Savua ja peilejä

Keskusrikospoliisi teki kotietsinnän Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halmisen kotiin sunnuntai-illalla. Hesari uutisoi asiasta varsin myöhään otsikolla ”Poliisi teki kotietsinnän Helsingin Sanomien toimittajan kotiin”, jossa huvittavimpana yksityiskohtana oli kenties Halmisen kertomus siitä kuinka hän vasaroi tietokonettaan saaden aikaa savua ja apuun tulleen palokunnan myötä paikalle myös poliisin.

Kirjoitin jo aiemmin, että ”Hesarin toimituksen ja toimittajien kotien ratsaaminen vaikuttaisi ajatuksena perin absurdilta ja Venäjän mallilta”. Hesari tempaisi jutussa varsin näyttävästi aloitteen pakottamalla poliisin kiireellisyysperustaiseen kotietsintään. Samalla Hesari laittoi maanantai-aamun uutiset uusiksi. Muutama suunniteltu puheenvuoro jäi käyttämättä, kun huomio keskittyi median edustajaan kohdistettuun kotietsintään.

[T]ällaista ei länsimaisessa yhteiskunnassa ole totuttu näkemään. On syytä olla huolissaan.

Riikka Venäläinen, YLE.

Ylen Aamu-TV 18.12.2017: Tiedustelun tietovuoto ja journalismi. Klikkaa kuvaa siirtyäksesi Areenan videoon.

Ylen Aamu-TV 18.12.2017: Tiedustelun tietovuoto ja journalismi. Klikkaa kuvaa siirtyäksesi Areenan videoon.


Halmisen veto on hyvä yritys pelastaa se mitä pelastettavissa on. Yle ehti jo antaa HS:lle puhtaat paperit otsikolla ”Media teki tehtävänsä – Asiantuntijat arvioivat, että HS kävi vuotouutisessa rajalla, mutta jäi turvalliselle puolelle”. Hesarin osalta asia on kuitenkin verrattain selvä. Edellisessä merkinnässä totesin asiaa tutkittavan turvallisuussalaisuuden paljastamisena (RL 12:7). Kyseisen pykälän säännökset ovat verrattain avoimia, minkä myös Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio toteaa HS:n artikkelissa. Lainsäätäjän tarkoitusta on haettava lain esitöistä (HE 94/1993 vp). Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskeva yksityiskohtainen perustelu on varsin karu Hesarin näkökulmasta:

Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskevan säännöksen soveltaminen edellyttäisi tahallisuutta, ei kuitenkaan pyrkimystä hyödyttää
vierasta valtiota tai vahingoittaa Suomea. Tahallisuuteen sisältyy tieto siitä, että seikka on Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi tai että seikan paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.
[…]
Vakoilua koskevasta säännöksestä poiketen edellytyksenä ei ole, että seikan tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.
[…]
Turvallisuussalaisuuden paljastamisena voitaisiin pitää esimerkiksi puolustusvoimien joukko-osastojen sijoitussuunnitelmien paljastamista […] Suomen rajojen, aluevesien tai ilmatilan valvontaa koskevien järjestelyjen julkistaminen siten, että luvaton liikkuminen Suomesta ulkomaille tai ulkomailta Suomeen helpottuisi. Ulkomaansuhteiden suojelemiseksi salassa pidettävänä seikkana voitaisiin pitää esimerkiksi sellaista seikkaa, jonka tuleminen yleiseen tietoon kotimaassa aiheuttaisi vahinkoa Suomen suhteille vieraaseen valtioon.
[…]
Rangaistavuus edellyttää paljastamisen oikeudettomuutta. Oikeudettomasti ei menettele se, jolla on säännöksiin perustuva valtuus antaa tietoja salaisuudesta tai julkistaa se. Tällaista harkintavaltaa koskevia säännöksiä on ennen kaikkea yleisten asiakirjojen julkisuudesta annetussa laissa. Oikeudetonta tiedon hankkimista ei ole myöskään julkisen sanan tavanomainen haastatteluin ja kyselyin tai selvityksin tapahtuva tietojen keruu. Sen sijaan tiedotusvälineidenkään lukuun toimiva henkilö ei saa oikeudettomin keinoin hankkia tällaisia tietoja julkistamistarkoituksessa.

