Nato-optio, onko sitä?

Jäsenyys myrskysäällä Pohjois-Atlantin sopimuksen valossa

Suomessa on neljän (4) turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon aikana esitetty ns. Nato-optiota, eli varauma, jossa Suomi pidättää itsellään mahdollisuuden hakea Pohjois-Atlantin liiton jäsenyyttä (2004, 2009, 2012, 2016). Kolmessa (3) selonteossa vuosina 1995, 1997 ja 2001 on puolestaan esitetty, että jäsenyys ei ole ajankohtainen, mutta, että Suomi jatkaa tai syventää yhteistyötään kumppanimaana.

Mikä on tämä Nato-optio? Kansainvälisesti tarkasteltuna se vaikuttaa olevan varsin suomalainen erityispiirre ja ajatus, jonkinlaista aidalla istumista. Ruotsissa voidaan – etenkin viime aikoina – nähdä samansuuntaista ajattelua, joskin se on kehittynyt selkeiksi kannoiksi Natoon liittymiseen puolesta tietyllä aikajänteellä tai sitä vastaan. Suomessa RKP on tullut samanlaiseen lopputulokseen, johon ei voi olla vaikuttamatta nimenomaan ruotsalaisen keskustelun analysointi.

Nato-optio -ajattelu on myös saanut osakseen perusteltua kritiikkiä. ^{[1, 2, 3, 4, 5, 6]} Asia-argumentein perusteltuja myönteisiä kannanottoja on vähemmän, mutta nekin on syytä nostaa esille. ^{[7, 8, 9]}. Neutraalia kantaa edustaa Hesarin selonteon julkistamista seurannut pääkirjoitus. ^[10]

Ongelmallista Suomen optioajattelussa on se, että Pohjois-Atlantin sopimus ei tunne tällaista mekanismia, jossa poliittisesta, taloudellisesta tai sotilaallisesta turvallisuusvajeesta kärsivä valtio voitaisiin ottaa liiton jäseneksi. Sopimuksen 10 artikla on selvä:

10 artikla
Sopimuspuolet voivat yksimielisellä sopimuksella kutsua minkä tahansa muun Euroopan valtion, jolla on edellytyksiä edistää tämän sopimuksen periaatteita ja osaltaan myötävaikuttaa Pohjois-Atlantin alueen turvallisuuteen, liittymään tähän sopimukseen. Näin kutsuttu valtio voi tulla sopimuksen sopimuspuoleksi tallettamalla hyväksymiskirjansa Amerikan Yhdysvaltojen hallituksen huostaan. Amerikan Yhdysvaltojen hallitus ilmoittaa kaikille sopimuspuolille kunkin hyväksymiskirjan talletuksesta.

Lähde: Honkanen & Kuusela. Mikä Nato on?.Suomen Atlantti-Seura.

Reunaehtoja asettavat myös sopimuksen 2. ja 3. artikla:

2 artikla
Sopimuspuolet myötävaikuttavat rauhanomaisten ja ystävällisten kansainvälisten suhteitten edelleen kehittämiseen vahvistamalla vapaita instituutioitaan, kehittämällä parempaa ymmärtämystä periaatteista, joihin nämä instituutiot perustuvat ja kehittämällä vakauden ja hyvinvoinnin edellytyksiä. Ne pyrkivät poistamaan ristiriitoja kansainvälistä talouspolitiikoistaan ja edistävät taloudellista yhteistyötä, johon kaikilla sopimuspuolilla on mahdollisuus osallistua, kaikkien sopimuspuolten kesken.

3 artikla
Saavuttaakseen tämän sopimuksen tavoitteet tehokkaammin, sopimuspuolet, erikseen ja yhdessä, jatkuvan ja tehokkaan omien valmiuksiensa kehittämisen ja keskinäisen avun keinoin, ylläpitävät ja kehittävät omia ja yhteisiä valmiuksiaan vastustaa aseellisia hyökkäyksiä.

Naton jäsenmaaksi hakeman valtion tulisi siis olla turvallisuuden tuottaja. Tätä Nato on painottanut etenkin Ukrainan kriisin jälkeisessä tilassa, johtuen osin siitä, että liiton resurssit alkavat olla äärimmilleen venytettyjä ja epätasaisesti jakautuneita.

