Savua ja peilejä

Keskusrikospoliisi teki kotietsinnän Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halmisen kotiin sunnuntai-illalla. Hesari uutisoi asiasta varsin myöhään otsikolla ”Poliisi teki kotietsinnän Helsingin Sanomien toimittajan kotiin”, jossa huvittavimpana yksityiskohtana oli kenties Halmisen kertomus siitä kuinka hän vasaroi tietokonettaan saaden aikaa savua ja apuun tulleen palokunnan myötä paikalle myös poliisin.

Kirjoitin jo aiemmin, että ”Hesarin toimituksen ja toimittajien kotien ratsaaminen vaikuttaisi ajatuksena perin absurdilta ja Venäjän mallilta”. Hesari tempaisi jutussa varsin näyttävästi aloitteen pakottamalla poliisin kiireellisyysperustaiseen kotietsintään. Samalla Hesari laittoi maanantai-aamun uutiset uusiksi. Muutama suunniteltu puheenvuoro jäi käyttämättä, kun huomio keskittyi median edustajaan kohdistettuun kotietsintään.

[T]ällaista ei länsimaisessa yhteiskunnassa ole totuttu näkemään. On syytä olla huolissaan.

Riikka Venäläinen, YLE.

Ylen Aamu-TV 18.12.2017: Tiedustelun tietovuoto ja journalismi. Klikkaa kuvaa siirtyäksesi Areenan videoon.

Ylen Aamu-TV 18.12.2017: Tiedustelun tietovuoto ja journalismi. Klikkaa kuvaa siirtyäksesi Areenan videoon.


Halmisen veto on hyvä yritys pelastaa se mitä pelastettavissa on. Yle ehti jo antaa HS:lle puhtaat paperit otsikolla ”Media teki tehtävänsä – Asiantuntijat arvioivat, että HS kävi vuotouutisessa rajalla, mutta jäi turvalliselle puolelle”. Hesarin osalta asia on kuitenkin verrattain selvä. Edellisessä merkinnässä totesin asiaa tutkittavan turvallisuussalaisuuden paljastamisena (RL 12:7). Kyseisen pykälän säännökset ovat verrattain avoimia, minkä myös Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio toteaa HS:n artikkelissa. Lainsäätäjän tarkoitusta on haettava lain esitöistä (HE 94/1993 vp). Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskeva yksityiskohtainen perustelu on varsin karu Hesarin näkökulmasta:

Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskevan säännöksen soveltaminen edellyttäisi tahallisuutta, ei kuitenkaan pyrkimystä hyödyttää
vierasta valtiota tai vahingoittaa Suomea. Tahallisuuteen sisältyy tieto siitä, että seikka on Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi tai että seikan paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.
[…]
Vakoilua koskevasta säännöksestä poiketen edellytyksenä ei ole, että seikan tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.
[…]
Turvallisuussalaisuuden paljastamisena voitaisiin pitää esimerkiksi puolustusvoimien joukko-osastojen sijoitussuunnitelmien paljastamista […] Suomen rajojen, aluevesien tai ilmatilan valvontaa koskevien järjestelyjen julkistaminen siten, että luvaton liikkuminen Suomesta ulkomaille tai ulkomailta Suomeen helpottuisi. Ulkomaansuhteiden suojelemiseksi salassa pidettävänä seikkana voitaisiin pitää esimerkiksi sellaista seikkaa, jonka tuleminen yleiseen tietoon kotimaassa aiheuttaisi vahinkoa Suomen suhteille vieraaseen valtioon.
[…]
Rangaistavuus edellyttää paljastamisen oikeudettomuutta. Oikeudettomasti ei menettele se, jolla on säännöksiin perustuva valtuus antaa tietoja salaisuudesta tai julkistaa se. Tällaista harkintavaltaa koskevia säännöksiä on ennen kaikkea yleisten asiakirjojen julkisuudesta annetussa laissa. Oikeudetonta tiedon hankkimista ei ole myöskään julkisen sanan tavanomainen haastatteluin ja kyselyin tai selvityksin tapahtuva tietojen keruu. Sen sijaan tiedotusvälineidenkään lukuun toimiva henkilö ei saa oikeudettomin keinoin hankkia tällaisia tietoja julkistamistarkoituksessa.