HE 94/1993 vp

Keskeistä näyttäisi siis olevan se, että kyseessä on objektiivisesti arvioiden turvallisuussalaisuus ja että se on oikeudettomasti hankittu. Koska avoimin ovin käsiteltyjä ennakkotapauksia ei juuri ole, on mahdotonta tukeutua muihin oikeuslähteisiin kuin hallituksen esitykseen. Määräävää ei kuitenkaan näyttäisi lainsäätäjän kuvauksen mukaan olevan pelkkä leima paperissa, vaan se on lähtökohtainen edellytys sille, että tiedon oikeudetonta julkistamista yleensä voidaan käsitellä turvallisuussalaisuuden paljastamisena. Kiinnostavana näyttäytynee se, miten oikeus arvioi mitkä keinot ovat oikeudettomia tiedon hankkimisessa, jos toimittajat ovat saaneet asiakirjat vuotajalta tai muulta lähteeltä luettavassa ja salaamattomassa muodossa. Vuotajan osalta kyseessä on salassapitorikos ja siinä määräävä on julkisuuslaki, jolloin pelkkä leima riittää. Asiakirjan sisällöllä ei sinänsä ole suurta väliä, joskin tuottamuksen astetta arvioitaessa sisältö ja vahinko tai mahdollisuus vahinkoon on tietysti myös merkitsevää.

Joka tapauksessa Helsingin Sanomat tanssii veitsen terällä. Ensimmäinen juttu asiassa oli varsin huonosti jäsennelty, vaikka jälkeenpäin tehdyt perustelut olivatkin kantavia. Hesari teki myös mediatalona ison virhearvion. Jutun julkaiseminen suututti lukijakunnan, jolla on erittäin korkea luottamus puolustusvoimiin ja poliisiin. Aiemmin sanomani pätee edelleen: ”Vaikka Hesarin perustelut jutulle olivat hyvät ja läpinäkyvyys, avoimuus ja julkisuus ovat tavoiteltavia, lienee vaikutus päinvastainen. Poliisin tutkinta maanpetosrikoksesta ja siihen liittyvät pakkokeinot vaientavat hyvin tehokkaasti kaiken keskustelun aiheesta ja antavat ikävän leiman niille, jotka ymmärtävät Hesarin näkemystä asiassa. Lopputuloksena tiedustelulait menevät vieläkin sutjakammin läpi, viranomaisen oikeus absoluuttiseen salassapitoon vahvistuu ja median edellytykset käyttää vuodettua tietoa esimerkiksi väärinkäyttötapauksissa heikkenevät. Tällainen lopputulos antaisi helposti viranomaisille blankovaltuutuksen mihin tahansa, jota vielä tukisivat suuri yleinen luottamus ja harvat oikeustapaukset.”

Avoimuus avuksi

Bild från fra.se

Bild från fra.se


Jos halutaan keskustella itse asiasta, eli ”sotilastiedustelusta”, tai tiedustelusta yleensä, niin tiedustelun lähtökohtaisena luonteena ja ongelmana on avoimuuden puute. Viranomaiset pyytävät nyt uusia laajempia valtuuksia ja puolustusvoimat pitää edelleen kiinni absoluuttisesta salassapidosta (KHO, 2007). Näin teki myös aikoinaan Suojelupoliisi, joskin se on jo oppinut läksynsä varsin hyvin. Sotilastiedustelun osalta ei olisi kovin ongelmallista kertoa perustietoja kansalle. Sotilastiedustelun ”tuotteiden” ”asiakkaisiin” olisi syytä lisätä yksi ryhmä, joka on julkista tietoa tarvitsevat. Perusasiat olisi hyvä kertoa, sillä salaaminen ei vähennä kiinnostusta ja kun kovimmalla leimalla salataan perusasioita, joita voi lukea esimerkiksi puolustusvoimien lehdestä (Ruotuväki) tai internetin eri lähteistä rapauttaa se salaamisen perustelujen uskottavuutta. Ruotsissa ja monissa muissa maissa sotilastiedustelusta vastaava viranomainen kertoo avoimesti yleisellä tasolla mitä se tekee ja miksi. Tekniikoita, taktiikoita ja toimintatapoja ei luonnollisesti kukaan paljasta ja avoimessa Ruotsissakin esimerkiksi MUST:in KSI on täysin salainen. Mutta Viestikoekeskuksen ”vastinpari” FRA on varsin avoin perustietojensa ja sääntelynsä osalta.