Entä entinen itäblokki?

Toki Nato on ottanut jäsenikseen maita, joilla on ollut eräänlaista turvallisuusvajetta. Esimerkkeinä käytän ensin Puolaa (1999), Bulgariaa (2004) ja Romaniaa (2004). Näillä mailla oli Varsovan liiton perintönä ahnaasti valtion resursseja nielevät varsin mittavat asevoimat. Maiden puolustusjärjestelmät eivät kenties olleet täysin tehottomia, mutta eivät myöskään kustannustehokkaita saati sitten millään muotoa Nato-yhteensopivia.

Poliittisesti ja taloudellisesti maat olivat kuitenkin kovaa vauhtia menossa osaksi läntistä yhteisöä – asia joka osaltaan mahdollisti niiden yhteiskuntien lisäksi myös asevoimien transformaation. Nato loi vuonna 2003 sen operatiivisen johtoesikunnan Allied Command Operationsin (ACO) rinnalle tulevaisuuden haasteita ja tulevia tetäviä ja uusien jäsenten muutos- ja kehittymistarpeita tukevan esikunnan (Allied Command Transformation, ACT). Nato loi työkalut, jotka soveltuivat neuvostoperintöä olevien sotilasrakenteiden muuttamisen länsimaisiksi Nato-yhteensopiviksi ja erityisesti länsimaisen yhteiskunnan talousrakenteeseen sopiviksi asevoimiksi. Tämän nämä neljä maata saivat Natolta. Mutta sen perusedellytyksenä ei ollut sotilaallinen liittymisvalmius, vaan nimenomaan poliittinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen valmius jäsenyyteen.

Nato on ennen kaikkiea poliittinen, tasavertaisten valtioiden välinen liitto, jonka tarkoituksena on jäsenmaidensa vapauden ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen yhteisen puolustuksen keinoin.

Baltian maat olivat paljon ongelmallisempia, koska ne olivat liittyessään Natoon vailla asevoimia, niiden purettua neuvostorakenteet. Taloudellisesti ne olivat myös liian pieniä panostamaan yksin asevoimien transformaatioon. Vielä vuonna 2014 Latvia ja Liettua sinnittelivät puolustuksissaan vajaan yhden (1) prosentin BKT-osuuksilla, jota Naton johto myös aikanaan kritisoi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti tilanteen. Naton 3. artiklaan perustuvan puolustusmenojen vähimmäistasoon, joka on vain suositus, alettiin suhtautua haudanvakavasti. Kun Latvian ja Liettuan suunnitelmissa oli päästä kahteen prosenttiin asteittain pidemmällä aikavälillä vuosiin 2018–2020 mennessä, tekivät maat korjausliikkeitä heti. Vielä nopeammin reagoi Viro. Puola on luku sinänsä, koska se sääti jäsenyytensä alkutaipaleella asetuksen puolustusmenojen BKT-suhteesta, joka vahvisti tasoksi kaksi prosenttia ja on hyvin pitänyt siitä kiinni. Pientä huolta Puolassa syntyi kun lukua jouduttiin pyöristyssääntöjen mukaan tarkastelemaan kahden prosentin tavoitetason saavuttamiseksi ja maa korjasikin heti asian.

Sotilaallisesti valmis Suomi

Suomen helpon Nato-jäsenyyden puolesta ovat yleensä puhuneet poliitikot vedoten sotilasrakenteiden valmiuteen. Olemme nyt jo valmiimpia ja yhteensopivampia kuin monet Nato-maat ja lisäksi olemme erityisen hyviä kumppaneita. Näin olemme alkaneet ajatella, että sotilaallinen yhteensopivuus ja yhteistoimintakyky olisi jonkinlaisen pikajäsenyyden tae.

Nato on kuitenkin poliittinen liitto. Nato ei ota jäsenikseen maita, joilla on sekä tuntuva poliittinen turvallisuusvaje että epäselvä poliittinen linja. Kriisi tai konflikti naapurin kanssa on myös jäseneksi kutsumisen hylkäämisen peruste.