HE 94/1993 vp

Keskeistä näyttäisi siis olevan se, että kyseessä on objektiivisesti arvioiden turvallisuussalaisuus ja että se on oikeudettomasti hankittu. Koska avoimin ovin käsiteltyjä ennakkotapauksia ei juuri ole, on mahdotonta tukeutua muihin oikeuslähteisiin kuin hallituksen esitykseen. Määräävää ei kuitenkaan näyttäisi lainsäätäjän kuvauksen mukaan olevan pelkkä leima paperissa, vaan se on lähtökohtainen edellytys sille, että tiedon oikeudetonta julkistamista yleensä voidaan käsitellä turvallisuussalaisuuden paljastamisena. Kiinnostavana näyttäytynee se, miten oikeus arvioi mitkä keinot ovat oikeudettomia tiedon hankkimisessa, jos toimittajat ovat saaneet asiakirjat vuotajalta tai muulta lähteeltä luettavassa ja salaamattomassa muodossa. Vuotajan osalta kyseessä on salassapitorikos ja siinä määräävä on julkisuuslaki, jolloin pelkkä leima riittää. Asiakirjan sisällöllä ei sinänsä ole suurta väliä, joskin tuottamuksen astetta arvioitaessa sisältö ja vahinko tai mahdollisuus vahinkoon on tietysti myös merkitsevää.

Joka tapauksessa Helsingin Sanomat tanssii veitsen terällä. Ensimmäinen juttu asiassa oli varsin huonosti jäsennelty, vaikka jälkeenpäin tehdyt perustelut olivatkin kantavia. Hesari teki myös mediatalona ison virhearvion. Jutun julkaiseminen suututti lukijakunnan, jolla on erittäin korkea luottamus puolustusvoimiin ja poliisiin. Aiemmin sanomani pätee edelleen: ”Vaikka Hesarin perustelut jutulle olivat hyvät ja läpinäkyvyys, avoimuus ja julkisuus ovat tavoiteltavia, lienee vaikutus päinvastainen. Poliisin tutkinta maanpetosrikoksesta ja siihen liittyvät pakkokeinot vaientavat hyvin tehokkaasti kaiken keskustelun aiheesta ja antavat ikävän leiman niille, jotka ymmärtävät Hesarin näkemystä asiassa. Lopputuloksena tiedustelulait menevät vieläkin sutjakammin läpi, viranomaisen oikeus absoluuttiseen salassapitoon vahvistuu ja median edellytykset käyttää vuodettua tietoa esimerkiksi väärinkäyttötapauksissa heikkenevät. Tällainen lopputulos antaisi helposti viranomaisille blankovaltuutuksen mihin tahansa, jota vielä tukisivat suuri yleinen luottamus ja harvat oikeustapaukset.”

Avoimuus avuksi

Bild från fra.se

Bild från fra.se


Jos halutaan keskustella itse asiasta, eli ”sotilastiedustelusta”, tai tiedustelusta yleensä, niin tiedustelun lähtökohtaisena luonteena ja ongelmana on avoimuuden puute. Viranomaiset pyytävät nyt uusia laajempia valtuuksia ja puolustusvoimat pitää edelleen kiinni absoluuttisesta salassapidosta (KHO, 2007). Näin teki myös aikoinaan Suojelupoliisi, joskin se on jo oppinut läksynsä varsin hyvin. Sotilastiedustelun osalta ei olisi kovin ongelmallista kertoa perustietoja kansalle. Sotilastiedustelun ”tuotteiden” ”asiakkaisiin” olisi syytä lisätä yksi ryhmä, joka on julkista tietoa tarvitsevat. Perusasiat olisi hyvä kertoa, sillä salaaminen ei vähennä kiinnostusta ja kun kovimmalla leimalla salataan perusasioita, joita voi lukea esimerkiksi puolustusvoimien lehdestä (Ruotuväki) tai internetin eri lähteistä rapauttaa se salaamisen perustelujen uskottavuutta. Ruotsissa ja monissa muissa maissa sotilastiedustelusta vastaava viranomainen kertoo avoimesti yleisellä tasolla mitä se tekee ja miksi. Tekniikoita, taktiikoita ja toimintatapoja ei luonnollisesti kukaan paljasta ja avoimessa Ruotsissakin esimerkiksi MUST:in KSI on täysin salainen. Mutta Viestikoekeskuksen ”vastinpari” FRA on varsin avoin perustietojensa ja sääntelynsä osalta.