Luottamusta rakennetaan sillä, että toiminnasta kerrotaan avoimesti ja säännöllisesti ennen kuin p***a osuu tuulettimeen. Yle käsitteli julkisen tiedon tarvetta varsin hyvin artikkelissan, jonka myös kohun keskellä hienosti sosiaalisessa mediassa esiintynyt puolustusvoimien tiedustelupäällikkö Harri Ohra-aho linkitti omaan tviittiinsä. Asiassa puhuttiin taas vähän ohi, kun Ohra-aho vastasi Ylen artikkeliin puhumalla tiedon sanitoinnista ja lisätalousarvioesityksistä eduskunnalle. FRA:n osalta sitä koskeva julkinen tieto on tietotarpeeseen tuotettua ja perustuu lain lisäksi myös valtioneuvostotason (regeringskansliet) ohjeisiin viranomaisten julkisuudesta ja tiedon asettamisesta yleisön saataville.

Yksisarvinen, aarnikotka ja sotilastiedustelu

Suomessa asia on vaikeampi ja se johtuu osin maamme historiasta. Kekkosen aikana poliisi oli osin politisoitunut ja tiedon hankinta ja käyttö oli osa sisäpoliittista peliä. Idän ja lännen välimaastona Suomella oli monta erilaista ja vaikeasti yhteen sovitettavaa intressiä; niin Neuvostoliittoa, länsimaista yhteistyötä kuin myös omaa turvallisuuttaan kohtaan. KGB:n myyriä oli monilla tasolla ja heidän pääsynsä tietoihin oli jopa valtioneuvostotasoista. Samaan aikaan länsimainen yhteistyö oli syytä juurikin sen poliittisen tulenarkuuden takia pitää visusti salassa.

Olisi perin sinisilmäistä ajatella, että sotilastiedustelu ei missään vaiheessa olisi saanut, hankkinut, käyttänyt ja jakanut sellaista tietoa Suomen kansalaisista. Oikeutus sotilastiedustelulle haetaan usein puolustusvoimien varsin yleisestä tehtävästä, joka nykyisessä laissa on sotilaallinen maanpuolustus. Samaan aikaan on kuitenkin hieman ristiriitaista, että viranomainen itse hakee uusia valtuuksia ja perustelee niitä juuri sillä, että tiedustelutoimintaa ei voitaisi lainkaan tehdä ilman erityisen tarkkaa ja yksityiskohtaista sääntelyä ja tarvittavia lisävaltuuksia. Asiassa syntyy helposti kuva, että aiemmin ei ole voitu tehdä mitään eikä mitään ole tehty, koska ei ole ollut valtuuksia. Jos asia todella olisi näin, niin varsin huonosti voitaisiin puolustusvoimien todeta leiviskäänsä hoitaneen. Arvostus mm. kansainvälisessä yhteisössä ja kumppanuudet kertovat toista. Tiedustelu on harmaata aluetta, niin myös sotilastiedustelu.

”Sotilastiedustelusta”: Suomalaisessa lainsäädännössä sotilastiedustelu on varsin uusi käsite. Julkisuuslaki (621/1999) tuntee sanan, mutta sen määritelmää, tarkoitusta ja merkitystä ei mikään laki tunne. Sotilastiedustelua ei siis ole olemassa. 😉

Kaikki kuntoon heti, tai…

Se, että aiemmin on hoidettu hommia hyvin ja fiksusti ilman lakeja on hyvä asia. Ilman lakeja ei ole laittomuuksiakaan ja jos Suomi ei tee tiedustelua, niin joku muu kyllä tekee. Oikeusturvan ja luottamuksen kannalta on kuitenkin huolestuttavaa, että sääntelyä ei ole saatu aikaiseksi.

Kenen oikeusturva?

