Suomi ja Ruotsi – käsi kädessä Natoon?

Keskustelussa pidetään yleensä annettuna lähtökohtana, että Ruotsin ja Suomen tulisi kulkea yhdessä mahdollista Natoon liittymistä kohti. Vastaus ei ole itsestään selvä. Suomen sotilasstrateginen tilanne ei ole sama kuin Ruotsin, mikä voi johtaa toisenlaisiin johtopäätöksiin. Ruotsalaisesta näkökulmasta Natoon liittyminen on verrattain ilmeinen ratkaisu sekä Ruotsin että sen naapurimaiden turvallisuuden kasvattamiseksi ja alueellisen vakauden lisäämiseksi. Useimmat asianhaarat puhuvat sen puolesta, että Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta, vaikka Venäjä näkisikin Suomen jäsenyyden kasvaneena uhkana “legitiimeille turvallisuusintresseilleen”. Todennäköisyys sille, että Suomi voisi pysytellä mahdollisen Naton ja Venäjän välisen konfliktin ulkopuolella vaikuttaa pieneltä, sillä molemmilla osapuolilla on paljon hävittävää, jos toinen saisi pääsyn Suomen alueelle. Riski joutua yksin sotimaan suurvaltaa vastaan poistuisi. Samalla myös riski joutua ydinaseilla tapahtuvan painostuksen kohteeksi pienenisi, kirjoittaa Karlis Neretnieks.

Karlis Neretnieks, synt. 1949, on ruotsalainen kenraalimajuri evp. Hän on puolustuksen ja turvallisuuden tutkimuslaitosten Swedish Defence Research Agencyn (FOI) ja Institute for Security & Development Policyn (ISDP) tutkija. Neretnieks on suorittanut sekä Ruotsin että Norjan puolustusvoimien yleisesikuntaupseeritutkinnon ja opiskellut Sveitsissä Insitut Universitaire De Haut Etude Internationales’ssa. Hän on mm. palvellut Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun (Försvarshögskolan, FHS) rehtorina, puolustusministeriön erityisavustajana, kansanvälisen keskuksen johtajana ja 18. mekanisoidun prikaatin komentajana. Neretnieks on Ruotsin kuninkaallisen sotatieteellisen akatemian jäsen.

---

Keskustelussa pidetään yleensä annettuna lähtökohtana, että Ruotsin ja Suomen tulisi kulkea yhdessä mahdollista Natoon liittymistä kohti. Vastaus ei ole itsestään selvä. Suomen sotilasstrateginen tilanne ei ole sama kuin Ruotsin, mikä voi johtaa toisenlaisiin johtopäätöksiin.

Ruotsalaisesta näkökulmasta Natoon liittyminen on verrattain ilmeinen ratkaisu sekä Ruotsin että sen naapurimaiden turvallisuuden kasvattamiseksi ja alueellisen vakauden lisäämiseksi. Sekä Natolla että Venäjällä on selvä tarve hyödyntää Ruotsin aluetta mahdollisessa Itämeren alueen konfliktissa. Naton täytyy käyttää Ruotsin ilmatilaa ja aluevesiä Baltian puolustamiseksi. Venäjän tarpeena on estää Natoa käyttämästä Ruotsin aluetta. Ruotsalainen Nato-jäsenyys vähentäisi Venäjän mahdollisuuksia Ruotsin alueiden ”lainaamiseen” ja parantaisi samalla Naton mahdollisuuksia toimia Baltian maiden puolustamiseksi. Venäjän mahdollisuudet, ja toivottavasti siten myös tahto, käyttää asevoimaa tai sen uhkaa Baltian maita vastaan vähenisi.

On kaksi perustavanlaatuista syytä siihen, miksi Suomen tilanne eroaa Ruotsin tilanteesta:

• Suomen alue ei ole yhtä ratkaiseva Natolle kuin Ruotsin, mitä tulee Baltian maiden puolustamiseen vakavassa kriisissä tai konfliktissa
• Suomen alueen, etenkin Pohjois-Suomen, avainasema useammassa uhkakuvassa, kuin pelkstään Itämeren konfliktissa korostuisi Nato-jäsenyyden myötä.

Tähän on vielä lisättävä Suomen ja Venäjän sotien historia, mikä yleensä on tärkeä tekijä venäläisessä ajattelussa.

Suomen alueen, etenkin ilmatilan käyttö, antaisi Natolle tiettyjä etuja mahdollisessa Baltian maita koskevassa konfliktissa, mutta ne ovat hyvin rajallisia verrattuna Ruotsin ilmatilan ja aluevesien käytön suomiin etuihin. Sitä paitsi Venäjällä on jo nykyään verrattain hyvät mahdollisuudet vaikuttaa Suomen ilmaoperaatioihin rajan tuntumaan sijoitetulla ilmatorjuntakalustollaan. Venäjän tarve vallata, toisin sanoen ”lainata”, Suomen aluetta Naton Baltian maiden operaatioiden vaikeuttamiseksi ei ole akuutti.