Luottamusta rakennetaan sillä, että toiminnasta kerrotaan avoimesti ja säännöllisesti ennen kuin p***a osuu tuulettimeen. Yle käsitteli julkisen tiedon tarvetta varsin hyvin artikkelissan, jonka myös kohun keskellä hienosti sosiaalisessa mediassa esiintynyt puolustusvoimien tiedustelupäällikkö Harri Ohra-aho linkitti omaan tviittiinsä. Asiassa puhuttiin taas vähän ohi, kun Ohra-aho vastasi Ylen artikkeliin puhumalla tiedon sanitoinnista ja lisätalousarvioesityksistä eduskunnalle. FRA:n osalta sitä koskeva julkinen tieto on tietotarpeeseen tuotettua ja perustuu lain lisäksi myös valtioneuvostotason (regeringskansliet) ohjeisiin viranomaisten julkisuudesta ja tiedon asettamisesta yleisön saataville.

Yksisarvinen, aarnikotka ja sotilastiedustelu

Suomessa asia on vaikeampi ja se johtuu osin maamme historiasta. Kekkosen aikana poliisi oli osin politisoitunut ja tiedon hankinta ja käyttö oli osa sisäpoliittista peliä. Idän ja lännen välimaastona Suomella oli monta erilaista ja vaikeasti yhteen sovitettavaa intressiä; niin Neuvostoliittoa, länsimaista yhteistyötä kuin myös omaa turvallisuuttaan kohtaan. KGB:n myyriä oli monilla tasolla ja heidän pääsynsä tietoihin oli jopa valtioneuvostotasoista. Samaan aikaan länsimainen yhteistyö oli syytä juurikin sen poliittisen tulenarkuuden takia pitää visusti salassa.

Olisi perin sinisilmäistä ajatella, että sotilastiedustelu ei missään vaiheessa olisi saanut, hankkinut, käyttänyt ja jakanut sellaista tietoa Suomen kansalaisista. Oikeutus sotilastiedustelulle haetaan usein puolustusvoimien varsin yleisestä tehtävästä, joka nykyisessä laissa on sotilaallinen maanpuolustus. Samaan aikaan on kuitenkin hieman ristiriitaista, että viranomainen itse hakee uusia valtuuksia ja perustelee niitä juuri sillä, että tiedustelutoimintaa ei voitaisi lainkaan tehdä ilman erityisen tarkkaa ja yksityiskohtaista sääntelyä ja tarvittavia lisävaltuuksia. Asiassa syntyy helposti kuva, että aiemmin ei ole voitu tehdä mitään eikä mitään ole tehty, koska ei ole ollut valtuuksia. Jos asia todella olisi näin, niin varsin huonosti voitaisiin puolustusvoimien todeta leiviskäänsä hoitaneen. Arvostus mm. kansainvälisessä yhteisössä ja kumppanuudet kertovat toista. Tiedustelu on harmaata aluetta, niin myös sotilastiedustelu.

”Sotilastiedustelusta”: Suomalaisessa lainsäädännössä sotilastiedustelu on varsin uusi käsite. Julkisuuslaki (621/1999) tuntee sanan, mutta sen määritelmää, tarkoitusta ja merkitystä ei mikään laki tunne. Sotilastiedustelua ei siis ole olemassa. 😉

Kaikki kuntoon heti, tai…

Se, että aiemmin on hoidettu hommia hyvin ja fiksusti ilman lakeja on hyvä asia. Ilman lakeja ei ole laittomuuksiakaan ja jos Suomi ei tee tiedustelua, niin joku muu kyllä tekee. Oikeusturvan ja luottamuksen kannalta on kuitenkin huolestuttavaa, että sääntelyä ei ole saatu aikaiseksi.

Kenen oikeusturva?

