin voimakkaasti ristiriidassa sen kanssa, mitä puolustusministeri kolme kuukautta sitten terävästi totesi Venäjästä:

– Venäjä ei neuvottele alueen valtioiden kanssa asioista, jotka voisivat kääntyä sille epäedulliseen suuntaan.

IL, 3. lokakuuta 2016: Puolustusministeri Niinistö: Venäjä on suoraan sanoen arvaamaton

Olen Jussi Niinistön kanssa samaa mieltä. Ei ole syytä hötkyillä. Venäjän edustajat eivät anna pääsääntöisesti harkitsemattomia kommentteja julkisuuteen, vaan he haluavat viestittää jotain. Hötkyily ei tässä auta, vaan valmistautuminen.

Vuoden 2015 MCIS:ssa järjestettiin kaksi paneelia, joista toinen käsitteli asevoiman ja poliitisten instrumenttien roolia alueellisessa ja globaalissa turvallisuudessa.  Tässä paneelissa puhui Venäjän yleisesikunnan operaatiopäällikkö Andrei Kartapolov. Kartapolovin esitys puheineen, josta on saatavilla toukokuun 19. päivänä 2015 tehty englanninkielinen tiivistelmä täältä, kuvailee kylmän loogisesti ja uusittujen Venäjän sotilasdoktriinin, informaatioturvallisuuden doktriinin ja ulkopoliittisen konseptin adoptoimaa vastakkainasettelun leimaamaa ja jännitteistä maailmankuvaa tukevalla tavalla Pohjois-Euroopan ja arktisen alueen sotilaallisen potentiaalin kehittymistä. Esitys antaa myös selkeän kuvan siitä, miten Venäjä tähän vastaa. Retoriikan suhteen Kartapolov on mielestäni kykynsä näyttänyt, kun hän lähinnä surkuhupaisassa Venäjän yleisesikunnan järjestämässä MH17-tiedotustilaisuudessa esitteli ”todisteita” siitä, että matkustajakoneen ampui alas Ukraina tai muu taho.

Ministeri Niinistö itse puolestaan kunnostautuu retoriikassa todetessaan Iltalehden haastattelussa :

– Suomen puolustus on kunnossa ja maittemme väliset suhteet ovat pysyneet asiallisina siitäkin huolimatta, että olemme tuominneet Venäjän toimet Krimillä ja olemme mukana Venäjän vastaisissa EU-pakotteissa.

IL, 16. tammikuuta 2017: Puolustusministeri Niinistö ei hätkähdä venäläiskenraalin karttakuvasta – ”kyse on retoriikasta”

Suomen puolustusvoimien muodostaman konventionaalisen pelotteen kytkeminen maiden välisiin suhteisiin näyttäytyy Venäjän sanojen ja toimien varjossa varsin oudolta; Venäjän strategiat ja doktriinit eivät sisällä minkäänlaista ystävällisen tai erityisen hyvän naapurin varaumaa, eikä Venäjän ryminä kansainvälisen poliitikan areenalla anna mitään aihetta tällaiseen ajateluun. Venäjä toki varautuu puolustamaan liittolaisiaan ja ulottaa perin vaivattomasti doktriininsa koskemaan heitäkin. Tämä on jo herättänyt suurta huolta Valko-Venäjässä, joka pyristelee kuin kala koukussa päästäkseen eroon naapurinsa pakottamasta liittolaissuhteesta. Samaan aikaan Suomessa uskotaan erityisen hyvien, läheisten ja mutkattomien suhteiden olevan satavuotiaan itsenäisen Suomen paras turva. Valtaan on jälleen nousemassa käsitys siitä, että Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka koko sodanjälkeisen ajan olisi perustunut viisaaseen ulkopolitiikkaan ja uskottavaan omaan puolustukseen.

Vaikka Suomen Puolustusvoimat ovat liian pienet turvatakseen Suomen rajat, ne ehkä olisivat tehokkaita kiusatakseen neuvostojoukkoja niiden matkalla Norjaan ja häiritäkseen niiden huoltolinjoja.