Venäjän kannalta merkittävästi vakavampaa kuin se, että Nato-maiden ilmavoimat käyttäisivät Suomen ilmatilaa, on Nato-Suomen (muiden kanssa) muodostama uhka Murmanskin tukikohtaverkostolle. Murmansk on kotisatama Venäjän strategisille sukellusveneille; kyvylle kostoiskuun ydinaseilla. Ydinaselogiikan mukaisesti tämän kyvyn menettäminen merkitsisi sitä, että iskun kohteeksi joutunut valtio menettäisi kyvyn iskeä takaisin. MAD-doktriinin (molemminpuolisen täystuhon doktriini, Mutually Assured Destruction) pelotevaikutus heikkenisi olennaisesti. Erona Ruotsin alueeseen, joka on keskeinen lähinnä Itämeren alueen kriisissä tai konfliktissa, tämä merkitsee sitä, että Suomen alue voi muodostua merkittäväksi myös muissa konflikteissa, jotka eivät suoranaisesti koske pohjoismaista aluetta. Venäjälle Murmanskin alueen suojaaminen on elintärkeä kansallinen intressi.

Murmansk sijaitsee vain 150 kilometriä Suomen rajalta. Etäisyys on lyhyt, vain muutama minuutti ilmateitse, 40 minuuttia helikopterilla tai puoli päivää taisteluajoneuvoilla ilman vastarintaa. Mikäli Venäjä näkisi Murmanskin alueeseen kohdistuvan uhkan kasvavan Suomen Nato-jäsenyyden myötä, mitä voidaan pitää todennäköisenä, merkitsisi se myös tarvetta voimakkaasti lisätä omaa sotilaallista kykyä alueella. Todennäköisesti syntyisi myös tarve yleisesti lisätä kykyä operaatioihin Suomea vastaan. Pohjois-Suomea ei voida tarkastella erillisenä operaatioalueena suhteessa muuhun maahan. Tämä puolestaan merkitsee sitä, että Suomi Nato-jäsenenä sotilaallisessa konfliktissa kohtaisi vahvemman vastustajan kuin liittoutumattomana. Tämä olisi Suomen kannalta erityisen ongelmallista huomioiden maan pitkän itärajan. Suurin avun tarve olisi maavoimien yhtymien tukemisessa. Tätä resurssia Naton olisi hyvin vaikeaa tarjota, etenkin kriisin tai konfliktin alkuvaiheessa.

Tässä voidaan nähdä tiettyjä yhtymäkohtia Stalinin vaatimuksiin Suomen alueen käyttöön vuonna 1939, Leningradia ympäröivän ”suoja-alueen” kasvattamiseksi, mikä tuolloin oli elintärkeä venäläinen strateginen intressi. Kiinnostavaa onkin se, että marsalkka Mannerheim ymmärsi venäläisten vaatimusten taustalla olevan sotilaallisen päättelyn asiassa ja oli valmis perin pitkälle meneviin myönnytyksiin. Johtopäätös ei ole itsestään selvä. Yhtäältä se voi olla, että mikäli ymmärretään ja ollaan valmiita sopeutumaan suuren naapurin ”legitiimeihin turvallisuustarpeisiin” voidaan välttää konflikti. Vaihtoehtoisesti voidaan päätellä, että ilman vahvoja liittolaisia ollaan pakotettuja taipumaan naapurin vaatimuksiin tai taistelemaan yksin.

Venäjällä tuskin on unohdettu, että toisen maailmansodan aikana saksalainen armeijakunta hyökkäsi Murmanskiin lähtöalueeltaan Pohjois-Suomesta. Samanlainen asetelma, joskin tällä kertaa Naton piirissä ja jossa ilmakomponentti olisi ratkaiseva, ei varmaankaan ole Moskovan yleisesikunnalle tai Venäjän historiaa tunteville johtajille vieras ajatus. Pohjois-Suomi olisi Venäjälle erittäin tärkeä suoja- tai puskurivyöhyke nykyisiä uhkia vastaan. Pohjois-Suomeen sijoitetut venäläiset ilmatorjuntajärjestelmät voisivat vaikuttaa Naton ilma-aseeseen aina Norjan Narvikiin asti. Tämä tekisi mahdottomaksi, tai ainakin vaikeuttaisi merkittävästi, Pohjois-Ruotsin tukikohtien, kuten esim. Luulajan, käyttöä. Sitä paitsi asetelma vahvistaisi merkittävästi mahdollisuuksia tukea omia (Venäjän) ilmaoperaatioita Norjaa ja siihen rajoittuvia alueita vastaan.