Yhtä tärkeä kuin kansalaisten luottamus ja oikeusturva on myös puolustusvoimien työntekijöiden oikeusturva. Tilanne, jossa työntekijä joutuu olemaan epätietoinen siitä mitä voi tai ei voi tehdä ja rikosoikeudelliset vastuukysymykset eivät ole selviä on kestämätön. Kestämätöntä olisi myös se, että oma organisaatio ei tukisi jos tiedustelutoimeksiantoa hoitaessa osuu niin sanotusti tuulettimeen. Selvät pelisäännöt ovat eduksi kaikille. Lainsäädäntö on laahannut. Viimeksi kirjoitin asiasta neljä vuotta sitten ja liian hitaasti on asiassa edetty. Puolustusvoimat on halunnut lait paikalleen ja ajanut asiaa hyvin. Avoin ja mahdollistava sääntelypohja lisäisi myös luottamusta kansainvälisessä tiedusteluyhteisössä. Kuten monissa muissa puolustusvoimia koskevissa laillisuusasioissa on lukkona ollut milloin eduskunta, hallitus, presidentti tai muu taho, kukin aikaan ja poliittiseen ilmapiiriin sopivine perusteluineen. On pelätty että syntyisi jonkinlainen poliittinen koneisto, vaikka puolustusvoimat on halunnut paikalleen lainsäädännön, joka asettaa selvät rajat ja pelisäännöt siihen mihin ja miten tietoa voidaan hankkia, käyttää ja jakaa. Ehkä enemmän on pelätty oman poliittisen kontrollin ja siihen liittyvän oman sisäpoliittisen agendan katoamista. Kansanedustaja Mikko Kärnän mainitsemaan laittomuuden tilaan, so. sääntelyn puutteeseen, ei puolustusvoimat ole millään tavoin syyllinen. Tilille tulisi vaatia edellisiä valtiopäiviä ja hallituksia.

Nyt syntynyt tiedustelukohu ja sen taakse laitettu arvovalta, mm. Tasavallan presidentin lausunnot asiassa, osoittavat kuinka tulenarasta asiasta on kysymys. Julkilausuttuina motiiveina ovat salassapitorikos, vuodon vaikutus ulkomaan suhteisiin, tiedon saamiseen ulkomailta ja tiedustelulaitoksen luottamukseen kumppaneiden silmissä. Ne ovat varsin painavia. Salaisina motiiveina on varmasti jossain pelko siitä, että vuodossa paljastuisi tietoa siitä, että sotilastiedustelun piirissä olisi saatu, hankittu, käytetty ja jaettu sellaista tietoa Suomen kansalaisista, jolla ei ole varsinaista merkitystä sotilastiedustelun kannalta. Tällainen tieto, vaikka aika itsestään selvää, olisi pelkokuvissa omiaan kaatamaan uudet tiedustelulait.

Tokkopa näin. Hesarin juttu ratkeaa oikeusteitse. Tärkeintä olisi palauttaa luottamus. Hesarin osuutena lienee palauttaa luottamus lehteen ja puolustusvoimien sekä puolustusministeriön tehtävä lienee lisätä luottamusta uusiin lakeihin. Nyt nähty ohipuhuminen ja asioiden sekoittaminen toisiinsa edistävät vain vastakkainasettelua. Jos uusia lakeja ei saada, niin huonompaan suuntaan mennään. Vaarassa ovat silloin niin kansalaiset, sotilastiedustelun työntekijät, puolustusvoimien arvostus ja Suomen asema maailmalla. Tärkeää on myös, että uusia lakeja ei vesitetä, vaan saadaan keinot ja välineet käyttöön. Esitys laiksi sotilastiedustelusta on jätetty valtioneuvoston lainsäädännön arviointineuvostolle 8.12.2017. Tiedustelupäällikkö Harri Ohra-aho kehui esitystä hyväksi ja sitä se varmasti on, ottaen huomioon ajan ja paineen. Huomio kiinnittyy kuitenkin valitettavasti siihen, että kirjoitusvirheitäkään ei ole saatu korjattua vajaan kahdeksan kuukauden aikana ja esityksen pykälissä on muutoksia, jotka eivät heijastu yksityiskohtaisissa perusteluissa. Lakiesitys on kuitenkin lukemisen arvoinen ja neuvosto hoitaa varmasti kuprut kuntoon. Jätän linkin vielä kertaalleen tähän kaikkien löydettäväksi, koska Google-haku ei sitä palauta ja julkaisua tai tiedotetta ei ole vielä viety puolustusministeriön sotilastiedustelua koskevan sivuston alle. Suosittelen kaikille kunnollista lukemista ja hapen haukkaamista ennen kommentointia. Patrioottisen someraivon aika on ohi ja on tärkeä keskittyä kansalaisten perusoikeuksien oikeasuhtaiseen yhteen sovittamiseen kansan turvallisuuden tarpeeseen, jota valtion palveluksessa olevat pyyteettömästi tekevät. Jakolinjoja on suomalaiseen yhteiskuntaan syntynyt ihan tarpeeksi.