HS, 18. tammikuuta 2017: Ote tiedusteluarviosta vuodelta 1984 artikkelissa Tiedustelupalvelu CIA avasi arkistojaan nettiin – ufoja, vakoilutarinoita sekä satoja Suomea koskevia asiakirjoja.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on lähes koko sodan jälkeisen ajan perustunut YYA-sopimukseen ja edes jokseenkin uskottavasta puolustuksesta ja puolustuspolitiikasta on voitu puhua vasta, kun Suomi 90-luvulla irtautui Pariisin rauhansopimuksesta ja hankki hävittäjät, panssarivaunut ja rynnäkkökiväärit koko kenttäarmeijalleen. Samalla voitiin hylätä viimeisetkin Suomi-konepistoolit ja Maxim-konekiväärit. Alueellisen puolustuksen doktriini syntyi vasta 60-luvun lopulla ja vielä 80-luvulla puolustusvoimat askarteli hyviltä näyttäviä Jääkäriprikaateja (JPr 90), joista useat tosiasiassa elivät keisarin vaatteetonta elämää.

Jääkäriprikaati 90 naamioituneena.

Jääkäriprikaati 90 iskukykyiseksi naamioituneena.

Venäjä tarkastelee ympäristöään suurvalta-asemaansa palauttamaan pyrkivän valtion kärjistettyjen uhkakuvien kautta. Venäjä on varsin selkeästi osoittanut, että sen kynnys asevoiman käyttämiseen on huomattavasti madaltunut samalla kun asevoimien kyky luoda poliittista toimintavapautta on kasvanut parantuneen taisteluvalmiuden myötä. Vaikka Venäjä ulkopolitiikassaan nojaa kansainvälisen oikeuden normeihin ja käsitykseen asevoiman käytöstä vasta kun kaikki muut keinot konfliktin ratkaisemiseksi on käytetty, sen toimet osoittavat, että tämä on vain kansainvälisoikeudellinen varauma. Esimerkiksi Krimin tapauksessa Venäjä kielsi johdonmukaisesti asevoiman käytön, kunnes kysymys oli muuttunut irrelevantiksi. Myös Itä-Ukrainassa Venäjä käyttää asevoimaa niin luovilla ja uusilla tavoilla, että se voi kategorisesti kiistää sen käytön. Venäjä on uudessa suurvaltapolitiikassaan siirtynyt käyttämään kaikkia keinoja, sisältäen asevoiman rajoitetun käytön, joka aina kiistetään ja jota jälkeenpäin tarvittaessa oikeutetaan muilla perusteilla.

Muumilaakso 2.0

Strateginen viestintä näyttää Suomessa kohdistuvan lähinnä oman maan kansalaisiin. Muumilaaksosta muistamme miten Muumipappa rauhoittelee perhettään Mörön uhatessa ja selittää, että Mörkö ei uhkaa ketään, vaan on vain yksinäinen. Mörkö on tahtomattaan pelottavan oloinen, koska se hyytää kaiken mihin koskee, vaikkei tarkoittaisikaan tehdä niin.

Muumi ja mörkö. Tove Janssonin kirjasta Muumipappa ja meri.

Muumi ja mörkö. Tove Janssonin kirjasta Muumipappa ja meri.

Puolustusministeri Niinistön viesti on myös suomalaisia rauhoittava ja pyrkii vahvistamaan luottamusta puolustukseen. On kuitenkin yksi asia todeta tässä ja nyt ”Suomen puolustus on kunnossa” ja täysin toinen asia jatkaa antamalla kuva siitä, että tämä kunnossa oleminen jatkuisi ja strategiset hankkeet itseisarvoisesti loisivat uskottavuutta.

Iltalehden jutussa Niinistö toteaa lopuksi:

Suomen puolustus nojaa pohjoisessa Niinistön mukaan siihen, että puolustus pidetään sellaisessa kunnossa, että koko maata voidaan uskottavasti puolustaa.

– Tähän liittyy muun muassa valmisteilla olevat strategiset hankkeet, joilla korvataan meri- ja ilmavoimien vanhenevaa kalustoa. Myös maavoimien suorituskykyä kehitetään.