Suomi ei voi kuvitella, että mahdollisessa heikentyvässä Itämeren tai muun lähialueen kriisissä takaovella olisi portsari päästämässä meidät sisään. Vaikka päällä olisi viimeistä huutoa oleva Dolce & Gabbanan puku, Carolina Herreran uusin tuoksu ja Burberryn takki, niin pääsy evätään siksi, että hakija tuo mukaansa ongelmia, jotka ovat poliittisesti liittoa heikentäviä ja altistavat liittoa taloudelliselle painostukselle.

Sotilaallinen valmius ja plug and play -yhteensopivuus on jäsenyyden hakemisessa toissijainen asia ja tässä tuorein ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko menee pahasti metsään arvioidessaan osto-optiota.

Yhteistyön kautta saavutettu yhteensopivuus varmistaa kuitenkin osaltaan, että mahdolliselle sotilaalliselle liittoutumiselle ei muodostu käytännön esteitä. Suomi pitää yllä mahdollisuutta hakea jäsenyyttä Natossa seuraten tarkasti turvallisuusympäristönsä muutosta.

VNS 7/2016. Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko.

Samalla selonteko on osin ristiriitainen itsensä kanssaan kun seuraavassa kappaleessa todetaan, että:

Arvion mukaan Nato-jäsenyys vaikuttaisi perustavanlaatuisesti Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Natojäsenyyden hakeminen olisi perustavanlaatuinen ja kauaskantoinen päätös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja se vaatisi laaja-alaista keskustelua ja huolellista harkintaa.

Ruotsi ei elättele Nato-optiota. Ruotsissa on ymmärretty Pohjois-Atlantin liiton poliittinen luonne ja sen merkitys. Kaikki puolueet ovat tehneet täsä jotopäätöksensä ja ne, jotka eivät kannata Nato-jäsenyyttä puhuvat hyvin voimakkaasti ulkopolitiikan, kansainvälisen poliittisen järjestelmän ja rauhanrakentamisen vahvistamisesta. Ruotsin ulkopolitiikka on myös perinteisesti ollut aktiivisempaa kuin Suomen, mistä osoituksena ovat viime kuukausien aikana hyvin nopeassa tahdissa solmitut kahden ja monenväliset sopimukset turvallisuusyhteistyöstä. Suomessa asiasta puhutaan, jos joku siitä kysyy ja kerrotaan, että tällainen “voisi olla mahdollista”.

Suomessa pidetään yhtäällä Nato-optiota jokerina. Nato ei kuitenkaan myy osto-optioita, joilla saataisiin oikeus lunastaa jäsenyys heikolla turvallisuustaseella.

Toisaalla puolestaan todetaan, Nato ei ole Suomelle tarpeen. Mitään uutta ei kuitenkaan tarjota tilalle, vaan juna kulkee samaa vanhaa hyvien naapurussuhteiden ja osin vielä vuoden 1975 Etykin sillanrakentajuuden mantroja toistellen. Aktiivisuus on näkynyt vain sukkuloinnissa Moskovaan, mitä pidetään uutena ja hienona vakauspolitiikkana.

Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko on edellisiä parempi ja sen jakaminen eri osiin on hyvä. Pienemmät palat ovat selkeämpiä. Sotilaalliseen liittoutumisen pohdiskelu on selonteossa kuitenkin vajavaista, eikä sitä avaa Nato-selvityskään. Toivottavaa on, että eduskunta ottaa asian perusteelliseen keskusteluun ja sekä esittää että myös kirjaa valiokunnissa eriäviä mielipiteitä. Valitettavasti selonteon valmistelun salaisuus ja sen varsin huono jäljitettävyys lähteiden osalta ja päättelyketjujen osalta sekä etenkin konsensukseen perustuva valmistelu vie sen analyysoimiselta ja siten myös strategian jalkauttamiselta pohjaa.

Tällä kuitenkin mennään seuraavat neljä tai viisi vuotta. Varsin omintakeista suomalaista ajattelua, jolle ei löydy tukea muualta paitsi suomalaisesta erinomaisuudesta. Toivoa saa, että se on yhtä universaalisti tunnustettua, kuten kärkisijamme mm. lehdistönvapaus-, hyvinvointi- ja koulutusindekseissä. Muuten tulee “tenkka påå”, josta ei “fundeeraamalla” selvitä.

//James

---

Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.