//James


Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta minkään viranomaisen tai muun tahon virallista kantaa.
Säännöt: Kommentointi vain omalla nimellä, ellei minun kanssani ole muuta sovittu. Keskustelu asiasta. Asiattomuudet poistetaan ja bannataan.

Hesarin maanpetos

Helsingin sanomat julkaisi tänään artikkelin Suomen salaisin paikka, jossa kerrottiin Viestikoelaitoksesta ja esitettiin otteita lähteenä käytetystä aineistosta, jotka oli luokiteltu salaisiksi tai erittäin salaisiksi.

Artikkelin ingressissä asiaa perusteltiin tulevilla tiedustelulaeilla ja toimitus julkaisi kymmenen tuntia artikkelin ilmestymisen jälkeen sitä perustelevan pääkirjoituksen.

Suomen salaisin paikka Keski-Suomen kallioiden uumenissa saa muun tiedustelulaitoksen ohella oikeuden valvoa internetliikennettä, jos eduskunta hyväksyy tiedustelulait. Kansanedustajat joutuvat päättämään asiasta tietämättä tarkkaan, mitä Tikkakoskella oikein tapahtuu.

Helsingin sanomat, Suomen salaisin paikka, 16.12.2017

Patrioottinen someraivo

Sosiaalisessa mediassa alkoi 16.12.2017 aamulla nopeasti nouseva maanpuolustuksellinen someraivo, jossa Helsingin Sanomia ja artikkelin kirjoittaneita toimittajia kritisoitiin julkaisusta. Kritii Vouhotus sisälsi muun muassa ajatuksia mistä rikoksista on kyse, mm. valapattoisuudesta, valtionpetoksesta, vakoilusta jne. Myös julkisuuslakia siteerattiin eri yhteyksissä, joskin sen relevanssi rajoittuu nimensäkin mukaan (Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta) siihen miten viranomainen tietoa käsittelee. Tässä tapauksessa julkisuuslaki koskee mahdollisen virkamiehen tekemää salassapitovelvollisuuden rikkomista, mikä on asiassa merkittävää ns. lähdesuojan kannalta, mutta ei varsinaisesti velvoita toimittajaa.

Valapatto ja suvakkihuora

Huomionarvoista ”kunnon isänmaan ystävien” somekeskustelussa se, että monet mainituista rumista syytöksistä ja ällöttävästä parjauksesta kohdistettiin Helsingin Sanomiin ja sen toimittajiin Laura Halminen ja Tuomo Pietiläinen. Jälkimmäisen kohdalla muutamassa kommentissa peräänkuuluteltiin uskollisuutta sotilasvalalle ja käytettiin naurettavan paljon aikaa sen pohtimiseen onko Pietiläinen vannonut valan vai ei. Eräillä foorumeilla ehdittiin jo julistaa teloitustuomioita. Toimittaja Halmista kohtaan kohdistettiin nykyään jonkinlaiseksi normaaliksi muodostuneita sukupuoleen meneviä hyökkäyksiä – useimmat ala-arvoisempia ja painokelvottomampia kuin väliotsikko yllä.

Niinistöt haukkoina

Myös Tasavallan presidentti kommentoi asiaa painavasti kansliansa kautta tiedotteessa, vaikkei ottanut millään tavalla kantaa Helsingin Sanomien julkaisupäätökseen. Parempi otsikko olisi ollut ”…lausunto Puolustusvoimien tietovuodosta”. Ylipäällikön kommentti antoi lisää löylyä maanpuolustukselliselle someraivolle ja voimaannutti Helsingin Sanomien lynkkaukseen ja toimittajiin kohdistuviin hyökkäyksiin orientoituvaa keskustelua.