IL, 16. tammikuuta 2017: Puolustusministeri Niinistö ei hätkähdä venäläiskenraalin karttakuvasta – ”kyse on retoriikasta”

Suomen puolustus on hitaassa näivettymisen tilassa, joka on parlamentaarisessa sovussa puettu termiksi ”Puolustuksen pitkän aikavälin haasteet”. Meri- ja ilmavoimien kaluston korvaaminen ovat puolustuksen elintärkeitä strategisia hankkeita, sillä vain meri- ja ilmavoimilla on ne keskeiset sodankäynnin kyvykkyydet, joilla strateginen isku, rajoitettu tai laajamittainen hyökkäys tai muu sotatoimi voidaan pysäyttää heti alkuunsa. Ilman tiedustelua, valvontaa, maalittamisen tukea ja kaukovaikuttamista ei torjuta mitään hyökkäystä. Tärkeimmät kynnysasejärjestelmät, jotka jo rauhan aikana luovat ennaltaehkäisevän pidäkkeen aseellisen hyökkäyksen varalta ovat meri- ja ilmavoimilla. Myös Venäjä tunnustaa JASSM-ohjusten pidäkearvon nostamalla ne esille yksittäisenä aseena uhkakuvassaan.

Valitettavasti Suomessa tykätään nauraa naapureille enemmän kuin tarkastella kriittisesti omaa puolustustame.

Suomalaisen näkökulman mukaan Ruotsi palauttaa sotilaallista suorituskykyään romutettuaan sen ensin. Tosiasiassa Ruotsilla on kuitenkin lähes kaksinkertaiset ilmavoimat Suomeen verratuna, jotka jälleen ovat palauttaneet kykynsä hajautettuun taisteluun maantietukikohdista (meidän avullamme yhteisissä harjoituksissa). Ruotsi on puolustusvoimiensa ylipäällikön päätöksellä jälleen palauttanut sotilaallisen läsnäolonsa Gotlannin saarella. Ruotsilla on kyky torjua hyökkäyksiä mereltä; puolustusvoimat kykenee maalta, mereltä ja ilmasta torjumaan hyökkääjän. Avainasemassa ovat tässä suhteessa Ruotsin ilma- ja merivoimat.

Virosta ja Baltian maista toteamme usein naurahtaen, että ne ovat niin pieniä, ettei mikään määrän lisäys riitä. Ne ovat kuitenkin integroituneet Natoon ja puolustusliitto on harjoitellut jokaisessa maassa paikan päällä niiden puolustamista hyökkäyksen varalta. Kaikki Baltian maat ovat osa Naton puolustussuunnittelua, joka näyttäytyy jatkuvana Naton jäsenmaiden joukkojen kiertävänä harjoitteluna Baltian maissa.

Puola taas on niin kaukana, että monilta menee ohi se, että maa on siitä lähtien kun se liittyi Natoon pitänyt puolustusbudjettinsa korkealla. Puolalaiset ajelevat suomalaisilla Patrian AMV-panssariajoneuvoilla (Rosomak), joiden määrä on yli kymmenkertainen Suomeen arsenaaliin verrattuna. Itsenäisen, yksinäisen ja itseriittoisen suomalaisen näkökulman mukaan puolalaisten into maanpuolustukseen johtuu siitä, että Puolan yli on aina ajanut suurvalta jos toinenkin.

Ruotsi, Puola ja kaikki Baltian maat ovat nostaneet puolustusbudjettejaan tuntuvasti saavuttaakseen kyvyn torjua Venäjän asevoimien aggressiot. Suomessa on puolestaan ajettu läpi kustannusneutraaleja lakimuutoksia, hieno laatikkoleikki nimeltään puolustusvoimauudistus ja meillä puhutaan hurskaasti siitä, kuinka ilma- ja merivoimien asejärjestelmien ja niiden alustojen määrän vähentäminen lisäisi tai ylläpitäisi puolustuksen uskottavuutta ja kykyä. Puolustusministerinä toimiessaan Stefan Wallin lanseerasi puolustusvoimauudistuksesta sanonnan ”pienempi univormu, jossa lihakset näkyvät paremmin”. Valitettavasti uusi puku on ommeltu niin tiukalle, että henki ei enää kulje.