Yhtä tärkeä kuin kansalaisten luottamus ja oikeusturva on myös puolustusvoimien työntekijöiden oikeusturva. Tilanne, jossa työntekijä joutuu olemaan epätietoinen siitä mitä voi tai ei voi tehdä ja rikosoikeudelliset vastuukysymykset eivät ole selviä on kestämätön. Kestämätöntä olisi myös se, että oma organisaatio ei tukisi jos tiedustelutoimeksiantoa hoitaessa osuu niin sanotusti tuulettimeen. Selvät pelisäännöt ovat eduksi kaikille. Lainsäädäntö on laahannut. Viimeksi kirjoitin asiasta neljä vuotta sitten ja liian hitaasti on asiassa edetty. Puolustusvoimat on halunnut lait paikalleen ja ajanut asiaa hyvin. Avoin ja mahdollistava sääntelypohja lisäisi myös luottamusta kansainvälisessä tiedusteluyhteisössä. Kuten monissa muissa puolustusvoimia koskevissa laillisuusasioissa on lukkona ollut milloin eduskunta, hallitus, presidentti tai muu taho, kukin aikaan ja poliittiseen ilmapiiriin sopivine perusteluineen. On pelätty että syntyisi jonkinlainen poliittinen koneisto, vaikka puolustusvoimat on halunnut paikalleen lainsäädännön, joka asettaa selvät rajat ja pelisäännöt siihen mihin ja miten tietoa voidaan hankkia, käyttää ja jakaa. Ehkä enemmän on pelätty oman poliittisen kontrollin ja siihen liittyvän oman sisäpoliittisen agendan katoamista. Kansanedustaja Mikko Kärnän mainitsemaan laittomuuden tilaan, so. sääntelyn puutteeseen, ei puolustusvoimat ole millään tavoin syyllinen. Tilille tulisi vaatia edellisiä valtiopäiviä ja hallituksia.

Nyt syntynyt tiedustelukohu ja sen taakse laitettu arvovalta, mm. Tasavallan presidentin lausunnot asiassa, osoittavat kuinka tulenarasta asiasta on kysymys. Julkilausuttuina motiiveina ovat salassapitorikos, vuodon vaikutus ulkomaan suhteisiin, tiedon saamiseen ulkomailta ja tiedustelulaitoksen luottamukseen kumppaneiden silmissä. Ne ovat varsin painavia. Salaisina motiiveina on varmasti jossain pelko siitä, että vuodossa paljastuisi tietoa siitä, että sotilastiedustelun piirissä olisi saatu, hankittu, käytetty ja jaettu sellaista tietoa Suomen kansalaisista, jolla ei ole varsinaista merkitystä sotilastiedustelun kannalta. Tällainen tieto, vaikka aika itsestään selvää, olisi pelkokuvissa omiaan kaatamaan uudet tiedustelulait.

Tokkopa näin. Hesarin juttu ratkeaa oikeusteitse. Tärkeintä olisi palauttaa luottamus. Hesarin osuutena lienee palauttaa luottamus lehteen ja puolustusvoimien sekä puolustusministeriön tehtävä lienee lisätä luottamusta uusiin lakeihin. Nyt nähty ohipuhuminen ja asioiden sekoittaminen toisiinsa edistävät vain vastakkainasettelua. Jos uusia lakeja ei saada, niin huonompaan suuntaan mennään. Vaarassa ovat silloin niin kansalaiset, sotilastiedustelun työntekijät, puolustusvoimien arvostus ja Suomen asema maailmalla. Tärkeää on myös, että uusia lakeja ei vesitetä, vaan saadaan keinot ja välineet käyttöön. Esitys laiksi sotilastiedustelusta on jätetty valtioneuvoston lainsäädännön arviointineuvostolle 8.12.2017. Tiedustelupäällikkö Harri Ohra-aho kehui esitystä hyväksi ja sitä se varmasti on, ottaen huomioon ajan ja paineen. Huomio kiinnittyy kuitenkin valitettavasti siihen, että kirjoitusvirheitäkään ei ole saatu korjattua vajaan kahdeksan kuukauden aikana ja esityksen pykälissä on muutoksia, jotka eivät heijastu yksityiskohtaisissa perusteluissa. Lakiesitys on kuitenkin lukemisen arvoinen ja neuvosto hoitaa varmasti kuprut kuntoon. Jätän linkin vielä kertaalleen tähän kaikkien löydettäväksi, koska Google-haku ei sitä palauta ja julkaisua tai tiedotetta ei ole vielä viety puolustusministeriön sotilastiedustelua koskevan sivuston alle. Suosittelen kaikille kunnollista lukemista ja hapen haukkaamista ennen kommentointia. Patrioottisen someraivon aika on ohi ja on tärkeä keskittyä kansalaisten perusoikeuksien oikeasuhtaiseen yhteen sovittamiseen kansan turvallisuuden tarpeeseen, jota valtion palveluksessa olevat pyyteettömästi tekevät. Jakolinjoja on suomalaiseen yhteiskuntaan syntynyt ihan tarpeeksi.