Iltapäivällä Yle kertoi puolustusministeriä siteeraten, että Pääesikunta on laajentanut aiemmin epäillyssä tietovuotoasiassa tekemäänsä tutkintapyyntöä koskemaan myös maanpetosrikoksiin lukeutuvaa turvallisuussalaisuuden paljastamista (RL 12:7) nimenomaan Helsingin Sanomien toimituksen osalta.

Puolustusministeri Niinistö tuli myös esiin Trump-tyylisellä tviitillä antaen ymmärtää Helsingin Sanomien ja sen toimittajien olevan epäisänmaallisia.

Sananvapauden rajoittaminen ei tosin koskaan ole ollut ministeri Niinistölle ongelma, vaan lähinnä harras toive. [1, 2, 3]

Hesarin perustelu on hyvä, mutta yhteiskunnassa, jossa on lähes absoluuttinen luottamus puolustusvoimiin, on vaikea kyseenalaistaa edes hyvin tiukkaa salassapitoa, vaikka sen alainen toiminta puuttuisi merkittävästi perusoikeuksiin. Laajat valtuudet viranomaisille antavia tiedustelulakeja on käytössä myös muissa maissa. Niissä maissa, jotka lukeutuvat Suomen viiteryhmään, on myös tiedusteluviranomaisten toiminnassa julkisuus ja läpinäkyvyys ja salaisissakin asioissa perin laaja osittaisjulkisuus. Suomessa pidetään puolestaan kynsin ja hampain kiinni lähes absoluuttisesta salassapidosta. Joskus niin kovaa, että välillä hämätään itseäänkin siitä mikä on salaista ja mikä ei.

Tiukat ulostulot asiassa osoittavat, että tiedustelulait ovat nyt loppusuoralla ja ne halutaan läpi. Presidentin arvovallan asettaminen rikostutkinnan taakse saattaa näkyä poikkeuksellisen vahvoina toimina lähdesuojan murtamiseksi. Helsingin Sanomilla ei tule olemaan helppoa, etenkin kun Suomen lainsäädäntö ei tunne sellaista sananvapautta, joka olisi kovin voimakas suhteessa salassapitoon, kun kyseessä on viranomaisen suojattavaan etu, taikka lähdesuojaan.

Avoimuus ja julkisuus vaihtoehtona

Olisi toki hyvä, jos Puolustusvoimien Tiedustelulaitos voisi itse kertoa toiminnastaan avoimemmin. Tuskinpa luottamusta puolustusvoimiin ainakaan vähentäisi se, että laitos voisi vuosiraportilla esimerkiksi Ruotsin MUST:in tapaan kertoa missä mennään kiinnostavan tiedustelun alalla. [4, 5, 6, 7]

Ruotsin sotilastiedustelukeskusken MUST:in vuosikatsaus vuodelta 2016

Ruotsin sotilastiedustelukeskusken MUST:in vuosikatsaus vuodelta 2016

Vuodon selvittämisen kannalta edellytykset siihen ovat varsin hyvät; lähdesuojaa ei ole, jos virkamies on syyllistynyt rikokseen luovuttaessaan asiakirjan. Olemattomaksi muuttunut suoja on helposti murrettavissa pakkokeinoin, joskin Hesarin toimituksen ja toimittajien kotien ratsaaminen vaikuttaisi ajatuksena perin absurdilta ja Venäjän mallilta. Toimittaja voidaan velvoittaa rangaistuksen uhalla todistamaan, koska oikeudenkäymiskaaren 17:20 mukaan ”[t]uomioistuin voi velvoittaa [OK 17 luvun 20 §:n 1 momentissa] tarkoitetun henkilön todistamaan, jos syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta tai joka koskee salassapitovelvollisuuden rikkomista rangaistavaksi säädetyllä tavalla.” Tässä tapauksessa viimeinen säännös, eli salassapitovelvollisuuden rikkominen rangaistavaksi säädetyllä tavalla täytyy aina.