Tulevissa hankinnoissa on sekä hävittäjien että taistelualusten osalta kyse määrän vähentämisestä. Taistelualusten määrässä seitsemän korvataan neljällä. Hornetien seuraajien osalta lukumäärä ei ole vielä tiedossa, mutta lukumäärän pieneneminen on enemmän kuin todennäköistä, vaikka nykyiset 62 Hornetia muodostavat jonkinlaisen minimitason. Lukumäärän vähentäminen heikentää väistämättä kykyä pitkäkestoisiin operaatiohin, mikä merkitsee suhteellisen nopeasti heikkenevää kykyä alueellisen koskemattomuuden ja valtiojohdon toiminnanvapauden turvaamiseen kriisin keston pidetessä. Maavoimien elävän voiman lisääminen ei ole vastaus tähän, sillä se ei juuri lisää mitään pelotetta, vaan pikemminkin korvaa sitä kestämättömällä yhtälöllä — koska emme kykene torjumaan hyökkäystä nopeasti, varaudumme pitkäkestoiseen kulutussotaan. Talvisodassa 77 vuotta sitten näin tehtiin, mutta silloin Neuvostoliitto ei kyennyt strategiseen iskuun tai muihin nopeaa ratkaisua tuottaviin sotatoimiin. Silloinkin alasajetun puolustuskyvyn hintana oli 250 miestä päivässä. Puolustusvoimat puolustaa kyllä itsenäistä Suomen valtakuntaa lyömättömänä viimeiseen mieheen asti, mutta on syytä kysyä missä poliitikkojen sietokyvyn rajat menisivät, etenkin siinä vaiheessa, kun meri- ja ilmavoimat olisivat kuluneet loppuun ja maavoimien taistelulla ei enää voitaisi saada aikaan pieniä ja kalliita torjuntavoittoja enempää?

Ei varaa aseisiin?

Uusien hankintojen hinta, 10–12 miljardia euroa koko hankinnan ajalle jaettuna ei puolustusbudjettiin laskettunakaan nosta sen BKT-osuutta edes lähelle kahta prosenttia. Suomessa bruttokansantuotteen nousu notkahti laskuun vuoden 2008 globaalin finanssikriisin jälkeen ja palautui vuoden 2008 tasolle vasta vuonna 2011. Sen jälkeen kasvuvauhti on ollut hidasta. Tämä on heijastunut voimakkaasti puolustusbudjettiin, jonka osuus BKT:stä on jo 90-luvulta alkaen ollut laskevalla trendilä ja 2000-luvulla pysynyt pääosin alle 1,4 prosentissa. Tarkasteltaessa budjetin euromääriä mitään merkittävää muutosta ei ole aikoihin tapahtunut. Puolustusmateriaali on taas kallistunut 2–7 prosenttia vuosittain sen tyypistä riippuen. Ruotsissa puolustusbudjetti on ollut 2000-luvulla voimakkaasti laskeva osuutena BKT:stä, mutta euromääräisesti vakaa. Vuosille 2016–2020 Ruotsissa nostetaan puolustusbudjettia astettain, siten että se viimeisenä vuonna on yli 51 miljardia kruunua. Viro on jatkuvasti kasvattanut puolustusmenojaan bruttokansantuotteen kehityksen mukaisesti, joskin jyrkemmin. Viime vuonna Viron budjetti ylitti kahden prosentin rajan.

Viisainkaan ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei korvaa näivettynyttä puolustusta. Hyvät suhteet Venäjään eivät ole tae koskemattomuudesta, vaikka Venäjä mielellään maalaa suomalaisille päättäjille kuvaa ikuisesta rauhasta ja Suomen roolista siinä, eli paluusta vuoden 1975 kaltaisten kulta-aikojen erityisasemaan idän ja lännen välissä. Hyvien naapuruussuhteiden puolestapuhujat ja entiset Neuvostoliiton ystävät ovat onnistuneet hämärtämään keskustelua siinä määrin, että jokainen toimi Suomen puolustuksen vahvistamiseksi yhteistyövaraisesti on signaali, joka on omiaan heikentämään tai vaarantamaan Suomen erityistä suhdetta Venäjään. Suomessa ollaan tilanteesessa, jossa vanhan neuvostoimperiumin ystävät eivät halua vahvistaa puolustusta, koska se olisi ikävä signaali Venäjälle. Eräät taas uskovat siihen, että puolustuksen vahvistaminen voidaan korvata erityisen viisaalla ”aktiivisella vakauspoliitikalla” ja toiset puolestaan siihen, että maamiinojen palauttaminen ja maavoimien malli Cajanderiin perustuva vahvuuden kasvattamisen olisi itsenäisen valtion ainoa oikea ratkaisu. Tämä on myös nähtävissä turvallisuuspoliittisen keskustelun polarisoitumisessa niin sanottuihin ääripäihin.