//James


Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta minkään viranomaisen tai muun tahon virallista kantaa.
Säännöt: Kommentointi vain omalla nimellä, ellei minun kanssani ole muuta sovittu. Keskustelu asiasta. Asiattomuudet poistetaan ja bannataan.

Julkisuus juoksuhaudoissa

Sotapakko

Uutisissa ja sosiaalisessa mediassa on herännyt keskustelua Porin prikaatin komentajan antamasta kiellosta haastetella varusmiehiä siitä, miten he suhtautuvat heidän käyttöönsä sotatehtävissä. Taustalla on ollut asevelvollisuuslailla säädetyt rajoitukset varusmiesten käytölle puolustusvoimien toisen lakisääteisen tehtävän toteuttamisessa.

Tässä laissa tarkoitetussa palveluksessa oleva asevelvollinen voidaan palvelustehtävänään määrätä puolustusvoimista annetun lain 2 §:n 1 momentin 2 a kohdassa tarkoitettuun virka-aputehtävään ja 2 b kohdassa tarkoitettuun pelastustehtävään. Pelastustehtävässä tai virka-apua annettaessa asevelvolliset eivät saa osallistua:

1) vaarallisten henkilöiden kiinniottamiseen;

2) räjähteiden raivaamiseen;

3) aseellista voimankäyttöä edellyttäviin tehtäviin; eikä

4) muihin vastaaviin vaarallisiin tehtäviin.

Asevelvollisuuslaki (1438/2007) 78 § 1 mom

Valmiusasia

Varusmiespalveluksen aikana asevelvolliset koulutetaan ja harjaannutetaan sotilaallisen maanpuolustuksen tehtäviin ja siten osaltaan luodaan edellytykset sodan ajan varalta tarvittavien joukkokokonaisuuksien tuottamiselle.

Asevelvollisuuslaki 36 § 1 mom

Jossain vaiheessa 2000-luvun vastuullisen ja yhteistyökykyisen erityisen hyvän naapurin ikuisen rauhan hybriksessä perustehtävä kuitenkin unohtui. Nyt lausuntoa siitä, voidaanko varusmiehiä käyttää maanpuolustustukseen piti hakea oikeuskanslerilta asti.

Tällaisen valmiuden palauttaminen ei ole ihan ”joukko kasaan ja sotaan” -luokan homma, vaikka talvisodassa tehtiin joskus näinkin. Varusmiesten käyttö taistelutehtäviin ja sen säätely on laaja-alainen muutos, joka edellyttää siihen liittyen doktriinin, organisaation, koulutuksen, kaluston, henkilöstön, johtamisen ja tilanhallinnan tarkastamista ja vaikuttaa moniin näistä. Nämä ovat niitä valmiusasioita, joista puolustusvoimat ei kerro. Selvää lienee, että varusmiesten käyttö taistelutehtäviin vaikuttaa koulutusjärjestelmään, koska sillä täytyy kyetä todentamaan saavutettu osaaminen ensimmäiseen tehtävään. Siitä seuraa todennäköisesti sijoitus joukkorakenteeseen, joka taas on organisaatioasia. Logistisesti tämä edellyttää myös käytössä ja varastoituna olevan materiaalin sijoituksien ja jakoperusteiden tarkastamista. Eli kyseessä on puolustusjärjestelmätason asia kaikkine seurannaisvaikutuksineen. Tällaisesta seurannaisvaikutusten analyysistä käytämme nimitystä DOTMLPF (Doctrine, Organization, Training, Materiel, Leadership, Personnel, Facilities), eikä se ole mikään kotikutoinen suomalainen keksintö (ks esim. John Knotts).