Vaikka Hesarin perustelut jutulle olivat hyvät ja läpinäkyvyys, avoimuus ja julkisuus ovat tavoiteltavia, lienee vaikutus päinvastainen. Poliisin tutkinta maanpetosrikoksesta ja siihen liittyvät pakkokeinot vaientavat hyvin tehokkaasti kaiken keskustelun aiheesta ja antavat ikävän leiman niille, jotka ymmärtävät Hesarin näkemystä asiassa. Lopputuloksena tiedustelulait menevät vieläkin sutjakammin läpi, viranomaisen oikeus absoluuttiseen salassapitoon vahvistuu ja median edellytykset käyttää vuodettua tietoa esimerkiksi väärinkäyttötapauksissa heikkenevät. Tällainen lopputulos antaisi helposti viranomaisille blankovaltuutuksen mihin tahansa, jota vielä tukisivat suuri yleinen luottamus ja harvat oikeustapaukset. Perusoikeuksien turvan kannalta lopputulos olisi katastrofaalinen. Hesarin päätös julkaista tiedot oli rohkea ja vaikka tiedot ovat yli 10 vuotta vanhoja ja julkaistu asiasisältö yleistä tietoa useimmille, niin väärin meni. Muualta maailmasta vastaava tieto olisi tosin saatu viranomaiselta itseltään, kuten esim. MUST:in vuosikatsauksesta voi lukea ja MUST:in johtaja on useasti medialle kertonut. Toivottavasti viranomainen ymmärtää tästä tiedon tarpeesta jotain, sillä Hesarin jutussa luottamusta herätti kuvaus Viestikoelaitoksen toiminnan selkeästä painopisteestä, pääpiirteinen selostus siitä mitä laitos tekee ja vaikutelma laaja-alaisuudesta. Onko tällaista yleistä tietoa syytä salata absoluuttisesti vai olisivatko ne viranomaisen kertomana vieläkin paremmin luottamusta kasvattavia?

Ruotsissa, Saksassa, Norjassa, Yhdysvalloissa, Virossa, Liettuassa ja muualla viranomaiset ovat oppineet antamaan julkisia tietoja sitä mukaa kun ovat saaneet lisää valtuuksia ja samalla epäonnistuneet viestinnässään. Julkinen ja vaikuttava viestiminen helpottaa myös määrärahojen tarpeen perustelua. Ehkäpä Suomessa voitaisiin oppia muutenkin kuin kantapään kautta?

//James


Säännöt: Kommentointi vain omalla nimellä, ellei minun kanssani ole muuta sovittu.
Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta minkään viranomaisen tai muun tahon virallista kantaa.

Sukupuolineutraalin sanan sokea sanoma

Sukupuolineutraalien ammattinimitysten ja tittelien edelläkävijä Aamulehti kompastuu artikkelissaan Tampereen natsimielenosoituksessa nähty sotilaspuku oli armeijan virallinen asu – mies on varussotilas joukkoistuksen nilkkoihin. Lehtihän kysyi lukijoiltaan syyskuussa, miten ”sukupuolittuneet tittelit” tulisi korvata ja uutisoi siitä näyttävästi artikkelilla Varussotilas, baarikko ja lähijohtaja – Näin Aamulehden lukijat korvaisivat sukupuolittuneet tittelit. Toimitus teki myös pysyviä toimituksellisia linjanvetoja pääkirjoituksessaan Aamulehti ottaa käyttöön sukupuolineutraalit tittelit – eduskunnan puhemies on jatkossa puheenjohtaja.

Aamulehdelle on nostettava hattua hienosta työstä miestittelien korvaamiseksi moderneilla ajan ja hengen mukaisilla sukupuolineutraaleilla nimikkeillä. Monia hyviä ja luontevia uusia titteleitä on löytynyt, kun on herätty siihen, että miehisyys, tai vain pelkkä miespäätteisyys, ei ole sanan taikka sen merkityksen kannalta olennaista. Aina eivät kuitenkaan joukkoistus tai äänestys tuo hyvää tulosta. Tuhat lukijaa ja toimitus voivat olla väärässä. ”Parhaimman” sanan valinta edellyttäisi, että sekä lukijat että toimituksen raati valitsevat todennäköisemmin ”parhaimman” sanan. Tämä edellyttää enemmänkin sanojen ja kielen tuntemusta kuin pelkkää jokamiehen mielipidettä ja lehtimiehen korvaa.