Paasikiven sanoin ”kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”. Puolustusministeri Niinistö totesi lokakuussa Venäjän olevan suoraan sanoen arvaamaton. Puolustuksen pitkän aikavälin haasteita tutkinut selvitysryhmä totesi raportissaan, että puolustusvoimien rahoitus on riittämätön kaikissa tarkastelluissa vaihtoehdoissa. Asiaa tulisikin tarkastella tällä tavoin. Haluttomuus panostaa puolustukseen on järkevästi ymmärrettävissä vain talouden näkökulmasta – puolustusbudjettia on vaikea nostaa, jos BKT ei kasva.

Tarkasteltaessa turvallisuusympäristön muutosta ja sen ajureita kiihkottomasti, hyväksyttäessä arvaamaton Venäjä uhkana samoilla perusteilla millä se itse kuvaa Suomea ja liittoutumattomia sekä liittoutuneita naapureitaan uhkana, on mahdollista, että vaihtoehtona näyttäytyisi uudessa valossa myös sotilaallinen liittoutuminen ja sen tuoma yhteisen puolustuksen pelote – ilman kytkyä mihinkään kiimaan, retoriikkaan tai naapurin reaktioon. Yhtenä vaihtoehtona nousisi tällöin ainakin hetkeksi esille myös liittoutuminen Venäjän kanssa, niin absurdilta kuin se kuulostaakin.

//James


Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.

P.S. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö esiintyi myös kansalaisia rauhoittelevasti lauantaina tammikuun 14. päivänä Ylen ykkösaamussa vähätellen Venäjän harjoittamaa informaatiovaikuttamista ja vakuuttaen, että suomalaisten korvien välissä on vankka puolustuslinja. Tätä haastattelua on Janne ”Rysky” Riiheläinen perannut blogissaan varsin ansiokkaasti, joten viittaan siihen ja suosittelen lukemaan.

Julkisuus juoksuhaudoissa

Sotapakko

Uutisissa ja sosiaalisessa mediassa on herännyt keskustelua Porin prikaatin komentajan antamasta kiellosta haastetella varusmiehiä siitä, miten he suhtautuvat heidän käyttöönsä sotatehtävissä. Taustalla on ollut asevelvollisuuslailla säädetyt rajoitukset varusmiesten käytölle puolustusvoimien toisen lakisääteisen tehtävän toteuttamisessa.

Tässä laissa tarkoitetussa palveluksessa oleva asevelvollinen voidaan palvelustehtävänään määrätä puolustusvoimista annetun lain 2 §:n 1 momentin 2 a kohdassa tarkoitettuun virka-aputehtävään ja 2 b kohdassa tarkoitettuun pelastustehtävään. Pelastustehtävässä tai virka-apua annettaessa asevelvolliset eivät saa osallistua:

1) vaarallisten henkilöiden kiinniottamiseen;

2) räjähteiden raivaamiseen;

3) aseellista voimankäyttöä edellyttäviin tehtäviin; eikä

4) muihin vastaaviin vaarallisiin tehtäviin.

Asevelvollisuuslaki (1438/2007) 78 § 1 mom

Valmiusasia

Varusmiespalveluksen aikana asevelvolliset koulutetaan ja harjaannutetaan sotilaallisen maanpuolustuksen tehtäviin ja siten osaltaan luodaan edellytykset sodan ajan varalta tarvittavien joukkokokonaisuuksien tuottamiselle.

Asevelvollisuuslaki 36 § 1 mom

Jossain vaiheessa 2000-luvun vastuullisen ja yhteistyökykyisen erityisen hyvän naapurin ikuisen rauhan hybriksessä perustehtävä kuitenkin unohtui. Nyt lausuntoa siitä, voidaanko varusmiehiä käyttää maanpuolustustukseen piti hakea oikeuskanslerilta asti.