Perustelu, että suomalainen Nato-jäsenyys ei merkitsisi uhkaa Murmanskin alueelle, koska Natoon kuuluvalla Norjalla on jo maaraja Venäjään, on ilmeisen heikko. Tähän on pääasiassa kaksi syytä: Naton olisi vaikea kohdistaa laajempia sotatoimia Murmanskin suuntaan käyttämättä Suomen maa-alueita ja ilmatilaa ja samanaikaisesti myös Venäjän taholta tapahtuvan ”suoja-alueen” laajentaminen Pohjois-Suomeen vaikeutuisi ja sellaisen toimen riski kasvaisi. Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomen Nato-jäsenyys, Venäjän kannalta tarkasteltuna, todennäköisesti lisäisi Murmanskiin kohdistuvaa uhkaa ja vaikeuttaisi myös Venäjän omia vastatoimia, so. Suomen alueen ”lainaamista”.

Tästä syntyy mahdollisuus ajatella, että suomalaisen liittoutumattomuuden puolesta puhuvat seuraavat mainitut seikat: Suomen alue ei ole keskeinen Baltian maihin kohdistuvassa konfliktissa ja Venäjä ei saa koskaan uskoa, että Murmanskiin kohdistuva hyökkäys tapahtuisi Suomen alueen ylitse. Merkittävänä tekijänä on myös Venäjän tunnustettu kunnioitus Suomen puolustustahtoa ja -kykyä kohtaan, näiden taustalla talvisodan ja jatkosodan kokemukset. Venäjän tahto hyökätä Suomeen on todennäköisesti hyvin rajallinen, kunhan Suomea, taikka Suomen alueen kautta Venäjään kohdistuvia operaatioita, ei pidetä merkittävänä uhkana.

Tällaisessa päättelyssä on kuitenkin kolme olennaista heikkoutta, joita on punnittava suomalaisissa arvioissa:

• onko todennäköistä, että venäläiset päättäjät uskovat Naton ulkopuolisen Suomen pysyvän erossa yhteistyöstä liittouman kanssa pohjoiseen alueeseen kohdistuvassa kriisissä tai konfliktissa?
• onko ylipäätään uskottavaa, että Suomea, tässä tapauksessa lähinnä Pohjois-Suomea, ei koskettaisi Naton ja Venäjän välinen konflikti, huomioiden alueen strategisen merkityksen molemmille osapuolille? (tätä kysymystä voidaan verrata ruotsalaisiin päätelmiin koskien Gotlannin asemaa Baltian maihin kohdistuvassa kriisissä tai konfliktissa)
• onko Suomen vaarana taas joutua sotimaan yksin Venäjää vastaan?

Keskeistä näihin kysymyksiin vastattaessa on millaisena Suomessa uskotaan venäläisten päättäjien näkevän Suomen. Kuinka todennäköistä on, että Moskovassa aidosti uskotaan, että Suomi pysyisi ”puolueettomana” vakavassa lähialueen kriisissä tai konfliktissa? Suomihan Euroopan unionin jäsen ja kuuluu kulttuurillisesti ja taloudellisesti länteen. Olisiko myös todennäköistä, että Suomi hylkäisi EU:n solidaarisuuslausekkeen, mikäli johonkin Baltian maista kohdistuisi hyökkäys? Eikö Suomi kokisi uhkaa elintärkeille kansallisille intresseilleen, jos Venäjän vaikutusvalta Baltiassa kasvaisi merkittävästi taikka jos Venäjä valloittaisi Gotlannin? Jälkimmäisessä tapauksessahan Suomen kauppayhteydet muuhun maailmaan käytännössä katkeaisivat (Ruotsin jääminen Itämeren alueen konfliktin ulkopuolelle tuskin lienee minkään Helsingissä, saati Moskovassa, tehtävän suunnittelun lähtökohta). Välittääkö Nato Suomen mielipiteestä, mikäli liittouma pitäisi itselleen edullisena käyttää Suomen ilmatilaa operaatioissaan Viron tukemiseksi tai Murmanskin suuntaan, ja käyttäisikö Suomi silloin asevoimaa näiden torjumiseksi?  Amerikkalaisilla koneillaan ja amerikkalaisilla ohjuksillaan?! Eikö Suomen jo tiivistynyt yhteistyö Naton kanssa harjoituksissa, yhteensopivuuden ja yhteistoimintakyvyn alueilla ja ilmoittautuminen Naton joukkorekistereihin merkitse sitä, että Suomi on jo käytännössä valintansa tehnyt?

Venäjän näkökulmasta olisi kenties parasta vakavan Baltian tai Jäämeren aluetta koskevan kriisin tai konfliktin sattuessa suojautua aikaisessa vaiheessa, valloittamalla osia Suomesta, esimerkiksi Pohjois-Suomi ja Ahvenanmaa, ennen kun liittoutumaton Suomi pyytäisi ja mahdollisesti jopa saisi apua Natolta.