Lähes kaikki Aamulehden pureskeltavaksi päätyneet tittelit ovat yhdyssanoja. Määriteosaltaan ”mies” -päätteisiin sanoihin, joiden perusosa on vanhahtava, on vaikea keksiä uutta modernia määriteosaa ukkoa korvaamaan. Poikkeuksiakin löytyy – lautamiehestä tehtiin maallikkotuomari, joka on mielestäni hyvä valinta, sillä olisihan lautanainen ollut vain niin, niin väärin. Lautahenkilö puolestaan olisi yhdistänyt vanhaa ja uutta tavalla joka luo kuvan Byggmaxin pihan pojashenkilöstä. Välillä kuitenkin mennään ojaan, kuten varussotilaan tapauksessa.

Yhdyssanassa varussotilas kaikki menee väärin. Tautologia rehottaa, joskin sukupuolineutraaliin tematiikkaan kenties sopii ”tårta på tårta”. Sana on sikäli herkullinen, että se on useimmille alkuperältään sekä tuttu että vieras. Perusosa ”varus-” liittynee useimpien mielestä tavanomaisiin kamppeisiin – varusteisiin – ja onpa artikkelin kommenteissa viitattu sotilaspuvun osalta toistuvasti kauppaan Varusteleka. 😉

Varuksilla tarkoitetaan kuitenkin vain eräitä varusteita, useimmiten aseita. Sanan merkitys aukeaa parhaiten heraldiikan kautta. Heraldiikassa varukset ovat vaakunaeläimen ”aseet” ja muut huomiota herättävät ruumiinosat, eli useimmiten kynnet, hampaat, kieli ja nokka. Kaloilla varuksia ovat tässä tarkoituksessa evät. Eväät taas ovat syötävää, joskin Aasiassa haineviä syödään eväinä. Joka tapauksessa, suomalaisessa heraldiikassa musta, punavaruksinen karhu ja hopeinen, punavaruksinen kala ovat yleisiä vaakunaeläimiä. Vaakunassa voi esiintyä mieihmishahmo, mutta ihmisellä ei luonnostaan ole varuksia, kuten eläimillä, vaan vaakunoissa ihmiselle annetaan käteen aseet, hänet varustetaan kilvellä ja hänet puetaan vaatteisiin ja kruunun tai seppeleeseen. Joskus puku on niukka vaikka ympäristö on kylmä.

Alkuperäinen varusmies. Lapin vaakuna. Kuva: Wikimedia Commons

Yhdyssanan ”varussotilas” määriteosa ”-sotilas” on jo itsessään varusmies, eli mies, jolle on annettu varukset. Yhdyssana varusmies kuvaa siis miestä, jolle on istutettu varukset osaksi häntä itseään – kuten karhulle kynnet, käärmeelle hampaat ja härälle sarvet. Sotilaan yleisimpiä varuksia ovat kylkiraudat, kuten miekka, pistin ja kivääri. Sanana ”varussotilas” ei siten kerro enempää kuin ”sotilas”. Tässä suhteessa Aamulehden valinta eriyttää yhdyssanan perusosan ”varus-” kertomaan erityisestä palvelusjaksosta tai asemasta vaikka sana tarkoittaa jotain aivan muuta.

Kaunis ratkaisu olisi puhua tasa-arvoisesti sekä varusmiehistä että varusnaisista. Silloin välittyisi parhaiten ajatus ihmisestä, jolle on annettu varukset maansa puolustamiseen. Tämä ei tietysti sovi täydellisen sukupuolineutraaliuden ajatusmaailmaan. Varushenkilö taas yhdistää vanhaa ja uutta hyvin tökeröllä tavalla.

Siistein ratkaisu olisi kenties puhua sotilaasta, ilman että lähdetään erittelemään millaista sotilasta, jos sille ei ole tarvetta. Aamulehden jutussa olennaista oli, että sotilaspuvussa esiintyi sotilas tai sellaiseksi luultu henkilö. Mieheys ja naiseus eivät olleet keskeisiä eivätkä myöskään arvo tai asema. Kielto esiintyä sotilaspuvussa koskee tasavertaisesti kaikkia sotilaita. Olisipa Aamulehtikin yhtä tasa-arvoinen kuin puolustusvoimat, vaikka sotalaitos varusmiehistä vielä puhuukin.

//James


Säännöt: Kommentointi vain omalla nimellä, ellei minun kanssani ole muuta sovittu.
Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta minkään viranomaisen tai muun tahon virallista kantaa.