Tällaisen valmiuden palauttaminen ei ole ihan ”joukko kasaan ja sotaan” -luokan homma, vaikka talvisodassa tehtiin joskus näinkin. Varusmiesten käyttö taistelutehtäviin ja sen säätely on laaja-alainen muutos, joka edellyttää siihen liittyen doktriinin, organisaation, koulutuksen, kaluston, henkilöstön, johtamisen ja tilanhallinnan tarkastamista ja vaikuttaa moniin näistä. Nämä ovat niitä valmiusasioita, joista puolustusvoimat ei kerro. Selvää lienee, että varusmiesten käyttö taistelutehtäviin vaikuttaa koulutusjärjestelmään, koska sillä täytyy kyetä todentamaan saavutettu osaaminen ensimmäiseen tehtävään. Siitä seuraa todennäköisesti sijoitus joukkorakenteeseen, joka taas on organisaatioasia. Logistisesti tämä edellyttää myös käytössä ja varastoituna olevan materiaalin sijoituksien ja jakoperusteiden tarkastamista. Eli kyseessä on puolustusjärjestelmätason asia kaikkine seurannaisvaikutuksineen. Tällaisesta seurannaisvaikutusten analyysistä käytämme nimitystä DOTMLPF (Doctrine, Organization, Training, Materiel, Leadership, Personnel, Facilities), eikä se ole mikään kotikutoinen suomalainen keksintö (ks esim. John Knotts).

Tällainen suunnittelu ja toimeenpano on usein nollasummapeliä, eli tietyn ratkaisun tekeminen on jostain muusta pois. Voi myös olla, että haluttu ratkaisu osoittautuu vaikeaksi ilman lisärahoitusta. Siksi on syytä olla huolellinen vaikka itse asia näyttäytyy päällisin puolin varsin helppona ja yksinkertaisena yksittäiselle sotilaalle (varusmiehetkin ovat sotilaita, siksi termin vaihto).

Valmius ei ole ilmaista. Paperitiikereitä voidaan taitella A4-arkin hintaan, mutta suorituskyvyn ilmentymä, eli taisteluvalmis joukko käsketyssä valmiusasteessa maksaa sitä enemmän mitä lyhyemmässä ajassa sen tulee olla käytettävissä. Kustannusneutraalia on lainsäädännön muuttaminen, mutta muste säädöskokoelman arkeilla ei ole todennettua valmiutta.

Julkisuus juoksuhaudoissa

Valitettavasti asevelvollisuuslaki yllätti myös Pääesikunnan ja nähtävästi koko Puolustusvoimat.

Asevelvollisen oikeuksia ei saa tämän lain nojalla rajoittaa enempää kuin palvelusvelvollisuuden suorittaminen, sotilaallisen järjestyksen ylläpito sekä asevelvollisten ja muiden henkilöiden turvallisuus välttämättä vaativat.

Asevelvollisuuslaki 2 § 4 mom

Mediaa ei tarvitse päästää kasarmiin häiritsemään palvelusta. Media on tervetullut silloin kun varuskunnan päällikkö tai joukko-osaston komentaja niin päättää. Eikä sitä tarvitse yleensä sen kummemmin perustella. Tässä tapauksessa kuitenkin Ylen juttuun päätyi onneton sitaatti, joka valitettavasti antaa varsin huonon kuvan puolustusvoimien suhtautumisesta varusmiesten sananvapauden rajoittamiseen.

En halua tukkia varusmiesten suita, mutta tätä asiaa ei kommentoi kukaan muu kuin pääesikunta.

Porin prikaatin komentaja Arto-Pekka Nurminen

Tällaista joukko-osaston komentajan lausuntoa ei voi oikein pitää muuna kuin esimiehen sotilaskäskynä, jonka rikkominen on palvelusrikos, josta seuraa kurinpitorangaistus tai vankeutta enintään vuosi. Eli on ihan paikallaan kysyä rajoitettiinko tässä sananvapautta ja millä perusteilla? Keskisuomalainen nostikin asian esille ja sai viestintäoikeuden professorin lisäksi myös puolustusvoimilta vastauksen.

– Varusmiesten haastatteluista palvelusaikana päätetään joukko-osastoissa tapauskohtaisesti. Porissa toimittiin oikein, koska kyse oli operatiiviseen valmiuteen liittyvästä keskeneräisestä asiasta, Puolustusvoimien viestintäjohtaja, kommodori Jan Engström toteaa.

Keskisuomalainen, 13.4.2016, ”Sananvapauden asiantuntija kummeksuu varusmiesten suiden tukkimista

On toki selvää, mitä tässä oikein haetaan, mutta koko ajatuksen juoksussa on pari perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Haastattelu, jolla halutaan selvittää sotilaiden suhtautumista heidän käyttämisestään taistelutehtäviin koulutuksen eri vaiheissa, ei lähtökohtaisesti voi olla keskeneräinen ”valmiusasia”. Tällöin kaikilta koulutuksessa olevilta sotilailta voitaisiin kieltää kertomasta suhtautumisestaan taistelukoulutukseen ja muuhun siihen välittömästi liittyvään koulutukseen aina palveluksen aloittamispäivästä kotiutumiseen.