Suomen tulee myös arvioida, missä määrin Venäjälle syntyy tarvetta siirtää Murmanskin suojaa lännemmäs, liittyen muiden alueiden kriiseihin tai konflikteihin. Tämä ei siis ainoastaan koske Suomen lähialueen tapahtumia.

Suomen dilemma on mahdottomuus ennakoida mihin johtopäätöksiin Venäjän arvioinnit johtavat. Onko Suomen liittoutumattomuus ja sen myötä syntynyt koskemattomuus Naton suhteen uskottava Venäjän näkökulmasta? Ellei näin ole, onko vaarana joutua yksin taistelemaan suurvaltaa vastaan improvisoitua ulkomaista apua odotellessa, jota kenties ei lainkaan tule tai tulee liian myöhään?

Ydinaseaspektiakaan ei voida unohtaa tekijänä selvitettäessä suomalaista Nato-jäsenyyttä. Venäjän kasvava ydinasekyvykkyys, venäläinen keskustelu ydinaseiden käytöstä myös rajoitetuissa konflikteissa ja ydinaseen tarkastelu ”de-eskalaation välineenä” avaa mahdollisuudet ydinaseiden käytöllä painostamiselle. Millä keinoin Suomi kohtaisi sellaisen uhkan ilman luottamista Naton vastaavaan pelotteeseen?

Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka Venäjä kokisikin Suomen Natoon liittymisen kasvaneena uhkana “legitiimeille turvallisuusintresseilleen”, niin useimmat asianhaarat puhuvat sen puolesta, että Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta. Todennäköisyys sille, että Suomi voisi pysytellä mahdollisen Naton ja Venäjän välisen konfliktin ulkopuolella vaikuttaa pieneltä, sillä molemmilla osapuolilla on paljon hävittävää, jos toinen saisi pääsyn Suomen alueelle. Riski joutua yksin sotimaan suurvaltaa vastaan poistuisi. Samalla myös riski joutua ydinaseilla tapahtuvan painostuksen kohteeksi pienenisi.

Vastaus johdannossa esitettyyn kysymykseen ”liittyykö Suomen Nato-jäsenyys ruotsalaiseen jäsenyyteen” on ei. Yhteinen liittyminen merkitsisi toki etuja molemmille valtioille, mutta Suomella ei ole ratkaisevia motiiveja odottaa Ruotsia, oman edun pitäisi tässä painaa vahvemmin. Nato on Ruotsia tärkeämpi.

//Karlis Neretnieks
Kirjoittaja on kenraalimajuri ja KKrVAn jäsen
Twitter: @neretnieks
Blogi: karlisn.blogspot.se

P.S. Artikkelissa ei esitetä perusteluja suomalais-ruotsalaiselle yhteistyölle vaihtoehtona Nato-jäsenyydelle. Se johtuu siitä, että sellainen ”puolustusliitto” ei merkittävästi lisäisi Suomen turvallisuutta, vaan mahdollisesti päinvastoin. Puolustusliitto toisi pieniä etuja, esimerkiksi sen, että suomalaiset meri- ja ilmavoimien yhtymät voisivat tukeutua Ruotsiin, mutta merkittävää sotilaallista apua Ruotsilta tuskin olisi saatavissa. Ruotsilla ei yksinkertaisesti ole resursseja tukea Suomea. Suomen mahdollisuudet pysytellä Itämeren alueen kriisin ulkopuolella heikkenisivät verrattuna nykytilaan. Ruotsi joutuisi todennäköisimmin mukaan sellaiseen konfliktiin. Tämä korostuu Ruotsin rajallisen sotilaallisen kyvyn valossa – tila, joka kutsuu hyökkäämään. Riippuen siitä, rajoittuisiko konflikti Itämeren alueeseen (ts. näkeekö Venäjä Murmanskiin kohdistuvaa uhkaa vai ei) jää Suomelle tiettyjä mahdollisuuksia, joskin rajallisia, pysyä konfliktin ulkopuolella. Paradoksaalista onkin se, että ”Ruotsiliitto” on kenties huonoin vaihtoehto. Suomi joutuu suuremmalla todennäköisyydellä mukaan vedetyksi konfliktiin, samalla kun mistään avusta ei ole takeita, ei Ruotsilta eikä Natolta.

---

Tämä on rebloggaus ruotsalaisen kenraali Karlis Neretnieksin ruotsinkielisestä blogimerkinnästä Ruotsin kuninkaallisen sotatieteellisen akatemian Försvar och Säkerhet blogissa. Käännös virheineen on minun. Käännös ja julkaisu tapahtuu kirjoittajan luvalla. Käännöksen tarkoituksena on edistää älyllisesti rehellistä ja avointa suomalais-ruotsalaista turvallisuuspoliittista keskustelua. //James