Tällainen suunnittelu ja toimeenpano on usein nollasummapeliä, eli tietyn ratkaisun tekeminen on jostain muusta pois. Voi myös olla, että haluttu ratkaisu osoittautuu vaikeaksi ilman lisärahoitusta. Siksi on syytä olla huolellinen vaikka itse asia näyttäytyy päällisin puolin varsin helppona ja yksinkertaisena yksittäiselle sotilaalle (varusmiehetkin ovat sotilaita, siksi termin vaihto).

Valmius ei ole ilmaista. Paperitiikereitä voidaan taitella A4-arkin hintaan, mutta suorituskyvyn ilmentymä, eli taisteluvalmis joukko käsketyssä valmiusasteessa maksaa sitä enemmän mitä lyhyemmässä ajassa sen tulee olla käytettävissä. Kustannusneutraalia on lainsäädännön muuttaminen, mutta muste säädöskokoelman arkeilla ei ole todennettua valmiutta.

Julkisuus juoksuhaudoissa

Valitettavasti asevelvollisuuslaki yllätti myös Pääesikunnan ja nähtävästi koko Puolustusvoimat.

Asevelvollisen oikeuksia ei saa tämän lain nojalla rajoittaa enempää kuin palvelusvelvollisuuden suorittaminen, sotilaallisen järjestyksen ylläpito sekä asevelvollisten ja muiden henkilöiden turvallisuus välttämättä vaativat.

Asevelvollisuuslaki 2 § 4 mom

Mediaa ei tarvitse päästää kasarmiin häiritsemään palvelusta. Media on tervetullut silloin kun varuskunnan päällikkö tai joukko-osaston komentaja niin päättää. Eikä sitä tarvitse yleensä sen kummemmin perustella. Tässä tapauksessa kuitenkin Ylen juttuun päätyi onneton sitaatti, joka valitettavasti antaa varsin huonon kuvan puolustusvoimien suhtautumisesta varusmiesten sananvapauden rajoittamiseen.

En halua tukkia varusmiesten suita, mutta tätä asiaa ei kommentoi kukaan muu kuin pääesikunta.

Porin prikaatin komentaja Arto-Pekka Nurminen

Tällaista joukko-osaston komentajan lausuntoa ei voi oikein pitää muuna kuin esimiehen sotilaskäskynä, jonka rikkominen on palvelusrikos, josta seuraa kurinpitorangaistus tai vankeutta enintään vuosi. Eli on ihan paikallaan kysyä rajoitettiinko tässä sananvapautta ja millä perusteilla? Keskisuomalainen nostikin asian esille ja sai viestintäoikeuden professorin lisäksi myös puolustusvoimilta vastauksen.

– Varusmiesten haastatteluista palvelusaikana päätetään joukko-osastoissa tapauskohtaisesti. Porissa toimittiin oikein, koska kyse oli operatiiviseen valmiuteen liittyvästä keskeneräisestä asiasta, Puolustusvoimien viestintäjohtaja, kommodori Jan Engström toteaa.

Keskisuomalainen, 13.4.2016, ”Sananvapauden asiantuntija kummeksuu varusmiesten suiden tukkimista

On toki selvää, mitä tässä oikein haetaan, mutta koko ajatuksen juoksussa on pari perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Haastattelu, jolla halutaan selvittää sotilaiden suhtautumista heidän käyttämisestään taistelutehtäviin koulutuksen eri vaiheissa, ei lähtökohtaisesti voi olla keskeneräinen ”valmiusasia”. Tällöin kaikilta koulutuksessa olevilta sotilailta voitaisiin kieltää kertomasta suhtautumisestaan taistelukoulutukseen ja muuhun siihen välittömästi liittyvään koulutukseen aina palveluksen aloittamispäivästä kotiutumiseen.