Median tyly tyrmääminen asiassa ”valmiusasiaan” vedoten on myös ongelmallista, koska puolustusvoimat käyttää julkista valtaa ja tuottaa puhdasta julkishyödykettä, so. maanpuolustusta ja turvallisuutta. Se on asevelvollisuuden lakisääteinen ja eksplisiittinen tarkoitus, jota toteutetaan verovaroin. Siitä syntyy yhteiskunnallinen tili- ja vastuuvelvollisuus, jota tässä tapauksessa olisi hyvin voitu toteuttaa antamalla varusmiesten kertoa näkemyksistään.

– Varusmiehemme ovat fiksuja ja valveutuneita, joilta saa yleensä hyvinkin perusteltuja näkemyksiä.

Keskisuomalainen, 13.4.2016, ”Sananvapauden asiantuntija kummeksuu varusmiesten suiden tukkimista

Olen täysin samaa mieltä; sotilaamme punatiilisissä kasarmeissa ovat fiksuja ja heidän omaisiaan, läheisiään ja reservissä olevia vanhempia sukulaisia ei välttämättä ainoastaan kiinnosta ”palaako lomia”, vaan huolena on aidosti se, että heillä on sellainen koulutus ja varustus, että ovat valmiita ensimmäisiin tehtäviinsä.

Millään mitä teemme ei ole vaikutusta varusmiesten lomiin. Lomia ei pala. […] Olen yrittänyt sanoa äideille ja isille, että me pidämme huolta pojistanne.

Puolustusvoimien valmiuspäällikkö, prikaatikenraali Markku Myllykangas, Helsingin sanomissa 7.4.2016.

Vinkunat pois ja loppukoon lörpöttely

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps) vastaa asiaan blogissaan otsikolla ”Loppukoon lörpöttely” ja painottaa aivan oikein salassapitovelvollisuuden ehdottomuutta.

Pohdintaa siitä, millaista valmiusjärjestelmää ollaan luomassa, ei kuitenkaan esiinny. Yhtälailla kun on selvää, että tällaisen ”valmiusasian” säätely on salassa pidettävää, olisi myös syytä harkita mikä ei ole tai edes voi olla salassa pidettävää. Olisi varsin kummallista, jos tieto siitä, missä vaiheessa koulutustaan sotilaat voidaan määrätä taistelutehtäviin, leimattaisiin salaiseksi. Perus- ja erikoiskoulutus tuottavat taistelijan perusosaamisen ja omaan erityisen tehtävän perusosaamisen, joka on edellytys sotajoukkona toimimiselle. Tämä tieto on varsin julkista muissa demokraattisissa valtioissa ja sitä tulisikin pitää lähinnä perustietona asevelvollisuuden varusmiespalveluksen suorittamisen ehdoista. Palkatun henkilöstön tehtävissä puhutaan vastaavasti palvelussuhteen ehdoista.

Tästä olisi syytä ottaa vinkunat pois ja lopettaa spekulointi. Kun valmiussäätelyn suunnittelu on valmis ja ohjaus on annettu, tulisi sen sisältää julkisena tietona se, milloin sotilas voidaan käskeä taistelutehtäviin. Tieto siitä luo henkistä valmiutta ja maanpuolustustahtoa. Lisäksi se saattaisi julkisena tietona merkittävästi lisätä asepalvelusta suorittavien sotilaiden motivaatiota ja orientaatiota palveluksen kannalta olennaiseen toimintaan. Myös vanhemmat, joille kenraalit kertovat kuinka he ”[pitävät] huolta pojistanne (sic!)”, saisivat selkeän kuvan siitä mitä turvallisuutta valmius heille tuottaa. Mikä voisi olla hienompaa, kuin sotilas joka tulee kotiin ja kertoo, että hän on läpäissyt tehdyt koulutukset ja niihin liittyvät koulutustarkastukset ja sai päälliköltään tietää, että on valmis taistelutehtäviin isänmaan puolustamiseksi ja saanut ensimmäisen sodan ajan sijoituksensa. Kun vanhemmat sitten pojalta kysyvät mikä se tehtävä on, on vastaus siihen selvä:

Se on salassa pidettävä valmiusasia.

//James