Median tyly tyrmääminen asiassa ”valmiusasiaan” vedoten on myös ongelmallista, koska puolustusvoimat käyttää julkista valtaa ja tuottaa puhdasta julkishyödykettä, so. maanpuolustusta ja turvallisuutta. Se on asevelvollisuuden lakisääteinen ja eksplisiittinen tarkoitus, jota toteutetaan verovaroin. Siitä syntyy yhteiskunnallinen tili- ja vastuuvelvollisuus, jota tässä tapauksessa olisi hyvin voitu toteuttaa antamalla varusmiesten kertoa näkemyksistään.

– Varusmiehemme ovat fiksuja ja valveutuneita, joilta saa yleensä hyvinkin perusteltuja näkemyksiä.

Keskisuomalainen, 13.4.2016, ”Sananvapauden asiantuntija kummeksuu varusmiesten suiden tukkimista

Olen täysin samaa mieltä; sotilaamme punatiilisissä kasarmeissa ovat fiksuja ja heidän omaisiaan, läheisiään ja reservissä olevia vanhempia sukulaisia ei välttämättä ainoastaan kiinnosta ”palaako lomia”, vaan huolena on aidosti se, että heillä on sellainen koulutus ja varustus, että ovat valmiita ensimmäisiin tehtäviinsä.

Millään mitä teemme ei ole vaikutusta varusmiesten lomiin. Lomia ei pala. […] Olen yrittänyt sanoa äideille ja isille, että me pidämme huolta pojistanne.

Puolustusvoimien valmiuspäällikkö, prikaatikenraali Markku Myllykangas, Helsingin sanomissa 7.4.2016.

Vinkunat pois ja loppukoon lörpöttely

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps) vastaa asiaan blogissaan otsikolla ”Loppukoon lörpöttely” ja painottaa aivan oikein salassapitovelvollisuuden ehdottomuutta.

Pohdintaa siitä, millaista valmiusjärjestelmää ollaan luomassa, ei kuitenkaan esiinny. Yhtälailla kun on selvää, että tällaisen ”valmiusasian” säätely on salassa pidettävää, olisi myös syytä harkita mikä ei ole tai edes voi olla salassa pidettävää. Olisi varsin kummallista, jos tieto siitä, missä vaiheessa koulutustaan sotilaat voidaan määrätä taistelutehtäviin, leimattaisiin salaiseksi. Perus- ja erikoiskoulutus tuottavat taistelijan perusosaamisen ja omaan erityisen tehtävän perusosaamisen, joka on edellytys sotajoukkona toimimiselle. Tämä tieto on varsin julkista muissa demokraattisissa valtioissa ja sitä tulisikin pitää lähinnä perustietona asevelvollisuuden varusmiespalveluksen suorittamisen ehdoista. Palkatun henkilöstön tehtävissä puhutaan vastaavasti palvelussuhteen ehdoista.

Tästä olisi syytä ottaa vinkunat pois ja lopettaa spekulointi. Kun valmiussäätelyn suunnittelu on valmis ja ohjaus on annettu, tulisi sen sisältää julkisena tietona se, milloin sotilas voidaan käskeä taistelutehtäviin. Tieto siitä luo henkistä valmiutta ja maanpuolustustahtoa. Lisäksi se saattaisi julkisena tietona merkittävästi lisätä asepalvelusta suorittavien sotilaiden motivaatiota ja orientaatiota palveluksen kannalta olennaiseen toimintaan. Myös vanhemmat, joille kenraalit kertovat kuinka he ”[pitävät] huolta pojistanne (sic!)”, saisivat selkeän kuvan siitä mitä turvallisuutta valmius heille tuottaa. Mikä voisi olla hienompaa, kuin sotilas joka tulee kotiin ja kertoo, että hän on läpäissyt tehdyt koulutukset ja niihin liittyvät koulutustarkastukset ja sai päälliköltään tietää, että on valmis taistelutehtäviin isänmaan puolustamiseksi ja saanut ensimmäisen sodan ajan sijoituksensa. Kun vanhemmat sitten pojalta kysyvät mikä se tehtävä on, on vastaus siihen selvä:

Se on salassa pidettävä valmiusasia.

//James